torstai 30. kesäkuuta 2016

Paremman Mestarin mietteitä elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta - eli mäyräkoirista

Alkujärkytyksen jälkeen näytti siltä, että mäyräkoirahalvaus ei ehkä olekaan kaiken loppu, vaan ulkona tepasteli sama Lucy omassa persoonassaan ja sohvalla köllötellessä ei koko vaivaa muistanutkaan.

Kunnes tuli seuraava järkytys, joka vei mukanaan orastavan toivon. Kortisonin ja tulehduskipulääkkeen (ja varmaankin myös illalla pureskellun luun) yhteisvaikutuksesta Lucy oksensi koko tiistain ja keskiviikon välisen yön noin tunnin välein ja lopulta myös verta. Eipä ole koskaan tuntunut yö niin pitkältä! Jokaisen oksennuksen jälkeen siivosin lattiat, tarjosin juotavaa koiralle ja lopulta annoin vettä ruiskulla suuhun. Aamulla saimme onneksi ajan eläinlääkärille, vaikka klinikalla olikin jo täysi päivä.

Röntgenkuvassa näkyi, ettei vatsassa tai suolessa ollut tukosta ja vatsakin oli jo oksennettu tyhjäksi. Tulipa samalla kuvattua selkäkin ja siellä näkyi yksi selvästi kalkkeutunut nikamaväli ja kaksi hieman kalkkeutuneelta näyttävää nikamaväliä. Välilevytyrä ei röntgenissä näy, mutta jossain noista kalkkeutuneista kohdista se todennäköisesti on. Veriarvot olivat kunnossa. Pari tuntia tiputuksessa ja pääsimme kotiin lääkekassin ja ruokapurkkien kanssa. Eläinlääkäri muistutti vielä, että olisi tärkeää saada suoli tyhjentymään ja sitä voisi auttaa parafiiniöljyllä. Eläinlääkärin pihalle putkahti ensimmäinen kullanarvoinen nokare ulostetta ja olin huojentunut. Selvittiin taas. Huomasin kuitenkin myös epämiellyttävän asian eli aiemmin vakaasti kävellyt Lucy huojahteli kulkiessaan ja takatassut tarttuivat maahan.

Nöyrä potilas antoi tutkia, tökkiä ja käännellä. Koiran ja omistajan huomioiminen oli loistavaa tuolla klinikalla!

Illan mittaan epätoivo syveni. Koira makasi vain reporankana sohvalla vieressä, ei tehnyt tarpeitaan eikä pystynyt enää kävelemään viittä metriä pidemmälle. (Toki ehkä kuka tahansa selkävaivainen ja vatsahaavainen voisi olla hieman uupunut koko yön valvomisesta ja veren oksentamisesta...) Illan ainoa valopilkku oli Lucyn ruokahalu. Se oli yhä tallella.

Yöllä heräsin välillä tiirailemaan taskulampulla häkin pohjalla litteänä makaavaa koiraa ja tarkistamaan, vieläkö se hengitti.

Tänään askel on pidentynyt sitä mukaa, kun ruokaa on mennyt alas. Kävely on edelleen huojuvampaa kuin alkuviikosta, mutta se on kuitenkin kävelyä. Puolen päivän aikaan tapahtui viimein joulupukkiakin hartaammin odottamani asia ja kaunein koskaan näkemäni pieni mäyräkoirankakka ilmestyi nurmikolle! Tärkeimmät yksityiskohdat ovat siis kunnossa: tavaraa ja nestettä menee sisään ja tulee ulos.

Tulevaisuudesta ei kuitenkaan uskalla sanoa tässä vaiheessa mitään. Koko päivän olen vain seurannut Lucya häkissä. Kun se nukkuu, olen huolissani, että miksi se nukkuu noin paljon ja onko sillä kaikki kunnossa, kun se vain nukkuu. Kun se on hereillä, olen huolissani, että miksi se valvoo, miksei se käy nukkumaan, koskeeko siihen liikaa, että se voisi rauhoittua. Ikävältä tuntuu ajatella, että pieni koira joutuu kokemaan tällä hetkellä kaiken ilman kipulääkitystä, koska vatsa ei ole sellaisessa kunnossa, että sinne voisi laittaa kipulääkettä. Koko aikana Lucy on kuitenkin valittanut vain kahdesti: ensimmäisen kerran, kun eläinlääkäri mittasi kuumeen ja toisen kerran, kun vaihdoin sen asentoa eilen illalla sylissäni, kun se oli kaikkein heikoimmillaan ja painoin kai sen vatsaa tai selkä vääntyi hiukan.

Aamutorkut yhdessä.

Iloisen huoleton mäykyn omistamisen riemu on kuitenkin kadonnut, enkä tiedä, palaako se. Seuraan Ronin pelleilyä koirapuistossa ja uimassa (Tuntuu kuin se hölmöilisi tarkoituksella, että saisi minut nauramaan. Onko se edes mahdollista koiran älykkyydelle?) ja pelkään, että sillekin sattuu jotain. Tuntuu, että haluan sulkea senkin häkkiin olohuoneen nurkkaan turvaan ja ottaa esille vain välillä sohvalle paijailtavaksi. Toisaalta tiedän, ettei se olisi mitään koiranelämää. Tuskin Lucykaan olisi onnellinen, vaikka sitä olisi säilötty pumpulissa koko sen elämä.

Mieltä vaivaa tietenkin se, olisiko voinut tehdä jotain toisin välttääkseen tämän, mutta ehkä kyseessä on kuitenkin sattuma ja huono tuuri. Tuntuu vain oudolta, että tavallisessa kodissa on näin vaikea pitää koira terveenä, vaikka samaan aikaan kaiken maailman kulkukoirat selviävät mitä ihmeellisemmissä oloissa! Kävi miten kävi, niin Lucy on kuitenkin paras ensimmäinen oma koirani ja näitä kolmea ja puolta yhdessä kuljettua vuotta ei meiltä voi ottaa pois. Toki toivoisin, että näitä vuosia tulisi vielä paljon lisää.

Ronin kanssa lenkiltä palatessa häkissä odotti tällainen mäykkyrulla. Lucy oli aikansa kuluksi pedannut vähän uusiksi...
Ps. Äsken iltapissalla Lucy katsoi tarpeelliseksi kieriä lokin kakassa. Myös asuntoa voi edelleen aivan hyvin vahtia haukkuen, vaikka makaakin häkissä. Lucy on aina Lucy...

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Iloinen ja synkkä juhannus


Juhannus se sitten oli ja meni. Oltiin Roosa-tädin ja Ninnin luona. Meidän Emäntä oli siellä jo etukäteen auttelemassa, kun heidän isännällään oli lisäksi merkkipäivä ja vieraita kävi tavallista enemmän. Mekin autettiin mm. leipomisessa


ja kokon rakentamisessa.


Minä löysin myös sisäisen laivakoirani, kun Roosa-tädin ja Ninnin isäntä sai lahjaksi soutuveneen. Kun hän lähti ensimmäisen kerran kokeilemaan soutuvenettä, minuun iski joku suunnaton hätä mukaan ja uin rannasta hänen peräänsä. Hän nosti minut veneen kyytiin ja siitä lähtien en antanut kenenkään lähteä veneilemään ilman minua. Aina kun joku halusi kokeilla venettä, minä ja Roosa-täti tuppauduimme mukaan. Muutaman kerran minut yritettiin jättää pois matkasta, mutta aina sain veneen vielä uimalla kiinni.

Juhannusaattona Remu tuli käymään ja me leikittiin yhdessä aika paljon. Sitten tietenkin juoksin jatkuvasti Ninnin kanssa kilpaa ympäri mökkiä.




Illalla poltettiin kokko perinteisesti pienessä kelluvassa saaressa.


Katselin kokkoa välillä varmuuden vuoksi veneestä, jos joku olisi sattunut juuri silloin lähtemään soutelemaan.
Juhannuspäivänä olivat sitten ne ihmisten kemut. Meidän neljän koiran lisäksi juhliin tulivat Remu ja kultainennoutaja Helmi. Helmi oli todella herttainen ja hyvätapainen. Meistä muista ei ehkä voi sanoa samaa. Remun mielestä Helmi oli iso ja pelottava ja hän hyökkäili Helmin kimppuun jatkuvasti. Roosa-täti hermostui oudosta, kohteliaasta narttukoirasta reviirillään ja alkoi myös murista Helmille. Lucy-neiti meni noin niin kuin seuran vuoksi mukaan, mutta ennen kuin irvistely ja murina muuttui fyysiseksi, meidän Emäntä ryntäsi keittiöstä kaikkien keskellä ja karjaisi sellaisella volyymilla, että kaikki koirat antautuivat varmuuden vuoksi. Välikohtauksen jälkeen juhlat jatkuivat rauhallisesti.

Sunnuntaina käytiin vielä pienellä kävelyllä ihmisten kanssa (paitsi Ninni, joka pyörähti alkumatkasta takaisin eikä suostunut lähtemään enää lenkille, koska sen mielikuvituspennut tarvitsivat sitä) ja illalla koirakoulussa harjoittelemassa seuraavan lauantain näyttelyä varten. 

Juhannus meni siis mukavasti mökkeillen ja kaikki olisi ollut hyvin, jos ei mäyräkoiranelämän kamalin asia olisi tapahtunut sunnuntai-iltana Lucy-neidille. (Tai ehkä toiseksi kamalin, koska henki vielä säilyi.) Koirakoulussa Lucy-neiti ei suostunut hyppäämään pienen kynnyksen yli, joka oli kaukalon ovella. Lucy-neiti myös käveli vähän nihkeästi, mutta lopuksi vielä tallusteli kaukalossa toisia koiria nuuhkien. Takaisin mökille päästyämme hän ei enää suostunut ottamaan askeltakaan. Istui vain onnettomana paikallaan.

Sunnuntai-iltana
Maanantaiaamuna hän kävi sentään aamupissalla ja käveli muutenkin mökin pihalla, mutta melko haluttomasti. Eläinlääkäri varmisti Emännän kauhun hyvin nopeasti: mäyräkoirahalvaus.


Pari päivää on ollut nyt siis aika hiljaista. Lucy-neiti torkkuu pääasiassa uudessa yksiössään ja Mestarit ovat alakuloisia. Meikä poikakin on vähän hämillään ja hissukseen.

Aina kun Lucy-neiti on vaikka sohvalla Mestareiden kanssa, minä pyörähdän kokeilemaan hänen yksiötään.
Lenkillä olen käynyt Paremman Mestarin kanssa kahdestaan. Onhan se outoa, kun on tottunut melkein aina toisen vieressä tallustelemaan. Osa hajuistakin jää varmaan haistelematta, kun Lucy-neiti ei ole mukana niitä merkkaamassa. Pääasia, että olemme kuitenkin vielä yhdessä: mäykyt ja mestarit.

Kirjoitatko sinä blogiin?

Joo...

Ihan yksin? Etkä sanonut minulle mitään!

No minä ajattelin, kun sinä...

No en minä silti vielä kuollut ole, vaikka selkä vähän vihoitteleekin! Ruoka maistuu hyvin, kalusin äsken luuta, saan nukkua niin paljon kuin haluan ja minut kannetaan paikasta toiseen, että ei tämä elo nyt niin hullumpaa ole näinkään. Lenkit ovat vain onnettoman lyhyitä jopa minun mittapuullani. Jopa pienessä vesisateessa yritin päivällä kiskoa eteenpäin, kun Parempi Mestari jo halusi takaisin sisälle.

Hyvin tällä selällä voi vielä kelliä!

No vakavia juttujahan nämä ovat, mutta päivä kerrallaan katsellaan, miten tilanne etenee. Se koiranäyttely kyllä jää nyt minulta välistä, mutta loista sinä Roni minunkin edestäni!

Ps. Kuin kohtalon ivana reissusta palatessamme kotona odotti Mäyräkoiramme-lehti, jonka yhdellä aukeamalla patsasteli Lucy sorkka suussaan otsikon "Aktiivinen mäyräkoira" alla. Voi tässä tulevina viikkoina olla se aktiivisuus aika vähäistä...




sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Se juttu meni näin...


Kyllä Emäntä taas niin mielensä pahoitti, kun minä en käyttäytynyt hyvin näyttelyssä! Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Tässä on taas keskiviikosta asti luuhattu kylillä ja kujilla, että yhtä ja toista on ehtinyt tapahtua.

Uudet pyykkipojat ja kompassi pääsivät testiin ja toimivat hyvin. Emäntä ei eksynyt metsässä. Minulle oli torstaina 900 metriä pitkä ja 15 tuntia vanha avojälki. Harjoiteltiin hitaasti kulkemista ja saatiin kulumaan jäljellä 20 minuuttia. Harjoitukset jatkuvat.


Minä sain eteeni katkokulman ja makauksia jäljen suorilla osuuksilla. Voittajaluokan jäljen tehtäviä siis, mutta vain 300 metrin matkalla. Makaukset tarkistan aina huolellisesti, mutta katkokulmalla jouduin lopulta hukkaan. Kulma oli huonosti tehty. Sain kulumaan jäljellä 20 minuuttia. Harjoitukset jatkuvat.

Torstai-iltana Emäntä vei minut vielä mätsäriin. Olin Ninnin kanssa leikkimisestä ja jäljestämisestä vetelä ja ensimmäissä mäykkyspecial-kehässä kului aikaa tuhottomasti, joten olin aika innoton makkara. Pöydällä seisominen meni ihan ok, vaikka sadetakissa kahiseva tuomaritäti oli vähän jännä.
    Harjoituksen maksimoimiseksi menin kehään vielä uudestaan pieniin aikuisiin. Sain punaisen nauhan ja siirryin laatikkooni odottamaan loppukehää. Kehän alkaessa olin levännyt ja Emäntä leikitti minut iloiseksi ja reippaaksi ja toiveet olivat korkealla. Taivas oli päättänyt toisin. Juuri kun keräännyimme kaikki punaisen nauhan saaneet kehään, sadepilvet avautuivat ja ukkoskuuro valeli meidät likomäriksi. Emäntä yritti suojata minua vartalollaan, mutta mikään ei auttanut. Olin kuin uitettu rotta ja iloinen mieli oli valunut sadeveden mukana kentän mutaan. "Kiitos osallistumisesta."

Perjantaina hölläiltiin.

Me oltiin kyllä vähän niin kuin Ninnin kanssa leikkimässä sillä lelulla, Lucy-neiti.

Tällä mötkylällä? No haittaako, jos minä nyt kerrankin vähän pitkästä aikaa leikin lelulla myös?

Eeeihän se haittaa... Leiki vain. Sinulla on vain vähän tapana...
Minäpä näytän teille mallia, miten tällä leikitään!
...rikkoa leluja... *huokaus*

Mitä se Emäntä nauraa? Onko minulla naamassani jotain?

Aurinkoläikässä makoilu on joskus senttipeliä.

Minä kävin aikani kuluksi pinosta tämmöisen halon. Yritin viedä sen sisälle Ninnille, mutta en mahtunut ovesta. Oikeastaan tässä pihalla on parempi.
Siitä oltiin kyllä vähän käärmeissämme, että perjantaina Emäntä harjoitteli verijälkeä Ninnin kanssa eikä meidän! Ninnillä oli sellainen hyvin lyhyt versio avoluokan jäljestä. Ehkä noin 100 metriä. Ihmeesti vain lapinkoirankin kirsua veri veti ja sorkka löytyi.


Lauantaina oli toiset mätsärit, mutta koska taas oli luvattu sadetta, Emäntä ei halunnut enää kastella minua, vaan vei mätsäreihin Ninnin. Ninni oli ensimmäistä kertaa aikuisten luokassa ja hän oli isojen aikuisten sinisten ykkönen. Ninni saikin Emännältä lisänimen Mätsäri-Ninni, kun tämä oli hänen kolmas Match Show'nsa ja kolmas ykkössijoituksensa. 


Tämän jälkeen Emäntä hylkäsi minut Ninnin ja Roosa-tädin luokse, jossa jouduin kokemaan kovia kuten mm. nukkumaan yöllä yksin olohuoneen nahkasohvalla kuin mikäkin elukka, mutta kaikki on jo anteeksi annettu. Opetin minä siinä sivussa vähän Ninniäkin tavoille eli kävelemään hihnassa hitaasti perässä ja lattian sijaan makaamaan sohvalla pää tyynyllä. Ninni imi oppejani kuin pesusieni! Ensi kerralla opetan hänet pyrkimään syliin.

Sillä aikaa minä matkasin Emännän kanssa porokoiraleidejen Sissin ja Satsan luo. Minä ihastuin yhteen leluun, jota vingutin kiivaasti ja kannoin mukanani. Lelu sattui olemaan Sissin inhokki ja hän noukki lelun lattialta tätikoiran ylpeydellä, kantoi sen sohvalle ja vahti lelua muristen loppuillan. Minä kävin välillä kovistelemassa häntä haukkuen, mutta ei hän antanut lelua enää takaisin.
    Porokoirilla tuntui muutenkin olevan vähän omat tapansa. Satsalla oli 4-vuotissynttärit ja hän pääsi pöydän ääreen emäntien kanssa jutustelemaan ja herkuttelemaan.



Satsa kävi myös välillä istumassa Emännän sylissä ja Emäntä totesi, ettei olekaan ennen sylitellyt kolmen maan muotovaliota.

Sunnuntaiaamu valkeni jokseenkin sateisena ja tarinamme alkaa lähestyä sitä osuutta, jossa minä olen virallisessa koiranäyttelyssä ja kaikki menee kamalasti vikaan. Aamulla harjaamisen jälkeen asiat olivat kuitenkin vielä hyvin ja minä kävin köllöttelemässä tuollaisessa kissanpesässä.



Sitten saavuimme näyttelypaikalle. Alamäki alkoi siitä, kun kieltäydyin kävelemästä näyttelyalueelle. Matkalla kastuin ja turkki meni suttuiseksi. Odotin vuoroani jätesäkillä vuoratussa boksissani ja en nauttinut olostani. Kun menimme kehään, seisoin ja kävelin ihan kivasti. Sitten Emäntä vei minut telttakatoksen alle sille kirotulle pöydälle. Minuun iski valtava paniikki. Pelkäsin, että kohta joku tule koskemaan ja samalla kaksi tätiä tuli kummaltakin puoleltani ja tein pakoyrityksen. 
    Pakoni onnistui ja jostain Emännän käsien ja kainaloiden välistä onnistuin pudottautumaan pöydältä maahan asti. Rytäkässä kolhiintui ainoastaan Emännän itsetunto. Jouduin takaisin pöydälle. 
    Kuten olen aina arvellutkin, niin olen kaveri, jolla on astetta enemmän munaa. Noin kolmannen kiveksen verran. Tuomarista se oli huono asia ja hän kehotti viemään minut eläinlääkärille! Arvosanaksi sain H eli hyvä. Siinä vaiheessa Emäntää ei yhtään lohduttanut, että arvostelussani kaikki muu oli oikeastaan ihan oikeanlaista eli olen vahva, maskuliininen uros, joka liikkuu hyvin, kulmaukset ja linjat ovat kunnossa ja purenta oikea.
    Tämä olisi kai ollut viimeinen koiranäyttelyni, jos Emäntä ei olisi jo ehtinyt maksaa seuraavaa näyttelyä. Eli leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Näyttelystä lähtiessäni tervehdin siskoani Valmaa.


Sisko kuiskutteli minulle salaisuuksia pentulaatikosta.

Minä lähetin äidille terveisiä, kun sisko asuu hänen kanssaan.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Uusi tuttavuus



Oletpas sinä jännä veitikka. En ihan ymmärrä vain tuota elettäsi. Yritätkö puskea minua?


Ai näytät minulle kieltäsi! No tuon minäki ymmärrän.


Lälläs lää vain itsellesi!


Et sinä ihan mäyräkoiralta näytä, mutta pidän minä sinusta silti. Sinä syöt heinää aidan sillä puolella ja minä tällä. No nyt täytyy tästä jatkaa matkaa. Nähdään taas! Heippa!

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Mäyräkoirauutiset

Ensin uutisia Ronin vatsasta. Lopulta on löytynyt koiranruokanappula G (koiranruokanappuloista A, B, C, D, E ja F lisätietoja kohteessa Ruokaseikkailu), joka sopii Ronin vatsalle. Vihdoinkin myös Ronin ulostetta kerätessä saa nauttia kiinteästä sormituntumasta. Ruoka sisältää ankkaa ja on viljaton. Ensin nappulat eivät meinanneet maistua ("Näitä on varastossa 4 kiloa! Nyt syöt tai itket ja syöt!"), mutta kun Roni tottui makuun, on kuppi nykyisin tyhjä jopa ennen Lucyn kuppia. (Mikä onkin saavutus, koska Lucy ei kauaa tuhraa aikaa nappulakourallisensa syömiseen.)

Sitten muihin aiheisiin. Mäyräkoirat pääsivät tänään pitkän tauon jälkeen koirakouluun. Kyseessä oli arkitottelevaisuuskoulu, jossa mukana oli myös näyttelytreeniosuus. 
    Roni harjoitteli näyttelykuvioita tulevan viikonlopun koiranäyttelyä varten. Ohjaaja ilahtui Ronin edistymisestä pöytäkäytöksessä. "On tätä kopeloitukin", Emäntä tokaisi viitaten lukuisiin tuttuihin ja tuntemattomiin ihmisiin, joita hän on vuoden mittaan vaivannut koiran tunnustelulla. 
   Arkitottelevaisuuskoulutukseen osallistui Lucy, jolle helpompaa tehtävää ei voisi ollakaan. "Katson vain Emäntää silmiin ja syön nameja. Saattaa siinä joku koira kulkea välillä ohikin, mutta se ei minun keskittymistäni juuri häiritse", Lucy toteaa kylläisen oloisena. Jalka oli ensin ihan normaali, mutta sitten Emäntää vasten hypätessä jokin kolahti siihen taas ja sen jälkeen tassua aristi pikkaisen.
    Myös Ninni Nöpönenä ja Roosa-täti ilmestyivät koirakouluun ja koulun lopuksi Roni ja Ninni painivat vauhdikkaasti.

Ninni ja Roni vaihtoaitiossa.

Lucy ja arkitottelevaisuuden tärkein niksi: tuijota ihmistä herkeämättä.
 Epävakaan jalkatilanteen vuoksi iltalenkillä nähtiin vain yksi musta mäyräkoira. Lenkki eteni reipastahtisesti muutamaa maahan makuulleen heittäytymistä lukuunottamatta. "Uskon, että voin vaikuttaa", sanoo asvalttia pitkin kyljellään hihnan perässä raahautumasta tavattu Roni.


Iltalenkillä nähtiin myös veneitä ilta-auringossa.


Nyt uutisista hyvää illan jatkoa!

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Lucy-neidin jalka pipinä

Minä olen tänään vähän ontunut toista etutassuani. Emäntä on käännellyt ja väännellyt (kohtuuden rajoissa), puristellut ja nypeltänyt, hieronut ja käännellyt karvoja koko tassun matkalta. Mitään ei näy, millekään liikkeelle en vinkaise tai osoita muuten mitään tuntemuksia. Olen iloinen ja leikkisä. En varo rapuissa kulkemista tai sohvalta hyppäämistä, mutta kävellessä onnun vähän edestä. Emäntä ei tiedä, mitä on tapahtunut ja minä en ole viitsinyt selittää tai osannut oikein itsekään pukea sanoiksi, että mitä tapahtui ja miltä tuntuu. Eilen käytiin kyllä pitkällä lenkillä ja sitten peuhattiin Mustan alamaisen kanssa, että ehkä se on jossain vähän nitkahtanut. Tänään jouduin jäämään kotiin, enkä päässyt lenkille. Juuri kun minusta olisi tuntunut, että olisin HALUNNUT lenkille...

Meillä oli Emännän kanssa PARAS lenkki IKINÄ!

Joopa joo...

Me mentiin kerrankin vauhdilla, kun ei tarvinnut odotella Lucy-neitiä ja Emäntäkin juoksi välillä. Kun joku tuli vastaan, niin tehtiin ohitusharjoituksia ja sitten tehtiin vähän rallytokoa matkalla. Sitten meillä oli näyttelytreenit.

Niin meillä ei ole trimmauspöytää, kuten huomaatte.

Meillä on vatsalihaspenkki metsässä ja pyykkikone harjoitusalustana kotona.

Niin ja minua ei ole harjattu kuvauksia varten. Kävin sen sijaan uimassa. 
Mutta eihän sitä harjoituksissa tarvitse niin viimeisen päälle ollakaan.
Eilisellä lenkillä meillä oli sellainen työnjako lammen rannassa, että Laku (labradori) kävi uimalla hakemassa kepin ja minä olin rannalla odottamassa ja ottamassa kepin vastaan. Otin sen rannassa Lakun suusta, että hänen oli sitten helpompi nousta jyrkkärantaisesta suolammesta. Tänään minun täytyi käydä itse hakemassa Emännän heittämä keppi. 

Ai niin ja lenkin loppupuolella Emäntä heitteli minulle pientä keppiä myös maalla ja minä juoksin kepin perässä ja etsin sitä välillä haistelemalla heinikosta!

Äkkiseltään kuulostaa siltä kuin sinä olisit käynyt vähintään huvipuistossa, etkä vain kiertämässä pururataa Emännän kanssa...

Meillä oli NIIN HAUSKAA!

Sain minäkin sentään vähän hauskuutta osakseni kotona. Me on kokeiltu sellaista uutta juttua kuin hajutunnistus tai laji taitaa kulkea myös vierasperäisellä nimellä nose work. Millään oikealla kurssilla ei olla käyty, eikä internetistä oikein meinaa löytyä ohjeita harrastuksen aloittamiseen, kun koirakoulut tietenkin toivovat, että koirakot hakeutuisivat maksullisille kursseille, mutta Mäyräkoiramme-lehdessä oli juttu, jonka pohjalta on lähdetty kokeilemaan.
    Meillä on siis puhtaita vauvanruokapurkkeja, joista yhdessä on hajuna kanelia. Jottei mauste tupsahtaisi kirsuun niin helposti, on sen päällä vähän surtussa talouspaperia ja hämäyksen vuoksi myös tyhjissä purkeissa on paperia. Kanelilta tuoksuvaa purkkia tökätessä saa palkan. Tätä on harjoiteltu vasta muutaman kerran, mutta neljäs harjoituskerta näytti tältä:


No tähän ehkä leikkaantuivat vähän ne parhaat palat... Kerran minä mm. kannoin Emännälle koko lasipurkin suussani, kun tämä leikki muistuttaa mielestäni niin paljon sitä leikkiä, jossa haetaan jonkun tietyn niminen lelu. Lasipurkin nimi voisi olla Kaneli...

Toivottavasti jalka paranisi huomiseksi, että minäkin pääsisin taas lenkille hidastelemaan ja osoittamaan mieltäni.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Chillailua frendien kanssa

Kun sateesta ja keittiönkaappisiivouksesta selvittiin (me selvittiin siitä aika vähällä: toinen nukkui olohuoneessa ja toinen makuuhuoneessa), lähdettiin koirapuistoon ja ilmakin oli kirkastunut. Sovitut treffit olivat Snoopyn ja hänen emäntänsä kanssa, mutta ihan pyytämättä saatiin tavata myös Luca ja Vallu.

Roni ja Luca
 Lucy-neiti yritti hukuttaa Lucan isännän kielisuudelmiin ja kun mies näytti olevan hätää kärsimässä mäyräkoiran kiintymyksen edessä, niin Emäntä joutui käskemään Lucy-neidin pois.

Minä olisin vain putsannut hänen nenänsä! Tiedä, milloin sekin nenä on viimeeksi saanut kunnollisen syväpuhdistuksen.

Jaa minusta on taas vaan istuskelukuvia. Kyllä minäkin juoksin! Hetken.


Roni ja Snoopy
Sinun kanssasi taas oli hätää kärsimässä Snoopy-tyttö! Leikki kuumeni välillä niin villiksi orgiaksi, että Emännän oli otettava Mustaa alamaista niskasta kiinni.

Minä muistan ihan selvästi, että joskus Snoopylla oli juoksut!

Olivathan ne JOSKUS, mutta siitä on jo kuukausia aikaa! Haistelisit tarkemmin.


Vallu tervehti kaikkia kohteliaasti ja olisi halunnut leikkiä jommankumman tytön kanssa, mutta Musta alamainen oli varannut Snoopyn itselleen ja minua ei niin kovasti huvittanut vieraan pojan kanssa leikkiä, joten hän joutui vähän tyytymään sivusta katselemiseen.


Eilinen oli autoilupäivä, kun käytiin tervehtimässä taas Mestarin isovanhempia. Mestarit olivat aika tylsiä, eivätkä antaneet isovanhempien antaa meille juuri mitään herkkuja. Vain vähän perunaa, makkaraa ja kakkua.

Minä ajoin.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Harrastehankintoja ja rento meininki


Mejäharrastus otti askeleen kohti vakavampaa suuntaa eilen, kun Emäntä hankki vihdoin oman kompassin ja 200 puista pyykkipoikaa.



Sitten hän maalasi pyykkärit oransseiksi, että ne erottuvat metsässä. Tosin vain toiselta puolelta, koska siten niistä saa pyykkipojan kääntämällä myös piilomerkit koejäljelle. Nyt meiltä ei puutu kuin metsä.

Tänäaamuna jouduttiin harkitsemaan, että muuttaisimme aamulenkin reittiä. Jouduimme taas lokkihyökkäyksen kohteeksi. Lokit yrittivät vieläpä pommittaa meitä ulosteillaan. Lokit eivät vain tiedä, että mäyräkoirallehan sellainen plätsi niskassa olisi lottovoitto, mutta Emäntä ei oikein pitänyt niskaan hyökkivistä linnuista. 

Yleensä me kuljetaan sama aamulenkki ja melko täsmälleen samaan aikaan, niin että Emäntä epäilee eräässä kahvilassa joka aamu kokoontuvan ukkeliporukan pitävän kellojaan ajassa meidän mukaamme. Tänään tuli siihen aikatauluun muutos, ja jos joku kahvilan ikkunassa ajatteli lähtevänsä "vähän mäyräkoirien jälkeen", niin oli auttamatta myöhässä. Me ollaan nimittäin nyt kesälomalla!

Kukkaismäykkyjä iltalenkillä:



Senkus kuvaat. Älä anna minun heinänsyöntini yhtään häiritä.
 Erikoinen juttu muuten lenkin jälkeen. Käytiin lueskelemaan kamujen blogipostauksia ja Párek oli postannut mm. videon, jossa hän haukkui ja näin ison reaktion se sai meissä aikaan:



Yleensä räyhätään takaisin, vaikka Emäntä katsoisi vain meidän omia videoita, mutta ei sitä näin lomalla jaksa kaiken perässä hötkyillä!