Todellinen kauhutarina

Kelmeässä katulampun valossa kouramaiset varjot liikkuvat aavemaisesti kosteana kimmeltävällä asfaltilla. Kylmä liukuu turkkia pitkin ja sujahtaa villapaidan sisään kuin kalmankynnet ja saa karvat nousemaan pystyyn. Tuuli lepattaa korvia ja härnää äärimmilleen viritettyä kuuloaistia. Valittaako joku? Vai käkättää? Lajitoveri jossain pimeyden keskellä louskuttaa kuin riivattuna. Kostea tie tahraa tassut jokaisella eteenpäin pakotetulla askeleella.
    Jokin rasahtaa aivan lähellä kosteudesta raskaassa heinikossa, joka on kuin jättimäinen, takkuinen, hämähäkin ruho. Lucy-neiti jähmettyy sadannen kerran paikoilleen kotiovesta astumisen jälkeen. Hän hengittää kiihkeästi ja yrittää haroa katseellaan uhkaa heinikossa. Koko heinikko on yhtä uhkaa. Maatuvien, mädäntyvien, lahoavien ja hajoavien elollisten kappaleiden löyhkä uhkuu kaikkialta herkkänä vipattaviin sieraimiin. Puutarhajätettä, ruuantähteitä, epäonnisten pikku eläinten maallisia jäänteitä... Hajuaistia ei voi sammuttaa.
    Panta kaulalla kiristyy taas ja hihna vetää Lucy-neitiä vastentahtoisesti kohti syvenevää pimeyttä. Yhtäkkiä pimeys repeääkin häikäiseväksi kirkkaudeksi. Kirkkauden takaa kuuluu vihainen ärjähdys kuin tulisella hiilihangolla pistetty kissapeto. Kirkkaus syöksyy muristen kohti ja Lucy-neidin auki revähtäneet silmät eivät erota enää maailman ääriviivoja. Napakka kaulaan kohdistuva voima pakottaa hänet sivuliikkeeseen. On otettava muutama askel sivuun ja samalla möyryävä valojättiläinen suhahtaa ohi. Pimeys palaa synkempänä kuin hetkeä aiemmin ja takapuoli tuntuu vastustamattoman raskaalta. Tie ottaa takamuksen vastaan ja tarraa kiinni housukarvoihin. Tästä ei enää pääse eteenpäin. On istuttava aloillaan.
    Huomioliivinen kuolemanenkeli ei kuitenkaan anna istua kauaa, vaan jatkaa periksiantamattomalla sitkeydellä mäyräkoiran hinaamista kohti lähtöpistettä. Kaukana edessä hohtaa kotipihan majakka. Kylmyyden läpi käy leyhähdys kuin lämpöisen sängyn kutsu väsyneelle. Pelosta vapisevat tassut alkavat taas töpötellä askel kerrallaan kotiin päin.
    Lopulta pitkä kuono sukeltaa takaisin lämpöön ja valoon ja turvapaikan ovi erottaa mäyräkoiran kylmyydestä ja yöstä. Mutta tästä eteenpäin ulkona odottaa loputon pimeys ja kuukauden mittainen marras.

Syysloman ilot ja pettymykset

Syysloma. Ansaittu tauko syksyn uurastuksesta. Mutta eipä ollut tämä kuva meidän lomalta. Eivät kelvanneet kelpo mäyräkoirat lomaseuraksi Mestareille tähän Euroopan kaupunkiin.

Tältä näytti mäyräkoirien loma sen sijaan:

Että ei se nyt ihan huonosti sentään ollut loma-asia meilläkään. Lenkkeiltiin ja leikittiin paljon Ninnin ja Moonan kanssa. Tai no minä ulkoistin sen leikkipuolen aika pitkälti Ronille.

Keskiviikkona Emäntäkin tuli Ninnin ja Moonan luo ja yhdessä käytiin vielä pitkillä lenkeillä keskiviikkona ja torstaina. Torstaina käytiin jopa kiertämässä sellaisia saaria, joita emännätkään eivät olleet koskaan käyneet katsastamassa.

Arvatkaa, ketä kolmea on eniten kuvattu vierekkäin rivissä!

Roosa-tädin poismenon jälkeen laumaamme avautui paikka uudelle johtajakoiralle. Ei siis laumanjohtajalle, vaan lenkillä ensimmäisenä kulkijalle. Minä perin laumanjohtajuuden, mutta en oikein pidä etunenässä kulkemisesta. Minä kuljen mieluiten perässä ja varmistan, että koko lauma pysyy kasassa. Ronin menohalut ovat vähän ailahtelevaiset ja Ninni seuraa mieluiten, mitä muut tekevät. Moona on osoittautunut päteväksi joukon vetäjäksi. Hänellä on energiaa ja menohaluja, vaikka muille jakaa, ja sopivan peloton asenne kaikkea eteen tulevaa kohtaan. (Ei ole vielä tullut eteen mitään, mistä Moona ei olisi napakalla haukulla selvinnyt...) Lenkki sujui siis parhaiten, kun Moona johti joukkoa Ninni vanavedessään ja heidän jälkeensä tulimme me mäykyt.

Torstaina tultiin rally-tokotreenien kautta kotiin ja valmistauduttiin lauantain kisoihin.

Kisat olivat taas katkeraa kalkkia. Varsinkin Ronin kohdalla Emäntä ei saattanut ymmärtää totaalista vireen ja innostuksen lopahtamista ja katoamista kehänauhan yli astuessa.

Vertailun vuoksi:

Kesällä Roni taittoi yli 600 km matkaa autossa, yöpyi kuumassa talossa, jossa oli yli 10 vierasta koiraa, 6 uutta ihmistä ja muita lemmikkejä. Tämän jälkeen hän teki vielä matkaa vieraassa autossa toista sataa kilometriä, vietti päivän helteisellä kentällä häkissään poistuen vain eläinlääkärin luo ottamaan matolääkkeen ja esiintyäkseen paahteisessa kehässä vieraan tuomarin kopeloitavana. Sitten hän taittoi vielä muutamia kymmeniä kilometrejä matkaa osin hiekkatietä pitkin, kunnes hänet lopulta otettiin autosta vieraan metsän reunassa, laitettiin jälkipanta ja -liina kaulaan ja käskettiin etsimään jälki. Roni teki intensiivisesti ja huolellisesti töitä 18 minuuttia ja saavutti jälkivalionarvon jäljellä, jonka kaltaista ei tarkalleen ottaen ollut koskaan ennen suorittanut.

Lauantaina Roni teki 220 kilometrin matkan, sai rauhassa tutustua uuteen halliin, jossa ei ennen ollut käynyt. Lepäili välillä omassa tutussa häkissä (kuten jo yli 10 aiemmassa rally-tokokisassa) ja kävi pihalla jaloittelemassa. Sai herkkuja ja harjoitteli mielellään vielä alle minuutti ennen ratasuorituksen alkua, mutta kehänauhan yli kulkiessaan hän meni täysin kipsiin, eikä kyennyt enää suoriutumaan tutuista tehtävistä. Hän olisi halunnut haistella, mutta kun Emäntä komensi, hän alkoi kiukutella ja kiukuttelu sai Emännän hermostumaan ja käskemään entistä tiukemmin, mikä johti täydelliseen fiaskoon. Kun Emäntä sitten lopulta luovutti ja tuhahti, että mennään nyt vain tämä loppuun, niin viimeiset 5 kylttiä sujuivat puhtaasti.

Voidaan siis todeta, että jonkinlainen vireongelma on, mutta onko vika sitten koirassa vai ihmisessä...?

Minussa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Se, että koulutustunnus jäi kahden pisteen päähän, oli aivan tarkoin harkittua. Kuulin Emännän suunnittelevan, että jos ja kun saan RTK3:n jossain vaiheessa, niin sitten minun kanssani ei kuulemma kisata pitkään aikaan. Jos enää koskaan! Sehän ei käy laatuun. Niinpä unohdin tahallani kaksi kertaa saman liikkeen eli jalkojen välistä puolen vaihdon. Tai tein sen kyllä, mutta pysähdyin kummallakin kerralla ennen jalan alta kulkemista. (Tämä on siis liike, joka on harjoiteltu Emännän kanssa kauan ennen kuin mistään rally-tokosta edes tiedettiin ja ennen kuin Ronikaan kuului laumaamme. Temppu kulki silloin nimellä "Siks-saks" ja pujottelin siinä Emännän jalkojen välistä samalla, kun hän käveli. Oli hauska näyttää tällä tavalla Emännälle vähän pitkää nenää.) Tuomari kuitenkin piti yhteistyöstämme ja antoi minulle tuomaripalkinnon.

Miksi tuo isokuono on tässä kuvassa? Tämähän oli MINUN tuomaripalkintoni...

Kun harmistus jälleen yksistä nollatuloksista ei ollut vielä aamullakaan oikein kaikonnut, mentiin pitkälle metsälenkille ja annettiin metsän tehdä se, mitä metsä tekee parhaiten: rentouttaa ja tuo hyvää mieltä.

10 kilometriä hiljaisessa, syksyisessä metsässä teki tehtävänsä ja kävelyn jälkeen oli jo ihan mukava palata takaisin kotiin. Yksissä tuumin kääriydyttiin sen jälkeen sohvalle kaikki saman peiton sisään yhteen läjään.

Emäntä yritti kuvata kuuraa pitkospuilla, mutta jostain kuvaan tupsahti kaksi mäyräkoiraa, minkä jälkeen puhelin sanoi kylmissään: "Näkemiin!" ja loppulenkin olimme elektroniikasta vapaita.

Luentopäivän kuulumiset

Mäyräkoirakerho, johon Emäntä kuuluu, järjesti eilen luentopäivän. Koirien selän terveydestä oli kutsuttu puhumaan eläinlääkäri ja neurologi Sigitas Cizinauskas Eläinsairaala Aistista. Hän oli kuulemma ollut todella hyvä ja innostava puhuja. Häntä oli ollut mukava kuunnella, vaikkei asia ollutkaan kaikkein mieltä ylentävin. Cizinauskas kertoi muun muassa, että geenitutkimusten mukaan kaikilla mäyräkoirilla (joitakin karkeakarvaisia sukuja lukuunottamatta) on perimässään geenimutaatio, joka aiheuttaa selän välilevyjen rappeuman. Rappeuma sinänsä on luonnollinen ikääntymiseen liittyvä oire, mutta mäyräkoirilla rappeutuminen tapahtuu paljon normaalia nopeammin. Se alkaa heti syntymästä ja jo 1-vuotiailla kaikki selän välilevyt (26 kpl) ovat rappeutuneet. Pelkkä rappeutuminen itsessään ei toki aiheuta koiralle kipua (tai kliinisiä oireita, kuten se hienosti luennolla ilmaistiin), mutta se altistaa välilevytyrälle, joka on kivulias sairaus ja aiheuttaa pahimmillaan halvauksen.

Selän rappeuma on siis perinnöllinen ominaisuus, joka kaikilla mäyräkoirilla on, mutta välilevytyrä on hankittu sairaus, jota kaikki mäyräkoirat eivät saa. Epäonnisia on n. 20 % mäyräkoirapopulaatiosta. (Se on toki suuri luku, koska muissa roduissa välilevytyrää sairastaa n. 3-5 %.) Neurologisesta näkökulmasta voidaan siis todeta, että mäyräkoirien jalostus on mennyt liian pitkälle ja liian pieni, liian matala ja liian pitkä fenotyyppi altistaa välilevytyrälle.

Kuulemma välilevytyrän leikkaus on melko helppo toteuttaa ja ennuste on yleensä hyvä, niin kauan kuin syväkiputunto on tallella. Eläinlääkäri totesi kuitenkin, että vaikka neurologi onkin, niin ei hän työttömäksi jäisi, vaikkei mäyräkoiria (ja ranskanbulldoggeja) niin paljoa tarvitsisikaan leikata.

Cizinauskasin toinen tärkeä viesti oli se, ettei ihmisten kannattaisi luottaa röntgenkuviin niin paljoa kuin nykyisin tehdään. Mäyräkoiriahan esimerkiksi selkäkuvautetaan ja välilevyissä löytyneiden kalkkeumien mukaan ne saavat tietyn K-luvun, joka sitten vaikuttaa jalostukseen. Mäyräkoirilla on siis rappeuma jokaisessa välilevyssään ja kalkkeuma 50 %:ssa välilevyistä. Röntgenissä niistä näkyy ehkä n. 3. Ainoastaan magneettikuvaus kertoo luotettavasti selän tilasta. Hän näytti esimerkin, jossa röntgenissä näkyi kalkkeuma välilevyssä. Magneettikuva paljasti, että välilevytyrä oli kuitenkin toisessa välilevyssä, jossa kalkkeumaa ei näkynyt. Mikään tutkimus ei kuulemma ole osoittanut, että kalkkeumien määrällä olisi vaikutusta välilevytyrän todennäköisyyteen. Selkien röntgenkuvaus jalostusta varten on siis käytännöllisesti katsoen turhaa.
    Välilevyrappeuman ja välilevytyrän lisäksi hän esitelmöi spondyloosista ja välimuotoisesta lanne-ristinikamasta. Näidenkin yhteydessä hän muistutti, että pitäisi aina hoitaa koiran oireita, ei röntgenkuvaa. Kaikki oireet eivät johdu muutoksista selkärangassa ja kaikki selkärangan muutokset eivät aiheuta oireita. Esimerkiksi spondyloosi (silloittuminen) ei useinkaan aiheuta oireita, joten pelkästään sen näkyminen röntgenkuvassa ei automaattisesti tarkoita, että koiralta on kiellettävä kaikki liikkuminen ja laitettava se lääkitykselle.

Päivän toinen luennoitsija oli eläinfysioterapeutti-eläintenkouluttaja Nina Jäntti (Heartraiders.fi) ja hän kertoi koirien raakaruokinnasta. Emännän lähtöolettamus oli, että raakaruokinta on monimutkaista ja vaatii syventymistä. Tämä ennakko-olettamus sai vahvistusta erilaisia ravintoainelaskelmia katsellessa. Jäntti kuitenkin lohdutti, että alun paneutumisen ja aiheeseen syventymisen jälkeen raakaruokinnastakin tulee nopeasti rutiini, eikä ravintoaineita tarvitse päivittäin laskea uudestaan, kun ne kerran on saanut kohdilleen. Tervettä maalaisjärkeä voi myös käyttää ja koiraa katsomalla näkee jo suoraan, onko muutoksia tehtävä. Jos koiran paino on tasainen ja jätökset sopivan kokoisia ja normaaleja eikä muitakaan oireita ilmene, niin silloin ruokinta on kohdillaan.
    Aivan luento ei saanut Emäntää innostumaan täydellisestä raakaruokinnasta, mutta niin kutsuttu 50/50-ruokavalio häntä hieman alkoi kiinnostaa. Siinä koira saa puolet ruuastaan kuivaruokana ja puolet raakana. Etuna tässä ruokinnassa on se, ettei vitamiineja ja hivenaineita tarvitse laskeskella, koska ne tulevat kuivaruuasta jonkun ammattilaisen laskemina. Jäljelle jää vain koiran ilahduttaminen ihanalla, raa'alla lihalla.

Kielloista huolimatta Lucy-neiti ruokki itseään eilen illalla paprikapalasella, joka oli pöydälle jääneellä lautasella. Aamuyöstä vatsalaukku luopui sulatusyrityksestä ja päätyi tyhjentämään itsensä oksennuksen muodossa uuteen sänkyyn. Pikkuisen Emäntä oli happamena, kun kaksi päivää vanhaan sänkyyn sillä tavalla oksennellaan, mutta koska sänky ei kärsinyt pysyvistä vaurioista, niin hän leppyi pian.

Tänään pidettiin omat rally-tokon ratatreenit. Kokeiltiin Alielin (Team Vallattomat) ideaa tehdä rataa lopusta päin vähitellen tehtäväkylttejä lisäten. Ensin tehtiin siis viisi viimeistä kylttiä, seuraavalla kerralla kymmenen viimeistä, sitten 15 viimeistä ja lopulta koko 19 tehtävän rata. Palkkaa ei siis saanut välillä, vaan vasta lopuksi maalissa. Yhden kerran perusteella sanoisimme, että tapa toimi. Jo toisella ja kolmannella kerralla tuntui varsinkin Lucy-neidin into ehkä hieman kasvavan loppua kohti, kun päästiin jo edelliseltä kierrokselta tuttuihin kyltteihin ja toivo loppupalkasta vahvistui.
    Treenissä oli mukana myös häiriöaspekti, kun lähellä leikki lapsia ja heidän iloisista äänistään huolimatta mäyräkoirien oli vain toteltava. Roni sai ekstrahäiriöharjoituksen, kun eräs utelias lapsi tuli juttelemaan ja katsoi radan suoritusta n. metrin päässä mukana kulkien. Emäntä oli erityisen ylpeä Ronista, kun hän suoritti kokonaisen radan innokkaasti ilman välipalkkaa mukana kulkevasta vieraasta lapsesta huolimatta! Pitäisi saada useammin iloisia lapsia treenikentälle.

Uutuuksia arkeen

Minä sain OMAN NÄNNIKUMIN! Koirapuiston yhteisnännikumit katosivat yksi toisensa jälkeen ja lopulta puistossa oli jäljellä enää tennispalloja. Kyllähän niitäkin paremman puutteessa noutaa, mutta ei mikään vedä vertoja kunnon nännärille! Emännän sukulaisilla on maitotila ja siellä oli vaihdettu uudet kumit lypsykoneisiin, joten vanhat joutivat koirien leluiksi. Tarkalleen ottaen sain siis neljä nännikumia, mutta yksi meni treenireppuun eli sillä leikitään vain treeneissä ja toinen on tavallisessa leikkikäytössä. Loput kaksi ovat varalla, jos kävisi niin ihmeellisesti, että saisin kumin puhki.

Tämän talon valtijas on iäkäs kissaherra Tikru. 

Tikru ei meistä koirista juuri hätkähtänyt, muttei toivonut erityistä tutustumistakaan.

 Tikru: "Kiva kun kävitte, parempi kun lähdette."

Parhaita leikkejä nännikumilla on vetoleikki. Se on samalla kuin kuntosaliliike minulle, koska koko kroppa joutuu työskentelemään täysillä lelua kiskoessa.

Yhtä hyvä leikki on noutoleikki. Siinä saan treenata räjähtävää nopeutta pinkaistessani hakemaan Emännän heittämää lelua. Mitä nopeammin palautan lelun, sitä nopeammin saan  taas kirmata sen perään uudestaan.

Toisinaan saatan jäädä pureskelemaan lelua, mutta jaksan yleensä noutaa lelua kauemmin kuin Emäntä jaksaa heittää sitä.

Koska tämä nännikumi on meidän oma, emme ole jättäneet sitä koirapuistoon, vaan olemme tuoneet sen aina leikin jälkeen kotiin. Siis minä olen tuonut. Emäntä on aika usein antanut minun kantaa lelun takaisin kotiin. Ja tarkoitan siis aivan koko matkan kotiovelle asti!

Tuhannet kiitokset parhaasta lelusta ikinä!

Tällä viikolla on muutenkin kelvannut olla mäyräkoira meidän taloudessa. Meille ostettiin uusi sänky! Tai niin me ajateltiin, että se oli meille mäyräkoirille, mutta hieman yrmeänä Emäntä tuppautui illalla kylkeen kiinni ja mutisi, että haluaisi itsekin mahtua uuteen sänkyynsä. Tismalleen samannäköinen sänky kuin edellinen. Ehkä pari senttiä korkeampi. Ihan kelpo unet siinä sai.

Pitääkö sinunkin mahtua tänne?! No yritä nyt joku reuna löytää itsellesi...

Superhuippu-upea päivä!

Ninnin muotoinen talja ajautui taas meille torstaina rally-tokotreenien jälkeen. Perjantaina lenkkeiltiin yhdessä ja tehtiin pienet rally-tokotreenit pihalla pimeässä.

Tämä kaikki tarkoitti tietenkin vain yhtä asiaa: rally-tokokisat.

Kisakausi on ollut meillä nyt kuumimmillaan, mutta tulosta ei oikein ole syntynyt. Muille paitsi Ninnille. Edellisen kisan jälkeen on harjoiteltu palkattomuuden sietoa. Minusta se on ollut melko sietämätöntä, mutta tänään ylitin itseni. Paikalla oli arvostelevan tuomarin lisäksi tuomariharjoittelija ja se näkyi koirien kohdalla siten, että radan jälkeen meni paljon normaalia pidempi aika odotellessa käytösruudun alkamista (ainaki, jos radalla oli tullut paljon virheitä). Ratasuorituksen ja käytösruudun välillä saa koskea koiraan, muttei palkata. Emäntä yritti hyvitellä minua silittämällä, mutta en suostunut ottamaan läheisyyttä vastaan. Halusin makkaraa, helkkari sentään! Emäntä oli hermostuneisuuttani katsellessaan varma, ettei käytösruutu tulisi onnistumaan, koska aloin todella repiä pelihousujani. Jos olisin osannut, olisin osoittanut tassulla suutani.

Löin hänet kuitenkin ällikällä ja pötkötin maassa vaaditun 2 minuuttia ja vielä vähän päällekin. Lopun jälkeen Emäntä ei uskaltanut toivoa mitään, mutta niin vain sain tänään hyväksytyn tuloksen 77/100p! Se on jo toinen hyväksytty VOI-luokassa, joten seuraava koulutustunnushan tässä alkaa jo kangastella mielessä. Ehkä kuitenkin muutama nolla tähän väliin, ettei Emäntä ylpisty!

Ronia täytyy kerrankin kehua. Hän suoritti hyvän, tarkan radan. Ainoastaan kerran nenä koukkasi maata houkutuksen tienoilla ja siitä -1. Peruuttaminen ei onnistunut kuin kolmannella yrittämällä, joten siinä kahdesta uusimisesta yhteensä -6.

Tähän mennessä siis huippusuoritus, jolla olisi tänään irronnut jopa luokkavoitto. Mutta ei. Rata ei ollut vielä ohi. Viimeinen tehtäväkyltti oli tempon vaihto normaalista vauhdista hitaaseen vauhtiin. Tällä kyltillä Ronin takapuoli HIPAISEE maata! Kyllä! Kirottu maan lähellä liikkuva mäyräkoiran peppu! Siitä -10 pistettä ja tulos 83/100p. Tietenkin se oli hieno tulos ja Ronin ensimmäinen hyväksytty tulos vuoden yrittämisen jälkeen, mutta olisihan ollut hienoa voittaa voittajaluokassa. Roni sijoittui kolmanneksi, mikä on myös hienoa ja harvinaista herkkua meille. (Minähän olen parhaimmillani ollut neljäs eli en oikeasti ole sijoittunut koskaan ja Roni on kerran ollut toinen AVO-luokassa.)

Sitten oli vielä Ninnin vuoro. Emäntä oli hieman huolissaan ennen rataa, kun Ninnin vire ei ollut aivan samanlainen kuin aiemmissa kisoissa. Muut ovat olleet käytännössä ulkoilmassa, mutta tämä kisa oli sisällä lämpimässä hallissa. Ehkä lämpötila vaikutti lapinkoiran menoon? Toisaalta Ninni joutui odottamaan vuoroaan häkissä auton sijaan. Kenties ahdas häkki masensi mielen? Tai sitten vieressä riehakkaasti treenannut ja palkattu jäätävän kokoinen saksanpaimenkoira sai mielialan ahdistuneeksi. Ninniähän on joskus purrut sakemanni.

Edellisessä kisassa Ninniä kehuttiin nimenomaan kauniista käännöksistä, mutta nyt harjoitellessa Ninni oli tyystin unohtanut, kuinka käännytään 360 astetta vasemmalle. 180 astetta vasempaankin oli vähän niin ja näin. Ainoastaan 90 astetta oli mielessä. Kaikki nämä vasemman  käännökset löytyivät radalta.

Yhden uusimisen Ninni joutui tekemään, mutta muuten hänen ratansa onnistui joten kuten. Lopulta pisteitä irtosi 91/100 ja Ninni ansaitsi toisen koulutustunnuksensa eli RTK2:n. Ihan hyvin siis Ninnin "huonoksi" päiväksi.

Kuukauden sisällä kolme AVO-luokan kisaa ja kolme tulosta eli RTK2 on ansaittu!

 Kaikkien pettymysten jälkeen Emäntä oli niin iloinen, koska me kaikki olimme onnistuneet, että hän osti meille kaikille kakkua.

Unpacking the cakes:

Ja juhlat alkakoon:

 Odota....

Ole hyvä! 

Ehkä kannattaa yrittää onnistua joskus toistekin, jos se tietää uutta kakkua!