Demolle RTK1

 Demo: Pääsin lauantaina kisaamaan taas rally-tokossa. Tällä kertaa suoritus ei ollut Emännän mielestä ihan niin komea kuin viimeeksi, enemmän sellainen mäyräkoiramainen (paljoa enempää "puuttuvaa yhteistyötä" ei olisi enää radalle mahtunut, kun nuuskin melkein joka kyltillä), mutta joka tapauksessa pisteet riittivät hyväksyttyyn tulokseen ja koulutustunnukseen! Sain siis alokasluokassa 81/100 pistettä ja RTK1:n.

Juhlan kunniaksi oli luonnollisesti kakkua. 

Seuraavan kerran radalla onkin kuulemma siniset kyltit, kun nämä olivat meidän viimeiset kisat vanhoilla rally-tokosäännöillä. Kunhan Emäntä on omaksunut uudet säännöt ja minä uudet tehtävät, niin sitten toivottavasti päästään jatkamaan tämän lajin parissa kisaamista. 

Kisoissa oli tällä kertaa muitakin mäyräkoiria mukana. Yhden mukavan tsirpukan kanssa pääsin vähän tekemään tuttavuutta ja kävelemään yhdessä. Harmi, etten saanut tutustua useampiin kollegoihin. Sitä niin harvoin pääsee koirienilmoille täältä perämetsästä, niin olisi mukava seurustella muiden kanssa, kun kerrankin on paljon koiria paikalla!

Ilta hämärtyi jo, kun meidän kisasuoritus oli ohi.

Isiltä sen verran terveisiä, että hän jaksaa taas kävellä pihahallimme ympäri ja tänä aamuna pistäydyttiin vähän pellonreunassa haistelemassa jäniksenjälkiä. Emäntä vähän tuskailee, kun ei tiedä, mikä määrä liikuntaa on sopivasti, kun mäyräkoirahan on rotu, joka menee tuoretta riistajälkeä, vaikka ilman jalkoja. Hän on yleensä kantanut isin kotiin siinä vaiheessa, kun alkaa näyttää, että takajalkojen askel alkaa haparoida. Joskus matka on lyhyempi ja joskus pidempi.

Die Another Day - Kuolema saa odottaa

 Roni: Stop the press! Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.

5.11.2025

Eilen 5.11.2025 minulle oli varattu aika eutanasialle klo 12.00. Syy, miksi kuitenkin edelleen täällä teille kirjoittelen, on todellinen ihme.

Maanantaina 3.11. Emäntä varasi minulle lopetusajan, kun näytti siltä, että olin jälleen lokakuun puolivälissä, jo neljännen kerran tänä vuonna, tullut kipeäksi ja eläinlääkäri oli arvioinut 22.10., että jos kipuni eivät hellitä, niin hän suosittelee eutanasiaa. Emäntä tarkkaili (kyttäsi) minua päivittäin ja tuli siihen tulokseen, että kyllä minä varmasti olen kamalan kipeä ja on aika päästää minut pois. Vietimme viimeistä viikonloppua yhdessä asianmukaisin menoin eri harrastukset hyvästellen ja sain valtavasti erilaisia herkkuja. Emäntä itki vuolaasti ja äänekkäästi monet kerrat.

5.11.2025

Maanantai-iltana Emäntä avasi keittiössä postipakettia ja kiiruhdin iloisesti, vaikkakin horjuvin jaloin, hänen luokseen jälleen uuden kivan aktiviteetin ja herkkujen toivossa. Emännän järkiratkaisuun tuli särö. Voiko kuolemansairas ja kipeä koira olla niin ilahtunut ja kiinnostunut paketin rapinasta, että viitsii tulla sitä katsomaan? Miksi katse on edelleen niin kirkas ja elämäniloinen, vaikka kaiken järjen mukaan koiran täytyisi olla jo niin kivulias, että jokainen liike koskee? Hän koki jonkinlaisen sisuuntumisen ja päätti, että hän ei noin vain anna koiraansa pois tietämättä varmaksi, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

Pitkin vuotta eri eläinlääkäreiden tarjoama vaihtoehto oli magneettikuva. Emäntä ei ollut sitä halunnut ottaa, koska se on ensinnäkin kallis ja lähinkin paikka monen tunnin ajomatkan päässä meiltä, mutta tarkoittaisi myös sitä, että täytyisi olla valmis leikkauttamaan minun selkäni, koska mitä hyötyä olisi vain nähdä kuvasta, että tuossa se vaiva on, ja olla tekemättä mitään, jos sen voisi myös korjata.

Tuossa maanantai-illan hetkessä järkisyyt lensivät kuitenkin romukoppaan. Hän päätti ainakin soittaa seuraavana päivänä eläinsairaalaan, että onko heillä ylipäätään tapana edes kuvata tai leikata tämänikäisiä koiria tällaisella sairaushistorialla. Emäntä oli ottanut jo keskiviikoksi töistä vapaata lopetusaikani vuoksi, joten kun myös lastenhoito järjestyi isovanhempien toimesta, niin hän varasi ajan samalle päivälle, samalle kellonajalle, mutta 3,5 tunnin ajomatkan päähän. Synkkänä hän ajatteli, että kai se olisi sama, missä minut lopetetaan, kunhan hän saisi tietää, että se on oikea ratkaisu.

Koko matkan hän ajatteli, että hän on tyhmä, kun tuhlaa aikaa ja rahaa tällaiseen ja koki myös häpeää siitä, mitä muut ajattelisivat tällaisesta tunteen vallassa tehdystä päätöksestä. Toisaalta hän ajatteli, että koska minulla on vakuutus ja hänellä on mahdollista maksaa kuluista loput, niin eikö töissä käydä ja rahaa säästetä pahanpäivän varalle juuri tällaisia pahoja päiviä varten. Mitä hyötyä on vain hillota rahaa sukanvarressa, jos sitä ei käytä läheistensä hyväksi. Jos tämä reissu voisi pelastaa minun tai hänen elämänsä, niin se olisi sen arvoinen. (Hänestä näet tuntui, että asia jäisi kalvamaan häntä, jos hän ei olisi täysin varma, että on tehnyt oikean päätöksen.) Hänessä oli myös herännyt pähkähullu toivo siitä, että jos minut voisikin vielä pelastaa. Mitään epätoivoista pelastusoperaatiota hän ei matkasta kuitenkaan suunnitellut. Hän päätti, että leikkausta harkittaisiin ainoastaan siinä tapauksessa, että lääkäri voisi antaa todella hyvän ennusteen onnistumiselle ja toipumiselle. Jos syy olisi vaikkapa joku yksittäinen nikamaväli, joka on jäänyt painamaan ja sen vapauttamalla saisin terveyteni takaisin. Suuremmalla todennäköisyydellä hän valmistautui siihen, että selkäni olisi niin sökönä, ettei mitään olisi tehtävissä ja hän ajatteli, että siinä tapauksessa pyytäisi, ettei minua edes herätettäisi enää.

Klinikalla reipas eläinlääkäri kuunteli pitkän ja polveilevan sairaskertomukseni tältä vuodelta. Hän pyysi päästämään minut samalla ulos häkistäni ja kuljeskelin ympäri lääkärin huonetta nurkkia tutkien. Tervehdin lääkäriäkin kohteliaasti ja hän rapsutti minua leuan alta. Hän varmisti, että olenhan kiltti koira ja Emäntä vakuutti, että olen. (En ole koskaan tehnyt väkivaltaa ihmistä kohtaan hampaillani, vaikka olisin ollut kivuissani.) Eläinlääkäri testaili refleksejäni ja tunnusteli selkääni. Emäntä hämmästyi valtavasti, kun eläinlääkäri ilmoitti, ettei hän huomaa koirassa mitään kipuja. Takajalat ovat toki heikot ja askel epävakaa, mutta kipua tuo tila ei aiheuta tällä hetkellä. Magneettikuva päätettiin ottaa.

5.11.2025

Minut rauhoitettiin ja vietiin kuvattavaksi. Reilun tunnin päästä eläinlääkäri kertoi tulokset. Selästäni löytyi neljä välilevytyrää, kaikki lannerangasta. (Näyttelyissä monet tuomarit ovat huomauttaneet, että minulla on luisu lantio.) Tämä sopi yhteen sen kanssa, että lokakuussa alkanut kipuilu oli jo neljäs kerta tänä vuonna. Tuloksen kuuleminen oli järkytys, mutta toi myös selkeyttä ja varmuutta: leikkaushoito ei tulisi kysymykseen. Kaikkia ei voisi edes leikata kerralla eli olisi täytynyt tehdä useampia vaikeita, kivuliaita leikkauksia (ja kalliitakin). Sitten tapahtui se lopullinen ihme. Eläinlääkäri suositteli hoidoksi konservatiivista hoitoa eli kipulääkitystä ja liikunnan rajoittamista. Minun ei tarvitsisi kuitenkaan olla häkkilevossa, vaan voisin olla kotona vapaasti, kunhan en hypi ja pompi huonekaluille tai portaissa, enkä leiki tai riehu ja ulkona kuljen hihnassa. Emäntä on viimeiset 14 viikkoa kantanut minut häkissä sisään ja ulos neljä kertaa päivässä. Sitäkään eläinlääkäri ei katsonut tarpeelliseksi, vaan riittäisi, kun Emäntä kantaisi minut sylissään toki selän vääntymistä varoen. Fysioterapiaa lääkäri suositteli ja sen voisi aloittaa heti. Eutanasiaa eläinlääkäri ei pitänyt aiheellisena. Entisenlaista minusta ei enää saa, mutta hieman rauhallisempaa seniorikoiran elämää saattaisi vielä olla edessä. (Lucy-neitiä ei koskaan tutkittu, mutta hänellä oli todennäköisesti kolme välilevytyrää selässään elämänsä loppuun asti, eikä loppu tullut selän vuoksi vaan sydämen.)

Eilinen ja tämä päivä on sulateltu tätä yllättävää käännettä. Emäntä haluaa kiittää kaikkia teitä, jotka olette tilannettani rukouksin muistaneet. Hänestä tämä oli Taivaan Isän järjestämä ihme. Hän sai sen tiedon ja varmuuden, jota kaipasi ja tietää nyt tehneensä kaiken voitavan hyväkseni ja loppuelämäni on Herran hallussa. Minua ei tarvinnut leikata, mutta minua ei myöskään lopetettu. Hän on jo monet kerrat pysähtynyt katsomaan minua ja ajatellut, että toisissa olosuhteissa minua ei enää tänään olisi. Jos hän olisi kuunnellut omaa ja toisten järkipuhetta, tässä talossa olisi tänään enää yksi koira. Toisaalta jos hän olisi vienyt minut kuvattavaksi jo kesällä, olisi siellä ollut vasta yksi tai kaksi tyrää, jotka ehkä olisi päädytty leikkaamaan ja pian leikkauksesta toipumisen jälkeen olisivat saattaneet tulla tyrät kolme ja neljä, koska ne ilmeisesti olivat myös jo heikentyneitä nikamavälejä. Leikkaushan korjaa vain olemassa olevan vian, ei ennaltaehkäise uusia. Siinä tapauksessa leikkaus olisi ollut hieman turha ja minut olisi saatettu lopettaa, kun olisi todettu, ettei leikkaus auttanutkaan ja koska mitään ei olisi enää tehtävissä. Tämä on tietysti vain jossittelua, mutta tuntuu, että kaikki tapahtui oikeaan aikaan ja juuri meille sopivalla tavalla.

Nyt tärkeintä on tämä hetki. Se, että tänään olen saanut nakkia syödäkseni ja että Emäntä on saanut koiransa takaisin. Emännällä on kännykkä pullollaan jäähyväisvideoita ja "viimeisiä" valokuvia. Hän osti jopa hautakynttilän valmiiksi. Hyvä sureminen meni ehkä vähän hukkaan, mutta toisaalta ehkä juuri suuret tunteet pelastivat minut tällä kertaa.

4.11.2025 Yksi "viimeisistä" kuvista minusta kotipihalla. Tulkoon näitä kuvia kamerarullalle vielä paljon lisää!

Roni 11 vuotta!

Onnea Roni 11 vuotta!

1.9.2025

Roni: Tulipa se elettyä kuitenkin vielä tämä 11. syntymäpäiväkin! Emäntä on koko kesän käyttänyt epäröiviä konditionaalimuotoja, kuten "Syksyllä Roni täyttäisi 11 vuotta." Kuukausi sitten kertoimet olivat enää 50-50 synttäreiden puolesta.

Roni: Minä olen kuitenkin aina ollut vahva ja sitkeä taistelija, joten en anna periksi nytkään.

Roni: Kummoisia lahjoja ei tässä iässä enää kaipaa. Parasta oli, kun sain tässä omalla pihatiellä käydä pellon reunassa nuuskimassa ja Emäntä antoi minun lopulta jopa kävellä hallirakennuksemme ympäri, mitä on viimeeksi tapahtunut heinäkuussa.

 

Roni: Sitten sain vähän herkumpaa ilta-ateriaa tänne omaan aitaukseeni ja vielä purutikun ja kuvauspalkaksi herkkutikkua. Niin ja raa'an jauhelihan kera lääkkeet, mutta siitä luksuksesta olen saanut nauttia jo kuukauden.

Roni: Kuukauden takaiseen verrattuna jalat kantavat jo huomattavasti paremmin. Ihmeellisesti voivat lähes halvaantuneet jalat alkaa taas toimia. Entisen veroista minusta ei varmaan enää tule, mutta jos saisi olla liikuntakykyinen ja kivuton, niin siinä olisi tarpeeksi synttärilahjaa tälle ukkelille.

 Video aamu-ulkoilusta 1.9.2025.

Toivon säteitä

 Roni: Olen tällä viikolla 

• ruopinut maata takajaloillani tarpeiden teon jälkeen
• ravistellut ja piehtaroinut ulkona
• nostanut jalkaa
• kävellyt hihnassa pihatarhan ympäri yhdellä kertaa
• peruuttanut oma-aloitteisesti hihnassa keittiönmatolla.

Olen myös ryntäillyt hihnassa, yrittänyt hypätä Emäntää vasten, ajatellut tekeväni leikkieleitä Demolle ennen kuin Emäntä keskeytti minut ja onnistunut hyppäämään hiekkalaatikolle, vaikka Emäntä yritti nimenomaan varoa sitä.

Meille nämä pikku jutut ovat toiveikkaita häivähdyksiä oikeaan suuntaan etenevästä toipumisesta.

Ai vieläkin häkkiin takaisin?

Odota, jos vielä yhden lenkin kävisin tarkistamassa...

Tilannekatsaus

 Roni: Maaliskuussa selkäni kipeytyi ensimmäisen kerran niin pahasti, että jouduin häkkilepoon. Jo alkuvuodesta Emäntä oli ounastellut, että minulla on iltaisin jotain outoa tärinää, joka voisi viitata kipuun ja rodun huomioon ottaen epäilykset kohdistuivat selkään. Kuitenkin lähdin aina mielelläni lenkille ja jaksoin hyvin, vaikka toisinaan vähän vetkuttelinkin suosikkireittieni tienristeyksissä. 

Ensimmäisen kolmen viikon jälkeen Emännän mielestä takajaloissani oli vielä ylimääräisiä potkuja ravatessa, joten eläinlääkäri määräsi suoraan vielä toiset kolme viikkoa lepoa. Sain kuitenkin jo pienen tarhan olohuoneeseen, ettei tarvinnut enää pelkästään häkissä maata. Vähitellen aloin käydä jo itsekseni tarhassa asioillani ja kuuden viikon jälkeen pienillä hihnakävelyillä omalla tiellämme ja eläinlääkärin kanssa sovittiin lääkitykseni alasajosta.

Vappuviikonloppuna lääkitys oli melkein ajettu alas ja olimme Ninnin ja Moonan luona. Siellä on isompi pihatarha ja lähistöllä kettuja ja niinpä onnistuin muutaman kerran iltapissalla ollessani ryntäilemään tarhassa vauhdilla sydämeni kyllyydestä haukkuen. Kävin myös jo muutaman sadan metrin hihnakävelyillä. Selkä ei kestänyt kaikkea tätä riemua ja jouduin uudestaan häkkilepoon.

Kunnan eläinlääkäri kehotti kääntymään jonkin asiasta enemmän perillä olevan pieneläinklinikan puoleen ja arveli, että magneettikuvaus olisi seuraava vaihe. Siinä oli mestareilla kovan pohdinnan paikka. Vakuutuksestani huolimatta magneettikuvat ovat kalliita ja sen jälkeinen mahdollinen leikkaushoito maksaisi myös. Lähimpään eläinsairaalaan on satoja kilometrejä ja leikkauksen jälkeinen kuntoutus vaatisi aikaa, jota puolitoistavuotiaiden kaksosten kanssa ei juuri ole ylimääräistä. (Emännällä on jo nyt huono omatunto siitä, että joutuu toisinaan jättämään lapset pinnasänkyyn katsomaan Pipsa Possua, että saa käytettyä minut häkkeineni ulkona.) Ikääkin minulla alkaa jo olla (kuukauden päästä 11 vuotta), joten mietitytti, mikä tulisi lopulta olemaan laadukkaiden elinvuosien määrä, mikä operaatiolla saataisiin. Mestarit tekivät raskaan päätöksen, ettei vaivaa lähdetä tämän tarkemmin selvittämään, vaan yritetään vielä häkkilevolla.

30.7.2025

Tällä kertaa Emäntä oli tarkempi häkkilevon kanssa, ettei liikuntaa tulisi yhtään ylimääräistä. Vointi lähti taas paranemaan ja juhannusta vietettiin vanhalla porukalla mökillä. Pääsin myös jo käymään taas pienillä hihnalenkeillä. Toisinaan Emännästä näytti, että onnuin hieman etujalkojani. Hän otti ensin yhteyttä etäeläinlääkäriin selvittääkseen, olisiko jotain vielä tehtävissä hyväkseni ja tämä eläinlääkäri kehotti käymään jollain klinikalla näytillä. Kävimme hammashoidoista tutulla klinikalla ja siellä lääkäri määräsi lisää kipulääkettä ja sanoi, että sitä kannattaa käyttää vaikka lopunikää, eikä yrittääkään enää ajaa alas. Hän ehdotti myös laserhoitoa. Sinnekin lääkäriin meiltä on tunnin ajomatka ja matkaseurana ne edellämainitut kaksoset, joten oli vakava pohdinta, että käytämmekö kaksi viikkoa kesälomasta siihen, että ajamme joka toinen päivä naapurikaupunkiin.

Juhannus 21.6.2025

Lopulta Emäntä päätti, että koska on ajanut kanssani maailman ääriin harrastustenkin perässä, niin tämä on vielä asia, jonka hän pystyy hyväkseni tekemään, vaikka leikkauksia ei enää tehdäkään. Nämä olivat myös kesälomaretkiä lapsille, kun kävimme samalla jossain leikkipuistossa puuhaamassa. (Tai siis minä odotin hihnassa portin ulkopuolella.)

Leikkipuistovahtina 1.7.2025

Hoidot auttoivat ja olin jo aika reipas oma itseni. Kävimme pisimmillään muutaman kerran 2 kilometrin lenkin. Heinäkuun lopulla olimme uudestaan mökkeilemässä. Kuumalla kelillä Emäntä oli päättänyt uittaa Demoa. Minä kiihdyin sen näkemisestä aivan tappiin ja Emäntä heltyi ja antoi minunkin uida. Hän ajatteli, että uiminen on turvallista liikuntaa, kun sitä monesti suositellaan erilaisiin kuntoutumisiin. Myös Lucy-neitiä hän kuntoutti aikanaan uittamalla.

Suosikkilenkkireitti. Tästä alkaisi metsäosuus, mutta käytiin vain pellonreunassa kääntymässä. 14.7.2025

14.7.2025

Kaikki yhdessä taas n. 1 km lenkillä 11.7.2025

Minä olen kuitenkin hetkessä nollasta sataan kiihtyvä mäyräkoira. Vaikka uiminen itsessään ei raskasta olisikaan ja vaikka Emäntä piti minut hihnassa koko ajan maalla, niin ehdin aika paljon hyppiä, pomppia, kieriä ja riehua siinä samalla siitä huolimatta. Ensimmäisen kerran jälkeen Emäntä ei huomannut mitään poikkeavaa, mutta vajaan viikon aikana kävin uimassa myös toisen kerran ja sen jälkeen hänestä tuntui, että saatoin olla hieman selkä köyryssä.

Moonan, Demon ja Ninnin (ei kuvassa) kanssa yhdessä iltalenkillä mökillä 21.7.2025

Tulimme kotiin ja viikko sitten lauantaina en halunnut enää lähteä tavaksi muodostuneelle pienelle kävelylle omalle tielle. Hän antoi minulle varuiksi toista kipulääkettä, jota eläinlääkäri oli antanut mukaan siltä varalta, että tulisi jotain takapakkia. Hän oli yhden yön lasten kanssa reissussa ja kun hän sunnuntaina palasi kotiin, ryntäsin häntä vastaan tarhan portille. Liikuin hänestä vaikeannäköisesti, kaaduin aidan viereen enkä yrittänyt enää lähteä liikkeelle. Hän haki heti häkin sisältä, laittoi minut häkkiin ja kantoi sisään.

Nyt olen siis kolmatta kertaa puolen vuoden sisään häkkilevossa. Tällä kertaa tilanne on pahempi kuin aiemmilla kerroilla. Kun aiemmin olin kipeä ja jäykkä, niin nyt minulla on myös oikeita halvausoireita. Jalkani ovat hervottomat ja tasapaino ei meinaa pysyä. Emäntä on itkenyt silmät päästään ja rukoillut, hän heräilee öisin eikä ruoka maistu. (Minulle edelleen maistuu!) Hän tietenkin syyttää itseään ja riutuu muun surun lisäksi vielä tunnontuskissaan, ettei ole osannut tai pystynyt huolehtimaan minusta oikein ja tarpeeksi. Hänen sydämensä särkyy jokaisesta horjuvasta askelesta, jonka otan pihalla hihnassa. Koko viime viikko on taas käyty ottamassa laseria joka toinen päivä, mutta tällä kertaa ilman hauskoja leikkipuistopysähdyksiä. Yhtenä päivänä toisen lapsen kummitäti tuli vahtimaan lapsia, ettei heidän tarvinnut istua joka reissua mukana.

Omalla pihalla 3.8.2025

Tilanne on siis hyvin kriittinen. Emäntä haluaisi ajatella, että olen tullut viikon mittaan paremmaksi, mutta se voi myös olla toiveajattelua. Ensi viikolla jatkamme laserhoitoa ja keskiviikkona tapaan taas eläinlääkärin, joka tekee arvion tilanteestani. Emäntä pyytää, että jos lukijoissa on mukana sellaisia, joilla on ollut tapana rukoilla asioiden puolesta tai vaikkei olisikaan, niin jos voisi tämän kerran esittää pienen pyynnön Taivaan Isälle, että Hän parantaisi minut, koska toivo alkaa olla ohut.

3.8.2025

3.8.2025

Tämä päivä meni siten, että heräsin kahdeksan aikoihin, kun Emäntä vei minut takapihalle. Hän auttoi minut häkistä ja kävin aamupissalla. En halunnut kävellä sen enempää, joten jäin seisomaan paikalleni ja Emäntä toi häkin viereeni ja menin sinne. Söin aamulääkkeet raa'an jauhelihan sisällä ja join, mutten syönyt aamuruokaani. Aamupäivän aikana Emäntä kävi välillä tarjoamassa ruokaa ja vettä ja söin puoleen päivään mennessä aamuruokani. (Minulle ei voi jättää häkkiin ruokaa eikä vettä, koska haluan aina haudata kaikki resurssit eli kaadan kupit. Tämmöinen oma pikku juttuni, joka minulla on ollut aina.) Yhden aikaan kävin toisen kerran ulkona taas takapihan tarhassa hihnassa. Sain aamukakan tehtyä. Intouduin myös piehtaroimaan viettävässä pihassa, kun itsensä rapsuttaminen on hankalaa häkissä osin halvaantunein jaloin. Välillä Emäntä tarjosi taas vettä ja kuuden aikaan pääsin ulkoilemaan oikein etupihalle. Siellä on vähän tasaisempaa, mutta helposti siellä tulee käveltyä vähän enemmän, kun tilaa on enemmän. Riemastuin maiseman vaihdoksesta ja pääsin häkistä ulos ihan omin avuin. Heilutin vähän häntääkin ja iltakakan lisäksi piehtaroin taas. Kahdeksan jälkeen sain iltalääkkeen jauhelihan kanssa ja söin iltaruuan. Kymmenen aikaan kävin vielä iltapissalla jälleen tarhan puolella. Kävin toiveikkaana portin takana kääntymässä, jos olisin päässyt taas etupihalle, mutta Emäntä ei suostunut. Häkkiin pääsin melkein yhdellä ponnistuksella takaisin. Nyt olen hengaillut häkissä Emännän kanssa keittiössä, mutta yöksi menen taas olohuoneeseen koiraportin taakse, etteivät mini-mestarit pääse aamun tullen kolisuttelemaan häkkiäni.

3.8.2025

Iltapiehtarointi omalla pihalla 3.8.2025

Yritetään jaksaa tulla päivittämään kuulumisia tässä matkan varrella. Jos ei muuten, niin laitan Demon asialle. Siitä on kasvanut kelpo poika. Voin olla isänä ylpeä, että siitä on tullut niin järkevä ja reipas.

27.6.2025

Pari juttua viikon varrelta

 Demo: Tällä viikolla on ollut joitakin mainitsemisen arvoisia asioita, niin laitan tässä ylös pari juttua.

Ekaksi minä ja Emäntä nähtiin tänään karhu! Tai ehkä Emäntä enemmän näki ja minä haistoin, mutta voi vinde oli jännää! Oltiin tulossa päiväkävelyltä kotiin ja siinä se oli meidän tien varressa pellolla haahuilemassa. Tuuli kävi karhusta meihin päin, joten minä haistoin sen, mutta se ei haistanut meitä eikä varmaan kuullutkaan. Meillä oli pennut mukana, niin Emäntä pakitti heti, kun huomasi karhun. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että karhullakin olisi kaksoset mukana ja tulisi jotain kärhämää monikkoäitien välille. Saattoi se olla joku poikamieskin. Ainakaan ei nähty yhtään pienokaista.

Sellainen pieni ongelma meillä oli, että ei päästy kotiin, kun karhu oli meidän ja kodin välissä. Mestari oli kylällä rassailemassa autoa, joten Parempi Mestari joutui soittamaan hänelle, että tulisiko saattamaan meidät kotiin. Pienen odottelun jälkeen Mestari tulikin kaverinsa kanssa ja hän saattoi meitä jalan ja kaveri ajoi autolla perässämme. Karhua ei toki enää näkynyt, mikä oli tietysti ihan toivottavakin asia. Ainoastaan sen tassunjäljet olivat painuneet yhteen kohtaan hiekkatiehen n. 200 metrin päähän meidän tontista.

Emäntä pohti, että yksin koiran kanssa hän olisi saattanut yrittää pitää ääntä ja oletettavasti 99% varmuudella karhu olisi väistänyt, mutta omien pentujensa kanssa hän ei uskaltanut ottaa mitään riskiä. Tämä oli varmaan karhulta tällainen olosuhteiden aiheuttama työtapaturma ja toivottavasti hän jatkossa osaa mennä piiloon ajoissa. Emäntä arveli, että hän on luultavasti karhulle vanha tuttu, jos näissä samoissa metsissä on samoiltu jo vuosia, mutta hän vain ei ollut koskaan ennen eläissään nähnyt karhua luonnossa.

Tokaksi olen aloittanut Kaverikoira-urani ensimmäisellä tutustumiskäynnillä. Tällaiselle peräkylän peräkammarin pojalle oli kaikkein iso juttu tavata toisia koiria. Ja vieläpä tyttöjä! Toinen tyttö oli tosi iso ja siksi ensin vähän pelottava ja toinen tosi oudon näköinen (sen silmiäkään tuskin näkyi sieltä karvapöheikön läpi!), mutta se melkein lämpeni leikkimään poislähtiessä. Vieraat ihmiset, liukkaat lattiat, omituiset silitykset, Emännän sylissä roikottaminen tai vieraaseen sänkyyn nostaminen eivät olleet mitään sen rinnalla, ETTÄ MUKANA OLI TOISIA KOIRIA! Maltoin minä niitä ihmisiäkin huomioida, mutta koko ajan piti vahtia, että missä ne muut ovat ja kun ne vaihtoivat huonetta, niin minullekin tuli kiire mennä mukana. Tytöt tulevat kuulemma olemaan kollegojani jatkossakin, että Emäntä arvelee minun tottuvan ja tutustuvan heihin jatkossa, jotta ehkä varsinaisesta työskentelystäkin tulee vähän tärkeämpää.

Kolmas asia on se, että isi on edelleen kipeä. Ja oikeastaan taas. Hän oli jo aika reipas tässä välillä. Ulkoilimme jo yhdessä tarhassa ja kävimme pienillä kävelyilläkin, mutta viime viikonloppuna isi oli taas niin kipeä, että kulki aivan kyyryssä ja Emäntä laittoi hänet häkkiin. Tämä on kai aika vakava paikka jo. Alkuviikosta Emäntä itki ja huokaili paljon. Mestari yritti lohduttaa, että katsotaan nyt vielä, jos Roni tästä vielä paranisi. Varmuutta asiasta ei ole, eikä isi ole yhtä nopeasti toipunut kuin ensimmäisellä kerralla maaliskuussa, mutta jotain pieniä toipumisen merkkejä on. Esim. isi ravistelee taas turkkia, mitä hän ei pystynyt alkuviikosta tekemään. Sitten hän on myös onnistunut salaa kierimään vähän ulkona ja toisinaan hän yrittää vähän ryntäillä hihnassa. Ruoka ja vesi ovat maistuneet koko ajan. Nyt isiä pidetään paljon visummin häkissä, kun Emäntä arvelee heidän antaneen isin viimeeksi lähteä liian nopeasti liikkumaan liian vapaasti.

Pikku ravistelut heinikossa kierimisen jälkeen 10.5.2025

Toivottavasti isi paranee, koska on tosi tylsää, että hän on vain häkissä ja täysin käsittämättömältä tuntuisi, jos häntä ei olisi enää edes siellä häkissä...

Lopuksi toivotetaan hyvää äitienpäivää meidän äideille isin kanssa! 

Hänen äitinsä eli minun Venni-mummoni täytti juuri 15 vuotta!

Itku pitkästä ilosta

Roni: Emäntä oli viikonlopun poissa kotoa pentueensa kanssa. Toissa vuonna tapahtuneen kuukauden eron jälkeen olemme suhtautuneet hänen paluuseensa hieman riemullisemmin (tai maanisemmin) kuin ehkä aiemmin. Niin kävi tälläkin kertaa, että riemastuimme niin, että riehuimme ja leikimme Demon kanssa toista tuntia. Välillä juoksimme ulkona, mutta tulimme sitten taas sisälle jatkamaan. Yleensä Emännällä menee hermot meidän riehumiseemme jossain vaiheessa ja hän lopettaa leikin, mutta tällä kertaa hän ajatteli, että antaa poikien leikkiä, vaikka häntä jo vähän ärsyttikin. Lopulta kuitenkin kun meidän ähellyksemme häiritsi lasten nukuttamista, hän ärähti, että nyt riittää. Lopetimme saman tien kiltisti ja menimme omille tahoillemme. Illalla kävimme iltapissoilla, kuten aina ja sitten nukkumaan.

Aamulla Demo heräsi yhtä aikaa pentujen kanssa, mutta Emäntä käski hänet vielä viereensä köllöttelemään, koska ei jaksanut nousta ylös. Kun hän lopulta heräsi, olin minä jo ovella odottamassa hänen yllätyksekseen. Ja vielä suurempi oli yllätys, kun menin ulos selkä köyryssä aristaen ja tupsahdin hankeen makaamaan enkä suostunut hievahtamaan. Hän joutui kantamaan minut sisälle. Uudella yrityksellä hän sai minut houkuteltua pissalle ja sisällä hän antoi minulle kipulääketta. Joskus kovan leikkimisen jälkeen minulla on ennenkin ollut vähän jäykkä olo aamulla, mutta kun olen saanut troppia, olen taas entiselläni.

Iltapäivään mennessä kipulääke ei ollut mainittavasti auttanut. Sain pökäleen tikistettyä, mutta muuten liikkuminen oli vaikeaa ja tärisin edelleen kauttaaltani. Emäntä alkoi epäröidä, ettei kaikki ole aivan tavallisesti. Hän yritti soittaa ensin lähimmälle eläinlääkärille, mutta hän ei vastannut. Sitten hän soitti toiselle tutulle klinikalle kysyäkseen, voiko ensimmäisen kipulääkkeen jälkeen antaa koiralle vielä lisää lääkettä, koska kivut olivat silminnähden suuret. Toiselta klinikalta kehotettiin viemään minut näytille, joten Emäntä soitti uudelleen tälle lähempänä olevalle lääkärille ja jätti ääniviestin. Lähes heti lääkäri soitti takaisin ja pyysi viemään minut välittömästi näytille. Koska Emännällä on nuo riippakivet nykyisin aina lahkeissaan kiinni, niin Mestari lähti viemään minua.

Diagnoosi ei ollut mukava. Todennäköisesti minulla on välilevynpullistuma tai repeämä eli tutummin mäyräkoirahalvaus. Hyvä uutinen on toki se, että pystyn edelleen kävelemään ja tekemään tarpeeni itse ja refleksit ja kipu- ja asentotunto ovat jaloissani tallella. Lucy-neiti selvisi tästä tilanteesta jaloilleen kolme kertaa, että toivoa on. Raju riekkuminen ei ole oikein tällaisen 10-vuotiaan koiran juttu. Vaikka mieli onkin edelleen kuin nuoren uroon, niin keho on jo varttuneemman koiran. Tänään Emäntä on myös muistellut, että minulla on alkuvuodesta ollut toisinaan iltaisin tärinää, jota hän on arvellut kivuksi, mutta sille ei oikein ole ollut selitystä. Olen lenkkeillyt ja leikkinyt ihan normaalisti ja ollut aina valmis pienelle yhteiselle puuhastelulle. On kuitenkin mahdollista, että tuo pieni tutina toisinaan iltaisin on jo enteillyt tätä selän tilanteen huononemista.

Nyt ei siis auta muu kuin levätä häkissä seuraavat viikot ja sen jälkeen lähdetään taas liikuskelemaan vähän kerrassaan. Lucy-neidin lisäksi Emännällä on nyt itselläänkin kokemusta yli kuukauden pakkolevosta, että täällä on totuttu nousemaan pohjalta ennenkin.

Onnen kukkuloilta murheen laaksoon

Roni: Minulla kävi viikonloppuna vieras. Tyttöystävä. Olin vähän hermostunut ensin, kun en tuntenut tätä Saskiaa ennestään ja mietin mm., pitäisikö hankkia kynttilöitä. Laittaisinko jotain musiikkia taustalle? Tykkääköhän Saskia punaisesta vai valkeasta lihasta ja niin edelleen. Mietin myös, että mistähän sellaisen tyttöystävän kanssa sitten osaa edes puhua. Kävin katsomassa hänen profiilinsa koiranetissä ja onneksi hänkin näytti tykkäävän mejästä ja rally-tokosta, niin arvelin niistä löytyvän jotain jutun juurta.

Hermoiluni oli onneksi turhaa. Kävimme perjantai-iltana pienellä kävelyllä ja meillä tuntui synkkaavan oikein hyvin. Rakastuin häneen ja hänen ihanaan tuoksuunsa välittömästi. Tapasimme perjantai-illan lisäksi vielä lauantaina aamulla ja alkuillasta. Herrasmiehenä en tietenkään mene yksityiskohtiin, mutta sen voin sanoa, että olin onneni kukkuloilla!

Ihastuttava sydänkäpyseni Saskia

Kontrasti seuraavaan käänteeseen olikin sitten sitä synkempi. Menimme hakemaan Emännän kanssa Lucy-neidin kotiin, koska hän oli yökylässä, että sain seurustella rauhassa, ja meitä vastassa olikin paikallaan istua nököttävä Lucy-neiti. Hän oli jo muutaman viikon kävellyt tavallistakin hitaammin eli to-del-la hitaasti ja Emäntä oli jo soitellut eläinlääkäriaikaa seuraavalle viikolle. Lisäksi Lucy-neidillä oli hyvin kevennettyä liikuntaa eli vain pieniä korttelikierroksia, mutta silti oli järkytys nähdä hänet taas siinä niin kipeänä, ettei sietänyt ottamaan askeltakaan. Aamupäivällä hän oli vielä kuulemma käynyt pienellä pissalenkillä, mutta iltaan mennessä hän oli jäänyt kyhjöttämään paikalleen. Ei auttanut kuin kantaa Lucy kotiin, suoraan häkkiin lepoon ja onneksi kotoa löytyi koirien tulehduskipulääkettä. Iltakymmeneen mennessä lääke oli jo auttanut siinä määrin, että Lucy pystyi käymään itse pissalla ja helpotus oli suuri, kun näimme, ettei hän ole aivan tyystin halvaantunut, vaan "vain" hyvin kipeä. 

Kuningatar telkien takana seuraavat kolme viikkoa

Sunnuntaiaamuna Lucy ravisteli itseään ensimmäisenä ulos päästyään ja se olikin valtavan tuskallista. Hän ulvaisi kivusta ja yritti hypätä kipua karkuun. Lopulta hän jäi paikalleen kyhjöttämään hätääntyneenä, eikä suostunut enää yrittämään pissaamista. Sunnuntain aamupissa tuli vasta iltapäivällä puoli kolmelta. Siinä välissä Emäntä oli ehtinyt soittaa jo toistamiseen päivystykseen, että milloin pissan viimeistään pitäisi tulla, ennen kuin rakko on tyhjennettävä väkisin. Onneksi ei tarvinnut lähteä päivystykseen.

Maanantaina Emäntä soitti vielä kerran omalle eläinlääkärille, mutta koska meillä oli selkeät oireet, kokemusta edellisestä vastaavasta tapauksesta ja kotona oli lääkkeitä ja häkki, niin lopulta Lucya ei käytetty suotta eläinlääkärissä stressaantumassa. Maanantaiaamuna kakkakin tuli luonnollista kautta ulos, joten perusasiat ovat kunnossa. Tiistaihin mennessä kipulääkkeet olivat auttaneet jo siinä määrin, ettei Lucy-neiti enää ole omasta mielestään kipeä. Hän mököttää häkkiin laitettaessa ja sieltä pois päästessään hän yrittää hyppiä ja pomppia pitkin asuntoa tai ottaa juoksuspurtteja hihnassa pihalla. Seuraavat kolme viikkoa hän kuitenkin viettää levossa eli pääasiassa häkissä.

Pirullinen mäyräkoirahalvaus eli välilevytyrä on siis taas riesanamme, mutta ei auta kuin räpiköidä tämänkin vaivan yli. Onneksi tällä kertaa tulehduskipulääke ei ole ärsyttänyt vatsaa, joten sitä on sentään voinut käyttää kivun lievitykseen. Edellinen neljä vuotta sitten tapahtunut mäykkyhalvaus täytyi kärsiä ilman kivun lievitystä, koska lääkkeet aiheuttivat vatsahaavan ja mitään lääkkeitä ei voinut ottaa niin kauan, kuin vatsalla kesti parantua.

Lucy: Olen aivan terve ja valmis koulutukseeni! Käske minua!

On tuo Lucy-neiti kuitenkin aika sitkeä tyttö! Tänäänkin hän halusi välttämättä treenata rally-tokoa, kun Emännällä oli herkkuja taskussa minun koulutustani varten. Lucy-neiti sai lopulta tahtonsa läpi. Hän sai harjoitella pysähtymistä ja oli ihan tyytyväinen edes muutamaan palkattuun "seis"-käskyyn.

Eeei sinun tarvitse laulaa onnittelulaulua...

Kylläpä tuoksuu hyvältä... maksalaatikkoa ja "juustokynttilä"... Loppuisi jo tuo onnitteleminen, että saisi maistaa...

Vihdoinkin! Omnomnom...

Synttärikävelyllä suolla. Harmi, ettei Lucy-neiti voi osallistua, mutta onhan täällä hauskaa Emännän kanssakin. Jossain vaiheessa Emäntä huomasi, että karhukello jäi taas kotiin, mutta eipä onneksi nähty karhuja. Ja olisinhan minä suojellut meitä.

Kesäkukkaveikkaus on päättynyt. Párek ja Arttu osuivat oikeaan: daalia kuoli ensimmäisenä. Sen jälkeen orvokki koki todennäköisesti hukkumiskuoleman ja huovinkukka meni samoihin aikoihin luultavasti samasta syystä. Jos voittajat haluatte jonkun yllätyspalkinnon, niin laittakaa osoitetietonne kommenttiin! (Emme julkaise niitä luonnollisestikaan.)

Parhaiten kukkasista selvisi surfinia, joka on siis yksi petunialajike.

Kunta on taas tänä kesänä tarjonnut asukkaille iloksi auringonkukkapellon, josta saa käydä hakemassa auringonkukkia. Jospa näistä saisi vähän aurinkoenergiaa loppuviikkoon.