tiistai 28. heinäkuuta 2015

Koiranpäivät

Muutamana viime päivänä meillä on ollut koiranpäivät. (Vähän niin kuin kissanpäivät, mutta koirilla...) Sunnuntaina käytiin pitkällä kävelyllä Emännän kanssa. (Sateessa tosin, mutta menköön nyt. Oli kuitenkin kivaa, kun käytiin metsässä.) Kävelyllä Emäntä totesi, että nyt on mustikka-aika.


Mustikoiden säilöminen alkoi tällä kertaa tärkeimmästä ja parhaalla mahdollisella tavalla eli pakastimeen piti järjestää tilaa marjoille. Ja tilaa veivät meidän rustoluut.


Lucy ja rustoluu kevät 2013
Roni ja rustoluu kesä 2015









Rustoluut ovat suurta herkkua. Niin suurta, että annamme luun levätä sängyssämme ja menemme ennemmin itse nurkkaan nukkumaan.

Maanantaina oltiin sitten 3,5 h metsässä. Emäntä poimi mustikoita ja me vartioimme ämpäriä. Ja söimme mekin jonkun mustikan.

Ronille Emäntä tarjosi mustikoita aluksi kädestä.

Minulle riitti, kun Emäntä muistutti vain, mistä niitä mustikoita sai.

Sen jälkeen osasinkin jo poimia omat mustikkani.
Muutaman kerran yritin kiivetä Emännän syliin, kun hän oli mättään vieressä kyykyllään, mutta sillä tavalla ei kuulemma tule marjojen poimimisesta mitään. Olen kuulemma metsästyskoirarotua ja minun pitäisi sietää metsässä olemista. Ja onhan se mukavaa. Sieltä varvikosta vain ei tällaisella alle 30 cm säkällä näe kovin kauas. Ja muurahaiset purevat tassuja.

Maanantai-iltana käytiin vielä leikkimässä pitkästä aikaa Doriksen kanssa. Nuorempina olimme Doriksen kanssa parhaat ystävät, mutta nyttemmin Doris on aika napakka emäntä ja välillä meillä meinaa vähän tulla erimielisyyksiä, mutta hänellä on aina herkkuja levällään joka paikassa ja niistä hän ei ole niin turhan tarkka, niin hänen luonaan on edelleen mukava vierailla. Mustaa alamaista hän juoksuttaa välillä pitkin pihaa oikein urakalla ja sitä on myös hauska katsoa.

Kuva ei ole ihan tuore, mutta Doris on yhä samanlainen.
Tänään käytiin päivällä pelaamassa frisbeegolfia. Mustalla alamaisella on ehkä tästä enemmän kerrottavaa. Minuun ei kuulemma voi enää täysin luottaa, joten minua vedettiin perässä pitkin pusikkoa flexissä ja se ei ollut kovin hauskaa, mutta Roni sen sijaan on vielä golden boy.

Minusta frisbeegolf on aivan MAHTAVA laji! Ihmiset heittävät frisbeetä ja minä juoksen täysillä perässä! Ja sitten minä juoksen täysillä ympyrää niin kauan, että löydän frisbeen tai ihmiset huikkaavat, että ovat jo löytäneet ja heittävät uudestaan. Ja sitten minä taas juoksen! Ideana olisi, että minä kävisin näyttämässä, että missä frisbee on, koska tuo rata on todella pusikkoinen eikä siellä kovin paljoa muita pelaajia ole näkynytkään, ja frisbeetä ei saisi siis ottaa suuhun, vaan pitäisi vain juosta sen luo ja pysähtyä siihen, mutta kyllä minä välillä saatan muutaman metrin sitä ensin suussani kuljettaa. Tänäänkin Emäntä oli jo hylkäämässä yhden frisbeen metsään, kun sitä ei millään meinannut löytyä ja hän oli jo monta kertaa sanonut: "Roni etsi frisbee! Missä frisbee?", kun sitten yhtäkkiä minä löysinkin sen ja seisoin väylän vieressä frisbee suussani. Sain valtavat kiitokset! Ja sitten taas juostiin...

No niin. Eiköhän tuo riitä. Sinä olet juossut metsässä ympyrää täysillä. Ymmärrettiin jo.
Tuon parituntisen retken lisäksi tänään saatiin vielä olla yli kaksi tuntia metsässä iltakakkalenkillä, kun Emäntä päätti vielä ihan pikkuisen kerätä mustikoita.

Joskus täytyy käyttää tätä pitkää selkää hyödykseen, jos haluaa nähdä kauemmas.
Kuten huomaatte, niin viime päivinä ulkoilun määrä on ollut mukavalla tasolla. Ulkona oleminen on sitä oikeaa koiran elämää!

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Ronin näyttelypäivä


Tällainen härdelli oli tänään ja meikä poika tuolla kaiken keskellä.



Onhan näitä koiranäyttelyitä tullut jo kierrettyä. Kolmet pentunäyttelyt ja neljät mätsärit, joten otin aika rennosti vuoroani odotellessa Emännän tuolin varjossa. Mitä nyt joidenkin söpöjen tsirpukoiden peräpeilejä yritin vähän nuuskaista välillä, mutta muuten tosi cool. Lucy-neiti oli kai vahingossa unohtunut tutun perheen luokse, jossa käväisimme aamupäivällä. Tämä oli kuulemma meikäläiselle ensimmäinen virallinen koiranäyttely. Nyt katsottaisiin ja papereihin kirjattaisiin, että miten hyvästä koirasta on kyse. Minun elämäni kannaltahan sillä ei olisi mitään väliä, mitä tuomarit tuomaroivat. Minä olen silti ja tulen olemaan oma itseni, maailman paras Roni, mutta joitakin kiinnostaa sellaisetkin asiat kuin selkälinjan suoruus, etukulmaukset, purenta, turkki.. jne.

Parahiksi juuri ennen kehään menoa tuttava perhe tuli Lucy-neidin kanssa ja siitä sain sellaista pirteää energiaa, kun sain purra Lucy-neidin korvia ja Lucy-neiti murisi ja näytti minulle hampaitaan rakastavasti. Emännällä on kummallinen käsitys, että haluaisin napostella kehässä pihviliuskaa tai milloin mitäkin herkkua, mutta on siellä kuule vähän muutakin tekemistä, kuin ottaa hiukopalaa! Lucy-neiti on ehkä sellainen pullasorsa, että hyppää vaikka kuuhun nakin murusta, mutta minä olen toista lajia. Tämän Emännän mielestä vähän takkuisen yhteistyön vuoksi, Emäntä pelkäsi, että arvosteluksi tulisi: "Onneton ruikuli, miksi toit sen tänne." Mutta eipä tullutkaan! Nyt se on virallista, että tämä Jäljen Jättiläinen on Erittäin Hyvä mäyräkoira. 

Onnistuneen näyttelypäivän jälkeen oli mukava mennä takaisin tuttava perheen luo ja riehua loppupäivä puutarhassa. Painiskeltiin Lucy-neidin kanssa ja leikittiin vähän leluilla. Lonny-mummoa vasten ei saisi hyppiä, mutta välillä se meinaa unohtua. Varsinkin siinä vaiheessa, kun Lonny-mummo keksi, että voitaisiin lähteä kaikki yhdessä lenkille ja se alkoi haukkua ja hytkähdellä, niin meinasin innostua ihan liikaa. Ennen kotiin lähtöä käytiin siis vielä kävelyllä ja Lonny-mummo esitteli lähiympäristöään. 



keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Mejä-kurssilla

Ilmeisesti sille, että seuraa veren hajua metsässä, on olemassa nimi: mejä, ja sitä ilmeisesti harrastaa myös suuri joukko muita mäyräkoiria. Eräs joukko mäyräkoiria oli kerääntynyt asian tiimoilta eräälle majalle eilen illalla ja Mustan alamaisen kanssa pölähdettiin yhtäkkiä keskelle sitä joukkoa.

Minä olin tavannut joitakin koiria jo mäyräkoirakoulussa, mutta jännitti minuakin vähän tavata viikon maaseudulla oleskelun jälkeen uusia ihmisiä ja koiria. 

Minua luultiin pennuksi! Siis minua! Omanarvontuntoista aikuista narttukoiraa pidettiin pentumaisena! Minä yritin vain olla kohtelias ja varmuuden vuoksi alistua muille, ettei tulisi rähinää. Ja Mustaa alamaista pidettiin jopa minua vanhempana.

Onhan sinua ennenkin luultu minua nuoremmaksi. Se johtuu vain siitä, että minä olen uros ja siksi isokokoisempi. Ja sinulla on niin vähän karvaa pitkäkarvaiseksi mäyräkoiraksi. Mutta kyllähän sinä metsässä näytit, mikä olet koiriasi.

Autossa jouduimme odottamaan aika kauan. Luulen, että Emäntä kävi välillä tarkistamassa autolla, ettei hänen autostaan kuulunut haukkua. Musta alamainen kyllä aluksi tervehti haukkuen muita koiria, mutta kyllä se illan mittaan autossa haukkunut koira oli joku muu kuin me. 

Kun ikuisuuden jälkeen Emäntä haki minut, tajusin heti, että hänen käsissään oli veren hajua! Kun vihdoin päästiin tien reunaan, en olisi enää millään malttanut pysyä nahoissani. Emäntä sai ohjeen, että minua saisi innostaa ja ohjata alussa 10 metrin matkan, mutta ei hän ehtinyt. Minä olin jo mennyt. Ilmeisesti kuitenkaan täysillä juosten jäljestäminen ei ole tehtävän tarkoitus, joten Emäntä yritti jarrutella minua narusta koko matkan. En myöskään malttanut nuuskia ihan jokaista nurkkaa, kun huomasin, että jälki jatkui toiseen suuntaan, mutta kaiken kaikkiaan suoritin jäljen mielestäni oikein mallikkaasti.

Minäkin ymmärsin heti, mistä on kyse. Kun pääsin autosta, yritin löytää jäljen pään ja luulen, että sen tien varrelta lähti aika monta jälkeä. Lopulta Emäntä vei minut jäljelle ja pääsin vihdoin hommiin. Minäkään en tarvinnut innostusta enkä opastusta. Jälkeä oli helppo seurata ja etenin tasaisen varmaan tapaani. Pysähdyin kulmissa nuuskimaan ja jatkoin taas matkaani. Jäljen päässä oli tällä kertaa yllätys. Oikea sorkka! 
   Meillä oli todella hauskaa jäljestämässä ja Emäntä vaikutti myös tyytyväiseltä. Toivottavasti päästään taas pian uudestaan jäljille. 

Super-nenät

Erikoinen viikko

- Päivää! Onko eläinsuojeluviranomaisella?

- Päivää, kuinka voin auttaa?

- Haluaisin tehdä ilmoituksen kahdesta hylätystä mäyräkoirasta.

- Ahaa... Onko koirat hylätty metsään vai kaupunkialueelle?

- No tämä on tällainen maalaistalon pihapiiri.

- Ovatko koirat kytkettyinä liian lyhyisiin naruihin vai irrallaan? Entä ovatko koirat ilman katosta?

- Sisällä olemme irrallaan ja ulkoillessa hihnoissa.

- Koirat pääsevät siis ulos tarpeilleen ja ovat muuten sisällä suojassa? Onko koiria ruokittu säännöllisesti?

- Koiranruokaa saamme kaksi kertaa päivässä. Herkkuja mielestäni vähän liian vähän, mutta niitä nyt ei koskaan ole tarpeeksi... No yhtenä päivänä saimme nuolla jäätelöpaketin.

- Eli koirat ovat jossain maalaistalossa, saavat ruokaa, ulkoilua ja hyvää huolenpitoa? Kuulkaa, minä luulen, ettei teitä ole hylätty, vaan teidät on varmaankin jätetty tuohon paikkaan hoitoon todennäköisesti jonkin lomamatkan ajaksi. Se on aivan normaalia näin kesäaikaan.

- Hyvä rouva te ette nyt ymmärrä... Minä olen mäyräkoira! Ei minua noin vain jätetä jonkin matkan ajaksi!

Lucy-neiti laita puhelin pois ennen kuin joku näkee! Eihän meillä ole täällä mitään hätää. Sinähän olet nukkunut ihmisten kanssa sängyssä joka yö, meidän kanssamme leikitään joka päivä, täällä on paljon hauskoja hajuja ja varmasti mestarit tulevat minä hetkenä hyvänsä hakemaan meidät kotiin...

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Siivouspäivä

Lucy-neiti, miksi me pelkäämme imuria?

Ai imuria! Imuri on haiseva, kovaääninen ja arvaamaton laite, joka kolahtelee esineisiin mennessään.

Niin, mutta miksi me pelkäämme sitä?

...

Lucy-neiti, mitä pelko on?

Pelko... kai se on sitä, kun tuntee suurta vastenmielisyyttä jotain asiaa kohtaan ja haluaa mahdollisimman kauas siitä ennen kuin se satuttaa.

...

Lucy-neiti?

Niin?

Minä luulen, että minä en pelkää imuria.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Inhottava päiväkävely

Tänään oli sellainen päiväkävely, että meinasi jäädä tältä tytöltä kävelemättä!

Ensin ylitimme tylsän sillan. Vähän siinä nahisteltiin Mustan alamaisen kanssa aikamme kuluksi. Käsittämätön betonirakennelma, jolla ei ole mitään nuuhkittavaa. Totuttuun tapaan kakkahätä iski tietenkin juuri sillalla. Ei mitään ruohontupsuakaan, johon pyllyään työntää vähän piiloon katseilta. Noloa siinä kakkia sitten keskelle asvalttia, mutta minkäs teet. Emäntä poimii.

Matkamme jatkui sillan toisella puolella mukavasti nuuskien ja kisaillen. Oikeastaan ihan hauskaa haistella vähän eri hajuja välillä. Mutta. Ehkä kolmisen kilometriä tallusteltuamme alkoi sataa. Ensin vain vähän tipotellen, mutta koko ajan yltyen. Lopulta vettä tuli kaatamalla. Vedin välittömästi jarrut pohjaan ja jäin peränpitäjäksi. Yritin pysäyttää matkanteon ja ehdottaa, että soitettaisiin Mestari hakemaan meidät autolla kotiin. Tai vaikka taksi! Musta alamainen köpötteli vain menemään ja Emäntä perässä. Koska turkkini on tällä hetkellä kevyttä kesämallia, vesi valui noroina pitkin selkääni. Ravistelin itseäni jatkuvasti, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Olin kuin uitettu koira.

Pian käännyimme hiekalta päällystetylle tielle ja voitte kuvitella miten märkä asfaltti roiskuttaa vettä rintakehään ja mahaan. Yritin kävellä kaikki jalat mahdollisimman levällään, ettei vettä roiskuisi niin paljoa, mutta mahdotontahan siltä oli välttyä. Sade alkoi jo väistyä, mutta sitten Emäntä päätti, että yritämme välttää valtatien varressa kulkemista oikaisemalla metsäpolkua pitkin. Ja olihan sellainen polku olemassa. Valitettavasti vain se oli kasvanut umpeen korkeita kasveja, jotka nyt olivat sateesta läpimärkiä. Raahauduin pusikossa eteenpäin ja pientä lohtua loi se, että myös Emäntä oli vyötäröään myöten märkä ja hänen kenkänsä litsuivat joka askeleella.

Osan matkasta polku kulki metsässä, jossa oli sentään hieman helpompi kulkea, mutta kohta laskeuduimme pellolle. Emäntä ei ilmeisesti aina muista tai ymmärrä, millaista on elää täällä puolitoistametriä hänen silmäkorkeutensa alapuolella. Hypin märässä pitkässä heinikossa näkemättä, mihin olin menossa, ja joka loikalla kastuin entistä enemmän, jos se oli enää mahdollista.

Lopulta sain tarpeekseni. Kävin istumaan keskelle heinikkoa enkä suostunut hyppäämään enää yhtään hyppyä tuntemattomassa pellossa. Emäntä kiskoi hihnaani, mutta tuijotin häntä vain murhaavasti takaisin. Ei ollut kuin yksi vaihtoehto jäljellä: Emäntä nosti minut vettä valuvana syliinsä ja kantoi loppumatkan pellon reunaan. Tietenkään emme olleet vielä kotona, mutta tästä ystävällisyydestä leppyneenä suostuin sen jälkeen kävelemään tavallista tietä pitkin viimeisen kilometrin kotiin.

                     
            Kuva on oikeasti helmikuulta, mutta välittää kuitenkin tunteitani ja ajatuksiani kastumisesta.

Mäykkyjen eroavaisuuksia osa 1

Kun otimme toisen mäyräkoiran, ymmärsin toki, että otamme toisen mäyräkoiran. Kun toinen sitten saapui, huomasin kuitenkin jollain tavalla odottaneeni, että otamme toisen Lucyn. Jo heti alussa tuli kuitenkin selväksi, että Roni on samasta rodusta huolimatta aivan erilainen mäyräkoira kuin Lucy. Toinen on punainen, toinen on musta. Toinen on narttu, toinen uros. Muita eroavaisuuksia on tarkoitus esitellä tässä juttusarjassa.

Laatikkoon piilotetut herkut

Hauska leikki jo pentuajoista on ollut tyhjiin pahvilaatikoihin piilotetut herkut.

Lucyn tavoitteena on tässä leikissä maksimaalinen tehokkuus vähimmällä mahdollisella vaivalla. Tarpeeksi tehokkaalla kuono-tassu-yhteistyöllä laatikkoa ei ole välttämätöntä edes repiä, vaan sen voi vain aukaista ja napsia herkut pohjalta.



 Lucy myös mielellään ratkaisisi Ronin laatikkodilemmat omiensa lisäksi, mutta kiinnostus laatikoihin riittää vain siksi aikaa, kun irtonaisia herkkupaloja on mahdollista löytää. Tehtävän jälkeen on parasta vetäytyä torkuille, koska koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan ja on paras kohdata uudet haasteet aina hyvin levänneenä.


Ronille sen sijaan herkkujen löytyminen on vain yksi osa leikkiä. Kun herkut on syöty (ja varsinkin jos Lucy on ehtinyt käydä tyhjentämässä laatikon Ronin nenän edestä), on hauska keskittyä vain repimään laatikkoa mahdollisimman pieniksi suupaloiksi.


Ja kun oma on silppuna, voi vielä sipeltää Lucyn laatikon. Ja sen jälkeen ehkä vielä vähän pahvilaatikkoa, joka on eteisessä aina tarjolla... Sitä hauskempaa, mitä pidemmäksi aikaa tekemistä riittää. Levätä ehtii myöhemminkin.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Synttäreillä

Eilen oltiin ilmeisesti joillakin ihmissynttäreillä. Se oli meille hieman yhdentekevää, että miksi oltiin koolla. Pääasia, että paikalla oli paljon tuttuja ihmisiä rapsuttamassa.

Minusta sitäkin tärkeämpää oli, että Roosa-täti ja Remu olivat paikalla. Ja että sai juosta pihalla irrallaan. Ja vähän sisälläkin.

Remu on kyllä yksi ristiriitaisimmista koirista, jonka olen tavannut.

Remu on siis minua kuukauden nuorempi chihuahua uros ja voi pojat hän on kipakka kaveri. Kun hänen kanssaan yrittää leikkiä, hän ryömii piiloon johonkin niin matalaan koloon, että mäyräkoirakaan ei mahdu perässä, mutta kun kääntää selkänsä, hän on hetkessä nuuskimassa peppua ja päästelemässä sirkuttavia ääniään. 

Kun me muut koirat sitten tutkimme pihaa minun johdollani...

Roosa-tätiähän me kaikki seurattiin.

No hän saattoi kulkea samaan suuntaan samaan aikaan, mutta kyllähän te nyt enemmän minun perässäni kaikki tulitte...

Ihan miten haluat asian nähdä...

Joka tapauksessa sitten Remukin tuli kuitenkin perässä. Ja yritti merkata jokaisen pissan päälle.

Roosa-tädin pissa oli niin iso, että Remulta taisi loppua neste rakosta, ennen kuin se oli peitetty. Mutta sinulla oli Lucy-neiti hassu ilme, kun Remu komensi sinua lelusta. Sinä et ole juuri tottunut vastaanpanijoihin.

Niin Emäntä heitti Remun lelua ja minä tietenkin lähdin hakemaan sitä, mutta Remu tulikin siihen viereen rähisemään. Ensin ajattelin, että tokkaan tuon sintin hengiltä, mutta sitten ajattelin, että ollaan kuitenkin sen reviirillä ja mitähän Emäntäkin siihen sanoisi ja annoin periksi. En minä sitä lelua nyt niin paljon halunnut.
    Olit sinäkin aika nöyrä poika, vaikka oletkin vanhempi. Menit muka ottamaan Remun lelua, mutta sitten yritit hypätä ainakin kahteen suuntaan yhtä aikaa karkuun, kun Remu tuli paikalle puolustamaan leluaan.

Minusta on kiva saada vähän äksöniä aikaan. Pikku kaverin sai juoksemaan sillä tavalla aika lujaa. Ja hän vinkuu hauskasti, kun häntä näykkii pyllystä.

Sen kyläpaikan isäntä on metsästäjä ja Emäntä pyysi, että hän olisi voinut laukaista jonkun aseen, että nähtäisiin, kuinka laukausvarmoja me mäyräkoirat olemme. Emäntä kun oli sitä mieltä, että varmasti lähdemme karkuun, kun paukaus kuuluu.

Toisinhan kuitenkin kävi. Me vain nousimme seisomaan ja katsoimme, että minne saalis tipahti. Täytyykö hakea. Sama juttu neljällä eri aseella. Roosa-täti-parka sen sijaan luuli, että yhtäkkiä tuli uuden vuoden yö ja hän yritti paeta hihnastaan. 

Synttäreillä oli siis todella kivaa. Ja sen jälkeen kävimme vielä mökillä. Sinä kävit tietysti taas uimassa. Näytti, että putosit tällä kertaa vahingossa kävyn perässä laiturilta.

Omasta mielestäni hyppäsin tyylikkäästi tarkoituksella.

Ihan miten vain... Jostain syystä Emännällä on kova tarve keksiä uusia elämyksiä meille, joten tällä kertaa meloimme kanootilla muutaman kierroksen. Minullehan se oli toki jo tuttua juttua, mutta sinulla näytti Roni vähän tassut tutisevan.

Joo. Lähes yhtä luonnoton tapa liikkua kuin auto. Ahtaassa purkissa veden päällä. Ja se joutsenkin mulkoili siinä lähistöllä koko ajan... Mutta lopulta kävin vain Emännän jalan juureen makaamaan ja odottamaan, että päästään maihin. Ja sittenhän minä kävin vielä ihan itsekin tutkimassa kanoottia laiturilta. Eihän se nyt niin paha ehkä ollut.



Ei oikein huvittanut katsoa kameraan tällä kertaa, mutta Remun kanssa tässä ollaan.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Maastonakkien maastovaellus

Keskiviikkona Emäntä pakkasi ison repun ja meidät autoon ja ajettiin autolla pitkä matka. Kun lopulta oltiin perillä, kävi ilmi, että oltiinkin päädytty Emännän veljen luo. Muistin heti, että olen joskus käynyt siellä ennenkin.

Minä tietenkään en ollut käynyt siellä ennen, joten heti autosta hypättyäni halusin suureen ääneen kertoa kaikille, kuka olen uroksiani.

Taisin tuota minäkin vähän innostua kommentoimaan kaupunkilaista elämäntapaa. Emännän veli siis taisi kuulla saapumisemme ja tuli kantamaan tavaroita sisälle.
     Ruuan jälkeen käytiin pienellä kävelyllä keskustassa olevan järven rannalla ja taidettiin kokea siinä puolen tunnin sisällä enemmän kuin kotona kuukaudessa. Ohitse vilahteli koko ajan pyöräilijöitä ja juoksijoita ja ihmisiä, joilla oli kengissä pyörät. Myös koiria tuli vastaan ja muista piti mennä ohi, mutta mäykkyjä saatiin sentään tervehtiä. Yksi karkkarinarttu meinasi käydä Mustan alamaisen kirsuun kiinni, kun se työnsi nenäänsä liian lähelle.

Ei se minua haitannut. Minä olen Lucy-neiti oppinut sinun kanssasi, että narttujen kanssa täytyy olla nopeat refleksit.

On yksi asia olla kylässä vieraassa paikassa ja toinen asia olla YÖTÄ vieraassa paikassa. Siitä talosta kuului niin kummallisia ääniä, että piti olla vähän valppaana koko ajan. Tuli ehkä vähän haukahdeltuakin, vaikka se onkin sisällä kiellettyä. Varsinkin öisin.


Aamulla ihmiset pyöriskelivät ja pakkailivat tavaroita ja mekin oltiin aika levottomia, kun näytti siltä, että johonkin tässä ollaan menossa ja aina on se pieni pelko, että pääseekö koirat mukaan. Tällä kertaa onneksi päästiin. Tosin täytyi mennä taas autolla. Emännän lisäksi mukana oli siis kolme ihmistä ja kahden näistä kanssa oltiin takapenkillä. En meinannut millään saada hyvää asentoa.

Perillä selvisi, että kyseessä on metsälenkki. Mikäs sen mukavampaa! Ihmiset laittoivat isot reput selkään ja sitten lähdettiin kävelemään.


Ja käveltiin. Ja käveltiin. Ja käveltiin ja käveltiin...

Oli aika lämmintä. Juotiin ja kahlattiin Mustan alamaisen kanssa jokaisessa suo-ojassa, jonka ohi kuljettiin.

Lopulta hetkeksi pysähdyttiin jonkin talon pihalle ja ihmiset keittivät kahvia. Me ajateltiin, että tämä talo kuuluu nyt meille ja kun sinne tuli muita ihmisiä, me yritettiin ajaa ne haukkumalla pois. Emäntä oli vihainen ja yritti koko ajan kieltää haukkumasta. Mutta ei sille voi mitään. Haukku on niin kuin hikka. Vaikka sulkee suun, niin se hytkähtelee ja ynähtelee ulos kurkusta silti, jos tilanne on vahtimista vaativa.

Minusta me toimittiin ihan oikein. Kukaan ei tullut lähellekään ja ihmiset saivat juoda kahvit rauhassa.

Sitten taas jatkettiin matkaa. Emäntä nauroi, että Musta alamainen on mäyräkoirien paimentavaa sukua, kun sen piti koko ajan tarkistaa, että kaikki ovat mukana.

Me koirathan olemme sitä varten, että pidämme huolta ihmisistä!

Eihän siinä muuten mitään vikaa ollutkaan, mutta hihnat olivat koko ajan sotkussa, kun sinun piti toisaalta johtaa joukkoa ja toisaalta käydä hyppäämässä jokaista vasten tarkistamassa, että kaikki oli kunnossa.
    Jonkun ajan päästä pysähdyttiin jonkun järven rannalle, kun ihmiset halusivat ottaa reput vähäksi aikaa pois. Emäntä pohti, jokohan mäykyt ovat loppu koko päivän kävelemisestä. Mitä vielä! Päästiin vähäksi aikaa hihnoista ja uitiin ja rallitettiin ympyrää niin, että maa pölisi. Meillähän ei ollut isoja, painavia reppuja mukana. Me olimme ihan tavallisella metsälenkillä.

Illan tullen saavuttiin tällaiseen paikkaan:


Emännän repusta löytyi meidänkin raksuja ja saatiin ekstra-annokset, kun mittakuppi ei ollut mukana.


Paistettiin makkaraa ja lettuja. Ensin jaksettiin vielä leirissäkin painia ja uida, mutta vähitellen alkoi ramaista. Karu totuus alkoi myös vähitellen valjeta: täältä ei lähdettäisikään mihinkään mukavalle sohvalle, vaan tänne jäätäisiin yöksi. Viimeistään telttojen pystytys sen todisti.


Minä en edes tiennyt, että ulkonakin voi nukkua yöllä! Mutta ei se minua haitannut. Kömmin vain teltan nurkkaan ja nukahdin saman tien.

Niin minähän siis olen ollut teltassa yötä. Mutta. Ensimmäisellä kerralla Emännällä oli mukana tavallinen patja. Toisella kerralla olin Emännän vanhempien kanssa ja minulle oli teltan eteisessä kori, jossa oli tyyny (ja lopulta nukuin yön autossa, kun vartiointihaukkuani kyljellään korissa ei arvostettu). Nyt huomasin hyvin pian, että teltassa ei ollut mitään PEHMEÄÄ, jonka päällä nukkua! Tarkoitus oli muka nukkua kostean pyyhkeen päällä. Koko yö meni hyvän asennon etsimiseen. Aina kun pääsin kiipeämään Emännän jalkojen päälle ja sain vihdoin unta, hän vaihtoi asentoa. Lisäksi luonnosta kuuluu todella omituisia ääniä öisin.


Heräsin välillä omaan murinaani, kun alitajuntani varoitti minua jostain lähellä toitottavasta linnusta tai puun rasahduksesta. Emäntä on rohkein tapaamani ihminen! Hän vain makasi paikallaan ja yritti nukkua, vaikka koko uhkaava luonto oli aivan siinä verkko-oven takana.

Aamulla alkoi jo vähän tuntua siltä, että eikö tämä painajainen koskaan pääty. En ollut päässyt sohvalle vuorokauteen kunnollisesta sängystä puhumattakaan.


Sain sentään istua samalla penkillä ihmisten kanssa. Kun aamupala oli syöty, ihmiset laittoivat taas reput selkään ja taas käveltiin.

Minusta oli kiva kävellä. Sillä tavalla aina pitäisi siirtyä paikasta toiseen eikä millään autolla. Päivä oli kyllä jo todella kuuma, mutta onneksi vettä oli vähän väliä tarjolla kahlattavaksi ja juotavaksi. Lopultahan myös ihmiset menivät uimaan tällaisessa paikassa:



Toisena päivänä matka oli paljon lyhyempi. Päätepisteessä ihmiset tekivät taas ruokaa ja me oltiin Mustan alamaisen kanssa ihan:


Oltiin kuulemma kävelty kahdessa päivässä n. 20 km. Hyvin jaksettiin, mutta kun lopulta illalla pääsi omalle sohvalle, niin tuntuihan se aika hyvältä. Ja tuntuu edelleen.