Lucy: Vesiriistakokeessa koiranohjaajan olisi tarkoitus ohjata koiraa rannalta käsimerkein, jotta koira osaisi tarkistaa koko halutun sektorin eli kävisi riittävän kaukana kummallakin reunalla ja myös riittävän kaukana rannasta. Tämä ohjaaminen on toiminut Ronin kanssa hieman vaihtelevalla menestyksellä, joten Emäntä keksi treenata kuivalla maalla tällaisella yksinkertaisella harjoitteella: hän osoittaa kädellä, kummassa suunnassa olevan lelun haluaa haettavan.
Helppoa kuin heinän teko! Minä hoksasin tämän heti. Täytyy vain katsoa, mihin suuntaan käsi osoittaa ja hakea sen puoleinen lelu. Lopulta teimme sellaisenkin harjoituksen, jossa lelut olivat piilossa, mutta silti tiesin, mistä suunnasta se täytyy etsiä. Mikä voisi mennä vikaan?
Roni: Siis minä en ymmärrä! Millä logiikalla tämä leikki toimii?? Miksen vain voi hakea sen lelun, jota minun enemmän tekee mieli? Ne ovat kuitenkin lähes samanlaisia patukoita!
Lucy: Ja tässä siis syy, miksi tätä treenataan. Varmaan vielä pitkään...
Roni: Minä pääsin tänään Emännän mukaan tarkistamaan ja etsimään mejä-maastoja. Mejähän on siitä hauska laji, että siinä saa kulkea metsässä silloinkin, kun ei ole kokeita tai edes treenejä! Jälkimaastot on talven jälkeen tarkistettava, että metsä on vielä paikallaan ja uusiakin maastoja on hyvä aika ajoin etsiskellä siltä varalta, että jostain maastosta olisi puut korjattu parempaan talteen. Sisällä kotona Emäntä ei arvosta ominaisuuttani ilmoittaa herkästi kaikista uhkaavista huomioistani, mutta yhtäkkiä yksin asumattomassa korvessa tämä onkin toivottu ominaisuus, jonka vuoksi hän otti minut mukaansa ja ylipäätään uskalsi lähteä itsekseen vieraisiin umpimetsiin kulkemaan. Hän siis luottaa siihen, että MINÄ suojelen häntä kaikilta vaaroilta!
Lucy: Tai sitten hän luottaa siihen, että saa etumatkaa, kun vaikkapa nälkäinen karhu mutustaa sinut nakkivälipalaksi...
Roni: Minä olen mielelläni karhun välipala, jos rakas Emäntäni pelastuu sillä tavoin! <3 Koska luvassa oli lämmin päivä ja uudet maastot ovat aina arvoitus (voi olla puistomaista, mutta voi myös olla, anteeksi karkea ilmaus, tämä ei ole minun vaan Emännän sanoin: armotonta vitukkoa), niin tästä itsestään selvästä syystä Lucy-neiti jäi kotiin. Ainoastaan hänelle itselleen tämä syy ei ollut aivan itsestään selvä, vaan hän pyrki väkisin mukaan ja mökötti, kun Emäntä selvästi metsähousuissa ja -kengissä lähti ovesta ilman häntä. Tämmöiset tutkimusretket nyt vain eivät ole oikein lievästi sydänvikaisten koirien paikka... (Voitte uskoa, että Lucy-neiti pahoitti mielensä! Emäntä antoi hänelle läksiäislahjaksi lepyttelypurutikun, mutta hän ei ollut koskenutkaan siihen koko päivänä! Vasta kun palasimme kotiin, järsi Lucy-neiti purutikkunsa ensi töikseen.) Ensin kävimme tarkistamassa yhden jo aiemmin käytössä olleen jälkimaaston. Se oli onneksi kunnossa ja se olikin nopeasti tarkistettu. Sen jälkeen siirryimme toiseen paikkaan katsastelemaan uutta maastoa. Aluksi se vaikuttikin lupaavalta, mutta nuoren taimikon jälkeen päädyimme tiiviiseen risukkoon. Joku innokas metsänomistaja oli harventanut metsäänsä ja kun kaikki risut ja ranteenpaksuiset rungot jätetään ristikolleen maahan, on metsässä mahdotonta kulkea. Jälkeä sellaiseen paikkaan ei missään tapauksessa voi tehdä. Niinpä meidän täytyi pelastautua sieltä lyhintä tietä takaisin kunnon metsän puolelle.
Lupaava alku. Kyllä tässä saattaisi jäljestellä menemään!
Epäilys. Nuoret metsät ja taimikot eivät lupaa hyvää, mutta jos se on kuljettavissa, niin ei jälki tähän vielä kaadu. Kunhan toiselta puolelta löytyy hyvää metsää, jossa jatkaa ja tehdä esimerkiksi kulma.
Tuhoon tuomittu yritys. Vaikka tästä joku innokas jäljentekijä ja ehkä joku sinnikäs jälkikoirakin vielä menisi, niin yksikään mejä-tuomari ei suostu tällaisen ryteikön läpi menemään...
Uusi yritys. Takaisin puistomaisemmassa metsässä.
Loppupuolella päädyimme suolle ja suolla oli yhdessä kohdassa taas hieman tiheämpi kohta. Mehän etenimme siis niin, että Emäntä meni edellä ja minä hieman viistosti kymmenisen metriä hänen takanaan tai sivullaan airueena. Vaikka Emäntä ei siis joka hetki nähnyt minua tiheikössä, niin hän kuuli joka askeleella minun etenevän mukana. Kunnes yhtäkkiä hän ei enää kuullut. Hän eteni vielä muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten. "Roni!" Ei vastausta. "RONI!" hieman lujempaa, mutta ei vieläkään vastausta. Emäntä pysähtyi kuulostelemaan, mutta metsä on äkkiä täysin hiljainen. Hän kääntyy paluusuuntaan: "Roninen? Missä olet? Tule tänne!". Sydän alkaa pamppailla villisti. Hätäisiä askeleita takaisin päin. Ensimmäinen ajatus: susi. Emäntä on juuri lukenut uutisen pikkukoirasta, jonka susi vei Lappeenrannassa omistajansa läheltä. Voiko susi liikkua niin hiljaa, ettei mitään ääntä kuulu? Ehkä? Voiko susi napata mäyräkoiran niin, ettei siitä kuulu pihaustakaan? Varmaankin...
"RONI TÄNNE!!" kauhun kuorruttama karjaisu. Toinen ajatus: suo-oja. Mäyräkoira on uponnut vahingossa huomaamattaan suohon eikä pääse ylös. Osaisiko mäyräkoira ilmoittaa äänellään jääneensä jumiin? Voiko tästä kirotusta risukosta koskaan löytää pientä koiraa?! Mistä edes aloittaa, kun ei enää tiedä, mistä on tullut ja minne menossa? (Ihmisillä on ilmiömäinen kyky hukata suuntavaistonsa saman tien, kun he hätääntyvät! Ikään kuin he eivät haistaisi, mistä suunnasta ovat juuri tulleet?) Tässä vaiheessa ilmestyn paikalle ja Emäntä heittääntyy polvilleen silittämään minua. Kaikkeen on kulunut n. 25 sekuntia eli sen verran kuin kestää mäyräkoiralla viilentää itsensä suo-ojassa ja juoda muutama kielellinen. Satuin haistamaan, että lähellä oli vettä ja kävin siellä hörpyllä, kuten olin tehnyt pitkin matkaa, mutta tiheikön takia Emäntä ei nähnyt sitä. Jatkamme matkaa ja tämän jälkeen Emäntä ei enää päästä minua silmistään. Hän ihmettelee, kuinka jotkut pystyvät päästämään mäyräkoiransa ajamaan riistaa aivan yksin synkkään metsään, kun hän ei pysty päästämään koiraansa hetkeksikään näkökentästään!
Onneksi matkalla oli paljon näitä pieniä ojia, joissa saattoi käydä välillä vilvoittelemassa ja juomassa! Muuten olisi voinut olla tukala päivä tervesydämisellekin koiralle...
Evästauon ja kahvikupposen jälkeen käymme vielä kulkemassa läpi yhden maastoehdokkaan, mutta se ei ole aivan yhtä lupaava. Ensin kiipeilemme kallioilla, mäennyppylöillä ja väistelemme yllättäviä pudotuksia. Sen jälkeen litsuttelemme hetken taas kostealla suolla (jolla on myös hirvensorkan jälkiä), kunnes yritämme kavuta ylös, mutta jonkun menneen myrskyn jäljiltä rinteeseen on kaatunut niin uskomattoman paljon isoja, paksuja tuulenkaatoja, että ihminen ei meinaa päästä siitä läpi. (Mäyräkoira tietenkin kävelee ali suorin jaloin. Pienestä koosta on joskus hyötyäkin.) Tämän jälkeen taas hieman lisää karsittua metsää ja lopulta hakkuuaukko, jossa näyttäisi elämäänsä aloittelevan tämänkeväinen taimikko. Maastokierros alkaa riittää meille molemmille. Viisi tuntia ja kymmenen kilometriä on ihan sopiva mitta maastopäivälle. Illalla ei tarvinne unta odotella...
Tuonne ei kannata mennä.
Kylläpä on taas kaadettua puuta longollaan joka suunnassa...
Jokohan tämä risukko olisi nähty?
Roni ja kadonneen metsän arvoitus
Joskus mejä-maastoja katsastaessaan voi päätyä niin uuteen maastoon, ettei siellä ole vielä metsääkään! Kunhan malttaa odottaa sellaisen 40-50 vuotta, niin tässä on jo taas ihan hyvä jälkimaasto! Mejä ei ole hätäisten laji...
Vaikka maailma on myllerryksessä, löytyy kuitenkin vielä monta mukavaa asiaa, jotka eivät ole muuttuneet.
1. Rally-tokon riemu
Yhteiset rally-tokotreenit muiden treenikavereiden kanssa ovat olleet tauolla maaliskuusta lähtien, mutta onneksi tämä on laji, jota voi harrastaa myös ominensa. Pääasia, että kolme parasta treenikaverusta on paikalla eli mäykyt ja Emäntä! Eniten on treenattu yksittäisiä liikkeitä ja etenkin niitä asioita, joita saatiin kotiläksyksi etäkoulutuksesta Koirakoutsin Krista Karhulta (palkkasanat ja mielensä malttaminen, vaikka palkka olisikin esillä), mutta muutaman kerran on tehty ratatreenejäkin.
Yllättävän hankala pala on ollut tämä edessä seisominen. Sitä kun on nelisen vuotta tottunut tulemaan aina eteen istumaan, niin tämä seisominen ei ole ihan läpihuutojuttu. Tällaisella alustalla on yritetty viritellä uudenlaista liikerataa kehoon.
Seison seison! Ala nyt tulla sieltä, että voidaan jatkaa matkaa!
Puolenvaihdot ovat yleensä aika helppoja. Yleensä.
Mitkä nännikumit? Minä olen aivan täysin zen! Ei häiritse yhtään... että... ympärillä on... näin monta nännikumia!!
Videolta voi nähdä yhden mestarin riemua treenien aluksi. On niin hauskaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Siinä höntsäillessä merkille lähetyskin saa aivan uudet kuviot osakseen...
2. Veren himo
Mejää on yleensä muutenkin treenattu aina keskenämme, joten siinä ei ole mitään erikoista, että verijäljillä käydään kolmisin. Pääasiassa on keskitytty makausten etsimiseen ja merkitsemiseen, mutta viime viikonloppuna saatiin ihka oikeat jäljetkin ajettaviksi. Ja hyvä olikin, että treenattiin välillä oikeaa, vuorokaudenikäistä jälkeä katkokulmineen, koska ei se kevään ensimmäinen jälki koskaan ole liian helppo. Olkoon kuinka monen maan valioita tahansa, mutta kun katkokulma pyörityttää, niin sitten se pyörityttää! Kumpikaan ei suorittanut sitä tuosta noin vain, vaan kumpikin joutui todella käyttämään nenäänsä, ennen kuin pulma ratkesi.
Vihdoinkin oikeita töitä! Minun jäljelle oli tehty tahallaan muutama hankala paikka, mutta selvitinpä jäljen kuitenkin!
Kyllä se jälki tässä taitaa kulkea.
Mejäilijän paratiisi.
3. Jokapäiväinen lenkkeily
Liikuntaa on tarjolla joka ikinen päivä. Yleensä käymme kävelyllä kolmisin, mutta onpa Emäntä välillä yrittänyt taas elvytellä juoksuinnostustaan Ronin kanssa. Ronin juoksuinnostus on täysin riippuvainen nännikumin läsnäolosta. Ei nännikumia - ei juoksuaskeleita.
Emäntä on miettinyt, pitäisikö hänenkin nostaa treenin tasoa ja juosta jokin pätkylä suussaan. Hän arvelee lelu suussa juoksemisen olevan paljon raskaampaa kuin ilman lelua.
Sellaistakin trendilajia on nyt kokeiltu kuin polkujuoksu. Ensimmäisellä kerralla Roni oli niin innoissaan lenkille pääsemisestä, ettei huomannut, että kyseessä olikin oikeastaan juoksulenkki (lelua ei ollut mukana), mutta toisella kerralla hän ei enää mennyt samaan halpaan. Kolmannella kerralla Emäntä menikin polkujuoksemaan itsekseen...
Niin kiire ei kuitenkaan ollut polkujuoksemassa, etteikö vähän olisi ehtinyt bongailla kukkasia matkan varrella.
Rauhoitettuja kangasvuokkoja aivan polun vieressä.
Sinivuokkoja
Toisinaan mäyräkoirat ovat tehneet myös omia reittiehdotelmia. Osaatko päätellä, mihin suuntaan mäykkyjen tekisi mieli?
4. Yhdessä olo ja nokostelu
Emäntä on nyt reilut seitsemän viikkoa tehnyt etätöitä ja sillä on ollut erittäin positiivinen vaikutus yhdessä olon määrään. Olemme yhdessä jatkuvasti! Suurin osa meidän päivistämme kuluu pieniä nokkaunia vedelleen. Kun Emäntä tekee töitä, makoilemme hänen selkänsä takana sängyllä tai koiranpeteihin käpertyneinä. Kun häkki oli jonkin aikaa autosta sisällä, niin sen ovella piti melkein jakaa vuoronumeroita. Niin suosittu huilailu paikka sekin on! Parvekkeen divaanisohva on mieluisa nokostelupaikka myöskin, mutta yhtä hyvin unoset voi ottaa vaikka Emännän sylissä hänen venytellessään.
Häkki on hyvä suojainen paikka nukkua. Täällä kukaan ei vahingossa istu tai tallaa päälle.
Venytä vielä hetki... ja vielä... venyy... venyy... pidä tuo asento.
Joskus väsy voi yllättää kesken viikkosiivouksen.
Vihdoinkin asuntomme aurinkoläikkäongelma eli niiden huono saatavuus on korjattu ja korjattukin kunnolla!
Joskus jotain pientä herkun tynkääkin ollut. Tässä koiranpäivän lohikääreiset purutikut.
Kilpailutoiminnan osalta on täytynyt tyytyä kaiholla muistelemaan viime vuotta. Tarkoitus oli ottaa kuva Lucysta kaikkien vuoden 2019 palkintojen kanssa, mutta kävi niin, että tästäkin kuvasta vielä kolme palkintoa unohtui. Mutta olihan niitä jo aika monta sentään kuvassa mukanakin!
