Aikuisen koiran ylistys

 Aikuinen (mäyrä)koira tietää, milloin aamulla kannattaa nousta sängystä. Aivan turha lähteä heti ensimmäisestä ihmisen pieraisusta liikkeelle. Ihminen harhailee hyvän tovin kylpyhuoneen, keittiön ja makuuhuoneen väliä, ennen kuin on niin tolkuissaan, että ymmärtää kattaa aamiaisaterian rakkaalle karvakorvalleen. Siinä vaiheessa kun aamaisnappulat kolahtavat kuppiin, ilmiintyy mäykkis keittiön ovelle kuin taikaiskusta.

Aikuinen koira hallitsee myös rakkonsa ja suolensa toiminnan. Jos on vastikään illalla (10-12 tuntia aiemmin) käynyt ulkona numero ykkösellä ja ehkä kakkosellakin, ei ole mitään syytä ryntäillä ulos heti aamuruuan jälkeen. Aivan hyvin voi yrittää vaivihkaa hipsiä takaisin petille jatkamaan aamu-unia. Jos ihminen kuitenkin vaatimalla vaatii, että ulkona on käytävä, niin yläportaalla voi käydä hetken istuksimassa ja haistelemassa aamuilmaa ihmisen mieliksi. Toki siinä vaiheessa, jos on jo kerran nähnyt sen vaivan, että on tullut ulos asti, niin voihan sitä ehkä rakkoakin vajentaa ja voihan sieltä suolestakin jotain pientä aina ulos jättää, mutta mikään hätä tällaisilla asioilla ei yleensä aikuisella koiralla ole. (Toisaalta sen kerran kun tilanne on päällä, niin aikuinen koira tietää kyllä oikeutensa ulkoiluun ja sitten emäntä- tai isäntäihminen saa pompata ylös pediltään pitkin yötä juuri niin monesti, kuin vatsaa kouristaa!)

Aikuinen koira tietää myös, ettei ihminen katoa maailmasta, vaikka hän poistuu ulko-ovesta päivittäin ilman koiraansa. Tämä on sitä kuuluisaa (mäyrä)koiran omaa aikaa! Silloin on parasta ottaa pitkä loikka ihmisten sänkyyn, kaivautua tyynyn juureen ja ummistaa silmänsä. Ulkoa kuuluvia ääniä kannattaa toki välillä herätä haukkumaan, koska kuka sitä nyt koko päivää jaksaisi nukkua, mutta muuten päiväsaikaan ei kannata hötkyillä. Kun isäntäväki sitten palaa kotiin, kannattaa heidät ottaa oikein sydämellisesti vastaan hyppien, nuollen ja vaikka vähän vikistenkin, että heidän seuraava poissaolonsa olisi sittenkin vähän lyhyempi huonon oman tunnon takia, koska tietenkin ideaalitilanne on se, että palvelusväki on aina paikalla, mutta helposti aikuinen koira saa aikansa kulumaan ilman ihmisiäkin.

Tarvittaessa aikuinen koira jaksaa myös valvoa koko päivän ja olla alati tarkkana. Monet koirat nauttivat tehdessään työtä koko päivän ihmisensä kanssa, eivätkä poikkeusohjelmaa sisältävät tapahtumarikkaat päivät ole aikuiselle ylivoimaisia. Oikein hyvin voi käydä ensin 5-10 kilometrin kävelylenkillä ja jäljestää haavakkohirveä sen jälkeen kolme neljä tuntia. Tai treenata ensin agilitya ja sitten rally-tokoa... Aikuinen koira ei mene pilalle, jos lepo jää joskus päiväsaikaan minimiin.

Tästä päästäänkin taas yhteen aikuisen koiran vahvuuteen: useiden lajien taitaminen. Aikuinen koira on ehtinyt jo opiskella monenmoisia taitoja ja sen kanssa on voitu hioa monta asiaa huippuvireeseen. Aikuiselle koiralle voi tehdä verijäljen ja laahausjäljen melkein vierekkäin ja se osaa erottaa tehtävät ja hoitaa hommat. Aikuinen koira erottaa koiranäyttelypäivän, rallytokokisan ja mejä-kokeen toisistaan, jo reppuun pakattavista asioista. Aikuiselta koiralta voi myös vaatia asioita. Jos koira on itse halunnut kantaa lenkillä lapasta ja on sitten pudottanut sen tien viereen, voi sen lähettää noutamaan lapasen takaisin. Vaikka lapanen ei näkyisi, voi sanoa: "Roni, hae lapanen!" ja koira tietää jossain olevan lapasen, joka on nyt haettava tänne.

Lenkkeily aikuisen koiran kanssa on helppoa. Koira tietää, milloin kävellään hihnassa ja milloin ilman, eikä se häviä ilman hihnaa ollessaankaan. (Paitsi jos on jäniksen nähnyt Lucy. Silloin aikuinen Lucy voi poistua paikalta määrätietoisesti ja palata pienen hetken päästä omassa tahdissaan kotipihaan.) Aikuinen koira tietää oikeutensa nuuskia kaikkea haluamaansa ja osaa ottaa oman tilansa jarruttamalla esimerkiksi niskaa jännittämällä ja päätä kenoon taittamalla. Aikuinen koira tietää, ettei hihnassa nyitä eikä vedetä ja sama koskee koiran mielestä myös ihmistä. Nykimissäännön unohtanut Emäntä saa synkän mulkaisun osakseen hoputtamisesta ja hihnan nykimisestä. 

Tavallisimmat hoitotoimenpiteet ovat aikuiselle koiralle tuttuja, eikä sen stressikäyrä nouse hälyttävästi, vaikka peräkkäin suoritettaisiin kynsien leikkaaminen, turkin harjaaminen, hampaiden harjaaminen ja korvien puhdistaminen. Toki palkkaustiheyden on oltava kohdillaan, mutta pääasiassa aikuinen koira sietää jo monenlaista käsittelyä emäntänsä tai isäntänsä taholta. Hyvin luottavainen aikuinen koira voi luottaa myös vieraisiin ihmisiin, esimerkiksi eläinlääkäreihin, jos emäntä on hyvin vakuuttava, että tämän tädin tai sedän kannattaa antaa kurkistaa pipiä. Toki kaikkia ilmeitään aikuinen koira ei ehkä koe tarpeelliseksi peittää, joten jäykistyneet, järkytyksestä auki revähtäneet silmät voivat paljastaa jotain sisällä vellovasta tunnetilasta, kun eläinlääkäri tutkii rasvapatteja rinnasta tai peppurauhasia takapäästä.

Aikuinen koira tuntee arvon rakkauden. Aina on aikaa pienelle suukottelulle, hännän heilautuksille, rapsuttelulle ja lähekkäin ololle. Ei ole niin pientä matkaa (esim. keittiöstä vessaan), etteikö aikuisen koiran kannattaisi tehdä tuo matka yhdessä ihmisensä kanssa ja osoittaa uskollisuutta ja rakkautta kaikissa arjen hetkissä. Aikuinen koira aavistaa jo kaiken rajallisuuden ja elämän hetkellisyyden, ja osaa ottaa kaiken irti jokaisesta hetkestä. Seuraavasta hetkestä ei voi tietää, mitä se tuo tullessaan, mutta nyt on hyvä.

Lucyn laihis

 Lucy: Kävin reilut kaksi viikkoa sitten eläinlääkärissä. Reissu oli perus kontrollikäynti sydämen vuoksi. Sydän kuunneltiin ja ultrattiin ja kaikki oli pysynyt ennallaan. Sivuääni oli 4/6 ja hengitystiheys oli sama kuin ennen (n. 19 krt/min levossa). 

Sydämen lisäksi Emäntä halusi esitellä pattejani ja eläinlääkäri tunnusteli niitä ja arveli niiden olevan tavallisia rasvapatteja ja kehotti seuraamaan niitä. Jos kasvaisivat, niin tutkittaisiin. Kesällä kiertyneestä vilkkuluomestakin oli puhetta ja lääkärin mielestä silmä näytti ihan normaalilta. Hän ei halunnut käydä tonkimaan terveennäköistä silmää, ettei aiheuttaisi vahinkoa turhalla tutkimuksella.

Minulla oli siinä jo vähän tassu oven välissä, että eiköhän tämä ollut tässä, kun Emäntä pudotti pommin:

"Mitenkäs tuo Lucyn paino?"

"Mitäh?! Vaikene nainen!"

"Kun tuntuu, että on tuota ylipainoa kertynyt, kun kesällä ei voinut lenkkeillä ja närästyksen takia ei ole ruoka-annoksia voinut pienentää."

"Ole nyt jo hiljaa!!!"

Niin siinä sitten kävi, että meille annettiin jokin näytepaketti laihdutusruokaa. Se sisältää entistäkin vähemmän rasvaa ja jotakin kuituja, joiden pitäisi muka pitää näläntunne loitolla.

Neljäntenä laihdutuskuurin päivänä olimme rally-tokotreeneissä. Olimme Ninnin kanssa ja hänen emäntänsä autolla. Meidän Emäntämme laittoi minut vapaana takapenkille odottamaan vuoroani. Ninniä varten oli pilkottu lihapullia avoimeen pussiin...

Ninnin emäntä avasi juuri auton oven, kun olin lipomassa suupieliäni viimeisten lihapullapalaste jälkeen. Olin helpottunut, kun sain vihdoin helpotusta nälkääni.

Kahden viikon päästä pahin oli tapahtunut: olin laihtunut! Olin menettänyt kallisarvoisia, vaivalla kokoon haalittuja grammoja! Tätä menoa olen pian pelkkää luuta ja nahkaa. Emäntä sanoo, että olen hänen mielestään jo piristynyt selvästi olon keventyessä ja ilmojen viiletessä. Kai sitä nyt on pakko olla valppaana joka hetki, ettei menetä yhtään mahdollisuutta pienimpäänkään suupalaan! Minun onnekseni Mestari on sentään välillä vähän suurpiirteinen ruoka-annostensa kanssa ja saattaa tiputtaa lattiallekin jotain. Muuten olisin jo ehkä mennyttä koiraa...

Olisiko tuolla puskassa rasahtanut joku pihviaines?

Ensin nälkiinnytät ja sitten vielä juoksutat päivittäin pitkin metsiä! Eikö sinulla ole Emäntä enää mitään moraalia?!

Roni: Minusta on kivaa, kun Lucy-neiti on taas leikkisä! Ei hän oikeasti kärsi, vaikka valittaakin muodon vuoksi.

Roni: Öö tuota Lucy-neiti, sinä et vissiin huomannut, että minä vähän niin kuin makasin tässä sängyssä jo... Että tulit siihen vähän niin kuin minun paikalleni...

Kesälajien kauden päätöskoe

Roni: Lauantaina meillä oli, jälleen kerran, aikainen aamu Emännän kanssa. Ajomatkaakin tuntui kertyvän taas ihan kunnioitettavasti.

Neljän tunnin röykkyytys autossa... Tämän olisi parasta olla joku kiva juttu!

Jonkinlainen kämppä metsän keskellä, lammen rannalla meitä siellä perillä odotti, joten ihan hyväähän se lupasi. Autoista näytti purkautuvan kaikenlaisia erinäköisiä metsästysterriereitä ja yksi ihastuttava pitkäkarvainen mäykkyneito. Paljoa enempää ei tarvinnut houkutella. Olin mukana, mitä ikinä tapahtuisikaan!

Tämä olikin vaihteeksi vesiriistakoe! Kivaa!

Kokoontumispaikalta ajeltiin vielä toiselle metsätielle, jonka varrella tehtiin ensin kokeen laahausjäljet. Otettiin Emännän kanssa niin rennosti, että oltiin lopulta vähän myöhässä omalta suoritusvuoroltamme. Sen verran Emäntä ehti kuulla, että muutama koira oli käyttäytynyt oudosti metsässä ja jättänyt linnun palauttamatta ohjaajalleen. Siinä vaiheessa Emännällekin tuli ohimennen mieleen, että entä jos minäkin tekisin saman tempun, mutta hän sammutti huolensa saman tien, koska hän totesi, ettei mahtaisi sille mitään kuitenkaan, jos päättäisin olla lintua kantamatta.

Sattui kuitenkin sellainen tavallisempi päivä minulle ja toin linnun ensin siihen lähettyville ja sitten pienellä lisäohjeistuksella lopulta käteen asti. Kai se on vähän sellainen periaatekysymys, että haluan aina tiputtaa linnun siihen näköetäisyyden päähän, enkä juosta suoraan luovuttamaan sitä käteen asti. Saan pidettyä Emännän sillä tavalla paremmin jännityksessä! Tästä suorituksesta 9/10 pistettä.

Seuraavaksi ajoimme tien päähän, jossa odotti hieman jo epämukavasti viilennyt suolampi. Omalla vuorollani olin niin intoa täynnä, etten toki ihan heti huomannut veden viileyttä. Luvan saatuani kirmasin rantaan, etsin hyvän kohdan ja pulahdin uimaan. Ensimmäinen uimalenkki ei vielä ollut riittävän pitkä. Vaati kaksi uusintalähetystä, että sain uitua melkein koko alueen. Yksi nurkka jäi vähän vajaaksi, mutta tuomari sanoi suorituksen olevan arvokkaampi, jos Emäntä saa minut siinä vaiheessa käskystä kiinni, kuin että menisin vielä uimaan. Luoksetulo ei yleensä tuota minulle ongelmia eli tästä tulokseksi 7/10 pistettä. (Tässäkin minulla on tuo oma tapani mennä veteen aina useamman kerran ja useampi lähetys on aina automaattisesti 7 pistettä...)

Lopuksi tiesin jo, mitä odottaa ja niinpä minut vihdoin ohjattiin odottamaan linnun noutoa vedestä. Hieman meidän vakio aloituskuviomme kärsi, kun en suostunut istumaan märällä sammalikolla. Niinpä sain tehdä paikalla olon seisten, mutta onnistui se niinkin. Käskystä ryntäsin linnulle (ranta oli vähän vaikea, kun veteen ei voinut kävellä, vaan täytyi hypätä sammallautan reunalta, joten haukahdin muutaman turhautuneen haukahduksen rannalla ennen veteen loiskahtamista) ja uin se suussani rantaan. Sammalikkoon oli aika työlästä vetää itsensä vedestä iso vesilintu suussaan, mutta onnistuin siinä kuitenkin. Uimisen jälkeen halusin pienen hetken itsekseni linnun kanssa. Emäntä halusi linnun itselleen nopeammin. Samalla huomasin, että rannalla pienen näreen takana oli joku mies. Vähän siinä meinasi mennä pasmat sekaisin, kun Emäntä käskee tuomaan lintua, ei huvittaisi luopua siitä ja pusikossa piileksii vieras mies (linnunheittäjä ja ampuja, toim. huom.). Pienen edestakaisin juoksentelun ja lukuisien kierimisten jälkeen toimitin linnun Emännälle käteen. Tästä osiosta pisteitä tuli 9/10.

Palkintoja jaettaessa minulle selvisi, ettei tämä ollutkaan mikä tahansa vesiriistakoe vaan epävirallinen SM-kisa vesiriistassa eli rotujen välinen mestaruuskisa. Paikalla olivat siis kaikkien koemuodossa kisaavien rotujen parhaat koirat. Mäyräkoirissa osallistumisoikeus on rotumestaruuskisan kahdella parhaalla ja olin siis mukana, koska sijoituin kesällä toiseksi RM-kisoissa.

Ja niin vain kävi, että minun tulokseni VERI1 25/30 p riitti sijoituksissa toiseen palkintosijaan eli sain SM-hopeaa! Kultaa vei viime vuoden mestari, saksanmetsästysterrieri, joka sai tällä kertaa kokeesta täydet 30 pistettä. Pronssille tuli parsonrusselinterrieri, jonka tulosta emme valitettavasti muista.

SM2 VERI1 25/30 p

Tuntui uskomattomalta sijoittua näin hyvin niin kovassa porukassa, mutta totta se oli. Tein tasaisen, omannäköisen suoritukseni ja tällä kertaa se toi hyvän sijoituksen. 

Kotimatkalla Emännällä oli minulle ylläri.

Oho... mikäs se tämä on?

Emäntä on kuullut monilta koiraharrastajilta, että hyvän kisasuorituksen jälkeen he ovat vieneet koiransa hampurilaiselle. Meillä ei ole sellaista tapaa ollut, mutta nyt Emäntä ajatteli, että olisiko SM-hopea kuitenkin jo hampurilaisen arvoinen suoritus.

Tosin lopulta sain syödä vain pihvin, joten ehkä pitää saada kultaa jossain lajissa, että saan koko hampurilaisen?

Sitten kun seuraavan kerran tarjoat minulle hampparin, niin voisinko saada sen ilman näitä kastikkeita? En haluaisi valittaa, kun kerrankin saan tällaisen herkun, mutta tämä ketsuppi ja majoneesi eivät ole aivan minun makuni mukaisia...

Riista sekoitti jälkikoiran

PM5 VOI3 22/50p

 Sunnuntaina 5.9.2021 piirinmestaruusmejäkokeissa yön aikana jäljen yli kuljeksinut riista sai Ronin mielen sekoitettua siinä määrin, että jälkikoira vaihtoi verijäljen katkokulmalla riistajälkeen. Jäljelle palautuksen jälkeen houkuttelevat riistahajut saivat kokeneen jäljestäjän kääntymään häntä liehuen edelleen paluujäljelle kohti kesken jäänyttä riistan jäljestystä. Toisen palautuksen jälkeen mejäveturin oli lopulta uskottava, että riistaa ei tänään metsästä olla hakemassa ja häntä painui normaaliin jäljestysasentoon maata viistäen ja loppumatka edettiin pääasiassa jälkiuraa pitkin aina kaadolle asti.

Kaatona oli peuransorkka

      Koiranohjaaja sanoi huomanneensa jo suorituksen alkupuolella, että verijäljen seuraamiseen oli vääränlainen draivi päällä. Tavallisesti jälkiuraa etenevä jälkinenu hyppelehti nyt lähes vallattomasti pitkin metsää erilaisia vaihtoehtoisia tehtäviä etsien. "Sain siitä ekalta kulmalta pyöriessäni hyvät riistahajut nenääni. Seurailin siitä sitten vuoroin verijälkeä vuoroin riistajälkeä toiselle katkokulman sisältäneelle kulmalle. Siinä katkokulmalla oli sitten tehtävä se ratkaisu, että seuraanko riistaa vai verta. Hetken siinä punnitsin ja totesin sitten itselleni, että helkkari, koko kesä on kuljettu veren perässä, että mitä jos pistäisi elämän risaiseksi ja menisi kerrankin tätä riistajälkeä pitkin! Oikein siinä sellainen riemu nousi rintaan ja tunsi kerrankin elävänsä! Eihän siitä sitten valmista tullut, vaan lopulta oli sinne verelle taas palattava... Onhan se ok sekin, mutta kyllä lämmöllä muistelen viime syksyä ja tunteja kestänyttä hirven jäljestystä...!" kommentoi koesuorituksen etenemistä tuoreeltaan kauden ensimmäiset kaksi hukkaa tehnyt mejä-veteraani.

Tyytyväinen osallistuja suorituksensa jälkeen

     Elämänsä ensimmäisiin piirinmestaruuskisoihin tiensä raivannut Roni-boy jäi tuloksellaan VOI3 22/50p koko kisan viimeiseksi eli sijalle 5. Voiton vei uusi tulokas labradorinnoutajauros Ukko, joka saavutti jäljestysvalion arvon samaisessa kokeessa. Ronille tämä kisa oli koekauden viimeinen mejä-koitos. Tulos ei näyttänyt Ronia harmittavan: "Se harmittaa, että sain mahtavan, vinkuvan rotan palkinnoksi ja heti kotiin päästyä Lucy-neiti omi sen, enkä nyt voi leikkiä palkintorotallani, koska Lucy-neiti makaa sen vieressä!" Myös koiranohjaaja vaikutti helpottuneelta, että saa vihdoin ripustaa pyykkipojat kaapin perukoille talveksi kevättä odottamaan.

Viimeisenä jälkivuorossa olevan koiran päivä on yhtä suurta odotusta.

Kokeen kiintiömäyräkoira laukauksensietotestissä

Koepäivää edeltävä yö vietettiin kylässä ja ilmeisesti maailmassa on vielä paikkoja, joissa katuvalot palavat, vaikkei meidän kotinurkilla sellaista luksusta enää olekaan.

Koti kuului Maisu-kissalle.

Ronin oli vaikea käsittää, kuinka kissa saa niin monta kertaa ruokaa.

Toisaalta Roni oivalsi pian, että kun nätisti odottaa, niin kissa jättää kyllä kupin pohjalle joitain lihapaloja koirankin nautiskeltavaksi. Samalla Roni huomasi myös hieman itseltäänkin salaa, että hän pitääkin oikeastaan enemmän kissan- kuin koiranruuasta. Ei kai se kuitenkaan kenestäkään vielä kissaa tee, eihän?! Ehkä hän on vain cat curious?

Mustikka-aarre ja hajuspesialistit kirsuhommissa

 Lucy: Mustikka. Tuo metsiemme sinimarja. Vitamiinin lähde vailla vertaa. Loppukesän lenkkien vakio herkkupala.

Loppukesästä kävi ilmi, että olemme suuren mustikka-aarteen vartijoita. Tänä vuonna mustikoita ei niin vain joka paikassa kypsynytkään kerättäväksi. Jopa Ninnin ja Moonan isäntäväki, jotka asuvat tavallisina vuosina mustikkakeitaiden ympäröimänä, tulivat tänä vuonna meidän luoksemme marjankeruuseen, että saivat mustikoita. Emäntä keräsi myös veljelleen ja yksille tuttavillemme mustikoita tuosta meidän tiemme varresta.

Lucy: Ai sinä yritit ottaa näistä kuvaa? Minä luulin, että sinä tarjoat niitä minulle...

Lucy: Varsinaiselle mustikankeruureissulle minä pääsin tänä kesänä vain yhden kerran. Muulloin oli liian kuuma ja tämän jälkeen... No minua ei kuulemma tarvittu välttämättä metsässä. Johtui jotenkin kai siitä, että ilmeisesti kyyhkynmetsästys alkoi juuri tuona päivänä ja todennäköisesti joku metsästi kyyhkyjä jossain lähistöllä, koska ampumisen ääntä kuului monesti, ja vaikka olen läpäissyt monta laukauksensietotestiä, niin nyt kuitenkin teki mieleni kiivetä Emännän syliin.

Lucy: Jatka vain keräämistä. Älä anna minun yhtään häiritä. Minä vain istun tässä sylissäsi samalla.

Tuli niitä mustikoita ihan hyvin sylityksinkin, mutta ilmeisesti Emäntä tahtoo jatkossa kerätä marjansa ilman sylissä istuvaa koiraa.

Lucy: Nyt kun helteistä on päästy, niin on oikeastaan ollut ihan hauskakin käydä välillä taas lenkillä.

Roni: Koita nyt jaksaa Emäntä! Kohta ollaan taas kotona ja pääset huilaamaan!

Lucy: Loppuviikosta Emäntä kävi ottamassa sen toisen ihmisten kennelyskärokotteen. Sattui niin, että hän nyt sitten kuului niihin ihmisiin, jotka saivat siitä kuumeen jälkioireena. Hän oli aivan kanttuvei yhden päivän ja tänäänkin on täytynyt yhdet päiväunet ottaa välillä. Pikku lenkillä käytiin kuitenkin tänään, kun kuumetta ei enää ollut.

Siinä lenkillä Emäntä tuli taas miettineeksi, että onkohan sairaanhoitohenkilöille tehty selväksi ero koiraihmisten ja tavallisten ihmisten välillä. Kun lääkärissä annetaan ohje, että asioita voi tehdä oman jaksamisen mukaan tai "kivun rajoissa", niin tavallinen ihminen tekee sen verran kuin jaksaa tai sen verran kuin juuri ja juuri voi tehdä ilman, että se tuottaa kipua. Koiraihminen tekee niin paljon kuin vain jaksaa ja sen mitä juuri ja juuri kipuun pyörtymättä pystyy tekemään. (Tämä pätee ehkä myös hevosihmisiin, maanviljelijöihin ja muihin eläinten kanssa työskenteleviin...) Toisaalta ehkä eläimet juuri siksi lisäävät hyvinvointia, että ne pakottavat lähtemään liikkeelle ja pysymään liikkeessä silloinkin, kun tekisi mieli voivotellen hautautua petivaatteisiin?

Perjantai-iltanakin Emäntä tokeni sen verran, että teki meille yhden nosework-harjoituksen ulkona. Hän ajatteli, että kyseessä olisi todella haastava harjoitus, joka tarjoaisi älynystyröitä kutkuttavaa nuuskuttelua pitkäksi aikaa, kun ei ole juuri tehty ulkoetsintää.

No meillä kummallakin oli todella hauskaa koko 10 sekuntia kestäneen etsinnän ajan.

Tänään tehtiin siis kaksi harjoitusta lisää ulkona ja nyt riemua riitti jo koko minuutiksi!

Toinen piiloista oli meidän pihallamme olevan hallin oven saranassa.

Lucy: Juuri ennen lähtöä kuulin jonkun äänen kaukaisuudessa ja se vähän häiritsi aluksi tehtävään keskittymistä, mutta löytyi se hajupiilokin sitten lopulta.

Täällä se on! Anna palkka!

Eeen minä halua vielä takaisin sisälle...

Lucy: Ronikin suoritti sitten oman etsintänsä... Vähän kyllä näyttää videolta, niin kuin Emäntä olisi NÄYTTÄNYT Ronille piilon...

Roni: Eikä näyttänyt! Kyllä minä ihan itse sen löysin! Hän vain näytti seinää, että tietäisin haistella juuri seinän vierustaa, eikä muuta ympäristöä...

Roni: Tehtävä suoritettu. Palkitse koira!

Yksi Nose Workin etsintäosa-alueista on ajoneuvoetsintä. Sitäkin kokeiltiin tänään. Vanupuikon pää, jossa hydrolaattipisara on, on tuossa auton renkaan päällä. (Ilmeisesti vähän ylhäällä meidän kokomme huomioiden... Piilo ei saisi kai ajoneuvossa olla ylempänä kuin koiran kirsuntasolla, kun koira ei saisi hypätä ajoneuvoa vasten.)

Lucy: En ole katsastusinsinööri, mutta voin vähän vilkaista... Alkaahan täällä olla tuota ruostetta pohjassa ja onko nuo jarrutkin pikkuisen lopussa? Oletko milloin ajatellut vaihtaa renkaat tähän...?

Lucy: Löytyi se eukalyptuksen haju autostakin. Ei ole koiran kirsun voittanutta, mitä tulee haisteluun.

Ennätystehtailua tuurilla tai treenillä

 Roni: Roni tässä taas pikasesti moi!

Jäljen jälkeen

Tulin vaan ilmottamaan, että tänään oli kesän neljäs mejä-koe ja kauden neljäs ykkönen. Ei ole tullut hukkakukkasia meikä mandoliinille tänä kesänä. Siitä vain alkumakaukselta lähden liikkeelle ja lopussa sorkka seisoo. Tai lojuu. On jotenkin maan myötäisesti. Siitähän puuttuu se eläin, joka sitä jalkaa seisottaisi.

Herkkuruokaa jäljestyspalkkiona

Jälkiliinankannattelijani eli Emäntä eli Parempi Mestari, joka arvostaa muotoseikkoja ja pisteitä, oli ilosta ymmyrkäisenä ja riemusta ratkeamaisillaan, kun tämän kertainen suoritukseni arvostettiin pisteissä niinkin korkealle kuin 48/50 p. Ja jotta ennätykseni asettuisi jonkinlaisiin mittasuhteisiin, niin todettakoon, että se on yhden (1) pisteen enemmän kuin Lucy-neidin kaikkien aikojen paras mejä-suoritus.

Tämänkertainen pokaalipönötys

VOI1/48p

Liekö suoritus ollut sitten ihan vain tuurista kiinni, vai mahtoiko männäviikkoinen makaustreeni tepsiä... Emäntä oli viime viikonloppuna kuunnellut taas mejä-gurujen juttuja kokeissa ja sai sellaisen vinkin, että koira pitäisi treeneissä pysäyttää makaukselle, niin että etutassut ovat makauksen reunalla ja sitten odotetaan niin kauan, että koira nuuhkii makausta ja siitä kehutaan ja annetaan jatkaa matkaa. Tätä pysäyttämistähän on jo kokeiltu ennenkin, mutta siitä palkkana on ollut herkkujauhelihaa pienestä purkista. Nyt Emäntä järkeili, että koska jäljestäminen itsessään on minulle se suurin palkkioni (totta puhuakseni sorkkakaan ei ole siinä se juttu, vaikka treeneissä sen mielelläni kotiin kannoinkin...), niin mitä suotta sotkea sitä ruokaa mukaan, kun antaa makauksen nuuhkaisemisesta palkinnoksi matkan jatkumisen.

Behind the scenes: Totuus mejä-kokeista. Koepäivistä valtaosa on tämmöistä häkissä köllöttelyä.

Ai jukra minua kiukutti treeneissä, kun matkan tekoni pysäytettiin! Kiskoin ja kiroilin, että mikä tässä maksaa, kun yhtäkkiä ei pääse eteenpäin. Ihan raivoissani teutaroin siinä ja lopulta nuuskin makaustakin, että mikä prkl se tämäkin tässä muka on. Ja kas! Sain siitä valtavat kehut ja löysää liinaa matkan jatkamiseen. Seuraavalla makauksella sama juttu. Taas matka seis. Nyt jo vähän nopeammin hoksasin kokeilla maan nuuskimista (no okei Emäntä taisi jollain ensimmäisistä tulla malliksi nuuhkimaan ja kun kuuli, että minunkin nenäni suhisi, niin sitten sain jatkaa matkaa). Treenin loppua kohden laitoin nenän aina vain nopeammin maahan.

Ehkä opin jotain ehkä en? Tämmöistä treeniä kuulemma on kuitenkin luvassa jatkossa lisää, jos se saisi minut kokeissakin noteeraamaan makaukset entistä paremmin.

No saatan minä vähän märkänä ja hiekkaisena maata tässä pään mukaan muotoutuvalla erikoistyynylläsi, mutta enkös minä ole sinun kultapojusi??

Kokeita ja koiramaisuuksia

Roni: Roni täs terve! Koekausi on nyt vilkkaimmillaan, ettei meinaa ehtiä edes kaikista raportoimaan.

Alotan tästä tuoreimmasta, kun se on parhaiten mielessä. Nimittäin eilisestä mejä-kokeesta. Tuttuun tapaan oltiin taas Ninnin ja Moonan mökillä hoidossa sen aikaa, kun Emäntä kävi lauantaina jälkitalkoissa. Lauantai-iltana pidettiin saunan lauteilla Emännän kanssa tiimipalaveri ja sovittiin seuraavan päivän kuvioista. Suunnitelma oli, että minä menisin edellä haistellen ja Emäntä tulisi perässä liinan mitan päässä. Tavoitteeksi asetettiin ykköstulos.

Niin se mejä-koe... nytkö sinne jo pitää lähteä?

Koeaamut tuntuvat aina niin aikaisilta, mutta jaksoin sitten kuitenkin nousta ja lähteä mukaan. Alussa oli taas ne tavalliset eli laukauksensietotesti ja sirunluku. Minulle se sirunluvunsietotesti on aina vähän pahempi kuin laukauksen, mutta selvisin taas ihan kunnialla siitäkin. Voi jopa sanoa, että alan tottua siihenkin.

Kokeita edeltävänä päivänä oli jälkimaastoihin tehty pikaisia muutoksia, kun alunperin maastoiksi kaavaillussa metsässä olikin nähty viikon aikana useampia karhuja ja sinne oli myös ammuttu juuri villisika. Niinpä tätä maastoa, jossa minulle arvalla osunut jälki kulki, ei ollut ehditty tarkistaa ennen jäljen tekoa. Emäntä arvasi jo siinä vaiheessa, että varmasti sellainen jälki sattuu minulle ja niinhän siinä kävikin. Tosin siis ihan arpatuurin kautta. Jälki kulki siis melko haastavassa maastossa ja haastetta lisäsi se, että monessa kohdassa jälki meni todella läheltä tietä. Kerran jopa niin läheltä, että kallion päältä muutaman kymmenen metrin päässä näkyivät selvästi autojensa luona seuraavaa jälkeä odottelevat ihmiset. Emäntää se kohta tosin kuumotti enemmän kuin minua. Olin uppoutunut syvälle työhöni enkä välittänyt ulkopuolisista häiriöistä. Minun korkein kutsumuksenihan oli vain selvittää, mihin verinen jälki metsässä kulkee, eikä minulla ole ihan hevin tapana jättää tehtävääni kesken.

Muutenkin jäljestys kulki jo hyvin hioutuneella rutiinilla: kun eteen tuli vesilätäkkö, kävin kastautumassa ja juomassa, ja kun alkoi kakattaa, niin tein matkalla miehekkäät läjät. Me metsästyskoirat emme ole mitään hipistelijöitä, vaan luonnolliset tarpeet hoidetaan siinä sivussa, kunhan vain työkin sujuu.

Kun vihdoin saavuimme sorkalle, osoitin sen Emännälle pienesti pysähtyen, mutta ilmeisesti ojavettä tuli hotkittua vähän turhan kiireellä, kun se pyrkikin sitten suorituksen päätteeksi takaisin päin. Niinpä tein suorituksen perään pienet konoset varvikkoon. Emäntä ymmärsi, että siksi kiinnostukseni sorkkaa kohtaan jäi vaatimattomaksi, kun minulla olikin huono olo. Työtäni en silti jättänyt kesken siinäkään vaiheessa!

Autolla sain sitten puhdasta vettä ja vähän herkkuruokaa palkinnoksi. Loppupäivä sujui tyytyväisenä häkissä köllötellen. Päivän päätteeksi julkaistiin tulokset ja ihan suunnitelman mukaanhan se meni: VOI1 44/50 pistettä. Olen käynyt tänä kesänä kolme mejä-koetta ja saanut kolme ykköstulosta. Tämä on ollut hyvä mejä-kesä.

Viikko sitten osallistuin vesiriistakokeeseen. Muuten en ehkä olisi varsinaisesti tarvinnut vesiriistakoesuorituksia enää tälle kesälle (olen jo valio ja tältä kaudelta on yksi ykköstulos, jolla voin hakea rotumestaruuskisoihin ensi kesänä), mutta koska Emäntä järjesti kokeen, niin olihan minun oltava mukana. Edellinen koehan meni nollille, kun en tuonut lintua metsästä, mutta tällä kertaa toin linnun metsästäkin Emännälle käteen, kuten oli sovittu. Tyhjän hakuun en pulahtanut ihan ensikehoituksella enkä ihan toisellakaan vielä, mutta kun menin, niin uin riittävän suuren alueen. Vedestäkin toin linnun sitten lopulta Emännälle käteen eli siitä kokeesta tuloksena oli VERI1 22/30 pistettä.

Tässä kuvassa uimassa on joku muu kuin minä, koska Emäntä oli heittämässä lintua rannalla ja kuvasi jonkun toisen koiran noutosuoritusta, mutta tämmöinen se koeranta siis oli.

Koekausi on siis sujunut oikein hyvin ja joitakin koettelemuksia tässä on kai vielä edessäkin... Lopuksi tähän voisi tehdä joitain muita huomionarvoisia nostoja viime päiviltä.

Joku naapurin possu on vähän huonossa kunnossa, kun sorkan lisäksi lähipelloilta löytyi nyt myös siankorva. Se oli aarteeni useamman päivän ajan, kun kävin aina hautaamassa sen uuteen kohtaan ja sitten seuraavalla lenkillä taas kaivoin ylös ja hautasin uudestaan. Emäntä ihmetteli, ettei tällainen puoliksi märäntynyt siankorva sitten ole liian ällöttävä suussa kannettavaksi, kun toisinaan sitä lintua ei voi metsässä kantaa ällöyden vuoksi. Hän ei vain tajua näitä asioita! Tietenkin possunkorva on eri asia kuin pakasteesta sulatettu lintu.

Oudosti tämä korva sittemmin katosi, kun kannoin sen pihallemme ja yritin niellä sen kokonaisena, ettei Emäntä saisi sitä. Hän varmaan söi sen lopulta itse, koska katoamispaikalla hänen hajunsa oli voimakas.

Tapasimme myös kumpanakin viikonloppuna Felixin. Hän on varttunut vuodessa pennusta tuskastuttavaksi teiniksi. Ensin leikin hänen kanssaan vähän aikaa, mutta enhän minä nyt kauaa jaksa jonkun pikku jäbän kanssa painiskella. Felix ymmärtää vielä todella huonosti koirakieltä! Vaikka kuinka käänsin päätäni hänestä pois päin kohteliaasti, kuljeskelin pois päin maata nuuskien ja osoitin koko kehollani rauhanomaisesti, että leikki on nyt loppu, niin hän vain yritti vielä tulla iholle. Varsinkin tänä viikonloppuna Lucy-neiti ja Ninni olivat välillä jo helisemässä, kun jo hieman epäkohteliaat hampaan näyttämisetkään eivät pitäneet pikku herhiläistä loitolla. Tässä kohtaa Moona nousikin arvoon arvaamattomaan. Hän sai uuden lisänimenkin Moona a.k.a. Rauhankyyhky. Hän jaksoi leikkiä Felixin kanssa jatkuvasti ja aina, jos Felix tuli ärsyttämään meitä muita aikuisia koiria, niin Moona tuli johdattamaan hänet toisaalle. Hän myös opetti Felixille nöyryyttä sisarellisesti painaen pikku riitapukarin toisinaan kenttään. Myös kanojen luona olemisesta Moona opetti Felixille, että niille ei räksytetä. Ihmiset totesivat, että heidän opastamanaan olisi kestänyt kauan saada Felix ymmärtämään, mutta Moona sanoi asian niin napakasti, että Felix ymmärsi kerrasta. No toivottavasti Felix tästä vielä aikuistuu ja oppii koirien kieltä lisää, että tapaamiset tulevaisuudessa ovat vähän rauhallisempia.

Lucy-neiti ja Rauhankyyhky

Yhteinen intressi saada olla Emännän lähellä hänen sängyssään ajaa ohi keskinäisen lähekkäin olon epämukavuuden. Tosin viime aikoina Moona on taas osoittanut enemmän alamaisuutta kuin haasteita Lucy-neitiä kohtaan, että ehkä Moona on ymmärtänyt olevansa onnellisempi omassa tiedustelijan ja rauhanlähettilään roolissaan kuin lauman johdossa.

Toisinaan kunnioitus voi kyllä olla vain varvaskarvan päässä...

Minun kisareissujeni ajan Lucy-neiti on viettänyt aikaa Moonan ja Ninnin ja heidän ihmistensä kanssa. Hän mm. nukkui Moonan ja Ninnin kanssa, kun me lähdimme mökiltä talolle yöksi Emännän kanssa. Lucy-neiti oli varmuuden vuoksi nostettu keittiön sohvalle ensimmäiseksi, ettei hän jää vahingossa lattialle yöksi, jos ei pääsisikään sohvalle. (Toisinaan jos Moona ehtii sohvalle ensin, hän tukkii ainoan reitin pöydän takana olevalle sohvalle ja silloin Ninnikään ei pääse sohvapaikalle.) Hän on viihtynyt siellä niin hyvin, että eilen kun lähdimme kotiin, hyppäsi Lucy-neitikin talon isännän vierestä sohvalta ikään kuin lähteäkseen, mutta kun tajusi, että joutuisi peräkonttiin häkkiin minun seurakseni, hän juoksi Emäntää karkuun takaisin mökkiin ja pyrki takaisin sohvalle isännän viereen. No olihan hänen sitten kuitenkin lähdettävä mukaan, kun ei Emäntä halunnut häntä jättää mökkeilemään pidemmäksi aikaa.

Viileämpinä päivinä on taas lenkkeilty metsässä.

Ja lenkkien jälkeen on lojuttu parkissa omissa koiranpedeissä.

Toisinaan Lucy-neiti on myös parkkeerannut itsensä kuistille, eikä ole halunnut tulla sisälle.