Roni: Stop the press! Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.
Eilen 5.11.2025 minulle oli varattu aika eutanasialle klo 12.00. Syy, miksi kuitenkin edelleen täällä teille kirjoittelen, on todellinen ihme.
Maanantaina 3.11. Emäntä varasi minulle lopetusajan, kun näytti siltä, että olin jälleen lokakuun puolivälissä, jo neljännen kerran tänä vuonna, tullut kipeäksi ja eläinlääkäri oli arvioinut 22.10., että jos kipuni eivät hellitä, niin hän suosittelee eutanasiaa. Emäntä tarkkaili (kyttäsi) minua päivittäin ja tuli siihen tulokseen, että kyllä minä varmasti olen kamalan kipeä ja on aika päästää minut pois. Vietimme viimeistä viikonloppua yhdessä asianmukaisin menoin eri harrastukset hyvästellen ja sain valtavasti erilaisia herkkuja. Emäntä itki vuolaasti ja äänekkäästi monet kerrat.
Maanantai-iltana Emäntä avasi keittiössä postipakettia ja kiiruhdin iloisesti, vaikkakin horjuvin jaloin, hänen luokseen jälleen uuden kivan aktiviteetin ja herkkujen toivossa. Emännän järkiratkaisuun tuli särö. Voiko kuolemansairas ja kipeä koira olla niin ilahtunut ja kiinnostunut paketin rapinasta, että viitsii tulla sitä katsomaan? Miksi katse on edelleen niin kirkas ja elämäniloinen, vaikka kaiken järjen mukaan koiran täytyisi olla jo niin kivulias, että jokainen liike koskee? Hän koki jonkinlaisen sisuuntumisen ja päätti, että hän ei noin vain anna koiraansa pois tietämättä varmaksi, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.
Pitkin vuotta eri eläinlääkäreiden tarjoama vaihtoehto oli magneettikuva. Emäntä ei ollut sitä halunnut ottaa, koska se on ensinnäkin kallis ja lähinkin paikka monen tunnin ajomatkan päässä meiltä, mutta tarkoittaisi myös sitä, että täytyisi olla valmis leikkauttamaan minun selkäni, koska mitä hyötyä olisi vain nähdä kuvasta, että tuossa se vaiva on, ja olla tekemättä mitään, jos sen voisi myös korjata.
Tuossa maanantai-illan hetkessä järkisyyt lensivät kuitenkin romukoppaan. Hän päätti ainakin soittaa seuraavana päivänä eläinsairaalaan, että onko heillä ylipäätään tapana edes kuvata tai leikata tämänikäisiä koiria tällaisella sairaushistorialla. Emäntä oli ottanut jo keskiviikoksi töistä vapaata lopetusaikani vuoksi, joten kun myös lastenhoito järjestyi isovanhempien toimesta, niin hän varasi ajan samalle päivälle, samalle kellonajalle, mutta 3,5 tunnin ajomatkan päähän. Synkkänä hän ajatteli, että kai se olisi sama, missä minut lopetetaan, kunhan hän saisi tietää, että se on oikea ratkaisu.
Koko matkan hän ajatteli, että hän on tyhmä, kun tuhlaa aikaa ja rahaa tällaiseen ja koki myös häpeää siitä, mitä muut ajattelisivat tällaisesta tunteen vallassa tehdystä päätöksestä. Toisaalta hän ajatteli, että koska minulla on vakuutus ja hänellä on mahdollista maksaa kuluista loput, niin eikö töissä käydä ja rahaa säästetä pahanpäivän varalle juuri tällaisia pahoja päiviä varten. Mitä hyötyä on vain hillota rahaa sukanvarressa, jos sitä ei käytä läheistensä hyväksi. Jos tämä reissu voisi pelastaa minun tai hänen elämänsä, niin se olisi sen arvoinen. (Hänestä näet tuntui, että asia jäisi kalvamaan häntä, jos hän ei olisi täysin varma, että on tehnyt oikean päätöksen.) Hänessä oli myös herännyt pähkähullu toivo siitä, että jos minut voisikin vielä pelastaa. Mitään epätoivoista pelastusoperaatiota hän ei matkasta kuitenkaan suunnitellut. Hän päätti, että leikkausta harkittaisiin ainoastaan siinä tapauksessa, että lääkäri voisi antaa todella hyvän ennusteen onnistumiselle ja toipumiselle. Jos syy olisi vaikkapa joku yksittäinen nikamaväli, joka on jäänyt painamaan ja sen vapauttamalla saisin terveyteni takaisin. Suuremmalla todennäköisyydellä hän valmistautui siihen, että selkäni olisi niin sökönä, ettei mitään olisi tehtävissä ja hän ajatteli, että siinä tapauksessa pyytäisi, ettei minua edes herätettäisi enää.
Klinikalla reipas eläinlääkäri kuunteli pitkän ja polveilevan sairaskertomukseni tältä vuodelta. Hän pyysi päästämään minut samalla ulos häkistäni ja kuljeskelin ympäri lääkärin huonetta nurkkia tutkien. Tervehdin lääkäriäkin kohteliaasti ja hän rapsutti minua leuan alta. Hän varmisti, että olenhan kiltti koira ja Emäntä vakuutti, että olen. (En ole koskaan tehnyt väkivaltaa ihmistä kohtaan hampaillani, vaikka olisin ollut kivuissani.) Eläinlääkäri testaili refleksejäni ja tunnusteli selkääni. Emäntä hämmästyi valtavasti, kun eläinlääkäri ilmoitti, ettei hän huomaa koirassa mitään kipuja. Takajalat ovat toki heikot ja askel epävakaa, mutta kipua tuo tila ei aiheuta tällä hetkellä. Magneettikuva päätettiin ottaa.
Eilinen ja tämä päivä on sulateltu tätä yllättävää käännettä. Emäntä haluaa kiittää kaikkia teitä, jotka olette tilannettani rukouksin muistaneet. Hänestä tämä oli Taivaan Isän järjestämä ihme. Hän sai sen tiedon ja varmuuden, jota kaipasi ja tietää nyt tehneensä kaiken voitavan hyväkseni ja loppuelämäni on Herran hallussa. Minua ei tarvinnut leikata, mutta minua ei myöskään lopetettu. Hän on jo monet kerrat pysähtynyt katsomaan minua ja ajatellut, että toisissa olosuhteissa minua ei enää tänään olisi. Jos hän olisi kuunnellut omaa ja toisten järkipuhetta, tässä talossa olisi tänään enää yksi koira. Toisaalta jos hän olisi vienyt minut kuvattavaksi jo kesällä, olisi siellä ollut vasta yksi tai kaksi tyrää, jotka ehkä olisi päädytty leikkaamaan ja pian leikkauksesta toipumisen jälkeen olisivat saattaneet tulla tyrät kolme ja neljä, koska ne ilmeisesti olivat myös jo heikentyneitä nikamavälejä. Leikkaushan korjaa vain olemassa olevan vian, ei ennaltaehkäise uusia. Siinä tapauksessa leikkaus olisi ollut hieman turha ja minut olisi saatettu lopettaa, kun olisi todettu, ettei leikkaus auttanutkaan ja koska mitään ei olisi enää tehtävissä. Tämä on tietysti vain jossittelua, mutta tuntuu, että kaikki tapahtui oikeaan aikaan ja juuri meille sopivalla tavalla.
Nyt tärkeintä on tämä hetki. Se, että tänään olen saanut nakkia syödäkseni ja että Emäntä on saanut koiransa takaisin. Emännällä on kännykkä pullollaan jäähyväisvideoita ja "viimeisiä" valokuvia. Hän osti jopa hautakynttilän valmiiksi. Hyvä sureminen meni ehkä vähän hukkaan, mutta toisaalta ehkä juuri suuret tunteet pelastivat minut tällä kertaa.
