perjantai 31. elokuuta 2018

Mäyräkoiran valjastaminen

Koska minä olen tällainen vetokoira, niin minulle shoppailtiin eilen uudet valjaat.

Vetokoira? Sinäkö?

Totta kai! Minä olen koira ja minua vedetään usein hihnassa. Päivänselvä vetokoira siis!

Miten minä kuvittelin, että vetokoira tarkoittaa ennemminkin koiraa, joka vetää, eikä koiraa, jota vedetään... Olen kai mennyt jotenkin termeistä sekaisin.

Joka tapauksessa kävin siis shoppailureissulla Emännän kanssa. Hurjan mukava myyjätäti auttoi meitä sovittelemaan useampia valjaita, joista sitten lopulta viimeiset valikoituivat mukaan.

Nämäkö? Enpä tiedä...

Ongelmahan on siinä, että Emäntä epäili pannasta nykimisen aiheuttavan minulle niskajäykkyyttä ja näin ollen lyhentynyttä etujalkojen askellusta ja haluttomuutta liikkua.

Tänään testattiin uusia valjaita ja ne toimivat täydellisesti! Ei rasitu niska enää! Eikä juuri jalatkaan, koska en suostunut testiaamulenkillä ottamaan askeltakaan, vaan Emäntä kantoi minua.


No kotiin päin jouduin muutaman laahustavan askeleen ottamaan, että pääsin taas valjaista eroon. Että jeppistä vaan. Taas on parannettu mäyräkoiran elämänlaatua kolmellakymmenellä eurolla. Seuraava hankinta lienevät koirien rattaat.

 Jee! Minäkin haluan olla vetokoira! Yritäpä saada meidät liikkeelle nyt!


Lucy ja Roni! Nyt mennään!! 

Sanoikohan Emäntä jotain? Kuulitko sinä?
En sitten yhtikäs mitään...

Hankittaisiinko sinulle Emäntä vedonestovaljaat, ettet pystyisi enää kiskomaan minua?
Katsotaan nyt, oliko tämä ostos hitti vai huti...

Ps. Lukukoirailu jatkui tänään! Se oli ehdoton hitti! Oli todella kivaa nuolla tuttuja neniä tai siis tavata tuttuja lukijoita ja tervehtiä ohimennen uusia, tulevia lukijoita. Menin sisälle juosten ja hyppelehdin vielä lähtiessäkin. Lukemisen ajan olin tietenkin kohteliaasti paikallani ja keskityin kuuntelemiseen.

sunnuntai 26. elokuuta 2018

Elokuun parhaat palat


Parhaita asioita elokuussa on ollut mökkeily. Minähän en ole erityisesti ulkokoira, mutta lämpimällä ilmalla riippumatossa saattaa juuri ja juuri ottaa nokoset pihamaallakin. Toinen paikka on Ninnin ja Moonan uusi lasitettu terassi, jossa sohvalla viltin alla nukkuessaan voi hetkeksi lähes unohtaa sen tosiasian, että on oikeastaan ulkona.




Roni on meidän kaikkien tyttöjen mielestä todella rohkea, kun hän uskaltaa mennä uimaan! Vaikka laiturinpäästä hypäten...


On olemassa yksi poikkeus, jolloin minäkin suostun jopa kastumaan: jäljestys. Treenasin ahkerasti koko kesän, että olisin hyvässä kunnossa ja nenä vireessä, kun vihdoin oli minun vuoroni päästä mejä-kokeisiin. Sattumoisin satoi koko päivän, kun se hetki vihdoin oli, mutta en ollut sateesta moksiskaan. Emäntähän toivoisi, että saisi käydä minun kanssani niin monessa mejä-kokeessa, että saisin jälkivalionarvosta puuttuvat kaksi VOI1-tulosta. Sen jälkeen minun ei kuulemma tarvitsisi enää lähteä kokeisiin, eikä hänen tarvitsisi enää huolehtia, olenko riittävän hyvässä kunnossa vai en. Minähän en tällaisesta diilistä ole tietenkään yhtään innoissani, että minun täytyisi lopettaa mejäily! Olenkin päättänyt keräillä vain kakkostuloksia, jotta pääsen vielä monta kertaa kokeisiin.

Tässä kokeessa sattui jopa niin historiallinen tapahtuma, että minulle tuli ensimmäistä kertaa elämässäni koejäljellä hukka! Emäntä oli niin tyrmistynyt, että meinasi ensin lopettaa koko harrastuksen siihen paikkaan, mutta päätti sitten lopettaa vain tältä vuodelta. Kun hän tarkemmin mietti, niin hän tuli siihen tulokseen, että ehkä kaikki saavat sentään joskus erehtyä ja tehdä virheitä. Jopa minä. Jotenkin vain ajauduin jäljeltä sivuun ja pyörin lopulta kiinnostavamman hajun perässä yhden kuusen juurella, mutta en paljasta minkä! Kun minut palautettiin verijäljelle, jatkoin taas sen parissa yhtä innoissani.
 VOI2-tulos siltä varalta, että kokeissa käyminen jatkuisi taas ensi kesänä! Pisteitä 34/50.

Mökkeilyn ja mejäilyn lisäksi metsässä liikkuminen on ollut kivaa nyt, kun ilma on taas siedettävissä lämpötiloissa. Kotipuolessa olemme lenkkeilleet pururadalla.

Monenlaista on ehditty kokea jo tähän ikään mennessä, mutta puolelta toiselle heiluva pökäle oli hämmentävä uutuus. Millainenhan koira tuonkin on tehnyt?


 Tänä viikonloppuna metsälenkkeiltiin Ninnin ja Moonan kanssa.

 Valokuvat eivät oikein onnistuneet vauhdikkaassa menossa, joten Emäntä turvautui ottamaan elävää kuvaa, että jotain edes jää talteen menostamme.


Välillä pidettiin salaattitauko.


 Lepostelun, lenkkeilyn ja mukavien harrasteiden lisäksi kivointa on ollut tavata ystäviämme Ninniä ja Moonaa useasti. Pikku-Moona on 4 kk ja jo korkeampi kuin me mäyräkoirat ja lähes yhtä korkea kuin Ninni. Näyttää uhkaavasti siltä, että "pikku"-Moonasta tulee laumamme suurin.

26.8.2018

8.7.2018

tiistai 14. elokuuta 2018

Ihmeparantuminen (?)

Ei ole salaisuus, että minulla, Neiti Lucy I:llä, on toisinaan hieman terveyshuolia. Yleisin oireeni on hidas kävely. Useimmiten syyllisenä on pidetty selkää, koska selkä sitä, selkä tätä... Joka kerran keksitään, sitä aina syytetään. Toisinaan Emäntä on pohtinut myös mahdollisuutta, että ongelma olisikin korvien välissä, mutta se on kyllä arvoani loukkaavaa vähättelyä.

Sattuipa niin, että sunnuntaiaamuna jälleen olimme aamukävelyllä ja Emäntä kiinnitti huomiota, että kävelen taas tosi tosi tooosi hitaasti. Haistelin toki paljon, mutta silloinkin, kun etenin suoraviivaisesti, tein sen hidasta käyntiä tassutellen. Lopulta Emäntä huolestui, että enkö pysty enää ollenkaan ravaamaan. Juuri silloin tien yli ryntäsi orava ja näytin, kuinka pystyn halutessani spurttaamaan täysillä, mutta sen jälkeen palasin taas hitaaseen käyntiini. Emäntä kiinnitti etenkin huomiota etutassujeni hyvin lyhyisiin askeleisiin.

Ihmisten normaali tunneskaala on ilmeisesti asiassa kuin asiassa tai ainakin meidän Emäntämme kohdalla lievästä huolestumisesta synkkään epätoivoon vaipuminen ja taas reipastuminen ja päätös yrittää vielä laittaa kaikki kuntoon. Niinpä kotiin päästyämme hän päätti yrittää hieromista ja venyttelyä. Hän kellautti minut keittiönmatolle ja alkoi varovasti hieroa selkääni ja niskaani. Varsinkaan lapojen välistä ja rintalihaksista en olisi antanut hänen hieroa, vaan yritin möngertää pakoon ja viimeistään siinä vaiheessa, kun hän alkoi venyttää olkalihaksiani, kierryin pieneksi kippuraksi ja pyristelin irti. Hän kuitenkin painoi minut hellästi takaisin mattoon ja hieroi ja venytti lihakset molemmilta puolilta. (Me olemme käyneet jo useamman kerran fysioterapeutilla, joka näytti oikeanlaiset venytykset Emännälle. Jotenkin ne vain jäävät aina tekemättä... ehkä osittain minun vahvan vastustukseni vuoksi.)

Ja voi ihmettä! Kun menimme myöhemmin päivällä kävelylle pururadalle, liikkuivat jalkani aivan toiseen tahtiin! 400 metrin matkaan pururadalle päästäksemme ei mennyt varttituntia, kuten normaalisti, ja perillä vasta kirmailinkin! Kävin ojassa kahlailemassa ja sain jopa pieniä juoksuhepuleita! Kuinka hyvältä tuntuikaan ravata ja laukata, kun ei kiristänyt niskaa! Kuljin reippaasti koko matkan ja iltakävelylläkin vauhtini oli lähes normaalin koiran vauhtia.


Tämä sai Emännä miettimään tilannettani uudestaan. Onko sittenkin välillä hitaan lenkkeilyni syy niska-hartia-seudun jumituksessa ennemmin kuin selkäkivussa? Ja johtuuko niskajumi selän toiminnallisesta häiriöstä, joka minulla ilmeisesti on ja pysyy vai voisiko syy olla kaulapannassa? 

Minähän en vedä hihnassa, pois se minusta, mutta Emäntä vetää usein minua. Kun haluan pysähtyä haistelemaan, heittäydyn hallitusti taakse päin ja pysäytän vauhdin päälläni. Kun haluan päästä tiettyyn paikkaan haistelemaan, ohjaan Emännän vedon pois kuonostani kaulaani vääntämällä. Kun haluan jäädä paikalleni tai mennä eri suuntaan, vänkään Emäntää vastaan kaulallani. Olen hyvin päättäväinen ja itsetietoinen, mitä tulee tuoksumaailmaan ja syy, miksi emme ole käyttäneet valjaita, on juuri siinä, että valjaiden kanssa minua ei kerta kaikkiaan saa pois paikoista, joista en halua pois. Kaulapannasta vedettäessä, joudun jossain vaiheessa antamaan periksi, mutta laitan koko niska- ja hartiaseudun aina ensin töihin, ennen kuin suostun seuraamaan Emäntää. Hartiaseudun jumitus voisi johtaa lyhyisiin askeleisiin, joka näkyy hitaana kulkemisena.

Nytpä siis pohditaan, pitäisikö sittenkin vielä yrittää etsiä minulle sopivia valjaita (nuorena sellaisia ei oikein löytynyt...) ja täytyisikö minua kuitenkin ulkoiluttaa valjaissa siitä huolimatta, että pystyn niiden myötä lähes itsevaltaisesti päättämään, missä kuljetaan ja millä vauhdilla.


sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kuinka vesiriistakoira tehdään?

Kovin moni ei ehkä tiedä, että sellainenkin laji on olemassa kuin terrierien ja mäyräkoirien vesiriistakoe (VERI). Kennelliiton sivuilla koemuoto on esitelty seikkaperäisesti näin: "Koe kehitettiin näille roduille vuosituhannen vaihteessa, jotta saatiin selville koirien taipumukset vesilinnun metsästykseen. Koiran tulee hyväksyttyyn suoritukseen selviytyä vedestä noudosta ja jäljestyksestä."

Tässä (ehkä hieman leikkimielinen) resepti siitä, kuinka tällaisen koiran voi kouluttaa itselleen:


  1. Otetaan yksi normaalikokoinen mäyräkoiran pentu (pienemmät eivät vielä ainakaan kelpaa tähän tarkoitukseen, jollei sääntöuudistusta toteuteta). Esimerkiksi pitkäkarvainen, mutta muutkin turkin laadut kelpaavat.
  2. Annetaan pennun katsella viikon verran vierestä, kun aikuinen mäyräkoira saa herkkuja esineiden noutamisesta.
  3. Palkataan avokätisesti pennun ensimmäinen yritys noutaa esinettä.
  4. Palkataan vielä avokätisemmin ja riehakkaasti riemuiten, kun pentu ensimmäisen kerran noutaa esineen.
  5. Toistetaan tätä puoli vuotta.
  6. Otetaan nyt jo nuoreksi koiraksi varttunut mäykky mukaan frisbeegolfaamaan. 
  7. Saadaan koiran into frisbeen perässä juoksemiseen syttymään niin suureen kiihkoon, että frisbeegolfaaminen koiran kanssa on lopetettava.
  8. Ostetaan koiralle oma frisbee ja heitellään sitä.
  9. Ostetaan pari uutta frisbeetä rikki menneiden tilalle ja jatketaan noutoleikkiä.
  10. Kokeillaan huvikseen heittää (kelluva) frisbee järveen ja seurataan rannalta, kun koira käy tohkeissaan noutamassa lelunsa vedestä.
  11. Otetaan selvää lajista, jolla on hauska lyhenne: VERI.
  12. Löydetään autoon törmännyt lokki tieltä, otetaan se talteen ja käydään kokeilemassa rannassa, noutaisiko koira myös linnun vedestä. Todetaan, että näin tapahtuu.
  13. Otetaan linnulta talteen siivet.
  14. Hankitaan kelluva noutodummylelu, kun luetaan netistä ohjeita, että sellaisella voisi lajia treenata. Kiinnitetään siivet dummyyn.
  15. Harjoitellaan netistä luettujen ohjeiden avulla koeosiota tyhjän haku, josta tiedetään vain sen verran, mitä säännöissä on lukenut. Jonkun harrastajan ohje oli, että käsketään koira veteen. Kun koira menee veteen, heitetään sille vasta sitten lelu veteen. Lopetetaan kaikkien keppien ja risujen heittely, koska siitä saattaisi olla haittaa (koira saattaisi kokeissa tuoda tyhjän haussa minkä tahansa risun vedestä ohjaajalle kesken kaiken).
  16. Toisen kesän loppuun mennessä saadaan koira käskystä n. 3 metrin päähän rannasta.
  17. Kolmantena kesänä käydään ensimmäisessä ohjatussa treenissä. Todetaan, että koira noutaa linnun vedestä edelleen hienosti, muttei tuo sitä ohjaajalle. Tyhjän haussa koira käy alle 10 metrin päässä kääntymässä.
  18. Saadaan ohjatuista treeneistä mukaan lintu ja seisotaan 40 minuuttia vesisateessa ulkona odottamassa, että koira toisi linnun ohjaajalle. Ei tuo.
  19. Turhaudutaan ja päätetään luovuttaa. Jatketaan koiran uittamista huvikseen frisbeellä ilman mitään rannallaodottelutottelevaisuusharjoituksia tai ensin veteen -käskytyksiä. Koira saa rynnätä heti heitosta frisbeen perään veteen ja tuoda tai olla tuomatta sen ohjaajalle. Leikki toki jatkuu vain, jos ohjaaja saa frisbeen. 
  20. Huomataan, että koira jaksaa jo uida hyvin pitkiä lenkkejä.
  21. Päätetään antaa lajille vielä uusi mahdollisuus ja hankitaan 2 kpl noutajien 500g-painoisia noutodummyja. (Edellinen halppis dummy on silppuuntunut jo aikoja sitten.)
  22. Opetetaan koira noutamaan, etsimään ja kantamaan dummyja. Koira kantaa dummya ongelmitta useamman sadan metrin matkan.
  23. Neljäntenä kesänä jatketaan tyhjän haun harjoittelua. Laitetaan koira esimerkiksi autoon, sisälle mökkiin tai muuten vain kauemmas puuhun kiinni, niin ettei koira näe, kun dummyt heitetään veteen. Tuodaan koira rantaan ja käsketään se rannalta etsimään vedessä olevia dummyja.
  24. Turhaudutaan, kun koira ei aina tuo dummyakaan ohjaajalle ja annetaan koiran leikkiä niillä miten lystää. Annetaan koiran rynnätä heti heitosta perään. Annetaan koiran tuoda dummy, kun sitä huvittaa ja heitetään uudestaan, kun koira lopulta tuo sen.
  25. Huomataan, että koira alkaakin tuoda dummyn paremmin ohjaajalle ja jopa käteen myös vedestä.
  26. Tehdään myös harjoituksia, joissa koira käsketään veteen ja kun koira on riitävän syvällä, heitetään lelu. Kiinnitetään huomiota ajoitukseen ja heitetään dummy juuri silloin, kun koira on kuono ulapalle päin.
  27. Harjoitellaan ohjaamista kuivalla maalla ja vedessä siten, että osoitetaan kädellä suuntaa, josta koiran pitäisi etsiä lelua. Kehutaan valtavasti, kun koira löytää ohjattuna lelun.
  28. Harjoitellaan ohjaamista myös siten, että käsketään koira ensin riittävän kauas, huikataan kääntymiskäsky, osoitetaan suuntaa, johon koiran pitäisi lähteä, ja heti kun koira kääntyy toivottuun suuntaan, heitetään dummy siihen suuntaan.
  29. Harjoitellaan kerran laahausjälkeä siten, että koira jäljestää linnulle kytkettynä. Päätetään jättää irti jäljestäminen ja linnun noutaminen harjoiteltavaksi johonkin hamaan tulevaisuuteen.
  30. Käydään ohjatuissa treeneissä, joissa koira mm. kerran ui niin kauas ja jää pyörimään hakulenkkiä niin pitkäksi aikaa, että pelätään hetken koiran hukkuvan. (Tietenkään hyväkuntoinen koira ei uuvahda ja huku n. viiden minuutin uimisesta.) Treenien vetäjä ehdottaa kokeisiin osallistumista, mutta epäröidään, onko koira vielä tarpeeksi taitava.
  31. Jäädään kuitenkin miettimään koeasiaa ja lopulta ilmoittaudutaan kokeisiin, koska olisi kiva tietää, millä tasolla taidot ovat, nähdä muita harrastajia ja päätellä, kannattaako lajia jatkaa. Tavoitteita ei aseteta, vaan todetaan, että nollakin on riittävä saavutus.
  32. Tehdään viikon tehotreeniä linnun tuomisesta ohjaajan käteen ensin siivellä ja sitten siivellä, jossa on kiinni myös pää. Saadaan koira jo tuomaan siipi iloisesti ja pääsiipikönttikin epäröiden ja todetaan, että aika ei riitä koko linnun treenaamiseen ennen koetta, mutta päätetään, että rantaankin tuotu lintu on ihan hyvä.
  33. Käydään ensimmäisissä vesiriistakokeissa. Huomataan, että siellä on todella mukavaa, ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Saadaan paljon treenivinkkejä ja nähdään konkareiden huippusuorituksia. Saadaan myös paljon kehuja ja kannustusta oman koiran taidoista.
  34. Saadaan tulokseksi VERI2 ja pisteitä 20/30, mikä on yhden pisteen päässä ykköstuloksesta.
  35. Todetaan, että koirasta on kuin onkin tullut vesiriistakoira.




Ronin kommentit vesiriistakokeesta:

Siis vau! Ensin tietty luulin, että ollaan mejä-kokeissa, kun mentiin metsätietä pitkin eräkämpälle ja sieltä maastoon, mutta hei! Mistäs minä sen olisin voinut tietää ja erottaa siinä vaiheessa!


Jälkiliinakin oli sama kuin mejässä, mutta toki siinä vaiheessa tajusin jutun jujun, kun Emäntä osoitti varvikossa olevaa höyhentupsua ja käski etsimään lintua. (Verijälki alkaa käskyllä "jälki" ja laahausjälki käskyllä "etsi lintu".) Lintu löytyi helposti jälkeä seuraamalla. Olin oikein tarkka.

Kaikkein paras juttu vesiriistakokeessa oli mejä-kokeeseen verrattuna, että siinä saa puuhata monta kertaa! Mejässä on vain se yksi reilun puolen tunnin hauska osuus ja muu aika vain odotellaan. Vesiriistakokeessa tapahtumat ovat toki lyhyempiä, mutta pääsin kolme kertaa pois autosta tekemään juttuja.

Tyhjän haku onnistui yllättävän hyvin. Vähän jahkailin siinä veteen menossa, eikä Emäntäkään tullut heti lähemmäs, kun olisi saanut, joten jouduin ottamaan pari kertaa vauhtia rannalta, mikä alensi pisteitä, mutta kävin melkein niin kaukana, kuin tuomari oli käskenyt! Ihan koko sektoria en tarkastanut, mutta hyvin pitkät lenkit heitin vasemmalla puolella ja vain aivan oikea laita jäi tsekkaamatta. Emäntää hiukan jännitti, että kuinka pian saa minut kiinni, kun minulla on tapana tehdä sellaisia kuivattelukierroksia eikä ole harjoiteltu heti uinnin jälkeen kiinniottoa, mutta hyvin se onnistui. Kuivattelukierin hiekassa sitten hihnassa ollessani.


Lintua heitettäessä Emäntä piti minusta kiinni, kun ei oltu ennen harjoiteltu linnun heittämistä ampumisen säestyksellä. Ei säikäyttänyt ampuminen ja heti luvan saatuani lähdin vauhdilla hakemaan lintua. Toin sen rantaan tavoilleni uskollisesti en Emäntää kohti uiden, vaan rantapöpelikköön rantautuen. Emäntä oli jo vähän hermona, että sinne ryteikköönkö se sorsa nyt jää, mutta ihme tapahtui ja hyppäsin risukosta esiin lintu suussani. Hetken Emäntä jo näki haaveunta, että toisin sen hänelle käteen, mutta en sentään. Siihen tarvitaan vielä kiloittain raakaa jauhelihaa, että suostun kantamaan hänelle kokonaisen linnun, mutta selvästi rannalle kannettu lintukin oli jo 7 pisteen arvoinen.

Kaiken kaikkiaan tällainen VeRi-koe oli mielestäni mukava kokemus (5/5) ja olen valmis jatkamaan harrastusta ensi kesänä. Tai toki treenata voin vaikka ympäri vuoden.


keskiviikko 8. elokuuta 2018

Kahden lajin päivä

No nyt on vihdoin kunnollista! Säiden hieman viilennyttyä, ovat rakkaat harrastukset palanneet täysimittaisesti. Eilen rally-tokoiltiin Väinön ja Lätsän (kultaisianoutajia) seurassa ja tänään. Tänään oli verta metsässä! Aivan liian kauan oli siitä, kun olin viimeeksi päässyt jäljestämään kolme ja puoli viikkoa sitten.



Nopeammin. Nopeammin! Mistä se jälki lähtee? Odota, älä kerro! Haluan etsiä sen itse... 


No älä edes sano. Minun edellisestä harjoitusjäljestäni oli jo yli kuukausi! Olin niin hyvilläni, että olisin voinut mennä sinunkin jälkesi heti omani perään.


Oli mukava yllätys, että jokaisessa makauksessa oli rasiassa raaka lihapulla! Se oli hyvin ajattelevaista. Ja sillä tavallahan haavoittunut hirvieläinkin varmaan toimisi. Katkokulmalla täytyi vähän  tehdä siksakkia, mutta jatko löytyi lopulta aivan omatoimisesti.

Kappas! Jäljen päästä löytyikin tällä kertaa  sorkan lisäksi haavoittunut aamuruoka! Söin sen pois, ettei se jäänyt kitumaan.

Minun jälkeni päässäpä olikin lisää haavakkolihapullia! Kannoin toki myös sorkan pois metsästä, ettei sen tarvinnut jäädä orpona märkänemään.



Jos oli aamulenkki tällä kertaa toiminnallinen, niin oli myös päiväkävely. Suuntasimme pururadalle ja siellä olevan lammen rannalle. Edelliset kolme kesäähän (eli kaikki minun elämäni kesät) me olemme siis Emännän kanssa harjoitelleet terrierien ja mäyräkoirien vesiriistakoetta varten. Ensimmäisenä kesänä huvikseen vitsillä vähän sinne päin, kun Emäntä huomasi, että pidän noutamisesta niin paljon, että noudan jopa vedestä. Viime kesänä puoli tosissaan, mutta epäuskoisena, kuinka tässä koskaan voisi kehittyä koekelpoiseksi ja tänä kesänä jo jokseenkin tosissaan (muttei totisina) kaikkia mahdollisia koulutusvinkkejä etsien ja kokeillen.

Tässä lajissa on minulle kaksi helppoa juttua: noutaa lintu vedestä ja tuoda se rantaan, ja etsiä lintu laahausjälkeä pitkin haistelemalla. Sitten on kaksi vaikeaa asiaa: tehdä tyhjän veden tarkistus eli mennä uimaan ilman, että vedessä on mitään saalista tai että olen nähnyt sinne heitettävän jotain, ja kantaa kuollutta (ällöttävää) lintua maalla. Helpot jutut antavat toivoa, että minusta ehkä jonakin päivänä voisi tulla VeRi-koira, mutta vaikeat asiat vesittävät tällä hetkellä hyvät puolet. Ei näet riitä, että löytää linnun vedestä tai maalta ja ehkä raahaa sen rantaveteen, kun se pitäisi toimittaa aina Emännälle käteen. Toisaalta tyhjän veden tarkistus on kokonaan oma koeosionsa, josta koostuu kolmasosa koko kokeen pisteistä, joten se täytyisi hoitaa kunnialla myös.

Tässä näyte, kuinka hyvin kolmen kesän treenien jälkeen menen jo käskystä veteen:



Tämä venevalkama ei ole aivan paras mahdollinen treenipaikka, kun täältä pikkulahdukan pohjukasta Emännän on todella vaikea ohjata minua vedessä mihinkään, mutta kävelymatkan päässä ei ole oikein muita hyviä pikku lampia. Sitten on vain tuota suurta vettä, jossa on usein veneiden tekemiä jättiläisaaltoja ja sinilevää monessa paikassa.


Ja on muuten mukavaa!

Minäkin sain osallistua treeneihin maalla tehtävän noudon osalta. Emäntä on pilkkonut harjoittelun osiin (kirjaimellisesti) ja tällä hetkellä harjoitellaan vain linnun siiven noutoa. Tässä joku aika sittenhän minä kannoin jäistä lintua ihan poistiessään, mutta tämä sulanut ellottava siipi ei sopinut suuhuni ei sitten mitenkään. Vaistoni käski minun vain kieriä sen päällä.

Kyllä minäkin ennemmin vain kierisin siinä tai höyhentäisin sen, mutta olen minä nyt jauhelihaa vastaan useimmiten suostunut luovuttamaan siiven Emännälle. Muutaman kerran siivessä on ollut kiinni myös pää. Jokunen treenikerta on tosin vielä edessä ennen kuin lintu on pala palalta lisätty mukaan treenikönttiin. Toivottavasti tässä on vielä meille yhteistä kivaa puuhaa moneksi kesäksi!


torstai 2. elokuuta 2018

Tapaus Moona

Reilu kuukausi on siitä, kun joukkoomme liittyi suomenlapinkoira Moona. Hän on siis Ninnin lauman jäsen, mutta koska me olemme tänä aikana käyneet heidän luonaan lähes viikoittain, niin on hän osa-aikaisesti myös osa meidän laumaamme.

Laumahierarkkiammehan menee niin, että Roosa-tädin poistuttua keskuudestamme olen minä, itsevaltias Queen Lucy I, itseoikeutetusti lauman vanhin ja johtaja. Kukaan ei kekkuroi minua vastaan, eikä kukaan esim. pihalla juoksennellessaan törmää minuun edes leikin tiimellyksessä. Muutaman kerran olen tästä asiasta Moonaa ja Ninniä muistuttanut ja oppi on mennyt hyvin perille. Moona lähestyy minua nöyrästi ja Ninni käy nuolemassa tyynnyttelevästi suupieliäni aika ajoin.

Ninni on minusta seuraava, tosin hän on viime aikoina alkanut joskus nuolla myös Ronin suupieliä, joten heidän arvojärjestyksensä on ehkä hieman epäselvä, mutta lauman toiminnan kannalta se ei aiheuta vaikeuksia.

Moona on narttujärjestyksessä tietenkin alin ja Ninni saa laittaa hänet järjestykseen tarvittaessa. Ronin sijainti on kaiken kaikkiaan hieman häilyvä, koska hän ei koskaan sano kenellekään (ainakaan tytölle) mistään vastaan. Moonan temperamentillä on mahdollista, että hän kiilaa nuoremmuudestaan huolimatta Ronin edelle.

Moonan sisaruksia

Moonan temperamentti on juuri se, joka tekee hänestä kiinnostavan tyypin. Hänhän on siis järjestyksessä perheen neljäs lapinkoira ja kokemusta lapinkoirista on jo 25 vuoden ajalta. Voisi siis kuvitella, että rotu on tuttu ja uusi tulokas solahtaa arkeen vanhalla kaavalla. Moona on kuitenkin tämän reilun kuukauden aikana osoittanut olevansa monessa asiassa erilainen kuin kaikki muut lapinkoirat. Voisi jopa sanoa, että hänessä on ripaus mäyräkoiramaisuutta...

Luoksetulo on koiran tärkein taito. Missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa. Koiran on tultava luokse, jos se pääsee irti tai on laskettu irti. Pennulle luoksetulon opettaminen on maailman helpointa, koska pentu seuraa ihmistä luonnostaan ja tulee mielellään iloisesti kutsuvan ihmisensä luokse ja jos siitä saa vielä ruokaa palkaksi, niin aina parempi. Tai näin on ollut kaikkien 5 edellisen pennun kanssa 25 vuoden ajan. Moona tulee luokse, jos kaikki muutkin menevät, jos huvittaa tai jos mitään kiinnostavampaa ei ole näköpiirissä. Toisaalta jopa raa'asta jauhelihasta huolimatta Moona saattaa myös jäädä paikalleen istumaan ja kiukutella ihmiselle, että tule sinä ennemmin tänne.

Pentuja on opetettu myös kulkemaan irti mukana niin, että kävellään metsässä ja välillä pentu saa ihmisiltä herkkuja, kun se pysyy mukana. Yleensä pieni pentu kulkee mieluummin lauman mukana, kuin jäisi yksin metsään. Moona sen sijaan saattaa valita oman reitin ja kun ihmisiä ja muuta laumaa ei enää näy, se alkaa itkeä ja kiukuta pusikossa sen sijaan, että lähtisi itse aktiivisesti etsimään, missä muu lauma on (kuten kaikki muut koirat tähän asti ovat tehneet!).


Aiemmista lapinkoirista kukaan ei ole ollut uimari. Ninni nostettiin vasta nyt 3-vuotiaana ensimmäistä kertaa uimaan ja vilvoittelemaan, kun helle on ollut niin kova. Kun Moona nostettiin veteen, se ui kaksi ensimmäistä kertaa rantaa kohti ja kolmannella pyyhkäisi kohti ulappaa. Se täytyi käydä kääntämässä rantaa kohti, ettei pieni olisi uupunut liian pitkällä uintilenkillä. (Se saattoi ottaa mallia Ronista, joka juuri oli käynyt kauempana noutamassa lelun vedestä.) Moonaa varten pihalle on täytynyt myös vaihtaa suurempi vesikuppi, koska pienemmät tyhjenivät mystisesti. Syy selvisi kuitenkin pian. Jälleen omaperäinen tapa, jota kellään aiemmalla koiralla ei ole ollut.


Itsekseen pihalla hengailu oli Moonalle alusta asti itsestään selvää. Toki se oli saanut kasvattajan luona viettää sisarustensa kanssa paljon aikaa pihalla alkukesästä, mutta Moona viihtyy pihalla aivan yksinkin. Ninni on mieluiten siellä, missä ihmiset ovat, mutta on myös ulkona. Minä en ole ulkona. Toisinaan en, vaikka ihmisetkin olisivat. Roni viihtyy melko paljon ulkona, mutta torkut sekin ottaa mieluiten sisällä. Moona kaivautuu terassin, leikkimökin tai vaikka laiturin alle ja ottaa nokkaunet ulkosalla jatkaakseen taas touhuiluaan sen jälkeen.


Toisaalta poikkeuksellisen lämmin kesä on saanut lapinkoiratkin toimimaan erikoisella tavalla: Moona ja Ninni viihtyvät päivät parhaiten sisällä ilmalämpöpumpun alla. Moona on ottanut paikakseen uunin edessä olevan kivilaatan, johon ilmalämpöpumppu puhaltelee kylmää ilmaa. Hän saattaa yllättyä, kun kylmät ilmat alkavat ja uunia aletaan taas lämmittää ja hänen vilpoisa kivensä muuttuukin kuumaksi. Päiväaikaan ulos menemisestä on siis tullut Moonalle lähes rangaistus. Pissalla pitäisi kuitenkin käydä ulkona. Onneksi palkinnoksi ulos pissaamisesta pääsee taas sisälle jäähdyttelemään. Hän on myös nopeimmin kaikista koirista oppinut sisälle pyrkimisen: muutama napakka haukahdus ja ovi aukeaa.

Tupakoirat
Muutama napakka haukahdus tai kiljahdus on ylipäätään Moonan ratkaisu moneen asiaan. Moona on esimerkiksi ensimmäinen perheen lapinkoirista, jonka ruokkiminen ei unohdu. Siinä missä Ninni voi nälkäisenä odotella tunnista toiseen, eikä aina silloinkaan käy kupille, vaikka ruokaa tarjotaan, niin Moona pitää äänekkäästi huolta ruoka-ajoistaan. (Roni on siinä mielessä Ninnin ja Moonan välimuoto, että hänkin pitää huolta ruoka-ajoista, muttei välttämättä koske ruokaansa. Ehkä hän haluaa huolehtia, että minä saan ruuan ajoissa?)



Leikkimään Moona on kyltymätön. Tuntuu myös siltä, että hän haluaa kaiken hereilläoloaikansa purra jotakin. Kenenkään aiemman koiran leukojen väliin ei esimerkiksi ole juuttunut sohvanreuna, tuolinjalka tai keinutuolin jalas. Lattialla on aina oltava puruluita, koska nukahtaakseen Moonan on saatava kaluta jotain. Rauhallisesta Ninnistä on onneksi löytynyt uupumaton leikkikaveri. Hän jaksaa painia Moonan kanssa päivästä toiseen ja ottaa vastaan leikkihyökkäyksen toisensa jälkeen. Edes Roni ei jaksa painia niin paljon, kuin Moona haluaisi. Välillä jo melkein käy sääliksi Ronin korvalehtiä, jotka ovat melkoisen kulutuksen kohteena, kun Moona haluaisi vielä vähän leikkiä Roni-sedän kanssa.


Ninnin mainiot sosiaaliset tavat ovat myös tulleet paremmin esille uuden laumanjäsenen myötä. Ninni saattaa samassa hetkessä leikkiä Moonan kanssa, lepytellä minua, huolehtia, ettei Roni leiki liian rajusti Moonan kanssa, houkutella Moonan lelua vinguttamalla kauemmas minusta, etten vain hermostuisi pennun sähläämiseen ja käydä vielä huolehtimassa, että ihmisillä on kaikki hyvin, jos joku kiljahtaa vaikka astuttuaan kävyn päälle.

Kaiken kaikkiaan Moona on hieman  erikoinen, mutta mainio epeli. Nyttemmin hän on jo oppinut käskystä istumaan, makaamaan ja läppäämään ylävitosen. Ja kyllähän se luoksetulokin useimmiten onnistuu. Jos ei ole muuta tärkeää meneillään. Tai liian kuuma.