Onnellinen hetki

Lucy 24.9.2022 (samoin muut kuvat)

 Lucy: Sattumalta muistiin on jäänyt viimeinen pitkä lenkki, jonka minä olen tehnyt. Se oli helatorstaina 26.5.2022. Se oli kaunis keväinen päivä ja kävelimme yhden yli 5 kilometriä pitkän lenkin, joka sisälsi kahlailua lätäkössä, pellon ylityksen, pitkän ylämäkinousun ja hieman hiekkatieosuuksia. Olimme lumien sulamisen jälkeen pidentäneet vähän kerrassaan lenkkejä ja viettäneet kunnonkohotusviikkoja. Emäntä tarjoutui välillä kantamaan minua pitkässä ylämäessä, mutta halusin kipittää itse. Hän oli iloinen nähdessään, miten hyvässä kunnossa minä edelleen olin.

Alle viikko tästä saatoin saada kylässä käyneeltä koiralta vatsataudin tai sitten vatsa oireili muuten vain. Eläinlääkäri ei kuuntelemalla löytänyt sydämestäni uutta vikaa, mutta todennäköisesti laajentuminen alkoi siinä vaiheessa ilmoitella itsestään. Sairaus ei ilmeisesti yleensä pahene yllättäen, mutta oireet voivat tulla yllätyksenä. Ilma alkoi muuttua lämpimämmäksi kesää kohti tultaessa ja se on aina raskaampaa sydänsairaille.

Juhannuspäivän yönä hengitystiheyteni oli 120 krt/min. Emäntä ei uskonut minun selviävän aamuun asti.

Kesäkuusta lähtien olemme käyneet kerran pari kuussa eläinlääkärissä. On määrätty uusia lääkkeitä. Nostettu annosta. Vaihdettu lääkettä. Nostettu annosta. Nostettu uudelleen annosta ja niin edelleen...

Tänään, lähes neljä kuukautta edellisen kunnon lenkkini jälkeen, päätin lähteä taas kunnon lenkille. Emäntä oli menossa Ronin kanssa kävelylle. Minä laittauduin mukaan pihalle. Tassuissani oli päättäväinen askellus ja Emäntä kipaisi takaisin sisälle hakemaan minullekin pannan ja hihnan, kun hän arveli, ettei saisi minua ehkä kääntymään takaisin viereisen pellon reunasta. Sain tällä viikolla eräänä aamuna käydä maistamassa suloista ojavettä ja Emäntä arveli minun haluavan taas samaan paikkaan. 

Kävelin kuitenkin ojapaikan ohi. Alempaa maantien varresta Emäntä on löytänyt yhden oikopolun metsän läpi takaisin meille ja hän ajatteli, että voimme tehdä sen pikku lenkin, koska viime viikonlopun lisäksi kävin myös eilen kävelemässä kilometrin kävelyn ja hänen arvionsa mukaan tuo pikku lenkki olisi suunnilleen saman mittainen.

En suostunut kulkemaan hänen oikopolulleen johtavaa tietä pitkin vaan kävelin risteyksestä suoraan. Emäntä ajatteli, että haluan käydä tekemässä yhden ojarumputarkastuksen. Kääntyisimme sen jälkeen. En kääntynyt.

Saman tien varressa on pari muutakin ojarumpua. Kävimme tarkastamassa ne kaikki. En suostunut kuitenkaan kääntymään vieläkään takaisin. Tiedän, että se tie johtaa yhdelle suosikkimetsäreiteistäni. Emäntä pohti vaihtoehtoja huolestuneena. Jos jatkaisimme pidemmälle, olisi kohta jo lyhyempi matka kiertää koko lenkki, kuin kääntyä takaisin. Jos en jaksaisikaan kävellä, jaksaisiko hän kantaa minua koko matkan? Entä jos saisin jonkun romahduksen rasituksesta? Onko parempi elää vähän pitempään kotiin kahlehdittuna vai lyhyempään täysillä nauttien?

Lopulta Emäntä antoi periksi ja sain määrätä suunnan ja tahdin. Jos tämä olisi viimeinen lenkkimme, niin päivä ei voisi olla täydellisempi. Kuljimme täysin tyynen syksyisen metsän läpi, jossa ruskan värit hehkuivat. Muuttolintujen aurat kaakattivat korkealla päidemme yläpuolella. Metsäpolulla saimme olla vähän vapaina ja pistin välillä laukaksi juuri kuten Emäntä minut sillä polulla aina onnellisimmillani muistaa.

Välillä kierin maassa kiinnostavissa tuoksuissa. Pitkän tauon jälkeen oli ihana nuuskia metsän tuoksuja ja kuunnella metsän ääniä. Maistelin välillä vettä lätäköistä.

Jaksoin kävellä koko 2,5 kilometrin lenkin! Aikaa kaikkine pysähdyksineen ja nuuskutteluineen meni toista tuntia, mutta kuinka hyvältä tuntuikaan olla taas yhdessä lenkillä, mäykyt ja Emäntä. Kuljimme kylki kyljessä Ronin kanssa ja kurkistelimme yhtä aikaa samoihin ojarumpuihin. Joimme samoista lätäköistä ja nuuskimme samoja korsia. Sellaista on olla onnellinen.

Hyvä päivä

 Lucy: Ajattelin vain tulla merkitsemään aikakirjoihin, että tänään oli hyvä päivä. Sain aamulääkkeet kello kuusi, kuten arkenakin, vaikka oli sunnuntai ja pääsin aamupissalle normaaliin aikaan. Sen jälkeen kuitenkin viihdyin pitkästä aikaa mestareiden sängyssä melkein kuin ennen vanhaan. 

Sunnuntaibrunssin jälkeen Emäntä oli lähdössä Ronin kanssa lenkille. Minä pääsin pihatielle katselemaan ja siinäpä se idea sitten tulikin. Voisihan tässä välillä käydä vähän lenkillä itsekin!

Tietä oli paikkailtu perjantaina uudella murskeella, joten houkutteli käydä haistelemassa uudenhajuista maa-ainesta. Välillä olen tuossa lähimmällä ojalla käynyt pyörähtämässä, mutta nyt jalat veivätkin vielä mäkeä ylös.

En malttanut pysähtyä vielä siihenkään, vaan kepoisesti ravasin kohti aukean haapaa ja vielä senkin ohi. Niillä main on toinen tien alittava oja ja ojarummun suut piti käydä tietenkin ratsaamassa, kun kerrankin olin täällä asti.

Ennen postilaatikkoa Emäntä alkoi vähän toppuutella ja tehdä kotiinlähtöä. Hän sanoi, että kun jäi tuo panta ja talutushihnakin minulta puuttumaan, kun ei arvannut lenkki-intoani näin suureksi.

Puolisen kilometriähän siinä oli jo tultu, joten myönnyin kääntymään ympäri. Edelleen tikkasin tasaista tahtia hyvän matkaa Emännän ja Ronin edellä.

Aurinkokin vähän näyttäytyi. Palasi kuitenkin pilveen, ettei tullut tukalat oltavat kävelyllä. Kun on aikanaan ollut hyvä pohjakunto, niin vielä meni kilometrin verran vanhasta muistista. Kyllähän tällaisia pieniä yhteislenkkejä olisi mukava tehdä vastakin...

Roni pääsi sitten tietenkin vielä pidemmälle metsälenkille. 

Illalla pestiin hampaat sähköhammasharjalla naksuttimen avulla. Sen pesun jotenkin sietää, kun odottaa, että milloin naksutin ilmoittaa seuraavasta herkkupalasta. Treenailtiin siinä vähän sitten muitakin juttuja, kun naksutin kerran oli esissä ja oli jo muutenkin ollut sellainen hyvä päivä.

Luolakoiran luolatreeni

 Roni: Paikka on jokin vanha varasto. Lattialla on pitkiä laatikkomaisia rakenteita. Kaiken yllä leijuu haju. Kiukun, adrenaliinin ja jännityksen haju. Jossain täällä on pienpeto ja sen minä aion etsiä hampaisiini!

Paikallistan eläimen yhteen huoneen keskellä olevaan laatikkoon. Menen haistelemaan laatikkoa ja eläin murisee minulle takaisin. Kettu! Päästelen ensin muutaman kokeilevan haukahduksen. Tutkin vähän lisää ympäristöä ja palaan aina laatikolle. Laatikossa on kettu! Alan lämmetä tilanteessa ja haukun yhä voimakkaammin.

Emäntä houkuttelee minut hyppäämään yhteen pitkänomaiseen laatikkoon. Kun lopulta maltan tutkia tilannetta, huomaan, että tosiaan täällä putkessa pääsen aivan kasvotusten ketun kanssa reikäisen välilevyn toiselle puolelle. Ryömin hieman ahtaaseen putken osaan ja aloitan raivoisan haukun. Putken yläpuolelta kuulen Emännän tyytyväiset, innostavat kehut.

Seuraavaksi minua houkutellaan ryömimään putkeen kauempana ketusta. Emäntä huomaa, että eräs tärkeä asia painaa mieltäni tällä hetkellä. Hän pyytää, että saa käyttää minut pikaisesti ulkona ja tuoda takaisin. Laiminlyöty aamukakkani on aktivoitunut metsästystilanteesta.

Pikaisen tortun väännön jälkeen olen valmis ryömimään takaisin putkeen haukkumaan ketulle. Nyt kuljen jo useamman metrin pimeässä putkistossa ketun luokse haukkumaan. Yhtäkkiä kettu kuitenkin häviää välilevyn takaa! Se ryömii syvemmälle putkistoon. Pian kuitenkin välilevy nousee ja ryntään pakenevan ketun perään.

Oijoijoijoi! Kettu tekeekin hyökkäyksen minua kohti! Säikähdän ulahtaen yllättävää kontaktia pimeydessä. Olen kuitenkin jo ottanut mittaa supista ja mäyrästä maan päällä, joten tiedän, että näillä eläimillä on hampaat, joista on parempi pysyä kauempana. Nopean iskunsa jälkeen kettu pakittaa pesälaatikkoonsa ja minä palaan haukkuasemiin sopivalle etäisyydelle, ettei se enää yllä minuun. Pieni vastarinta ei saa minua luovuttamaan!

Kettu kömpii vielä kauemmas putkistoon. Tässä kohtaa putki on turkasen ahdas ja tulen pois putkesta. Ehkä pääsisin ketun luo paremmin jostain tilavammasta paikasta? Putkea avataan ja minua houkutellaan etenemään ahtaammissa kohdissa, mutta siihen ei sisuni vielä riitä. Kun pääsyä ketulle helpotetaan, menen taas pellin viereen haukkumaan.

Tässä kohtaa olen jo teutaroinut aikamoisen pätkän itselleni aivan uudessa tilanteessa ja alkaa olla jo melkoisen kuuma. Kun putki avataan katosta, että minut otettaisiin pois, menen ensin putkeen piiloon, ettei hauskuus loppuisi vielä, mutta tulen sitten pois, kun Emäntä käskee. Alkoihan tässä jo olla tarpeeksi puuhaa yhdeksi päiväksi.

Ulos päästyäni käyn nopeasti pissalla ja suuntaan takaisin varastoa kohti. Ehkä voisin vielä yhden erän ottaa ketun kanssa... Mutta Emäntä vie minut autoon. Vesi maistuu hyvin seikkailun jälkeen. Kylläpä tämmöinen luolakoiran homma on sitten mukavaa!

Roni 8 vuotta

 

Niin vain tämäkin ikinuori ukkeli saavutti yhtäkkiä veteraani-iän! 

Sons of Ronin

 Roni: Saatiin lupa kuvien ottajalta, niin tässä teillekin näytille muutama otos tästä meikäläisen jälkikasvusta. Myy-emä tekee siellä toisella puolella Suomea parhaansa pikkujätkien kanssa ja hoivaa niitä erittäin äidillisesti.

Tässä muskettisoturit ovat vastasyntyneinä.

Vanhemmuuden tuska iski heti ensimmäisen viikonlopun jälkeen ja viikko sitten yksi pojista menehtyi. Sillä oli valitettavasti jonkinlainen kehitysvamma, eikä se sitten jäänyt eloon.

Tässä ihanainen Myy. <3

Yksi pojista viikon vanhana

Toinen pojista viikon vanhana

Kolmas pojista viikon vanhana

Tässä vielä ukkelit tissillä eilen viikon ja 4 vuorokauden ikäisinä.

Alkavat olla melkoisia mörssäreitä. Yli puoli kiloa painoa kai jokaisella.

Festarirannekkeet ja päiväkänni

Lucy: Eriskummallinen viikko. Ensin Emäntä sai kansainvälisen kulkutaudin viime viikon lopulla ja töihin paluu katkesi kahteen ensimmäiseen päivään ja sitä seurasi viiden päivän karanteeni. Hän on ollut viimeeksi sairaana, kun minun sydänvikani ei vaatinut vielä mitään lääkitystä eli 2,5 vuotta sitten. Olihan outoa, että hän makasi yhtäkkiä vuoteessa monta päivää telkkaria katsellen. En saanut edes nuolla hänen nenääsä, kun on kai joku teoreettinen mahdollisuus, että koirakin voi viruksen saada. Outoa oli myös se, että Mestari sitä vastoin ei saanut tautia. Ilmeisesti meillä on niin iso talo, että kun he eristäytyivät välittömästi talon eri päihin ja kävivät eri aikaan keittiössä, niin virukselle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja.

Karanteenikaverit

Tiistaina karanteenit oli lusittu ja minut vietiin vaihteeksi taas eläinlääkäriin verikokeeseen. Testissä on uusi nesteenpoistolääkitys ja siitä suurennettiin annosta ja nyt kontrolloitiin veriarvot. Hyvät oli, joten tällä lääkkeellä jatketaan. Olen päässyt melkein normaalille hengitystiheysalueelle eli uutinen on sinänsä kai hyvä. Eläinlääkäri ehdotti myös kipulääkkeen antamista, koska hänen mielestään aristin selkää. Pilleri sinne tai tänne ei enää tunnu missään, joten nykyisin minut doupataan aamuisin 6 pillerillä ja iltaisin kahdella. (Aamulääkkeissä on kyllä mukana myös vatsahappoa vähentävä lääke närästykseen, vitamiini ja maitohappobakteeri, joita ilmankin varmaan pärjäisin.)

Jaahas, taasko tutkitaan jotain...

Festariranneke

Tänään oli Ronin vuoro vierailla eläinlääkärissä. Siinä on oikeastaan syy, miksi minä tätä kirjailen, koska voitteko uskoa, että minä Neiti Sydänvika olen tällä hetkellä talon vilkkain koira! Jos en minäkään paljoa muuta tee, kuin nukun, syön ja käyn ulkona, niin Roni ei tee tällä hetkellä muuta kuin nukkuu. Roni kävi hammashoidossa. Hänellä kertyy hammaskiveä uskomattomalla tahdilla. Hän kävi viimeeksi vuosi sitten hammasputsauksessa ja nyt oli mentävä taas. Eläinlääkäri oli tarkastuskerralla painanut mätää ulos Ronin ikenistä. Siitä huolimatta, että meiltä pestään hampaita sähköhammasharjalla ja syömme puruluita! Minä olen käynyt elämäni aikana hammaslääkärissä kaksi kertaa, jotka olivat oikeastaan yksi ja sama kerta: ensimmäisen ja viimeisen kerran. Jouduin sillä kertaa luopumaan yhdestä hampaastani. Roni on jo viisi hammasta kevyempi...

Minähän yritin sanoa, ettei mennä sinne paikkaan, kun siellä tulee aina suu kipeäksi ja outo känni päähän...

Tällä rannekkeella sitä tuntuu pääsevän kaikkiin laitteisiin...

Eläinlääkäri oli pitänyt Emäntää julmana naisena, kun hän oli todennut tämän päiväpöhnän olevan samalla Ronin varpajaiset. Hänestä tuli kuulemma eilen neljän pojan isäukko! Vähän haistoinkin aiemmin kesällä, että jotain syntiä täällä oli tehty, kun minut muka laitettiin vähän saunalle huilailemaan. Mutta että Ronista isukki... Kaikkea sitä saavat vanhat korvani kuulla.

Oli Ronilla eilen vähän hauskemmatkin varpajaiset. Eräs tuttu metsästäjä oli lähipelloilla kyyhkysjahdissa, niin Emäntä vei Ronin kokeilemaan noutamista aidossa tilanteessa. Ei se kauhean hyvin ollut toiminut, koska kyyhkysistä irtoaa kamalasti höyheniä, joten Roni oli kakonut niitä suu täynnä aina, kun oli yrittänyt kantaa lintua. Lisäksi se suu oli varmasti kipeä eilenkin märkivien hampaiden takia, oli todella kuuma ja no lähtökohtaisesti linnun tuominen Emännälle ei ole ihan se paras juttu. Varsinkin vastaanräpistelevät haavakot Roni olisi mieluiten kantanut omaan jemmaan, eikä metsästäjän saaliskasaan. Tunnin jälkeen Emäntä ajatteli, että olisi parempi lähteä kotiin viilentymään, mutta Roni oli sen verran päässyt jutun juuresta kiinni, että olisi vain halunnut partioida ympäriinsä etsimässä kuolleita lintuja. Ehkä joskus voisi ottaa uusiksi sorsametsällä, kun niistä ei irtoa niin paljon höyheniä ja ovat kätevämpiä kantaa.

Mejä-viikonloppu Norjassa

Roni: Kolme vuotta sitten kävimme Lucy-neidin kanssa Norjassa (ja hän myös Ruotsissa) mejä-kokeissa. Hän valioitui hienosti Norjan, Ruotsin ja samalla Pohjoismaiden jäljestämisvalioksi tuolla reissulla. (3400 kilometrin matkakertomus, Blodsporprøve i Norge) Minulla oli matkassa rutkasti epäonnea ja tulokseni olivat nolla ja kakkonen. Hampaankoloon jäi siis vähän jotakin siitä reissusta.

Pasvik, Norja 2022

Tarkoitus oli palata heti seuraavana kesänä, mutta koronan takia oli epäselvää kesäkuulle asti, saako Norjaan edes matkustaa. Seuraavanakin kesänä himmailtiin vielä vähän ulkomaan reissun kanssa. Tänä vuonna Emäntä kuitenkin päätti ottaa asiakseen tarjota minulle vielä uuden mahdollisuuden tavoitella Norjan ja myös samalla Pohjoismaiden jälkivalionarvoa. 

Matka kohti sateenkaaren päätä?

Jo keväällä hän varasi minulle koepaikat kahteen kokeeseen samana viikonloppuna ja matkaseuraakin löytyi omasta mäykkykerhosta. Kun majoitus, kokeet ja seurue oli sovittu, odoteltiin monta kuukautta matkan alkua. Aika paljon sai jännittää, ovatko kyseisenä hetkenä terveinä kolme ihmistä ja kolme koiraa. Lopulta yksi ihminen ei sitten päässytkään mukaan, mutta onneksi toinen matkaan lähteneistä ihmisistä oli itseasiassa koiran omistaja, joten reissu onnistui, kun sijoituskoira pääsi kuitenkin mukaan, vaikkei ihminen päässytkään.

Matkaseura: Tuisku ja Tino

Barentsinmeren rannalla yli 1200 kilometrin päässä kotoa...

Autossa ei ollut kovin montaa tyhjää kolosta, kun takakontissa olivat karkkareiden Tinon ja Tuiskun häkit, minä istuin ministerin paikalla takapenkillä vieressäni ihmisten matkatavarat ja ihmiset istuivat etupenkeillä. Torstaiaamuna toiveikas joukko aloitti matkan kohti Pohjois-Norjaa. Ensimmäinen yö nukuttiin Ylläksellä. Sieltä matka jatkui perjantaina kohti Kirkkoniemeä. Pikaisen kaupunkihaistelun jälkeen siirryimme majapaikkaamme Svanvikissa. Paikka oli jonkinlainen luonnontieteellinen instituutti, jossa oli myös majoituspalveluita. Koska meitä oli mukana kaksi karvaista isäntää, niin emäntäihmiset katsoivat viisaammaksi varata kaksi erillistä huonetta, ettei tulisi kärhämiä. Lopulta me suhtauduimme melko neutraalisti toisiimme nuoren Tino-herran kanssa, mutta varmuuden vuoksi ei tervehditty kuonotuksin missään vaiheessa. Tuisku-neiti ja toinen naisihminen saivat kyllä häntäni heilumaan jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa matkaa.

Menomatkalla Sevettijärven rannalla

Pikku suukottelut Emännän kanssa <3

Svanhovd

Svanhovd Conference Center

Täh?! Miten niin arvelet, etteivät koirat saisi nukkua täällä sängyssä?

Roni ja Tuisku

Lauantaiaamu valkeni pohjoisessa viileänä pienen tihkusateen kera. Oli siis täydellinen ilma jäljestää! Kun koe saatiin käyntiin, niin minä pääsinkin tulikokeeseen heti ensimmäisten joukossa. Koska meillä oli vain yksi auto ja kolme koiraa, niin minä ja Emäntäni hyppäsimme jäljentekijän autoon ja matkasimme jäljen päähän.

Norjalaista metsää

Jäljestäminen alkoi puoli kymmenen jälkeen paikallista aikaa ja päättyi 14 minuuttia myöhemmin sorkan löytymiseen. Emäntä ajatteli, että tämän jäljen hän painaa mieleensä, mutta lopulta muistikuvat matkan varrelta ovat hatarat. Hän osoitti kaksi raapaisua maassa, joista toinen toivottavasti oli makaus, joka jäljeltä pitää löytää. Jälki kulki välillä suon poikki, jossa kasvoi lakkoja, mutta hän ei uskaltanut syödä niitä mennessään, kun ei ollut varma, mitä tuomari siitä tykkäisi. Eräs kulma (ehkä katkollinen?) oli sähkölinjan alla ja siinä tein pienen rengastuksen ja jatko selvisi saman tien. Sorkasta meinasin kävellä ohi, mutta Emäntä ei laskenut vaan käski nuuskimaan tarkemmin. Niinpä sekin löytyi ja odottelimme loppupäivän tuloksia.

Voi jehna tätä odottamista...

Tinon ja Tuiskun jäljet olivat samaan aikaan, joten meidän Emäntä meni jäljestämään vielä Tuiskun kanssa. Vieraan koiran lukeminen ei ole ihan itsestään selvä asia, joten Emäntä ei huomannut hänen vaihtaneen tehtävää linnustukseen. Tuiskun ensimmäinen jälki päättyi siis keskeytykseen.

Poiskorjattuja jälkiä

Tulosten julkistus oli jännittävä hetki. Paikalla oli meidän lisäksi vielä neljäskin suomalaiskoirakko. Tuo toisella kyydillä tullut spanieli oli lopulta ykkönen ja päivän paras ykköstuloksellaan. Tino-herra sijoittui toiseksi myöskin ykköstuloksella ja minä... Minä olin lopulta kolmas ja sain myös ykköstuloksen! Näin ollen minusta tuli tuona viileän sateisena lauantai-iltapäivänä Norjan ja Pohjoismaiden jäljestämisvalio! (Samoin tuli siitä spanielista ja Tinosta Norjan jälkivalio.)

Tuore Norjan ja Pohjoismaiden jäljestämisvalio!

Ihmiset olivat iloisia ja tyytyväisiä. Minä olin lähinnä huojentunut, kun pääsin päivän päätteeksi pois autosta. Oli tietysti hienoa, että pitkä matka ja vaivannäkö oli tuottanut odotetun ja toivotun tuloksen.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina oli vielä se toinen koe. Tino ei enää lähtenyt metsään, koska oli jo saavuttanut kaiken, mitä tuli Norjasta hakemaan tuolla reissulla. Hänen ihmisensä meni tällä kertaa metsään Tuiskun kanssa. Meille tarjottiin mahdollisuutta mennä vielä toinen AK-luokan jälki ja todettiin, että sama käydä vähän jaloittelemassa, kun kuitenkin joudutaan koko päivä odottamaan ja koe on jo maksettukin. Toisen päivän jäljestyksen piti olla rento hyvänmielen jäljestys, kun tarvittava ykköstulos oli jo saavutettu. Ja niin se minulle olikin! Ihmismieli vain on typerästi toimiva ja jostain syystä jäljestyksen hyvin edetessä Emäntä ajatteli, että hän toivoisi tämän jäljen menevän vielä PAREMMIN kuin eilinen jälki. Olin saanut yhden moitteen liian nopeasta etenemisestä (ilmeisesti ei olisi tarkoitus, että 600 metrin jälkeä mennään alle vartissa...), joten nyt Emäntä päätti hidastaa minua oikein urakalla. 

Välillä jouduttiin odottamaan tuomarin autossa. En laskenut katsettani Emännästä hetkeksikään...

Katkokulmalle asti kaikki sujui hienosti. Minä menin nenä maassa ja Emäntä lompsi teatraalisen hitaasti perässäni. Katkolla tein tutun rengastuksen ja jatkoin ilmavainulla eteen päin. Emännällä heräsi epäilys, että olen saattanut vaihtaa hirvenjälkeen, koska pompahtelin ja vaihdoin ilmavainuun. Koska Norjassa ihminen saa ohjata koiraansa, hän otti minut lyhyempään naruun ja lähti rengastamaan aluetta. Pyörittyämme hetken, otin jäljen ja jatkoin matkaa. Emännästä tuntui, ettemme ehkä vieläkään olleet oikealla suunnalla. Hän kiskoi minua taas rengastamaan. Pyörimme hyvän tovin rinteessä vaivaiskoivikon reunassa, kunnes hän lopulta suostui seuraamaan minua. Hänestä tuntui, ettemme ehkä vieläkään olleet oikeasti jäljellä, mutta niin vain matka jatkui. Ja sorkka löytyi. Hän tunsi itsensä varsinaiseksi aasiksi, kun tuomari kertoi hänen ottaneen minut kahdesti pois jäljeltä! Olin tietenkin vaihtanut maavainun ilmavainuun, kun matalampi kasvusto oli vaihtunut korkeammaksi. "Luota enemmän koiraasi!" oli tuomarin viisas neuvo.

Minä olisin merkannut kaadon kierimällä.

Emännän mielestä tavallinen poseerauskuva riitti hyvin muistoksi.

Tällä kertaa tuloksia odoteltiin vielä kauemmin. Varman nollan saaneet norjalaiset olivat jo pakanneet kimpsunsa ja kampsunsa ja ajaneet koteihinsa. Me vain törötimme paikalla odottamassa muutaman norjalaisen kanssa. 

Lopulta tulokset julkistettiin: Tuisku sai vihdoin myös ykköstuloksen ja hän oli päivän paras koira! (Hän ei vielä valioitunut, mutta kun hän jonakin päivänä valioituu Suomesta tai Ruotsista, niin hänestä tulee samalla myös Norjan jälkivalio.) Spanieli oli tällä kertaa kakkonen ykköstuloksellaan. Ja minä olin taas kolmas! Emännän toilailu oli maksanut meille pisteitä, mutta tulos oli silti ykkönen. Hidastaminen sentään onnistui, kun tämä toinen jälki kesti 23 minuuttia.

1. premie, sijoitus 3.

Kotimatkalle lähdettiin siis hyvin onnellisissa tunnelmissa. Kaikki olivat saavuttaneet sen, mitä toivoivat ja miksi matkaan oli lähdetty. Hyvät sijoitukset olivat vielä mukava lisä. Minun kohdallanihan on hauskasti, että olen nyt kolmen vuoden sisällä sijoittunut kolme kertaa kolmanneksi norjalaisessa jälkikokeessa!

Tuisku ja Tino palkintojensa kanssa

POHJ JVA* NO JVA* FI KVA-VERI FI JVA SE JVA Salamantelin Jäljen Jättiläinen

Kaikki meidän seurueen palkinnot yhdessä

Paluumatkalla yövyimme taas Ylläksellä ja maanantaina matkasimme lopulta 16 tuntia ennen kuin painoimme Emännän kanssa päät tyynyyn Ninnin ja Moonan mökillä. Lucy-neiti oli heidän luonaan hoidossa matkamme ajan. (Mökille päästyämme kömmin aitan alle, enkä suostunut tulemaan esiin ennen kuin Emäntä kutsui minua seisten selkeästi eri suunnalla kuin auto. Päätin, että tänä yönä minua ei enää riepoteta auton kyydissä minnekään!)

Kirkkoniemi 2022

Inari 2022

Pitkä tyhjä tie jossain Inarin ja Kittilän välillä

Kaiken kaikkiaan reissu oli siis todella onnistunut ja loputonta autossa istumista lukuunottamatta oikein mukava!

Harvassa kodissa taidetaan köllötellä kahden Pohjoismaiden jälkivalion kanssa...