torstai 28. joulukuuta 2017

Karvaisten kavereiden joulukooste

Hyvää joulun jälkeistä elämää itse kullekin säädylle! Täällä on joulua vietelty hyvällä porukalla eli Roosa-tädin ja Ninni Nöpönenän tiluksilla.

Virallinen joulupotretti vuosimallia 2017

Vielä vähän lähikuvaa tärkeimmästä joulukansasta


 Roosa-tädille jouluaatto on aina erityinen päivä, koska silloin on myös hänen syntymäpäivänsä. Tänä vuonna hän täytti jo 9 vuotta. Roosa-täti sai lahjaksi suuren puruluun, jonka tosin Ninni kävi hänelle avaamassa paketista, koska jostain syystä Roosa-täti ei ole koskaan halunnut ottaa suuhunsa muuta kuin syötäviä asioita.


Ninni sai lahjaksi pienen pehmolelun, jota hän on siitä asti esitellyt ahkerasti kaikille. Hänellä ei ole vaikeuksia kantaa suussaan ihan mitä tahansa. Lelujen lisäksi hänestä on erittäin hauska kantaa mm. sukkia.


Minä olin jälleen innokkain paketin avaaja. Yritin avata paketteja jo kuusen alta, kun haistoin, mitkä olivat koirien paketteja. Sohvalla iskin hampaani ensimmäiseen Emännän paketin kulmaan, ja kun lopulta sain oman lahjani (valopanta pimeitä lenkkejä varten), avasin sen ennätystahtia. Sitten olisin jatkanut matkaani lattialle avaamaan vielä siellä täällä lojuvia lahjoja, mutta Emäntä laittoi minut ulos jäähylle. (Olin myös sitkein poseeraaja ja istuin hyvän tovin kuusen juurella kuvattavana, kun muut olivat jo lähteneet jatkamaan omia touhujaan.)


Joulun ainoat negatiiviset sävyt ovat liittyneet tavalla tai toisella Roni-boyhin. Johtuneeko sitten siitä, että hän on porukan ainut uros vai mistä, mutta aattoiltana Roni sai melkein tappelun aikaiseksi Ninnin kanssa. Roni sai joululahjaksi siis uuden frisbeen ja Emäntä heitti sen sisällä kerran kokeiluluonteisesti (oikeastaan syy on siis kylläkin Emännässä...) Roni ryntäsi innoissaan frisbeensä perään, mutta niin ryntäsi myös Ninni. Ninni on tottunut, että omassa kodissaan kaikki lelut ovat hänen, ja siihen Roninkin on ollut tyytyminen. Yleensä. Mutta tällä kertaa kyseessä oli FRISBEE. Ja vielä juuri joululahjaksi saatu uusi frisbee, joten Roni ei antautunutkaan suoraan taistelutta, vaan osoitti puolustushalua leluaan kohtaan. Ninni ei voi sietää ryttyileviä poikia ja ärräpäitä alkoi lentää siihen malliin, että nuoriso oli kiskottava irti toisistaan. Kun frisbee laitettiin jäähylle, jatkui ilta sopuisasti.


Toinen, hieman vakavamman tuntuinen keissi oli Ronin yllättävä vatsavaiva tapaninpäivänä. Aaton ja joulupäivän Roni viihtyi todella hyvin ulkona ja oli tuon tuostakin pistäytymässä ulkona tarhassa itsekseen tai useimmiten Roosa-tädin kanssa.
    Juhlan kunniaksi koirat olivat saaneet vähän tavallisen ruuan lisäksi (koirille tarkoitettua) märkäruokaa ja ehkä muutama kinkkumurukin oli löytänyt tiensä koirien suuhun. Kuitenkin hyvin maltillisessa määrin. Tapaninpäivän yönä Roni alkoi rampata ulkona. Emäntä langetti jo Ronille ikuisen kinkuttomuuden ja selasi märkäruuan tuoteselostetta. Roni vapisi ja tärisi. Vaihtoi asentoa ja venytteli hankalan tuntuista vatsaansa. Pyrki jatkuvasti ulos ja hieroi itseään hankeen sekä söi jatkuvasti lunta. Lopulta hän myös oksenteli sisään.
    Vähitellen palaset loksahtelivat kohdalleen. Ulkoa tarhasta löytyi kaluttuja hirven putkiluita. Aiemmin syksyllä Roosa-täti ja Ninni olivat saaneet luita, mutta olivat piilottaneet loput luut tarhaan, mitä eivät olleet jaksaneet syödä. Mäyräkoira ei ole mäyräkoira, jos ei osaa käyttää nenäänsä ja ole loputtoman ahne. Kaikki ne ulkona vietetyt ajat Roni oli siis etsinyt luukätköjä ja sopivan löydyttyä kalunnut luita ja lipunut luuydintä. Ehkä hieman harmittaa, etten itse hoksannut tuota, kun olen viettänyt aikani sisällä sohvalla, mutta toisaalta sitä pahoinvointia katsellessa ei se niin kovasti harmittanut. Emäntä kävi keräämässä valoisan tultua tarhasta kaikki löytyneet luut ja vähitellen Roninkin vatsa selvisi kovasta sulatusurakastaan. Vatsa hyvin, kaikki hyvin.

Edellisinä jouluina tämä tonttutyttö ei ole saanut viettää joulua rauhassa sohvanselkänojalla, mutta tänä jouluna se ei enää kiinnostanut meitä.

Emäntä sai joululahjaksi palapelin, jonka aihe oli hyvin valittu!


Meidän seurassamme lapinkoiratkin ovat oppineet hieman uusia metkuja. He eivät koskaan ole sängyssä ja harvoin sohvallakaan, mutta tässä Roosa-tädin tyylinäyte, kuinka aamuruokaa tullaan kerjäämään Emännän sänkyyn:
- Sitähä mie vaa läksin siul haastammaa, jot eiks myö oteta kohtpuolee jottai aamupalasta?
Rennosti lomaillen kuluvat täällä vuoden viimeiset päivät.


Ja jos ei tässä nyt tavata, niin hyvät uudet vuodet vaan kaikille myös samaan syssyyn!

perjantai 22. joulukuuta 2017

Dokumenttisarja: Villin luonnon armoilla

Tänään me, Lucy ja Roni, raportoimme teille suorana hämärtyvästä perjantaialkuillasta. Roni missä me tarkkaan ottaen olemme?

Metsässä.

Erikoisasiantuntijanamme toimii siis Roni "Jäljen Jättiläinen". Roni, mitä arvelisit meidän mahdollisesti kohtaavan täällä metsässä tänään, kun päivä pikku hiljaa hiipuu ympärillämme?

Monenlaista pientä on varmasti liikkeellä, jäniksiä ja sen sellaisia, mutta itse laittaisin erityisesti toivoni kauriisiin. 

Niin sinä et ilmeisesti enää saa kulkea vapaasti tällä metsäpolulla? Kuinka tämä liittyy kauriisiin?

Tässä jokin aika sitten oli tapaus, jossa Emäntä väitti minun yrittäneen kaurisajoon, kun kahlasin hiukan syvemmälle metsään ja en palannut kutsusta. Niin kuin minä nyt muka aina olisin lähdössä kaurismetsälle!

Olisitko?

Kyllä, jos tätä hihnaa ei olisi! Verijälkeä voi ihan hyvin seurata Emäntää 6 metrin narussa perässä vetäen, koska menetetyn veren määrästä päätellen jäljen päässä oleva sorkka ei kovin kovaa vauhtia enää pakene, mutta elävien sorkkien ajossa flexin päässä kimpoileva Emäntä ei ole vain hidaste vaan suorastaan este.

Mainittaakoon lukijoille tässä vaiheessa, että minä siis kipittelen täällä ihan vapaasti omaan tahtiini!

No en tiedä, kuinka paljon siinä on kehumista, koska Emäntä totesi olevan helpompaa kulkea, jos ei tarvitse vetää toista mäyräkoiraa väkisin perässä...

Minä pidän omalla vauhdilla etenemisestä!

...ja hän tuumasi myös, että köpäkämpikin koiranomistaja ehtisi juosta Lucy-neidin kiinni, JOS hän päättäisi poistua polulta...

En minä nyt NIIN hidas ole!

...mitä hän tuskin tekisi muuten kuin todella hyvästä syystä.

Kyllä minäkin poistun polulta! Välillä. Mutta syyn on oltava kyllä hemmetin hyvä, että astuisin tuonne upottavaan, syvään hankeen ja risuiseen taimikkoon... KUULITKO?!

Kuulin kyllä.

Jotakin rasahti tuolla kuusen luona! Mikä se oli?!

Lentotyylistä päätellen jokin tiainen. Vaikea sanoa sini- vai tali-... mutta nyt! Tässä on mennyt kauris! Haistatko!

Kyllä todellakin! Hyvät lukijat olemme siis tällä hetkellä keskellä taimikkoa ja polun yli on kulkenut useampia kauriita. Tai yksi hyvin monta kertaa. Ehkä tietämättä minne suunnata. Jotakin etsien. Erityisasiantuntijamme Roni pomppii juuri parhaillaan ympäri pusikkoa suuntaa etsien. Minäkin yritän auttaa häntä. Mitä ihmettä? Nyt on tosi kyseessä! Emäntä on juuri kiinnittänyt MINUNKIN turvavyöni.

Se on hihna eikä turvavyö.


Aivan aivan. Tämä on TODELLA jännittävää. Hyppelemme siis jälkien suuntaa selvittäen ja minutkin on kytketty eli eläimen on oltava todella lähellä. Nyt kuulen jotain suhinaa pusikon toisella puolella! Jokin suuri eläin liikkuu jalkojaan laahaten ja puuskuttaen. Olen niin jännityksestä jäykkänä, etten pysty liikkumaan.

Anna olla Lucy-neiti. Se on hiihtäjä. Me emme saa mennä ladulle. Siksi me käytämme talvisin tätä pururadan sisällä kiemurtelevaa polkua.

Jäljet eivät taida jatkua tähän suuntaan?

Ei. Täällä ei taida olla tänä iltana mitään nähtävää. Polkuja pitkin lenkkeilyssä on se huono puoli, että riista ei aina kulje samoja polkuja pitkin. Jos vain voisin ihan pikkuisen poiketa tuonne taimikon puolelle...

Pahoittelemme kuvanlaatua. Kuvausryhmällemme oli tullut riitaa vinkupalloista ja he estyivät saapumasta paikalle, joten livekuvaa ei ollut nyt mahdollista lähettää. Tässä kuitenkin muutama Emännän taskusta löytyneellä perunalla napattu otos.

Lenkkimme alkaa siis pikku hiljaa suuntautua takaisin taajamaa ja kotia kohti, mutta kerrohan Roni, mikä tekee sinusta erityisasiantuntijan.

Minun enoni on käyttövalio hirvenjäljestyksestä ja isäni on ollut joskus luolametsällä.

Mutta sinä itse et siis ole koskaan ollut metsällä?

En.

Etkä luolassa?

En.

Aiotko joskus olla?

Tuskin.

Olet siis täysin domestikoitunut sisäsiisti wannabe-ajuri?

En ole aivan varma, mitä tuo tarkoittaa, mutta vastaan kyllä, koska se kuulostaa hienolta.

Lenkkimme alkaa olla kierretty ja turvallisen kutsuvat katuvalot loistavat edessämme. Kiitos seurastanne erityisasiantuntija Roni "Jäljen Jättiläinen" ja arvoisat lukijamme. Seuraavaksi kanavallamme puruluun pureskelua ja iltaruoka. Kuulemiin!

Kuulemiin!

torstai 21. joulukuuta 2017

Alati yllättävä mäyräkoira

Emäntä ei päässyt tänään omalle tyynylleen päiväunille, koska tyynyllä lepäsi mäyräkoira. Ei siksi, että koira olisi ollut vihainen. Tai murissut. Tai näyttänyt hampaitaan. Se oli vain niin onnellisennäköinen, ettei ketään niin tyytyväistä ja onnellista voi häiritä ja käskeä siirtymään. Olihan siinä vieressäkin tilaa. Kuhmuraisemmalla tyynyllä.



Mäyräkoira ei varsinaisesti ole koira, jota käsketään tekemään asioita, sitä pyydetään.
Toisaalta, jos olet ansainnut mäyräkoiran luottamuksen, saat asioita pyytämättäkin. Jos et muista laittaa vessan ovea kunnolla kiinni, saat seuraa vessa-asiointiisi. Pieni, taitava kuono saa oven vängättyä auki, vaikka se olisi kuinka pienellä rakosella. Toisinaan koira ei edes ole tulossa sisään, mutta tarkistaa vain, että sinä olet siellä ja jättää oven selälleen.

Eikä niin lyhyttä tai pitkää matkaa, etteikö pikku tassujen ääni seuraisi mukana. Menetpä sitten käymään yöllä keittiössä juomassa tai hiihdät kylän ympäri, niin uskollisista uskollisin pitkäkuono on seuranasi.

Mäyräkoira on niin älykäs, että se oppii asioita vahingossakin. Ihan vain joskus huumorimielellä ja huvikseen tuli Emäntä antaneeksi lapasensa rappukäytävässä yläkertaan kannettavaksi. Nykyisin on kantoapu alarappusella odottamassa joka kerta.


Yllätyksiä on myös aina luvassa. Ja hämmästelyn aiheita. Kuinka voi esimerkiksi Neiti "Olen Niin Herkkä Että Säikyn Ohikulkijoita Lenkillä" toimia kuitenkin iloisena ja reippaana Kaverikoirana, joka ei hätkähdä vieraita paikkoja, laitteita eikä ihmisiä? Tai miksi Herra Seurallinen, joka kulkee perässä huoneesta toiseen, viettää tosinaan illat mieluiten yksin makuuhuoneessa sängyssä? Paitsi kun sinne tulee ihmisiä. Sitten hän siirtyy lattialle nukkumaan. Miksi yhden ihmisen on vaikea mahtua parisänkyyn päiväunille kahden mäyräkoiran kanssa?

Vuoden pimeimpänä päivänä on aikaa pohdiskella kaikenlaista, kun on loskaista ja märkää ja lenkkeilykään ei oikein huvita. Paitsi sitten kun vain laitettiin tassua toisen eteen, niin siitä yhtäkkiä tulikin aika pitkä lenkki. Yllätys sekin.

lauantai 16. joulukuuta 2017

Terve vatsa, parempi mieli

Hyviä uutisia Lucy-neidin vatsasta! Aiemmin vaivannut öinen ulos pyrkiminen, heinän syönti ja jopa yökkäily ja oksentelu on näillä näkymin taakse jäänyttä elämää. Toista viikkoa hän söi vain keitettyä riisiä ja kanaa. (Oli vähän nihkeää mennä omalle nappulakupille, kun toisella oli sellaista gourmeeta. Kävin aina ensin tarkistamassa, mitä Lucy-neidillä on, nykäisin omat napukat kitusiin ja palasin auttamaan Lucy-neitiä hänen ateriansa kanssa. Sitä ihmettä ei ollut aiemmin nähtykään, että minua täytyy hätistellä Lucy-neidin kupilta. En koskaan ennen ole ehtinyt sinne. Yllätys oli myös, ettei Lucy-neiti ajanut minua pois kupiltaan, vaan olisi auliisti jakanut omastaan. Emännän mielestä kunkin on kuitenkin syötävä omasta kupistaan. Varsinkin kun riisi ja kana nimenomaan ei kuulemma sovi minulle...) Nyttemmin hänelle on hankittu uutta, kevyempää nappulaa, jota sekoitetaan entisen, rasvaisemman nappulan sekaan. Annokseen Emäntä lisää tilkan vettä päälle kuten minullekin ja iltaisin Lucy-neiti saa vielä vähärasvaista koiranmakkaraa. Joskus minäkin saan. Resepti on siis: enemmän, kevyempää ja kosteampaa. Parempivointinen vatsa ja kuivempi, luminen sää on saanut aikaan sen, että seuranani on nykyisin pirtsakka, jopa ajoittain riehakas Lucy-neiti!





Eilen illalla kävimme pitkästä aikaa tuolla kylän toisella laidalla lenkillä. Sinne täytyy kulkea samaa tietä edestakaisin ja vain reitin päässä on pieni lenkki. Siellä lenkkeilyssä on yksi outo juttu, joka tapahtuu joka kerta, myös tällä kertaa. Sinne päin mennessä olimme ainoat koirat liikeellä ja kipittelimme iloisesti pyörätietä reunasta reunaan, kiersimme lenkuran ja kun lähdimme paluumatkalle, havaitsimme, että juuri ennen meitä oli kulkenut kaksi mäyräkoiraa! Tämä tapahtuu joka kerta. Emme ole koskaan nähneet noita toisia mäyräkoiria, mutta vaikuttaisi siltä kuin toinen olisi uros ja toinen narttu ja toinen on ehkä hieman vanhempi kuin toinen. Seurasimme tiiviisti näiden toisten jälkiä ja pistelimme menemään hihnat kireällä. He olivat tehneet melkoista siksakkia pyörätien molemmilla laidoilla, joten meidänkin oli kuljettava ristiin rastiin. Välillä he olivat myös tehneet pissamerkkejä ja ne merkit oli peitettävä omilla merkeillä. Kummallinen tapaus kerta kaikkiaan.

Tästä ne toiset ovat menneet! Näkyykö niitä metsän puolella?

Juurihan ne ovat tästä menneet. Eikö muka mitään kuulu?
Villin perjantai-iltamme virikkeisiin kuului myös lelujennoutoleikkejä.


Jotkut asiat pysyvät mielessä, vaikkei niitä aktiivisesti harjoittelisikaan. Sen sijaan jotkut asiat voivat painua unholaan aktiivisestakin harjoittelusta huolimatta. Näin on käynyt kummankin "seiso-paikka"-käskysarjalle. Ei jaksa millään seistä niin kauaa paikallaan, kuin Emäntä haluaisi.

Ehkä jos kuutioisit Emäntä vielä vähän lisää sitä lammasmakkaraa ja kokeiltaisiin uudestaan, miten se seisominen pitäisi tehdä...?

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Lumista lenkkeilyä

Eilen oli märkä ilta ja Emäntä olisi jättänyt Lucy-neidin iltalenkiltä kotiin, mutta hänpä halusikin lähteä mukaan. Tuntui, että kaikki kylän suuret, pelottavat pystykorvat olivat lenkillä yhtä aikaa. Saatiin tehdä melkoisia väistöliikkeitä, ettei jouduttu liian lähelle jättimäisiä hirviöitä.


Tänään oli mukava pikkupakkaskeli lumisine metsäpolkuineen, mutta Lucy-neiti oli päättänyt, ettei lähde mukaan. Ei pyytämällä, ei käskemällä. Ei edes ruokapalalla houkuttelemalla. Hän painautui vain tiiviimmin häkin nurkkaan petaamaansa kieppiin.

Omapahan oli tappionsa. Minä olin nimittäin aika lähellä päästä ajamaan kaurista. Ei nähty ketään, mutta jäljet olivat niin tuoreet, että ne vetivät minut väkisin mukanaan. Emäntä kahlasi minut kiinni hangessa, kun en tullut käskystä luokse. (Videolla olen jo narussa kiinni.)


Mokoma hanki ja risukko hangen alla tekivät etenemisestä todella työlästä. Minä en ole myöskään koskaan päästänyt ajohaukkua, mutta nyt huuliltani oli kuultavissa jonkinlainen ajohaukun esiaste: innostunut vinku.

No kauriit jäivät metsäänsä ja me palattiin lenkin jälkeen takaisin kylälle, jossa tavattiin Himmu emäntineen. Lyöttäydyttiin seuraan ja käytiin paluumatkalla vielä koirapuistossa Himmun kanssa. Ihan painiksi asti ei laitettu, kun minä olen ollut joskus epähuomiossa vähän turhan kovakourainen Himmua kohtaan ja hän ei halunnut painiskella kanssani, mutta leikittiin vierekkäin omilla palloillamme, että yhdessä oloahan se on sekin.


Muuten on vietetty leppoisan rauhallista toista adventtia. Saatiin puruluurullat illan ratoksi. Ensi yönä nähdään, kenen vatsa kestää!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsenäisyyspäivä suomalaisessa luonnossa


Meilläkin oli eilen etkot, kuten tähän suureen juhlapäivään ilmeisesti kuuluu. Koska Emännällä oli poikkeuksellisesti niin kutsuttu iltavuoro, niin käytettiin tilaisuus hyväksemme ja ulkoiltiin kerrankin päivänvalossa. Mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea, kuin kulkea kauniissa metsäluonnossa!

Minusta juhlapäivissä on myös huonot puolensa. Tänään varsinaisena juhlapäivänä Emännän herääminen vain kesti ja kesti. Lopulta hän sentään nousi ylös, mutta jumittui seuraavaksi aamukahvipöytään. Urahtelin ja kurisin tyytymättömänä omassa pedissäni ja Emäntä löysi minut viimein näin:



Aamuruuan jälkeen elämä näytti jo valoisampaa puoltaan. Juhlistimme Emännän kanssa myös varsinaista juhlapäivää pitkällä metsäkävelyllä.



Samaan aikaan kotona:


Niin, minä pelkäsin tulevani ylikuntoon, joten kaarsin aamulenkin pihan ympäri takaisin sisälle ja sänkyyn. Juhlapäivä on kulunut oikein mukavasti tässä kerällä.

Tai olihan meillä pieni kuvaussessio tuossa pihalla.

Hyvältä näyttää vielä tässä vaiheessa. 


 Öö... olikohan siihen lippuun tarkoitus koskea?
Minä vien tämän nyt Emännälle.

Nosta ylemmäs, Lucy-neiti!
Minä yritän, mutta kun sinä painat sitä alaspäin...

 Ehkä tätä on helpompi kannatella ilman tätä ylimääräistä tikkua.
Ei Roni! Irti!

Ei sitten. Ehkä kannattaisi harjoitella nuo lipunkannattelutemput ensin, ennen kuin alkaa kuvata niitä... No tarjoapa nyt kuitenkin tänne päin vielä sitä kuvauspalkkiota!

Suomi100 - Sano se mäyräkoirin

Hyvää


itsenäisyyspäivää


100-vuotias Suomi!


torstai 30. marraskuuta 2017

Vatsavaivoja ja sijaistoimintoja

 Sunnuntaina täällä oli talvi. Lucy-neidillä oli jotain pientä vatsaongelmaa, mutta käytiin kuitenkin lenkillä, kun tassu nousi. Sopivalla lumikelillä hänkin on hyvin yhteistyökykyinen lenkkeilijä.

Maanantaina maha vaivasi jonkun verran ja tiistaina Lucy-neiti oli mukana enää koirapuistossa pyörähtämässä.

Sinne on muuten joku hauska ihminen tuonut tällaisia vempaimia! Minä olen jo kokeillut kaikkia. Lucy-neiti joitakin.


Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä vatsaongelma eskaloitui. Lucy-neiti ja Emäntä viettivät suurimman osan yöstä ulkona kuljeskellen. Syytettyjen listalla ovat mm. puruluu, uudet herkkupalat, vanha ruoka, kinkkutikku, satunnaiset ulkoa löydetyt ja syödyt köntit. Erikoisinta tilanteessa on, että minun herkkä vellivatsani toimii säntillisesti ja mallikkaasti tasaista, tiivistä tuotosta ulos tuutaten, vaikka olen syönyt kaikkea samaa kuin Lucy-neiti. Pääepäiltynä onkin siis puruluusta mahdollisesti irronnut, pinta-alaltaan kohtuuton pala, joka ei sitten ole lähtenyt sulamaan odotuksenmukaisesti. 

Keskiviikkoaamuna oltiin siis siinä pisteessä, että Emäntä oli luvannut tehdä syksyn ensimmäisen lukukoiravierailun, mutta kipeän koiran vierailulle vieminen tuntui eettisesti arveluttavalta. Peruako siis koko odotettu vierailu vai olisiko joku ratkaisu tilanteeseen löydettävissä?

Niin siinä sitten kävi, että minä, Roni-boy, koiramaailman etevin kirjallisuustieteilijä ja lyyrikko, lähdin tuuraamaan Lucy-neitiä ja tein elämäni ensimmäisen lukukoiravierailun.


Huivia en tietenkään saanut, koska en ole valtuutettu lukukoira, mutta koska olen koira ja minullakin on korvat, niin Emäntä arveli, ettei lukijoille ole niin nöpönuukaa, olenko virallisella vai epävirallisella vierailulla. Emäntä esittelikin minut lukukoiran sijaisena, mutta kyllä minä kuulin, että lapset käytävällä käyttivät minusta ihan vain nimitystä "lukukoira". Ja ihan vain ohimennen mainiten, niin minun charmini tuntui tehoavan ja vierailulta poistuessani ympärillä oli jo melkoinen fanilauma kiljahtelevia, vaaleanpunaisiin puettuja henkilöitä. (En tiedä, kuinka miehekästä on, että minuun lähinnä yhdistettiin adjektiivi "söpö", mutta pääasia, että huomio oli positiivista.)

En arvannut, kuinka vaativaa tuollainen lukukoiran homma on! Keikkani kesti 1,5 h ja melkein koko aika olisi pitänyt istua tai maata  paikallaan viltillä lapsen lähellä. Lasta ei kuitenkaan saanut jatkuvasti töniä kuonolla, ei saanut vinkua eikä ilmeisesti varsinkaan saanut haukkua. Yhdelle ensimmäisistä lukijoista haukahdin vähän päin naamaa, mutta Emäntä käski olla häiritsemättä lukijaa. Lukukoira ei kuulemma saisi puuttua virheisiin. Yritin sitten olla hissuksiin loppuvierailun. Välillä olisin halunnut kuunnella lukemista penkin alta, mutta sekään ei sopinut. Arvostukseni kaikkia lukukoiria kohtaan nousi kyllä potenssiin sata!

Tänään Lucy-neitikin on ollut jo ihan kunnossa.

Vaikka vatsavaivaisena on kurja olla, niin on tässä ollut jotain hyvääkin: minä saan nyt aivan älyttömän hyvää ruokaa! Keitettyä riisiä ja kanaa. Siis oikeaa kanaa!
Harmittaa kyllä, että tuo lukukoiravierailu jäi välistä, mutta onneksi niitä tulee taas uusia ja sitten minä olen omalla paikallani, eikä mikään tuuraaja-Roni!

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

(Mäyrä)koirien käypä hoito -suosituksia

1. Jos joku paikka on kipeä, nuole sitä.

2. Jos nuoleminen ei auta tai kipu on paikassa, jota et voi nuolla, syö heinää.

3. Jos heinän syöminenkään ei auta, makaa hiljaa paikallasi, kunnes olosi paranee.

4. Toista tarvittaessa kohdat 1 ja 2.

Älä missään olosuhteissa luota ihmisten lääketieteeseen! Taistele erityisesti suun kautta annettavia lääkkeitä vastaan, olkoonkin kyseessä vaikka "vain" maitohappobakteerivalmiste tai matolääke.


perjantai 24. marraskuuta 2017

Suuri yllätyslaatikko

 Voitaisiinko avata tämä valtavan iso laatikko, joka tuli postissa? Tämä haisee... mielenkiintoiselle.

 Ei voi olla totta! Näin paljon koiranmakkaraa! Eiköhän aleta tästä reunasta vaan pistelemään poskeen.

 Miksihän näitä oli tilattu näin paljon? Viiraako Emännällä päästä vai onko tähän joku koira haudattuna?

Jaaha... treeniherkkuja tulevaksi vuodeksi. Pötkylöiden luvataan säilyvän vuoteen 2019 asti valolta suojattuna. Jollain mainiolla tarjouksella näitä ilmeisesti kannatti ostaa kerralla koko vuodeksi.

Tavallisissa eläinkauppanameissa on se ongelma, että niissä on yleensä aina viljaa tai kanaa tai todennäköisesti molempia ja ne ovat aina vääränkokoisia ja murenevat. Näissä on 96,5% samaa eläinkunnantuotetta, tässä kyseisessä pötkössä kalkkunaa, hieman perunatärkkelystä antamassa kiinteän muodon ja pikkuisen merilevää. Ei viljaa, ei lisäaineita ja koostumuksen luvattiin olevan sopivaa palkkaamiseen. Ainakin kokeilukuutiot olivat kätevän tuntuisia. Ja makuisia.

Näillä eväillä siis kohti rally-toko-valioutta!

Johon... on vielä matkaa... Viime sunnuntaina kuitenkin minulle ensimmäinen hyväksytty tulos avoimestaluokasta. 70 pistettä on hyväksytyn raja ja sain juuri ja juuri 72/100 p. No kahden nollan jälkeen se tuntui Emännästä jo voitolta!


Roni ei ollut ihan niin skarppina ensimmäisessä voittajaluokan kisassaan, mutta eivätpä nuo ole ensimmäisellä yrittämällä onnistuneet aivan kaikki muutkaan. Itse asiassa 8 koirakosta vain 2 sai hyväksytyn tuloksen tällä kertaa. Roni nousi kuukausi sitten seuraavaan luokkaan ja siitä lähtien treenejä oli päivittäin, koska Emäntä asetti nämä kisat tavoitteeksi. Ihan hyvin noin niin kuin mäyräkoiraksi kuitenkin (kuten blogikavereiden Myrskyn ja Tuiskun kotona on tapana sanoa...).


Niin ja sitten mukana oli myös Ninni, joka tepsutteli itselleen toisen alokasluokan tuloksen pistein 95/100. Ninnin video ei valitettavasti ole saatavilla.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Pelkkiä nollia?

Niinhän siinä sitten kävi, että oltiin lopulta nollakoiria molemmat. Musta alamainen tiesi toki jo lähdössä olevansa nollakoirakko, jolle ei virallista tulosta kirjata, vaan homma tehtiin talkoohengessä ja harjoituksen vuoksi. Minulla sentään oli toivoa, koska olin virallinen osallistuja, mutta pianhan se toivo haihtui siinä matkan edetessä.

AVO-luokan kartta
 Jo ensimmäinen kyltti oli haastava. Yleensä istun, kun pitäisi seisoa ja seison, kun pitäisi istua. Perus mäyräkoiratouhua mielestäni. Liikkeestä maahan oli superbravuurini alo-luokassa ja pitkälleen heittäytyminen oli jopa niin vahvana, että mistä tahansa käskystä saatoin heittäytyä pitkäkseni. Sitten pidettiin vähän taukoa makuusta ja nyt en viitsi sitä enää tehdä. Jos ei kelpaa, niin pidä sitten maahan menosi.
    Kisakirjaa palauttaessaan tuomari totesi, että hajut vähän veivät ja kanssakisaajia huvitti, kun Emäntä tokaisi, että on ne vienyt ennenkin. Arvostelulomaketta ynnäillessään Emäntä huomasi, että oikeastaan kaikki jäi lopulta yhdestä helposta kyltistä kiinni. Numero 9: vasen täyskäännös, jossa koira kiertää ohjaajan takaa. Helppo kyltti, jonka suoritan mielelläni, mutta omalla tvistilläni: minä kierrän aina mielelläni myös kyltin ympäri! Siinä vaiheessa uusimiset oli jo uusittu, joten ei auttanut kuin purra hammasta ja jatkaa matkaa (-10 pistettä). Jos se olisi mennyt oikein, olisi tulos ollut hyväksytty. Kun sen näin ajattelee, niin voi unohtaa muun kärsimysnäytelmän, jossa oli paljon puuttuvaa yhteistyötä, vinoutta ja liiallisesta kumartelusta johtuvia ohjaajavirheitä.

Mutta ei se tainnut aivan kuin tanssi mennä sinultakaan, Roni-boy?

VOI-luokan askelkuviot
No joo... tuomari oli mukava ja arvosteli minunkin suoritukseni, kun joutui sen kuitenkin katsomaan. Minä olin siis aluksi käytösruudussa ja töhin sen sitten ensimmäisen 10 sekunnin aikana, kun nousin ylös ja yritin lähteä tutkimaan paikkoja. Emäntä käski minut takaisin paikalleni ja sitten sujui loppuaika ihan kivasti.
    Sen jälkeen oli melko pitkä odotus jossain vieraassa häkissä, oudossa takahuoneessa. En päässyt välillä autoon, koska minun piti olla varmuuden vuoksi lähellä, jos nollakoirakkoa olisi tarvittu kesken kisan. Ei tarvittu, vaan menin suorittamaan radan viimeisenä, kuten sovittu oli. 
    Sen olemme Emännän kanssa huomanneet, että ensimmäinen kyltti on yleensä pahin. Siinä pitää aina käydä pieni neuvottelu, että mitä tänne on tultu tekemään ja millä hinnalla. Se täytyi siis uusia. Eikä se ihan putkeen mennyt sittenkään, kun istahdin vielä lopuksi eli -10p. Sitten meni vähän paremmin paitsi spiraalissa eksyin kerran oikealta vasemmalle puolelle, kun se on ymmärrettävästi vähän vahvempi seuraamispuoli. Tiukkaa on arvostelu voittajaluokassa: -10p.
    Neljäs kymppi otettiin oikealta eteen tulossa. Lipsahti vasuriksi sekin. Molemmat uusimiset käytettiin tietenkin, mutta Emäntä oli tyytyväinen, kun hänen pelkäämiään ohjaajavirheitä ei ollut ollenkaan. Eniten häntä näet huoletti, että hän kumartelee ja huiskii käsillään liikaa. Minua voi aina kouluttaa lisää, mutta omia virheitä on hankalampi korjata kai.
    Sain lopulta siis -50 pistettä, mikä ei olisi millään riittänyt hyväksyttyyn tulokseen, mutta ainakin puolimatkassa ollaan jo. Joko kaikki pikkurikkeet pois tai sitten nämä uudet liikkeet niin hyvin haltuun, ettei isoja kämmejä tule, niin voittajaluokan hyväksytty tuloskin on aivan mahdollinen. Sitten. Joskus.

Kiva yllätys oli, että talkookoirallekin riitti näin runsaat kiitosherkkusäkit.
Tämän kisan lisäksi viikonloppuun mahtui mielenkiintoinen älypeli ihmisille, jossa tarkoituksena oli pitää 5 koiraa yhdessä talossa (pihatarha mukaan lukien) tyytyväisinä ja ehjinä, niin ettei kenellekään tulisi reikiä turkkiin. Säännöt olivat seuraavat: joukossa oli 1 uros, joka voi olla 3 nartun kanssa, mutta ei 1 uroksen kanssa. Toinen uros olisi tullut toimeen ensimmäisen kanssa, jos ensimmäinen ei olisi yrittänyt käydä välittömästi kimppuun. Toinen uros voi olla 2 nartun kanssa, mutta kolmannen kanssa se halusi olla liian tiiviisti, jolloin kolmas narttu yritti paloitella uroksen. 2 vanhinta narttua pystyi olemaan kenen kanssa vaan, mutta toinen oli mieluiten jatkuvasti ulkona ja toinen sohvalla. Kumpikaan uroksista ei ollut ulkona mielellään, eikä myöskään ainut narttu, jota ei voinut pitää toisen uroksen kanssa. Lauantai-iltana pyöritettiin siis mielenkiintoista koirarulettia, jossa urokset olivat vuorotelleen joko bokseissaan, kodinhoitohuoneessa tai ulkona. Nuorin narttu oli myös joko ulkona, kodinhoitohuoneessa tai vapaasti sisällä, jos oli vanhemman uroksen vuoro nauttia seurasta. Vain kerran urokset joutuivat vahingossa yhtä aikaa pihalle, mutta mitään ei ehtinyt tapahtua, kun virhe huomattiin ja vanhempi kutsuttiin takaisin sisälle.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Kilometrejä ja kisahaaveita

Maanantaina näytti siltä, että Lucy-neiti ei ehkä kykene oikein lenkkeilemään. Aamulenkki tyrehtyi pihaan. Iltalenkillä käytiin erikseen, koska minä tarvitsin kuitenkin päivittäisen liikunta-annokseni. Lucy-neiti kävi kiertämässä korttelin. Sattumalta maanantaina oli myös synkkää ja sateista.

Tiistaina ja keskiviikkona näytti paremmalta. Käytiin tavalliset kolme neljä kilometriä kävelemässä kuivahkossa ilmanalassa.

Torstaina Emäntä aikoi jättää Lucy-neidin huilimaan, mutta koska hän kerrankin vapaaehtoisesti (tietenkin sen kerran, kun ei olisi tarvinnut) tuppaantui eteiseen lähtöä tekemään, niin Emäntä heltyi ja otti Lucy-neidinkin mukaan. Ja niin vain taittui 8 kilometriä yhdessä. Ai niin sää, jolla ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa, oli viileä ja kuiva.


Tällä kertaa tehtiinkin tutussa maastossa hieman poikkeava kierros, koska Emäntä oli luvannut työkaverilleen käydä keräämässä suunnistusrastit pois metsästä.


Oli kiva fiilis välillä poiketa poluilta ja tallustella vähän umpimetsässäkin, vaikka reitti pääosin seurailikin pururataa ja polkuja. Ainoastaan yksi ojan ylitys oli vähän liikaa Lucy-neidille. Emäntä harppasi yli ensimmäisenä. Minä hain hetken paikkaa ja hyppäsin samasta kohdasta, mutta Lucy-neiti parka jäi steppailemaan edes takaisin mättäälle, eikä tohtinut leiskauttaa, kun ei tiennyt, olisiko laskeutuminen kuiva. Onneksi oli sen verran kapea oja, että Emäntä pystyi seisomaan hajareisin ojan yllä ja nostamaan Lucy-neidin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Perinteisen lenkkeilyn lisäksi on tälläkin viikolla ahkerasti treenattu rally-tokoa sunnuntaisia kisoja varten. Vain minä osallistun virallisesti kisoihin, mutta Musta alamainen pääsee kokeilemaan voittajaluokkaa nollakoirana (osuva nimitys...) Nollakoirakon tehtävä on tehdä kilpailusta tasapuolinen, koska voittajaluokassa jokainen suorittaa ensin radan ja sen jälkeen käytösruudun, jossa koiran pitää olla paikallaan jossain tuomarin määräämässä asennossa tietty aika, mutta koska olisi epäreilua, jos ensimmäisellä koiralla ei olisi ketään istumassa häiriönä käytösruudussa ja toisaalta viimeisellä koiralla ei olisi ketään häiritsemässä käytösruudun suorittamista radalla, niin Musta alamainen on siis ensimmäinen käytösruudussa ja viimeinen radalla. Tulosta hän ei saa, koska suorittaa tehtävät eri järjestyksessä. Emäntä on iloinen, että pääsee harjoittelemaan voittajaluokkaa ennen virallisia kisoja. Juuri tuo käytösruutu askarruttaa, samoin kuin oikealla seuraaminen.

En ymmärrä, mikä häntä niissä jännittää. Minähän se olen, joka joudun siellä käytösruudussa istumaan tai makaamaan ja seuraamaan oikealla!


Tässä kuvatodiste, ettei koiraharrastamisen tarvitse aina olla välineurheilua. Meidän rally-toko-kyltit on itse tulostettu netistä ja laminoitu (ei kuvassa) ja ulkona niiden päällä on rannalta kerättyjä kivenmurkoita (ei kuvassa), ettei tuuli lennätä niitä pitkin pihaa. Yleensä tosin harjoitellaan ilman kylttejä vain liikkeitä ulkomuistista toistaen. Kartioiden virkaa meillä suorittavat lasten hiekkaämpärit ja jugurttiämpärit, kosketuskeppinä toimii grillivarras ja keskeltä kaluttu muutaman euron frisbee on paras palkka, mitä Musta alamainen tietää.
    "Kosketuskeppi" ei ole ehkä aivan ortodoksinen, mutta se toimii. Aluksi terävässä päässä oli herkku, joka ohjasi huomion keppiin ja nykyisin jo tyhjä (tylppä) pääkin on riittävän kiinnostava, että sitä tekee mieli seurata. Sitä käytetään mm. oikean seuraamispaikan vahvistamiseen ja suoraan eteen tulemiseen. Teoria on hyvä, käytäntö joskus pikkuisen uupuu!

lauantai 4. marraskuuta 2017

Synkkyyden paluu


Talvi tuli ja talvi meni. Tiistaina ilta-auringossa tassu nousi vielä näin korkealle. Keskiviikkonakin oli mukava käydä päiväkävelyllä auringon paisteessa, kun Emännällä oli muutama  vapaatunti keskellä päivää.


Tänään olen vaivoin käynyt kaksi kertaa pihamaalla pissalla ja iltaruuan jälkeen väkisin kiertämässä koirapuiston ympäri. Maailma on vajonnut jälleen mustaan merkityksettömyyteen ja märkään synkkyyteen.

Älä ole Lucy-neiti niin masentava. Voi tälläkin säällä nauttia elämästään! Meillä oli oikein hauska lenkki päivällä Emännän kanssa. Hän halusi käydä pitkästä aikaa hölkkälenkillä, ja kun minä varustauduin eteiseen lähtemään mukaan, niin pääsinkin ihmeen kaupalla! Minähän olen ollut vähän nihkeä sellaista hölköttelyä kohtaan ja Emäntä on ihmetellyt, ettenkö muka jaksa juosta pientä lenkkiä. Jaksan toki, mutta yksi sana: motivaatio. Sitä joko on tai ei ole.

Tänään motivaattorina toimi frisbee! Aika juoni ratkaisu Emännältä, täytyy myöntää. Hän hölkkäsi siis tasaista ravia pururataa eteenpäin ja heitteli samalla minulle frisbeetä. Tein vähintään tuplasti, jollen triplasti töitä 4 kilometrin matkalla, koska tein jatkuvasti edestakaisia intervallipyrähdyksiä frisbeen perään ja taas takaisin Emännän luo. Välillä jouduin painelemaan umpimetsäänkin, kun Emäntä ei aina juostessaan saanut heitettyä suoraan pururataa pitkin. Ylämäki tai alamäki ei vaikuttanut mitään. Lähdin aina kuin tykin suusta. Toisinaan Emäntä ei ottanutkaan frisbeetä minulta heti, vaan sain kantaa sitä perässä jonkun matkaa. Kohdistin frisbeeseen samalla tapporavistuksia, joissa niska-hartiaseutu sai kyytiä. Välillä taas Emäntä kantoi frisbeetä vähän matkaa, jolloin seurasin lennokasta lähes tokoseuruun tasoista seuraamista oikealla puolella, ja jos frisbee ei lentänyt mielestäni riittävän nopeissa sykleissä, tein metrinkorkuisia loikkia Emännän vieressä.

Että siitäpä vain treenivinkkiä! Täydellä teholla juoksuspurtteja edestakaisin n. 40 min ja välillä varjonyrkkeilyä ja hyppyjä omalle hartiakorkeudelle. Minulla ei ole painonhallintaongelmia. Hallitsen painoani oikein hyvin niin sivuttaissuunnassa kuin pystysuunnassakin.

Sekin vielä. Minä olen laihiksella. Taas. Hetken sain viettää autuaassa yltäkylläisyydessä, kun sain Emännälle uskoteltua, että olen alati nälissäni (aiheesta lisää: Vatsavaiva nimeltä nälkä), mutta vatsaongelmaksi selvisikin närästys. (Selviäisipä vielä syykin, niin ei tarvitsisi siitä kärsiä.) Kelpokokoisiksi kasvaneet annoskoot siis pienenivät taas.


Harvoja ilon hetkiä on tarjonnut sentään rally-toko koulutuspalkkoineen. Torstain ratatreeneissä oli mukana jopa raakaa jauhelihaa! Siitä minä pidin.


Hauskoja olivat myös nämä palkintosiilit, jotka saatiin vihdoin torstaina. Nämä olivat siis piirinmestaruuskisojen joukkuepalkintoja. Jokainen joukkueen jäsen sai oman siilin, oli tulos hyväksytty tai ei. Kuten kasvoiltani voi ehkä lukea, niin siilit olivat myös Lucy-neidistä todella hauskoja ja tapansa mukaan hän yritti omia kummankin itselleen. Meinasi siinä tulla vähän kärhämääkin...


Tämä joukkuekulta oli puhtaasti mainioiden joukkuekavereidemme ansiota, mutta pitihän nyt kuitenkin vähän poseerata, kun saattavat hyvin olla meidän ainoat kultamitalit, jotka koskaan saavutetaan missään lajissa!