tiistai 14. elokuuta 2018

Ihmeparantuminen (?)

Ei ole salaisuus, että minulla, Neiti Lucy I:llä, on toisinaan hieman terveyshuolia. Yleisin oireeni on hidas kävely. Useimmiten syyllisenä on pidetty selkää, koska selkä sitä, selkä tätä... Joka kerran keksitään, sitä aina syytetään. Toisinaan Emäntä on pohtinut myös mahdollisuutta, että ongelma olisikin korvien välissä, mutta se on kyllä arvoani loukkaavaa vähättelyä.

Sattuipa niin, että sunnuntaiaamuna jälleen olimme aamukävelyllä ja Emäntä kiinnitti huomiota, että kävelen taas tosi tosi tooosi hitaasti. Haistelin toki paljon, mutta silloinkin, kun etenin suoraviivaisesti, tein sen hidasta käyntiä tassutellen. Lopulta Emäntä huolestui, että enkö pysty enää ollenkaan ravaamaan. Juuri silloin tien yli ryntäsi orava ja näytin, kuinka pystyn halutessani spurttaamaan täysillä, mutta sen jälkeen palasin taas hitaaseen käyntiini. Emäntä kiinnitti etenkin huomiota etutassujeni hyvin lyhyisiin askeleisiin.

Ihmisten normaali tunneskaala on ilmeisesti asiassa kuin asiassa tai ainakin meidän Emäntämme kohdalla lievästä huolestumisesta synkkään epätoivoon vaipuminen ja taas reipastuminen ja päätös yrittää vielä laittaa kaikki kuntoon. Niinpä kotiin päästyämme hän päätti yrittää hieromista ja venyttelyä. Hän kellautti minut keittiönmatolle ja alkoi varovasti hieroa selkääni ja niskaani. Varsinkaan lapojen välistä ja rintalihaksista en olisi antanut hänen hieroa, vaan yritin möngertää pakoon ja viimeistään siinä vaiheessa, kun hän alkoi venyttää olkalihaksiani, kierryin pieneksi kippuraksi ja pyristelin irti. Hän kuitenkin painoi minut hellästi takaisin mattoon ja hieroi ja venytti lihakset molemmilta puolilta. (Me olemme käyneet jo useamman kerran fysioterapeutilla, joka näytti oikeanlaiset venytykset Emännälle. Jotenkin ne vain jäävät aina tekemättä... ehkä osittain minun vahvan vastustukseni vuoksi.)

Ja voi ihmettä! Kun menimme myöhemmin päivällä kävelylle pururadalle, liikkuivat jalkani aivan toiseen tahtiin! 400 metrin matkaan pururadalle päästäksemme ei mennyt varttituntia, kuten normaalisti, ja perillä vasta kirmailinkin! Kävin ojassa kahlailemassa ja sain jopa pieniä juoksuhepuleita! Kuinka hyvältä tuntuikaan ravata ja laukata, kun ei kiristänyt niskaa! Kuljin reippaasti koko matkan ja iltakävelylläkin vauhtini oli lähes normaalin koiran vauhtia.


Tämä sai Emännä miettimään tilannettani uudestaan. Onko sittenkin välillä hitaan lenkkeilyni syy niska-hartia-seudun jumituksessa ennemmin kuin selkäkivussa? Ja johtuuko niskajumi selän toiminnallisesta häiriöstä, joka minulla ilmeisesti on ja pysyy vai voisiko syy olla kaulapannassa? 

Minähän en vedä hihnassa, pois se minusta, mutta Emäntä vetää usein minua. Kun haluan pysähtyä haistelemaan, heittäydyn hallitusti taakse päin ja pysäytän vauhdin päälläni. Kun haluan päästä tiettyyn paikkaan haistelemaan, ohjaan Emännän vedon pois kuonostani kaulaani vääntämällä. Kun haluan jäädä paikalleni tai mennä eri suuntaan, vänkään Emäntää vastaan kaulallani. Olen hyvin päättäväinen ja itsetietoinen, mitä tulee tuoksumaailmaan ja syy, miksi emme ole käyttäneet valjaita, on juuri siinä, että valjaiden kanssa minua ei kerta kaikkiaan saa pois paikoista, joista en halua pois. Kaulapannasta vedettäessä, joudun jossain vaiheessa antamaan periksi, mutta laitan koko niska- ja hartiaseudun aina ensin töihin, ennen kuin suostun seuraamaan Emäntää. Hartiaseudun jumitus voisi johtaa lyhyisiin askeleisiin, joka näkyy hitaana kulkemisena.

Nytpä siis pohditaan, pitäisikö sittenkin vielä yrittää etsiä minulle sopivia valjaita (nuorena sellaisia ei oikein löytynyt...) ja täytyisikö minua kuitenkin ulkoiluttaa valjaissa siitä huolimatta, että pystyn niiden myötä lähes itsevaltaisesti päättämään, missä kuljetaan ja millä vauhdilla.


sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kuinka vesiriistakoira tehdään?

Kovin moni ei ehkä tiedä, että sellainenkin laji on olemassa kuin terrierien ja mäyräkoirien vesiriistakoe (VERI). Kennelliiton sivuilla koemuoto on esitelty seikkaperäisesti näin: "Koe kehitettiin näille roduille vuosituhannen vaihteessa, jotta saatiin selville koirien taipumukset vesilinnun metsästykseen. Koiran tulee hyväksyttyyn suoritukseen selviytyä vedestä noudosta ja jäljestyksestä."

Tässä (ehkä hieman leikkimielinen) resepti siitä, kuinka tällaisen koiran voi kouluttaa itselleen:


  1. Otetaan yksi normaalikokoinen mäyräkoiran pentu (pienemmät eivät vielä ainakaan kelpaa tähän tarkoitukseen, jollei sääntöuudistusta toteuteta). Esimerkiksi pitkäkarvainen, mutta muutkin turkin laadut kelpaavat.
  2. Annetaan pennun katsella viikon verran vierestä, kun aikuinen mäyräkoira saa herkkuja esineiden noutamisesta.
  3. Palkataan avokätisesti pennun ensimmäinen yritys noutaa esinettä.
  4. Palkataan vielä avokätisemmin ja riehakkaasti riemuiten, kun pentu ensimmäisen kerran noutaa esineen.
  5. Toistetaan tätä puoli vuotta.
  6. Otetaan nyt jo nuoreksi koiraksi varttunut mäykky mukaan frisbeegolfaamaan. 
  7. Saadaan koiran into frisbeen perässä juoksemiseen syttymään niin suureen kiihkoon, että frisbeegolfaaminen koiran kanssa on lopetettava.
  8. Ostetaan koiralle oma frisbee ja heitellään sitä.
  9. Ostetaan pari uutta frisbeetä rikki menneiden tilalle ja jatketaan noutoleikkiä.
  10. Kokeillaan huvikseen heittää (kelluva) frisbee järveen ja seurataan rannalta, kun koira käy tohkeissaan noutamassa lelunsa vedestä.
  11. Otetaan selvää lajista, jolla on hauska lyhenne: VERI.
  12. Löydetään autoon törmännyt lokki tieltä, otetaan se talteen ja käydään kokeilemassa rannassa, noutaisiko koira myös linnun vedestä. Todetaan, että näin tapahtuu.
  13. Otetaan linnulta talteen siivet.
  14. Hankitaan kelluva noutodummylelu, kun luetaan netistä ohjeita, että sellaisella voisi lajia treenata. Kiinnitetään siivet dummyyn.
  15. Harjoitellaan netistä luettujen ohjeiden avulla koeosiota tyhjän haku, josta tiedetään vain sen verran, mitä säännöissä on lukenut. Jonkun harrastajan ohje oli, että käsketään koira veteen. Kun koira menee veteen, heitetään sille vasta sitten lelu veteen. Lopetetaan kaikkien keppien ja risujen heittely, koska siitä saattaisi olla haittaa (koira saattaisi kokeissa tuoda tyhjän haussa minkä tahansa risun vedestä ohjaajalle kesken kaiken).
  16. Toisen kesän loppuun mennessä saadaan koira käskystä n. 3 metrin päähän rannasta.
  17. Kolmantena kesänä käydään ensimmäisessä ohjatussa treenissä. Todetaan, että koira noutaa linnun vedestä edelleen hienosti, muttei tuo sitä ohjaajalle. Tyhjän haussa koira käy alle 10 metrin päässä kääntymässä.
  18. Saadaan ohjatuista treeneistä mukaan lintu ja seisotaan 40 minuuttia vesisateessa ulkona odottamassa, että koira toisi linnun ohjaajalle. Ei tuo.
  19. Turhaudutaan ja päätetään luovuttaa. Jatketaan koiran uittamista huvikseen frisbeellä ilman mitään rannallaodottelutottelevaisuusharjoituksia tai ensin veteen -käskytyksiä. Koira saa rynnätä heti heitosta frisbeen perään veteen ja tuoda tai olla tuomatta sen ohjaajalle. Leikki toki jatkuu vain, jos ohjaaja saa frisbeen. 
  20. Huomataan, että koira jaksaa jo uida hyvin pitkiä lenkkejä.
  21. Päätetään antaa lajille vielä uusi mahdollisuus ja hankitaan 2 kpl noutajien 500g-painoisia noutodummyja. (Edellinen halppis dummy on silppuuntunut jo aikoja sitten.)
  22. Opetetaan koira noutamaan, etsimään ja kantamaan dummyja. Koira kantaa dummya ongelmitta useamman sadan metrin matkan.
  23. Neljäntenä kesänä jatketaan tyhjän haun harjoittelua. Laitetaan koira esimerkiksi autoon, sisälle mökkiin tai muuten vain kauemmas puuhun kiinni, niin ettei koira näe, kun dummyt heitetään veteen. Tuodaan koira rantaan ja käsketään se rannalta etsimään vedessä olevia dummyja.
  24. Turhaudutaan, kun koira ei aina tuo dummyakaan ohjaajalle ja annetaan koiran leikkiä niillä miten lystää. Annetaan koiran rynnätä heti heitosta perään. Annetaan koiran tuoda dummy, kun sitä huvittaa ja heitetään uudestaan, kun koira lopulta tuo sen.
  25. Huomataan, että koira alkaakin tuoda dummyn paremmin ohjaajalle ja jopa käteen myös vedestä.
  26. Tehdään myös harjoituksia, joissa koira käsketään veteen ja kun koira on riitävän syvällä, heitetään lelu. Kiinnitetään huomiota ajoitukseen ja heitetään dummy juuri silloin, kun koira on kuono ulapalle päin.
  27. Harjoitellaan ohjaamista kuivalla maalla ja vedessä siten, että osoitetaan kädellä suuntaa, josta koiran pitäisi etsiä lelua. Kehutaan valtavasti, kun koira löytää ohjattuna lelun.
  28. Harjoitellaan ohjaamista myös siten, että käsketään koira ensin riittävän kauas, huikataan kääntymiskäsky, osoitetaan suuntaa, johon koiran pitäisi lähteä, ja heti kun koira kääntyy toivottuun suuntaan, heitetään dummy siihen suuntaan.
  29. Harjoitellaan kerran laahausjälkeä siten, että koira jäljestää linnulle kytkettynä. Päätetään jättää irti jäljestäminen ja linnun noutaminen harjoiteltavaksi johonkin hamaan tulevaisuuteen.
  30. Käydään ohjatuissa treeneissä, joissa koira mm. kerran ui niin kauas ja jää pyörimään hakulenkkiä niin pitkäksi aikaa, että pelätään hetken koiran hukkuvan. (Tietenkään hyväkuntoinen koira ei uuvahda ja huku n. viiden minuutin uimisesta.) Treenien vetäjä ehdottaa kokeisiin osallistumista, mutta epäröidään, onko koira vielä tarpeeksi taitava.
  31. Jäädään kuitenkin miettimään koeasiaa ja lopulta ilmoittaudutaan kokeisiin, koska olisi kiva tietää, millä tasolla taidot ovat, nähdä muita harrastajia ja päätellä, kannattaako lajia jatkaa. Tavoitteita ei aseteta, vaan todetaan, että nollakin on riittävä saavutus.
  32. Tehdään viikon tehotreeniä linnun tuomisesta ohjaajan käteen ensin siivellä ja sitten siivellä, jossa on kiinni myös pää. Saadaan koira jo tuomaan siipi iloisesti ja pääsiipikönttikin epäröiden ja todetaan, että aika ei riitä koko linnun treenaamiseen ennen koetta, mutta päätetään, että rantaankin tuotu lintu on ihan hyvä.
  33. Käydään ensimmäisissä vesiriistakokeissa. Huomataan, että siellä on todella mukavaa, ihmiset ovat erittäin ystävällisiä ja avuliaita. Saadaan paljon treenivinkkejä ja nähdään konkareiden huippusuorituksia. Saadaan myös paljon kehuja ja kannustusta oman koiran taidoista.
  34. Saadaan tulokseksi VERI2 ja pisteitä 20/30, mikä on yhden pisteen päässä ykköstuloksesta.
  35. Todetaan, että koirasta on kuin onkin tullut vesiriistakoira.




Ronin kommentit vesiriistakokeesta:

Siis vau! Ensin tietty luulin, että ollaan mejä-kokeissa, kun mentiin metsätietä pitkin eräkämpälle ja sieltä maastoon, mutta hei! Mistäs minä sen olisin voinut tietää ja erottaa siinä vaiheessa!


Jälkiliinakin oli sama kuin mejässä, mutta toki siinä vaiheessa tajusin jutun jujun, kun Emäntä osoitti varvikossa olevaa höyhentupsua ja käski etsimään lintua. (Verijälki alkaa käskyllä "jälki" ja laahausjälki käskyllä "etsi lintu".) Lintu löytyi helposti jälkeä seuraamalla. Olin oikein tarkka.

Kaikkein paras juttu vesiriistakokeessa oli mejä-kokeeseen verrattuna, että siinä saa puuhata monta kertaa! Mejässä on vain se yksi reilun puolen tunnin hauska osuus ja muu aika vain odotellaan. Vesiriistakokeessa tapahtumat ovat toki lyhyempiä, mutta pääsin kolme kertaa pois autosta tekemään juttuja.

Tyhjän haku onnistui yllättävän hyvin. Vähän jahkailin siinä veteen menossa, eikä Emäntäkään tullut heti lähemmäs, kun olisi saanut, joten jouduin ottamaan pari kertaa vauhtia rannalta, mikä alensi pisteitä, mutta kävin melkein niin kaukana, kuin tuomari oli käskenyt! Ihan koko sektoria en tarkastanut, mutta hyvin pitkät lenkit heitin vasemmalla puolella ja vain aivan oikea laita jäi tsekkaamatta. Emäntää hiukan jännitti, että kuinka pian saa minut kiinni, kun minulla on tapana tehdä sellaisia kuivattelukierroksia eikä ole harjoiteltu heti uinnin jälkeen kiinniottoa, mutta hyvin se onnistui. Kuivattelukierin hiekassa sitten hihnassa ollessani.


Lintua heitettäessä Emäntä piti minusta kiinni, kun ei oltu ennen harjoiteltu linnun heittämistä ampumisen säestyksellä. Ei säikäyttänyt ampuminen ja heti luvan saatuani lähdin vauhdilla hakemaan lintua. Toin sen rantaan tavoilleni uskollisesti en Emäntää kohti uiden, vaan rantapöpelikköön rantautuen. Emäntä oli jo vähän hermona, että sinne ryteikköönkö se sorsa nyt jää, mutta ihme tapahtui ja hyppäsin risukosta esiin lintu suussani. Hetken Emäntä jo näki haaveunta, että toisin sen hänelle käteen, mutta en sentään. Siihen tarvitaan vielä kiloittain raakaa jauhelihaa, että suostun kantamaan hänelle kokonaisen linnun, mutta selvästi rannalle kannettu lintukin oli jo 7 pisteen arvoinen.

Kaiken kaikkiaan tällainen VeRi-koe oli mielestäni mukava kokemus (5/5) ja olen valmis jatkamaan harrastusta ensi kesänä. Tai toki treenata voin vaikka ympäri vuoden.


keskiviikko 8. elokuuta 2018

Kahden lajin päivä

No nyt on vihdoin kunnollista! Säiden hieman viilennyttyä, ovat rakkaat harrastukset palanneet täysimittaisesti. Eilen rally-tokoiltiin Väinön ja Lätsän (kultaisianoutajia) seurassa ja tänään. Tänään oli verta metsässä! Aivan liian kauan oli siitä, kun olin viimeeksi päässyt jäljestämään kolme ja puoli viikkoa sitten.



Nopeammin. Nopeammin! Mistä se jälki lähtee? Odota, älä kerro! Haluan etsiä sen itse... 


No älä edes sano. Minun edellisestä harjoitusjäljestäni oli jo yli kuukausi! Olin niin hyvilläni, että olisin voinut mennä sinunkin jälkesi heti omani perään.


Oli mukava yllätys, että jokaisessa makauksessa oli rasiassa raaka lihapulla! Se oli hyvin ajattelevaista. Ja sillä tavallahan haavoittunut hirvieläinkin varmaan toimisi. Katkokulmalla täytyi vähän  tehdä siksakkia, mutta jatko löytyi lopulta aivan omatoimisesti.

Kappas! Jäljen päästä löytyikin tällä kertaa  sorkan lisäksi haavoittunut aamuruoka! Söin sen pois, ettei se jäänyt kitumaan.

Minun jälkeni päässäpä olikin lisää haavakkolihapullia! Kannoin toki myös sorkan pois metsästä, ettei sen tarvinnut jäädä orpona märkänemään.



Jos oli aamulenkki tällä kertaa toiminnallinen, niin oli myös päiväkävely. Suuntasimme pururadalle ja siellä olevan lammen rannalle. Edelliset kolme kesäähän (eli kaikki minun elämäni kesät) me olemme siis Emännän kanssa harjoitelleet terrierien ja mäyräkoirien vesiriistakoetta varten. Ensimmäisenä kesänä huvikseen vitsillä vähän sinne päin, kun Emäntä huomasi, että pidän noutamisesta niin paljon, että noudan jopa vedestä. Viime kesänä puoli tosissaan, mutta epäuskoisena, kuinka tässä koskaan voisi kehittyä koekelpoiseksi ja tänä kesänä jo jokseenkin tosissaan (muttei totisina) kaikkia mahdollisia koulutusvinkkejä etsien ja kokeillen.

Tässä lajissa on minulle kaksi helppoa juttua: noutaa lintu vedestä ja tuoda se rantaan, ja etsiä lintu laahausjälkeä pitkin haistelemalla. Sitten on kaksi vaikeaa asiaa: tehdä tyhjän veden tarkistus eli mennä uimaan ilman, että vedessä on mitään saalista tai että olen nähnyt sinne heitettävän jotain, ja kantaa kuollutta (ällöttävää) lintua maalla. Helpot jutut antavat toivoa, että minusta ehkä jonakin päivänä voisi tulla VeRi-koira, mutta vaikeat asiat vesittävät tällä hetkellä hyvät puolet. Ei näet riitä, että löytää linnun vedestä tai maalta ja ehkä raahaa sen rantaveteen, kun se pitäisi toimittaa aina Emännälle käteen. Toisaalta tyhjän veden tarkistus on kokonaan oma koeosionsa, josta koostuu kolmasosa koko kokeen pisteistä, joten se täytyisi hoitaa kunnialla myös.

Tässä näyte, kuinka hyvin kolmen kesän treenien jälkeen menen jo käskystä veteen:



Tämä venevalkama ei ole aivan paras mahdollinen treenipaikka, kun täältä pikkulahdukan pohjukasta Emännän on todella vaikea ohjata minua vedessä mihinkään, mutta kävelymatkan päässä ei ole oikein muita hyviä pikku lampia. Sitten on vain tuota suurta vettä, jossa on usein veneiden tekemiä jättiläisaaltoja ja sinilevää monessa paikassa.


Ja on muuten mukavaa!

Minäkin sain osallistua treeneihin maalla tehtävän noudon osalta. Emäntä on pilkkonut harjoittelun osiin (kirjaimellisesti) ja tällä hetkellä harjoitellaan vain linnun siiven noutoa. Tässä joku aika sittenhän minä kannoin jäistä lintua ihan poistiessään, mutta tämä sulanut ellottava siipi ei sopinut suuhuni ei sitten mitenkään. Vaistoni käski minun vain kieriä sen päällä.

Kyllä minäkin ennemmin vain kierisin siinä tai höyhentäisin sen, mutta olen minä nyt jauhelihaa vastaan useimmiten suostunut luovuttamaan siiven Emännälle. Muutaman kerran siivessä on ollut kiinni myös pää. Jokunen treenikerta on tosin vielä edessä ennen kuin lintu on pala palalta lisätty mukaan treenikönttiin. Toivottavasti tässä on vielä meille yhteistä kivaa puuhaa moneksi kesäksi!


torstai 2. elokuuta 2018

Tapaus Moona

Reilu kuukausi on siitä, kun joukkoomme liittyi suomenlapinkoira Moona. Hän on siis Ninnin lauman jäsen, mutta koska me olemme tänä aikana käyneet heidän luonaan lähes viikoittain, niin on hän osa-aikaisesti myös osa meidän laumaamme.

Laumahierarkkiammehan menee niin, että Roosa-tädin poistuttua keskuudestamme olen minä, itsevaltias Queen Lucy I, itseoikeutetusti lauman vanhin ja johtaja. Kukaan ei kekkuroi minua vastaan, eikä kukaan esim. pihalla juoksennellessaan törmää minuun edes leikin tiimellyksessä. Muutaman kerran olen tästä asiasta Moonaa ja Ninniä muistuttanut ja oppi on mennyt hyvin perille. Moona lähestyy minua nöyrästi ja Ninni käy nuolemassa tyynnyttelevästi suupieliäni aika ajoin.

Ninni on minusta seuraava, tosin hän on viime aikoina alkanut joskus nuolla myös Ronin suupieliä, joten heidän arvojärjestyksensä on ehkä hieman epäselvä, mutta lauman toiminnan kannalta se ei aiheuta vaikeuksia.

Moona on narttujärjestyksessä tietenkin alin ja Ninni saa laittaa hänet järjestykseen tarvittaessa. Ronin sijainti on kaiken kaikkiaan hieman häilyvä, koska hän ei koskaan sano kenellekään (ainakaan tytölle) mistään vastaan. Moonan temperamentillä on mahdollista, että hän kiilaa nuoremmuudestaan huolimatta Ronin edelle.

Moonan sisaruksia

Moonan temperamentti on juuri se, joka tekee hänestä kiinnostavan tyypin. Hänhän on siis järjestyksessä perheen neljäs lapinkoira ja kokemusta lapinkoirista on jo 25 vuoden ajalta. Voisi siis kuvitella, että rotu on tuttu ja uusi tulokas solahtaa arkeen vanhalla kaavalla. Moona on kuitenkin tämän reilun kuukauden aikana osoittanut olevansa monessa asiassa erilainen kuin kaikki muut lapinkoirat. Voisi jopa sanoa, että hänessä on ripaus mäyräkoiramaisuutta...

Luoksetulo on koiran tärkein taito. Missä tahansa, milloin tahansa, miten tahansa. Koiran on tultava luokse, jos se pääsee irti tai on laskettu irti. Pennulle luoksetulon opettaminen on maailman helpointa, koska pentu seuraa ihmistä luonnostaan ja tulee mielellään iloisesti kutsuvan ihmisensä luokse ja jos siitä saa vielä ruokaa palkaksi, niin aina parempi. Tai näin on ollut kaikkien 5 edellisen pennun kanssa 25 vuoden ajan. Moona tulee luokse, jos kaikki muutkin menevät, jos huvittaa tai jos mitään kiinnostavampaa ei ole näköpiirissä. Toisaalta jopa raa'asta jauhelihasta huolimatta Moona saattaa myös jäädä paikalleen istumaan ja kiukutella ihmiselle, että tule sinä ennemmin tänne.

Pentuja on opetettu myös kulkemaan irti mukana niin, että kävellään metsässä ja välillä pentu saa ihmisiltä herkkuja, kun se pysyy mukana. Yleensä pieni pentu kulkee mieluummin lauman mukana, kuin jäisi yksin metsään. Moona sen sijaan saattaa valita oman reitin ja kun ihmisiä ja muuta laumaa ei enää näy, se alkaa itkeä ja kiukuta pusikossa sen sijaan, että lähtisi itse aktiivisesti etsimään, missä muu lauma on (kuten kaikki muut koirat tähän asti ovat tehneet!).


Aiemmista lapinkoirista kukaan ei ole ollut uimari. Ninni nostettiin vasta nyt 3-vuotiaana ensimmäistä kertaa uimaan ja vilvoittelemaan, kun helle on ollut niin kova. Kun Moona nostettiin veteen, se ui kaksi ensimmäistä kertaa rantaa kohti ja kolmannella pyyhkäisi kohti ulappaa. Se täytyi käydä kääntämässä rantaa kohti, ettei pieni olisi uupunut liian pitkällä uintilenkillä. (Se saattoi ottaa mallia Ronista, joka juuri oli käynyt kauempana noutamassa lelun vedestä.) Moonaa varten pihalle on täytynyt myös vaihtaa suurempi vesikuppi, koska pienemmät tyhjenivät mystisesti. Syy selvisi kuitenkin pian. Jälleen omaperäinen tapa, jota kellään aiemmalla koiralla ei ole ollut.


Itsekseen pihalla hengailu oli Moonalle alusta asti itsestään selvää. Toki se oli saanut kasvattajan luona viettää sisarustensa kanssa paljon aikaa pihalla alkukesästä, mutta Moona viihtyy pihalla aivan yksinkin. Ninni on mieluiten siellä, missä ihmiset ovat, mutta on myös ulkona. Minä en ole ulkona. Toisinaan en, vaikka ihmisetkin olisivat. Roni viihtyy melko paljon ulkona, mutta torkut sekin ottaa mieluiten sisällä. Moona kaivautuu terassin, leikkimökin tai vaikka laiturin alle ja ottaa nokkaunet ulkosalla jatkaakseen taas touhuiluaan sen jälkeen.


Toisaalta poikkeuksellisen lämmin kesä on saanut lapinkoiratkin toimimaan erikoisella tavalla: Moona ja Ninni viihtyvät päivät parhaiten sisällä ilmalämpöpumpun alla. Moona on ottanut paikakseen uunin edessä olevan kivilaatan, johon ilmalämpöpumppu puhaltelee kylmää ilmaa. Hän saattaa yllättyä, kun kylmät ilmat alkavat ja uunia aletaan taas lämmittää ja hänen vilpoisa kivensä muuttuukin kuumaksi. Päiväaikaan ulos menemisestä on siis tullut Moonalle lähes rangaistus. Pissalla pitäisi kuitenkin käydä ulkona. Onneksi palkinnoksi ulos pissaamisesta pääsee taas sisälle jäähdyttelemään. Hän on myös nopeimmin kaikista koirista oppinut sisälle pyrkimisen: muutama napakka haukahdus ja ovi aukeaa.

Tupakoirat
Muutama napakka haukahdus tai kiljahdus on ylipäätään Moonan ratkaisu moneen asiaan. Moona on esimerkiksi ensimmäinen perheen lapinkoirista, jonka ruokkiminen ei unohdu. Siinä missä Ninni voi nälkäisenä odotella tunnista toiseen, eikä aina silloinkaan käy kupille, vaikka ruokaa tarjotaan, niin Moona pitää äänekkäästi huolta ruoka-ajoistaan. (Roni on siinä mielessä Ninnin ja Moonan välimuoto, että hänkin pitää huolta ruoka-ajoista, muttei välttämättä koske ruokaansa. Ehkä hän haluaa huolehtia, että minä saan ruuan ajoissa?)



Leikkimään Moona on kyltymätön. Tuntuu myös siltä, että hän haluaa kaiken hereilläoloaikansa purra jotakin. Kenenkään aiemman koiran leukojen väliin ei esimerkiksi ole juuttunut sohvanreuna, tuolinjalka tai keinutuolin jalas. Lattialla on aina oltava puruluita, koska nukahtaakseen Moonan on saatava kaluta jotain. Rauhallisesta Ninnistä on onneksi löytynyt uupumaton leikkikaveri. Hän jaksaa painia Moonan kanssa päivästä toiseen ja ottaa vastaan leikkihyökkäyksen toisensa jälkeen. Edes Roni ei jaksa painia niin paljon, kuin Moona haluaisi. Välillä jo melkein käy sääliksi Ronin korvalehtiä, jotka ovat melkoisen kulutuksen kohteena, kun Moona haluaisi vielä vähän leikkiä Roni-sedän kanssa.


Ninnin mainiot sosiaaliset tavat ovat myös tulleet paremmin esille uuden laumanjäsenen myötä. Ninni saattaa samassa hetkessä leikkiä Moonan kanssa, lepytellä minua, huolehtia, ettei Roni leiki liian rajusti Moonan kanssa, houkutella Moonan lelua vinguttamalla kauemmas minusta, etten vain hermostuisi pennun sähläämiseen ja käydä vielä huolehtimassa, että ihmisillä on kaikki hyvin, jos joku kiljahtaa vaikka astuttuaan kävyn päälle.

Kaiken kaikkiaan Moona on hieman  erikoinen, mutta mainio epeli. Nyttemmin hän on jo oppinut käskystä istumaan, makaamaan ja läppäämään ylävitosen. Ja kyllähän se luoksetulokin useimmiten onnistuu. Jos ei ole muuta tärkeää meneillään. Tai liian kuuma.


lauantai 28. heinäkuuta 2018

Videoita Ronista ja Hipusta

Minusta ja Hipusta kuvatut videot ovat nyt valmiita! (No olivat jo joku aika sitten, mutta on ollut liian kuuma päivittää blogia.)

Tässä siis Vieraita | Pikku-Hipun suuret seikkailut #6


ja meikä pojasta tehty special Yökylässä Roni the Doggo (se on nuorisolaiskieltä ja tarkoittaa meitsiä eli Roni-koiraa):



Kiitos Lennos hauskoista videoista! Oli mukava vierailla teillä ja tavata Hippu!

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Viltspårprov och utställning i Sverige

Jos jota kuta muutakin kiinnostaa, että mitenkäs sinne Ruotsiin pääsee jälkikokeisiin ja ehtisikö siinä sivussa vaikka näyttäytymäänkin, niin tässä pieni koonti siitä, kuinka me ensikertalaiset (minä ja koira) lopulta päädyttiin näyttelyihin ja jäljestämiskokeisiin Ruotsiin eli viltspårprov, kuten se ruåttalaisittain kuuluu.

Toukokuun alussa sattui se onnellinen tapahtuma, että Roni saavutti kolmannen VOI1-tuloksen Suomessa mejä-kokeissa. Näin ollen siitä tuli Suomen jäljestämisvalio. Kun on valio yhdessä maassa, niin seuraavassa maassa pääsee suoraan ylimpään luokkaan ja seuraavaan valionarvoon riittää yksi ykköstulos. Niinpä heräsi haave myös Ruotsin jäljestämisvalioudesta. Jos haluaa mejäillä vain Ruotsissa, täytyy ensin suorittaa hyväksytysti alempi anlagsklass ja sen jälkeen koira siirtyy öppenklassiin, jossa valioitumiseen tarvitsee kolme ykköstulosta. (Ruotsin valiosäännöt, valionarvoa anotaan tällä lomakkeella. Kun valionarvo on myönnetty Ruotsissa, siitä lähetetään kopio Suomen Kennelliittoon, joka kirjaa sen jalostustietojärjestelmään.)

Tarkemmat viltspårprov-säännöt löydät Svenska Kennelklubbenin sivuilta, mutta lyhyesti luonnehdittuna jälki on 600-700 metriä pitkä ja öppenklassissa 12-24 tuntia vanha (anlagsklass 2-5 h). Jäljellä on verettömiä katkoja, mutta sorkkaa on vedetty jäljellä koko matkan. Öppenklass alkaa 25m x 25m ruudusta, josta koiran täytyy löytää jäljen alku. Koiraa saa kuljettaa lyhyemmässä liinassa ja kehottaa useamman kerran. Ylipäätään koiralle saa kai jutella ja kannustaa enemmän kuin Suomessa, mutta meillä on ollut Ronin kanssa tapana, että se jäljestää ja minä olen hiljaa häiritsemättä.

Jäljen loppupuolella suoritetaan laukauksensietotesti siten, että tuomari käskee pysähtymään. Ohjaaja menee koiran luo ja pitää koiraa lyhyellä liinalla (olisi kuulemma saanut ottaa vaikka syliin, mutta arvelin muutoin laukauksista välinpitämättömän koiran ihmettelevän, jos yhtäkkiä alan hyysätä, niin että olin vain hiljaa paikallani), ja tuomari meni hieman eteenpäin jäljellä, ampui, siirtyi takaisin taaksemme ja antoi luvan jatkaa. Sorkka oli sidottu narulla (ja rautalangalla) kiinni pienen männyn juurelle, jonne koiran piti osata mennä.

Arvostelulomake, jonka sai välittömästi jäljestyksen jälkeen.

Seurueemme halusi jälkikokeiden lisäksi käydä myös näyttelyissä, joten valitsimme viikonlopun, jolloin paikkakunnalla oli sekä kansainvälinen koiranäyttely että mäyräkoirien erikoisnäyttely. Viikonloppu oli heinäkuun puolivälissä, mutta otin yhteyttä mejä-tuomareihin jo toukokuun loppupuolella. Näyttelyiden yhteydessä jäljestämiskokeissa käyminen on suosittua, joten tuomari kannattaa varata hyvissä ajoin. (Ja majoitus, jonne pääsee koiran kanssa.) Yhdistelmä on mahdollinen, mutta hieman rankka viikonloppu siitä tuli aikataululla: la näyttely, jälkikoe; su näyttely, jälkikoe.

Kuten ehkä on jo käynyt ilmi, Ruotsissa kokeissa käymistä helpottaa se, ettei jälkien tekemiseen tarvitse osallistua. Tuomari tekee sovitun määrän jälkiä ja koe järjestetään sovittuun aikaan. Meidän tuomarimme olivat jopa niin joustavia, että sovimme, että soitamme, kun pääsemme näyttelystä ja ajoimme suoraan (vaatteiden vaihdon jälkeen) metsään jäljille. Kolmen koiran jälkikoe oli ohi parissa tunnissa. Tuomareiden yhteystietoja löytyy eri seurojen sivuilta. Me löysimme tuomarit Övre Norrlands Taxklubbenin sivuilta. Pakkoruotsista on tässä yhteydessä hyötyä, koska kaikki tuomarit eivät viesti englanniksi, mutta kyllä englantiakin taitavia tuomareita on.

Ilmoittautumislomakkeista ja maksuista kannattaa kysyä tuomarilta itseltään. Yleistä kai on, että jonkinlainen ilmoittautumislomake täytetään ensin, mutta meiltä sellaisia ei vaadittu. Tulosten kirjaamista helpottaa, jos koira on ilmoitettu SKK:n Hunddata-tietokantaan (kopio rekisteriotteesta osoitteeseen reg(at)skk.se, tiedon kirjaamisessa kestää pari päivää), mutta kopion voi toimittaa myös suoraan tuomarille. Kokeen hinta oli 200 SEK + 200 SEK. Osa summasta meni siis kerholle ja osa tuomarille. Hinta saattaa vaihdella eli sen osalta en lupaa mitään.

Ruotsiin matkustaessa (kuten muulloinkin ulkomaille lähtiessä) koira tarvitsee passin, johon merkitään voimassa olevat rokotukset. Oma eläinlääkärini kirjoitti passin hintaan 25 e, mutta näytti eräällä ketjulla hintaa lemmikkieläinpassilla olevan 112 e. Millä lie lehtikullalla sellainen hintavampi passi kirjailtu...

Matolääkitysasia täytyy myös muistaa. Kansainvälisessä koiranäyttelyssä paikalla oli eläinlääkäri, jonka kanssa lääkitysasia hoitui helposti paikan päällä. Mukana täytyi olla vain oma kerta-annos lääkettä, passi, johon lääkitseminen kirjattiin ja 100 kruunua rahaa. Jos ei halua käydä paikallisella eläinlääkärillä tai ei ole aikaa viipyä maassa vaadittua vähintään vuorokautta, voi lääkityksen hoitaa myös pidempänä kuurina kotimaassa. (Lainaus evidensia.fi-sivustolta: "Ennen kuin koira palaa Suomeen, sille tulee antaa koiralle hyväksyttyä matolääkettä ekinokokkoosia aiheuttavia heisimatoja vastaan. Lääke annetaan ulkomailla 1–5 vuorokautta ennen Suomeen tuloa. On myös mahdollista antaa loishäätö 28 päivän säännön mukaan. Tällöin koira saa matolääkkeen eläinlääkärin vastaanotolla kahdesti 28 päivän aikana ennen matkaa, ja se uusitaan viimeistään 28 päivän sisällä edellisestä madotuksesta. Koiralle, joka matkustaa usein, voidaan antaa matolääkitys eläinlääkärissä jatkuvasti 28 päivän välein.")

Näyttelyihin ilmoittaudutaan sähköisesti tai paperipostilla kuten Suomessakin. Pienempään erikoisnäyttelyyn ilmoittautuminen tapahtui sähköpostilla. Kerhon omilta sivuilta löytyi ilmoittautumislomake, jonka lisäksi tarvittiin kopio rekisteriotteesta (kännykällä otettu kuva paperista kelpasi) ja WCC eli Working Class Certifikate käyttöluokkaan osallistumista varten. WCC tilataan omasta Kennelliitosta ja se on todistus siitä, että koiralla on käyttöluokkaan oikeuttava käyttötulos. (Tämäkään ei ole ilmainen lappunen, vaan maksaa 10 e + 3,60 e toimituskulut.)

Kansainväliseen näyttelyyn oli netti-ilmoittautuminen skk.se-sivuilta. Sitä varten koiran tiedot täytyy rekisteröidä etukäteen Hunddataan. Maksaminen suomalaisilla verkkopankkitunnuksilla ei onnistunut, mutta maksaa voi myös luottokortilla.

Autolla koiran kanssa Ruotsiin matkustaminen oli helppoa. Kumpaankaan suuntaan meitä ei pysäytetty rajalla, vaikka hieman jännitti, kun eräät suurmaiden johtajat juuri olivat saapuneet kokoustamaan ja tiedossa oli, että rajatarkastuksia on tiukennettu. Ilmeisesti Haaparannasta koti-Suomeen palanneet koiraihmiset eivät olleet epäilyttävimmästä päästä. Näyttelyt olivat myös hyvin samanlaiset kuin näyttelyt Suomessa. Ainoastaan hämmennystä aiheutti luokkajärjestys, kun käyttöluokka olikin ennen avointaluokkaa.

Kaiken kaikkiaan matkasta jäi mukava mieli, vaikka aluksi tuntuikin mahdottomalta saada koottua kaikkea tietoa, mitä tuollaista matkaa varten tarvitsee. Kokeneiden näyttelyissä ja kokeissa kävijöiden mukana matkustaminen auttoi todella paljon. Ja parasta oli tietenkin, että koira saavutti haaveillun Ruotsin jäljestämisvalion arvon!

FI JVA SE JVA (anottu) Salamantelin Jäljen Jättiläinen

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Ronin matkapäiväkirja: Ruotsin reissu

Päivä 1, perjantai:

Emäntä pakkasi perjantaina aamupäivällä autoon minut ja sekalaisen kasan tavaraa. Matkasimme 60 km ja pysähdyimme jaloittelemaan. Olihan siinä jo reissua kyllikseen, että hyvä kun pysähdyttiin. Matka kuitenkin jatkui ja seuraavan kerran pysähdyttiin 300 kilometrin päässä. Jaloittelun jälkeen en ollut enää innokas palaamaan autoon.


 Milloin me ollaan perillä? En kyllä tule enää kyytiin. Matkusta keskenäsi. Minusta tämä näyttää jo kivalta paikalta.

Ei auttanut. Kyytiin oli käytävä ja matkaa jatkettava. Onneksi auton ilmastointilaite toimi moitteettomasti mennen tullen!

Kun ensimmäisen päivän etappi oli vihdoin ajettu, näytti trippimittari yli 600 kilometriä! Olimme taittaneet matkan, jonka olemme kerran aiemmin tehneet yhdessä: olimme saapuneet takaisin kasvattajani luo. Siinä hajumylläkässä meinasi mennä tällaisella tuoksujen karaisemallakin uroolla pää sekaisin. Talossa oli pentuja, narttuja ja yksi toinen uroskin. Kissakin tuoksui jollain nurkalla. Aikuisia ja lapsia oli myös ja kaiken kruunasi naapurin maanviljelijän viereisille pelloille levittämän lietteen vahva aromi.
    Pian saapumisemme jälkeen nostettiin koira pöydälle ja sain elämäni turkkipöllyn. Minua harjattiin ja kopeloitiin kolmen naisen voimin. Uskomatonta kyllä, villi turkkini hieman asettui sen käsittelyn tuloksena.

Päivä 2, lauantai:

Seuraavana aamuna minut pakattiin vieraaseen pakuun viiden muun mäykyn kanssa. Tilan puutteen takia sain erityiskohtelua ja sain matkustaa turvavyövaljaissa penkillä Emännän vieressä muiden mäykkyjen matkatessa auton perällä häkeissä.
    Eräällä P-paikalla Emäntä päästi minut jaloittelemaan ja kertoi, että oli saavuttu toiseen maahan. Olimme Ruotsissa. Haistelin ruotsalaista pihlajaa ja pissasin kokeeksi sen juurelle. Ei tuntunut kovin erilaiselta. Kieliongelmiakaan ei ollut, vaan tuntui, että ymmärsin ruotsalaiskoirien tuoksuviestejä yhtä hyvin kuin suomalaistenkin.

Odottamista häkissä... Tämä ruotsalainen koiranäyttely tuntuu erehdyttävästi samanlaiselta kuin suomalainen. Jos ei tietäisi, että ollaan ulkomailla, niin saattaisi luulla olevansa missä tahansa kansainvälisessä näyttelyssä.

Sellainen erilainen asia ruotsalaisessa näyttelyssä tapahtui, että piti käydä eläinlääkärin edessä ottamassa matolääke. Sadan kruunun nimelliskorvausta vastaan eläinlääkäri katsoi vierestä, kun Emäntä tunki minulle väkisin tabletin kurkkuun ja kirjasi passiini nähneensä tapahtuman. Tämä lääkitys ei kuulemma liittynyt erityisesti näyttelyyn, vaan kaikki Ruotsissa käyvät ja sieltä Suomeen mielivät koirat on madotettava hirviekinokokkia vastaan, joko ennen maahan menoa tai ennen sieltä tuloa. Marjoja rakastavana koirana olen tyytyväinen, että Suomi yrittää suojautua tältä katalalta vaivalta, joka likaisten marjojen mukana leviää ja pahimmillaan voisi tappaa ihmisiä. Toivottavasti kaikki muutkin koirat syövät lääkkeensä eivätkä vain osta leimoja huijareilta!


 Matkalla olivat mukana minun äitini ja siskoni. Heidän kanssaan tulin heti hyvin juttuun. He olivat todella iloisia ja energisiä narttuja.


Minä ja sisko

 Äitillä oli asiaa.

Näyttely sujui minulta tavalliseen tapaan. Seisoin ihan kivasti paikallani, mutta liikkuminen ei kuumalla kiinnostanut. Olin EH eli erittäin hyvä ja tulin kolmesta käyttöluokan uroksesta toiseksi. (Käyttöluokkaan päästäkseni minulle oli pitänyt tilata sellainen todistus kuin Working Class Certifikate eli WCC. Tästäkin tarvitsi maksaa vain 10 euron nimelliskorvaus + käsittelymaksu 3,60.) Ruotsissa vain käyttötuloksen omaava mäyräkoira voi saada sertin, joten siksi WCC tarvittiin. No enpä saanut sertiä silti...

Äitini mun oli rodun paras veteraani eli ROP-VET ja hän sai sertinkin!

Näyttelypyörimisen jälkeen reissu sai uuden, mielenkiintoisemman suunnan. Emäntä vaihtoi vuokramökissä yllättäen mejä-vaatteet päälleen! Mökin ulkopuolella aloin etsiä jälkeä, mutta Emäntä sanoi, että mentäisiin asian nopeuttamiseksi ensimmäiset 40 kilometriä autolla ja minä saisin ohjata kuonollani sen jälkeen seuraavat 600 metriä. Sehän vain passasi!

Emäntää vähän jännitti, kuinka sujuisi jäljestäminen ruotsalaisessa metsässä, mutta minä uskoin, että se on helppo homma, jos metsä on yhtään samanoloista kuin Suomessa ja jos veri vähänkin haisee täällä samalta.

Ruotsissa jäljen alkua ei näytetä jäljestäjälle kuten Suomessa, mutta olimme muutaman kerran harjoitelleet jäljen etsimistä, joten "Etsi jälki!" oli ihan tuttu käsky ja sieltä vasemmasta takanurkastahan se heti tuntui lähtevän. Se täytyy sanoa ruotsalaisen jäljen kunniaksi, että pidin jäljellä olevasta innostavasta, aidosta sorkan hajusta! Suomessahan veren lisäksi jäljellä tuoksuu vain saappaan pohjien jälkeensä jättämä vahva hajuvana.

Kuljin jäljen alusta loppuun melko tiiviisti jäljen päällä. Kerran kävin suolla vilvoittelemassa ja juomassa, mutta palasin sitten heti takaisin hommiin ilman erilliskäskyä. Emäntä odotti kiltisti liinan päässä. Hän tietää, että jatkan työtäni kyllä aina juoma- tai vessataukojen jälkeen, jollaisen myös pidin matkan varrella. Pari kertaa tein muutaman pikku rengastuksen katkokulmilla ja siinä vaiheessa, kun tuomari kävi sotkemassa jälkeä. Sellaista ei koskaan tapahdu Suomessa, että tuomari yhtäkkiä pysäyttää matkanteon, kävelee jäljelle, ampuu ja palaa takaisin koiran taakse. Olin vähän jo unohtanut, että joku ukko kävelee perässämme, joten jäin ensin tuijottamaan miestä. Emäntä kuitenkin vakuutteli, että voisin jatkaa matkaa ja niin lähdimme taas liikkeelle. 

Nenäni johdatti meidät pienen männyn juurelle, jossa saalis oli. Tai se mitä siitä oli jäljellä. Eläin oli kai päässyt pakenemaan, kun puussa oli sidottuna vain sorkka. Emäntä vakuutteli, että pelkkä sorkka siellä piti ollakin. Sain kantaa sen autolle. Tuomari kehui suoritustani ja sain ykköstuloksen öppenklassissa. Sillä tuloksella minusta kuulemma tuli nyt Ruotsinkin jäljestämisvalio.

 FI JVA SE JVA Salamantelin Jäljen Jättiläinen

Myös Valma-sisko kävi jäljestämässä ja hänkin sai ykköstuloksen. Samoin pikkupikkuserkkumme (ilmeisesti?) Pätkis kävi jäljellä ja hän läpäisi Ruotsin alokasluokan (anlagsklass). Jälkikokeet menivät siis nappiin.

 Valma-sisko (Salamantelin Jäljen Ääni) oman saalissorkkansa kanssa jäljen jälkeen.

Illalla käytiin vielä pienellä kävelyllä koko porukalla ja otettiin ryhmäkuvia. Poseeraamiseen ei oikein enää riittänyt paukkuja.





Vasemmalta oikealle: Valma-sisko, Venni-äiti, minä Roni, Tytsy (pikkupikkuserkku), Peppi (pikkuserkku) ja Pätkis (pikkupikkuserkku)


 Perhepotretti: Roni, Venni-äiti ja Valma-sisko.

Päivä 3, sunnuntai:
Seuraavana aamuna ajettiin taas metsäiseen lokaatioon ja riemastuin, että jäljestäminen jatkuu taas. Kyseessä oli kuitenkin toinen näyttely. Pienempi tällä kertaa, mäyräkoirien erikoisnäyttely. 

Kuumuudessa en edelleenkään ollut kiinnostunut hölkkäämään kehässä, joten ehkä tästä syystä SA (sertinarvoinen) jäi puuttumaan. Olin kuitenkin laatuarvostelultani erinomainen (käyttöluokan 2. jälleen), joten sekin ilahdutti Emäntää, jolla ei suuria ulkonäköpaineita enää ole minun tai itsensä osalta.
    Upea äitini oli jälleen ROP-VET ja lopulta jopa BIS2-VET eli koko näyttelyn toiseksi paras veteraani ja hän sai jo toisen sertinsä samalla reissulla. Olin mukana edustamassa myös kasvattajaluokassa ja Salamantelin oli BIS1 kasvattajaluokassa. Kilpailua ei paljoa ollut, mutta mukava saavutus silti.

Tuttuun tapaan näyttelyn jälkeen palkintona oli mejä-koe. Tai minun kohdallani odottikin suuri pettymys. Minun ei kuulemma "tarvinnut" enää mennä metsään, koska olin valioitunut jo edellispäivän kokeessa. Vastustin yksipuolista päätöstä ja yritin rynnätä autosta ulos sillä seurauksella, että jäin roikkumaan ilmaan valjaistani. Emäntä seisoi kuitenkin vieressä ja nosti minut saman tien takaisin autoon ja sulki oven. 
    Anomuksistani huolimatta Emäntä ei heltynyt. Jouduin odottelemaan Emännän kanssa autossa, kun Pätkis ja Valma saivat pitää hauskaa metsässä. Valma-sisko sai toisen ykköstuloksen ja hänkin on nyt yhtä tulosta vaille SE JVA. Meidän äitimmehän on myös Suomen ja Ruotsin jälkivalio. 
    Pätkiksellä oli hieman epäonnea jäljellään mm. helle oli hänelle raskas. Sinnikkäästä ponnistelustaan huolimatta hän ei saanut tulosta elämänsä ensimmäiseltä öppenklass-jäljeltä, mutta viileämmällä kelillä hänkin suoriutuu kokeesta varmasti.

 Enkö ihan oikeasti pääse enää jäljestämään? Olen kökkinyt koko päivän häkissä ja nyt tässä autossa ja minä en muka pääse jäljestämään?!

Jälkikokeiden jälkeen lähdimme ajamaan takaisin Suomeen päin. Kasvattajan luona Emäntä sanoi heipat ja jatkoimme vielä vähän matkaa Emännän tuttujen luo. Olimme yötä Hippu-nimisen collieneidin luona.



Päivä 4, maanantai:
Hippu-tytön tapaaminen jännitti ensin. Kun uskalsin hänen pepulleen asti, huomasin kuitenkin, että hän olikin vasta pentu. Ja vieläpä hyvin kohtelias pentu. Illalla vain tervehdimme toisiamme hillitysti ja kävimme nukkumaan. 
    Aamulla olin virkistynyt rauhallisen unen jälkeen ja tein enemmän tuttavuutta Hippusen kanssa. Kutsuin häntä leikkiin (toki osoitettuani ensin painamalla kuononi hänen selkäänsä, että olen kuitenkin häntä ylempi ja leikkiin kutsuni ei siis ole alistumista, vaan vain aikuisen koiran leikkiä) ja juoksentelimme pihalla vähän. Hippu oli hiukan ujona vielä, eikä halunnut painia, vaan antautui aina maahan selälleen kuin pieni koppakuoriainen, kun hyppäsin häntä vasten, mutta juoksemisesta hän innostui, kun juoksin vähän frisbeen kanssa. Eräs nuori videotaiteilija (tubettaja nimeltä Lennos) tekee meistä Hipun kanssa ehkä videon kanavalleen ja saimme luvan jakaa sen myös blogimme lukijoille, kunhan se valmistuu.

Pian nousimme Emännän kanssa jälleen autoon ja ajoimme yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin. Noin 1600 kilometrin reissun ja neljän autossa ja häkissä kökityn päivän jälkeen oli ihana päästä kotiin! Nähdä taas Lucy-neiti ja Mestari. Käydä kävelyllä ja uimassa ja pötkähtää omaan petiin nukkumaan! 

Reissu oli rankka meille molemmille, eikä vähiten kamalan kuumuuden takia, mutta oli mahtavaa saavuttaa se, mistä haaveiltiin ja mitä mentiin hakemaankin! Olemme myös unohtumatonta seikkailua rikkaampia. Kiitos mukavalle matkaseuralle!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Pennuntuoksuinen maalaisloma

Kotona on niin rauhallista! Kukaan ei pissaa lattialle tai kiukkua sohvan alle jääneen sanomalehti silpun perään. Ei yritä hyppiä niskaan äristen ja kilju sitten kimeästi, kun joku tarttuukin hampailla häneen. Ei lelujen vingutusta, possun röhkötystä ja edestakaisin laukkaavia ja rapsahtelevia pikku kynsiä parketilla.


Älkää ymmärtäkö väärin. Moona on todella suloinen


nukkuessaan. Minähän tein hänelle selväksi jo ensimmäisenä iltana, että minua hänen on turha käyttää neulatyynynään ja sain olla hyvin rauhassa koko viikon, jonka vietimme Ninnin ja Moonan luona. Emäntä sairasti sinä aikana kesäflunssan, joten kolme päivää sain olla erityisen rauhassa Emännän vieressä sängyssä köllötellen.

Voi Emäntä rukka. Onpa ikävää, että sairastuit. Käännetäänkö välillä kylkeä?

Nyt on parempi. Älä liiku kahteen tuntiin, että minä en herää... tai siis että saat levättyä...

Minä opetin Moonalle monia tärkeitä taitoja. No tärkeimpänä tietysti kunnioituksen aikuisia ja ylempiarvoisia kohtaan, mutta näytin myös, mitä heiniä ulkona voi syödä ja kuinka kaivetaan kuoppia pihalle. Moona kulki välillä mukanani ja pidin hänelle opetustuokioita.

Musta alamainen opetti Moonalle lähinnä, kuinka pöhköjä urokset ovat. Musta alamainen on niin pulassa Moonan kanssa, kunhan tyttönen kasvaa isoksi. Jo nyt hän yltää rouhaisemaan Mustan alamaisen selkärankaa pikku naskalihampaillaan ja osaa takertua kivuliaasti korvalehtiin.


Ninni on tietenkin Moonan tärkein mentor. Hän huolehtii jokaisesta Moonan inahduksesta ja haukahduksesta. Hän menee väliin, jos Roni riehaantuu liikaa. Hän tulee lepyttelemään, jos minä komennan pentua. Hän jaksaa tunnista toiseen viihdyttää Moonaa leikkimällä ja olla painikaverina.

Viikon pentusiedätyksellä oli myös positiivinen vaikutus Emäntäämme: hänen pentukuumeensa parani, eikä hänen tee yhtään mieli omaa koiranpentua. Kuinka helppoa elämä onkaan kahden aikuisen koiran kanssa! Tänä aamunakin nukuimme puoli kymmeneen ja Emäntä nousi itse ensimmäisenä, eikä meillä koirilla ollut vielä hoppu minnekään.

Eikö meille tulekaan pikkusiskoa tai pikkuveljeä? Hyvä!

Lauantaina omat ihmisemme olivat tiessään, mutta meitä tuli hoitamaan pari tyttöä. Saatoimme tehdä heistä tulevaisuuden mäyräkoiraomistajia. Sen verran ihastuksissaan he olivat köllöteltyään kanssamme päivän sohvalla. (No ehtivät he puuhata muutakin, mutta vietimme myös läheisyysaikaa.)

Ennen kotiin lähtöä opetimme Moonalle vielä yhden elämän tärkeimmistä taidoista: poseeraamisen. Moona on käsittämättömän nopea oppimaan ja niinpä ryhmäkuvakin onnistui tuossa tuokiossa. (Moona tunnistaa myös jo, kun hänen kuppiinsa laitetaan ruokaa, vaikka hän olisi nukkumassa ja sen tekisi hyvin hiljaa keskellä yötä. Emäntä yritti tätä salaa, mutta pieni pörröinen pentu oli saman tien nätisti istumassa hänen vieressään.)


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Mäyräkanakoirat


-Mitäs Koira?
-Mitäs tässä... Mitäs Kana?
-No ei kummempaa. Kuopsuttelen tarhassa ja ruoka kannetaan eteen.
-Aika samanlaiselta kuulostaa kuin koirankin elämä. Mukavia munimisia! Voinko syödä tuon pökäleen, joka jäi jälkeesi?
-Ole hyvä vain. Uusi tuntuu jo olevan tulossa.


Aika kivaa Lucy-neiti, että päästiin kanalaan!
No niin... Tuntuiko tämä kuitenkin ideatasolla jotenkin hohdokkaammalta? Ei oikein tiedä, mitä näiden kanssa tekisi. Ovatko ne vähän isomman tuntuisiakin tältä puolelta aitaa katsottuna?
No joo aika nöyränä tässä saa pienessä tilassa kanankakkaa tonkia, kun niitä on kahdeksan ja meitä vain kaksi ja kovat koukkunokat heiluu meidän silmäntasolla.


torstai 28. kesäkuuta 2018

Juhannuksen erikoisuudet


Juhannus oli tuulisesta säästä huolimatta mainio. Suomenlapinkoira Hippu oli isäntäväkensä kanssa viettämässä juhannusta Ninnin mökillä meidän muiden riemuna. Hän oli aivan hurmaava blondi ja jo torstai-iltana me huumauduimme toisistamme. Ninni yritti välillä mustasukkaisena läksyttää meitä irti toisistamme, mutta emme voineet lopettaa. Välillä minut laitettiin naruun, että Hippu saisi hengähtää, mutta sitten hän tuli hääräilemään luokseni juoksulankaan, joten minut päästettiin irti, ettemme loukkaisi itseämme naruun. Sama meno jatkui koko perjantain.

Koko kokkokin koottiin ja poltettiin.

Liekö kahden päivän hurmoksella ollut osuutta asiaan, mutta lauantaina mejä-kokeissa minulle kävi vähän köpösti. Olin edennyt jälkitarkasti jo viimeisen osuuden viimeisille kymmenille metreille ja ehkä en aivan jaksanut enää sattuneesta syystä työskennellä täydellä teholla. Alkumatkan tiukkana pysynyt jälkiliina kiemurteli maassa minun ja Emännän välissä ja kuljin itsevamasti jälkeä pitkin. Tästä vain ja tästä... Ja yhtäkkiä olin hukassa! En omasta mielestäni, koska saappaan haju tuntui maassa vielä, mutta veri ei kuulemma kulkenut täällä päin. Palautus jäljelle ja sorkan ohi jäljentekijän poistumisjälkiä pitkin. Palautus sorkan lähelle ja siitä sorkalle. Ykköstulos rapsahti VOI3:ksi hetkessä.

Pikkuinen työtapaturma... sattuuhan noita.

Tänään käytiin vähän harjoittelemassa jäljestystä ja minäkin sain osallistua. Sorkka löytyi.


Ei aivan oikeaoppinen kaato, mutta harjoituksissa voi vähän tuunata sorkan kiinnostavuutta...

Mutta takaisin juhannuskuulumisiin, koska erikoisin osuus on vielä edessä. Erikoista oli esimerkiksi se, että minäkin menin melkein vapaaehtoisesti uimaan, kun sain siitä jauhelihaa palkaksi. Toisella kerralla jopa juoksin laiturin nokkaan kurkottelemaan vettä kohti, kun Emäntä otti uimaliivini esiin ja kysyi: "Lähteekö Lucy uimaan?"

Ja se, että yhtenä päivänä onnistuin soluttautumaan kanalaan Ninnin emännän selän takana, niin että hän vasta poislähtiessään tajusi yhdellä kopin alla kaivelevalla "kanalla" olevan kuono ja neljä jalkaa.

Mutta nämäkään eivät olleet erikoisin juttu.


Hipun lähdettyä loikoilimme raukeina mökin pihalla, kuka auringossa, kuka varjossa ja vietimme rauhallista aikaa, kun Ninnin emäntä ja meidän Emäntä kurvasivat pihaan tämä mukanaan:


Niin saapui äkkiä yllättäen perheen neljäs lappalainen ja Moonan aikakausi oli alkanut. (Ninni myönsi, että oli hieman aavistellut jotakin, kun hänen emäntänsä oli jo useammin tullut kotiin Moonalta tuoksuen ja olipa hän itsekin ollut yhdellä kerralla mukana.)

Ensikohtaaminen omalla mökkipihalla

Aluksi minä olin suojelevainen pientä kohtaan ja menin mm. väliin seisomaan, kun Roni tuli tutustumaan pentuun (hihnassa). Ninni oli välinpitämätön ja Roni yli-innokas. Roni oli jopa niin pöljä, että yritti pari kertaa näykätä pentua niskasta, kun pentua laskettiin sylistä maahan. Hän ei ehkä ihan ensin tajunnut, että Moona on koira, eikä saalis, joka kohta heitetään Ronille veteen noudettavaksi. Muutaman tunnin jälkeen katsoin, että pentua oli hyysätty kylliksi ja annoin sille opetuksen, mitä käy, jos nyppii aikuista, ylempiarvoista laumanjäsentä perskarvoista...


Hyvin me kaiken kaikkiaan otettiin Moona laumaan vastaan. Meillehän tämä oli jo tuttua, kun vastahan Ninnikin liittyi joukkoomme kolme vuotta sitten.


Ja kuten viimeeksikin, niin tälläkin kertaa Roni oli lopulta se, joka innokkaimmin (ja lopulta myös näykkimättä) teki tuttavuutta pennun kanssa meidän narttujen seuratessa hieman sivummasta. Kolmantena päivänä saapumisestaan Roni ja Moona jo leikkivät hieman. Roni tosin ei uskaltanut koskea pentuun enää ollenkaan.


Me tultiin jo omaan kotiimme, mutta kuulemma Ninni ja Moona ovat jo hyviä kavereita ja leikkivät paljon yhdessä. Moona on ilmeisesti aika tirpakka neiti, jolta löytyy taistelutahtoa ja päättäväisyyttä. Hän ei myöskään ujostele ilmoittaa ääneen, jos asiat eivät etene hänelle mieluisalla tavalla. Mielenkiintoista seurata, millaista vastapainoa hän tuo Ninnin rauhalliseen elämään.

 Minä ohjaan ja Ninni painaa polkimia, että hyppää vain Emäntä takapenkille. Mihis ajetaan?