Mustikka-aarre ja hajuspesialistit kirsuhommissa

 Lucy: Mustikka. Tuo metsiemme sinimarja. Vitamiinin lähde vailla vertaa. Loppukesän lenkkien vakio herkkupala.

Loppukesästä kävi ilmi, että olemme suuren mustikka-aarteen vartijoita. Tänä vuonna mustikoita ei niin vain joka paikassa kypsynytkään kerättäväksi. Jopa Ninnin ja Moonan isäntäväki, jotka asuvat tavallisina vuosina mustikkakeitaiden ympäröimänä, tulivat tänä vuonna meidän luoksemme marjankeruuseen, että saivat mustikoita. Emäntä keräsi myös veljelleen ja yksille tuttavillemme mustikoita tuosta meidän tiemme varresta.

Lucy: Ai sinä yritit ottaa näistä kuvaa? Minä luulin, että sinä tarjoat niitä minulle...

Lucy: Varsinaiselle mustikankeruureissulle minä pääsin tänä kesänä vain yhden kerran. Muulloin oli liian kuuma ja tämän jälkeen... No minua ei kuulemma tarvittu välttämättä metsässä. Johtui jotenkin kai siitä, että ilmeisesti kyyhkynmetsästys alkoi juuri tuona päivänä ja todennäköisesti joku metsästi kyyhkyjä jossain lähistöllä, koska ampumisen ääntä kuului monesti, ja vaikka olen läpäissyt monta laukauksensietotestiä, niin nyt kuitenkin teki mieleni kiivetä Emännän syliin.

Lucy: Jatka vain keräämistä. Älä anna minun yhtään häiritä. Minä vain istun tässä sylissäsi samalla.

Tuli niitä mustikoita ihan hyvin sylityksinkin, mutta ilmeisesti Emäntä tahtoo jatkossa kerätä marjansa ilman sylissä istuvaa koiraa.

Lucy: Nyt kun helteistä on päästy, niin on oikeastaan ollut ihan hauskakin käydä välillä taas lenkillä.

Roni: Koita nyt jaksaa Emäntä! Kohta ollaan taas kotona ja pääset huilaamaan!

Lucy: Loppuviikosta Emäntä kävi ottamassa sen toisen ihmisten kennelyskärokotteen. Sattui niin, että hän nyt sitten kuului niihin ihmisiin, jotka saivat siitä kuumeen jälkioireena. Hän oli aivan kanttuvei yhden päivän ja tänäänkin on täytynyt yhdet päiväunet ottaa välillä. Pikku lenkillä käytiin kuitenkin tänään, kun kuumetta ei enää ollut.

Siinä lenkillä Emäntä tuli taas miettineeksi, että onkohan sairaanhoitohenkilöille tehty selväksi ero koiraihmisten ja tavallisten ihmisten välillä. Kun lääkärissä annetaan ohje, että asioita voi tehdä oman jaksamisen mukaan tai "kivun rajoissa", niin tavallinen ihminen tekee sen verran kuin jaksaa tai sen verran kuin juuri ja juuri voi tehdä ilman, että se tuottaa kipua. Koiraihminen tekee niin paljon kuin vain jaksaa ja sen mitä juuri ja juuri kipuun pyörtymättä pystyy tekemään. (Tämä pätee ehkä myös hevosihmisiin, maanviljelijöihin ja muihin eläinten kanssa työskenteleviin...) Toisaalta ehkä eläimet juuri siksi lisäävät hyvinvointia, että ne pakottavat lähtemään liikkeelle ja pysymään liikkeessä silloinkin, kun tekisi mieli voivotellen hautautua petivaatteisiin?

Perjantai-iltanakin Emäntä tokeni sen verran, että teki meille yhden nosework-harjoituksen ulkona. Hän ajatteli, että kyseessä olisi todella haastava harjoitus, joka tarjoaisi älynystyröitä kutkuttavaa nuuskuttelua pitkäksi aikaa, kun ei ole juuri tehty ulkoetsintää.

No meillä kummallakin oli todella hauskaa koko 10 sekuntia kestäneen etsinnän ajan.

Tänään tehtiin siis kaksi harjoitusta lisää ulkona ja nyt riemua riitti jo koko minuutiksi!

Toinen piiloista oli meidän pihallamme olevan hallin oven saranassa.

Lucy: Juuri ennen lähtöä kuulin jonkun äänen kaukaisuudessa ja se vähän häiritsi aluksi tehtävään keskittymistä, mutta löytyi se hajupiilokin sitten lopulta.

Täällä se on! Anna palkka!

Eeen minä halua vielä takaisin sisälle...

Lucy: Ronikin suoritti sitten oman etsintänsä... Vähän kyllä näyttää videolta, niin kuin Emäntä olisi NÄYTTÄNYT Ronille piilon...

Roni: Eikä näyttänyt! Kyllä minä ihan itse sen löysin! Hän vain näytti seinää, että tietäisin haistella juuri seinän vierustaa, eikä muuta ympäristöä...

Roni: Tehtävä suoritettu. Palkitse koira!

Yksi Nose Workin etsintäosa-alueista on ajoneuvoetsintä. Sitäkin kokeiltiin tänään. Vanupuikon pää, jossa hydrolaattipisara on, on tuossa auton renkaan päällä. (Ilmeisesti vähän ylhäällä meidän kokomme huomioiden... Piilo ei saisi kai ajoneuvossa olla ylempänä kuin koiran kirsuntasolla, kun koira ei saisi hypätä ajoneuvoa vasten.)

Lucy: En ole katsastusinsinööri, mutta voin vähän vilkaista... Alkaahan täällä olla tuota ruostetta pohjassa ja onko nuo jarrutkin pikkuisen lopussa? Oletko milloin ajatellut vaihtaa renkaat tähän...?

Lucy: Löytyi se eukalyptuksen haju autostakin. Ei ole koiran kirsun voittanutta, mitä tulee haisteluun.

Ennätystehtailua tuurilla tai treenillä

 Roni: Roni tässä taas pikasesti moi!

Jäljen jälkeen

Tulin vaan ilmottamaan, että tänään oli kesän neljäs mejä-koe ja kauden neljäs ykkönen. Ei ole tullut hukkakukkasia meikä mandoliinille tänä kesänä. Siitä vain alkumakaukselta lähden liikkeelle ja lopussa sorkka seisoo. Tai lojuu. On jotenkin maan myötäisesti. Siitähän puuttuu se eläin, joka sitä jalkaa seisottaisi.

Herkkuruokaa jäljestyspalkkiona

Jälkiliinankannattelijani eli Emäntä eli Parempi Mestari, joka arvostaa muotoseikkoja ja pisteitä, oli ilosta ymmyrkäisenä ja riemusta ratkeamaisillaan, kun tämän kertainen suoritukseni arvostettiin pisteissä niinkin korkealle kuin 48/50 p. Ja jotta ennätykseni asettuisi jonkinlaisiin mittasuhteisiin, niin todettakoon, että se on yhden (1) pisteen enemmän kuin Lucy-neidin kaikkien aikojen paras mejä-suoritus.

Tämänkertainen pokaalipönötys

VOI1/48p

Liekö suoritus ollut sitten ihan vain tuurista kiinni, vai mahtoiko männäviikkoinen makaustreeni tepsiä... Emäntä oli viime viikonloppuna kuunnellut taas mejä-gurujen juttuja kokeissa ja sai sellaisen vinkin, että koira pitäisi treeneissä pysäyttää makaukselle, niin että etutassut ovat makauksen reunalla ja sitten odotetaan niin kauan, että koira nuuhkii makausta ja siitä kehutaan ja annetaan jatkaa matkaa. Tätä pysäyttämistähän on jo kokeiltu ennenkin, mutta siitä palkkana on ollut herkkujauhelihaa pienestä purkista. Nyt Emäntä järkeili, että koska jäljestäminen itsessään on minulle se suurin palkkioni (totta puhuakseni sorkkakaan ei ole siinä se juttu, vaikka treeneissä sen mielelläni kotiin kannoinkin...), niin mitä suotta sotkea sitä ruokaa mukaan, kun antaa makauksen nuuhkaisemisesta palkinnoksi matkan jatkumisen.

Behind the scenes: Totuus mejä-kokeista. Koepäivistä valtaosa on tämmöistä häkissä köllöttelyä.

Ai jukra minua kiukutti treeneissä, kun matkan tekoni pysäytettiin! Kiskoin ja kiroilin, että mikä tässä maksaa, kun yhtäkkiä ei pääse eteenpäin. Ihan raivoissani teutaroin siinä ja lopulta nuuskin makaustakin, että mikä prkl se tämäkin tässä muka on. Ja kas! Sain siitä valtavat kehut ja löysää liinaa matkan jatkamiseen. Seuraavalla makauksella sama juttu. Taas matka seis. Nyt jo vähän nopeammin hoksasin kokeilla maan nuuskimista (no okei Emäntä taisi jollain ensimmäisistä tulla malliksi nuuhkimaan ja kun kuuli, että minunkin nenäni suhisi, niin sitten sain jatkaa matkaa). Treenin loppua kohden laitoin nenän aina vain nopeammin maahan.

Ehkä opin jotain ehkä en? Tämmöistä treeniä kuulemma on kuitenkin luvassa jatkossa lisää, jos se saisi minut kokeissakin noteeraamaan makaukset entistä paremmin.

No saatan minä vähän märkänä ja hiekkaisena maata tässä pään mukaan muotoutuvalla erikoistyynylläsi, mutta enkös minä ole sinun kultapojusi??

Kokeita ja koiramaisuuksia

Roni: Roni täs terve! Koekausi on nyt vilkkaimmillaan, ettei meinaa ehtiä edes kaikista raportoimaan.

Alotan tästä tuoreimmasta, kun se on parhaiten mielessä. Nimittäin eilisestä mejä-kokeesta. Tuttuun tapaan oltiin taas Ninnin ja Moonan mökillä hoidossa sen aikaa, kun Emäntä kävi lauantaina jälkitalkoissa. Lauantai-iltana pidettiin saunan lauteilla Emännän kanssa tiimipalaveri ja sovittiin seuraavan päivän kuvioista. Suunnitelma oli, että minä menisin edellä haistellen ja Emäntä tulisi perässä liinan mitan päässä. Tavoitteeksi asetettiin ykköstulos.

Niin se mejä-koe... nytkö sinne jo pitää lähteä?

Koeaamut tuntuvat aina niin aikaisilta, mutta jaksoin sitten kuitenkin nousta ja lähteä mukaan. Alussa oli taas ne tavalliset eli laukauksensietotesti ja sirunluku. Minulle se sirunluvunsietotesti on aina vähän pahempi kuin laukauksen, mutta selvisin taas ihan kunnialla siitäkin. Voi jopa sanoa, että alan tottua siihenkin.

Kokeita edeltävänä päivänä oli jälkimaastoihin tehty pikaisia muutoksia, kun alunperin maastoiksi kaavaillussa metsässä olikin nähty viikon aikana useampia karhuja ja sinne oli myös ammuttu juuri villisika. Niinpä tätä maastoa, jossa minulle arvalla osunut jälki kulki, ei ollut ehditty tarkistaa ennen jäljen tekoa. Emäntä arvasi jo siinä vaiheessa, että varmasti sellainen jälki sattuu minulle ja niinhän siinä kävikin. Tosin siis ihan arpatuurin kautta. Jälki kulki siis melko haastavassa maastossa ja haastetta lisäsi se, että monessa kohdassa jälki meni todella läheltä tietä. Kerran jopa niin läheltä, että kallion päältä muutaman kymmenen metrin päässä näkyivät selvästi autojensa luona seuraavaa jälkeä odottelevat ihmiset. Emäntää se kohta tosin kuumotti enemmän kuin minua. Olin uppoutunut syvälle työhöni enkä välittänyt ulkopuolisista häiriöistä. Minun korkein kutsumuksenihan oli vain selvittää, mihin verinen jälki metsässä kulkee, eikä minulla ole ihan hevin tapana jättää tehtävääni kesken.

Muutenkin jäljestys kulki jo hyvin hioutuneella rutiinilla: kun eteen tuli vesilätäkkö, kävin kastautumassa ja juomassa, ja kun alkoi kakattaa, niin tein matkalla miehekkäät läjät. Me metsästyskoirat emme ole mitään hipistelijöitä, vaan luonnolliset tarpeet hoidetaan siinä sivussa, kunhan vain työkin sujuu.

Kun vihdoin saavuimme sorkalle, osoitin sen Emännälle pienesti pysähtyen, mutta ilmeisesti ojavettä tuli hotkittua vähän turhan kiireellä, kun se pyrkikin sitten suorituksen päätteeksi takaisin päin. Niinpä tein suorituksen perään pienet konoset varvikkoon. Emäntä ymmärsi, että siksi kiinnostukseni sorkkaa kohtaan jäi vaatimattomaksi, kun minulla olikin huono olo. Työtäni en silti jättänyt kesken siinäkään vaiheessa!

Autolla sain sitten puhdasta vettä ja vähän herkkuruokaa palkinnoksi. Loppupäivä sujui tyytyväisenä häkissä köllötellen. Päivän päätteeksi julkaistiin tulokset ja ihan suunnitelman mukaanhan se meni: VOI1 44/50 pistettä. Olen käynyt tänä kesänä kolme mejä-koetta ja saanut kolme ykköstulosta. Tämä on ollut hyvä mejä-kesä.

Viikko sitten osallistuin vesiriistakokeeseen. Muuten en ehkä olisi varsinaisesti tarvinnut vesiriistakoesuorituksia enää tälle kesälle (olen jo valio ja tältä kaudelta on yksi ykköstulos, jolla voin hakea rotumestaruuskisoihin ensi kesänä), mutta koska Emäntä järjesti kokeen, niin olihan minun oltava mukana. Edellinen koehan meni nollille, kun en tuonut lintua metsästä, mutta tällä kertaa toin linnun metsästäkin Emännälle käteen, kuten oli sovittu. Tyhjän hakuun en pulahtanut ihan ensikehoituksella enkä ihan toisellakaan vielä, mutta kun menin, niin uin riittävän suuren alueen. Vedestäkin toin linnun sitten lopulta Emännälle käteen eli siitä kokeesta tuloksena oli VERI1 22/30 pistettä.

Tässä kuvassa uimassa on joku muu kuin minä, koska Emäntä oli heittämässä lintua rannalla ja kuvasi jonkun toisen koiran noutosuoritusta, mutta tämmöinen se koeranta siis oli.

Koekausi on siis sujunut oikein hyvin ja joitakin koettelemuksia tässä on kai vielä edessäkin... Lopuksi tähän voisi tehdä joitain muita huomionarvoisia nostoja viime päiviltä.

Joku naapurin possu on vähän huonossa kunnossa, kun sorkan lisäksi lähipelloilta löytyi nyt myös siankorva. Se oli aarteeni useamman päivän ajan, kun kävin aina hautaamassa sen uuteen kohtaan ja sitten seuraavalla lenkillä taas kaivoin ylös ja hautasin uudestaan. Emäntä ihmetteli, ettei tällainen puoliksi märäntynyt siankorva sitten ole liian ällöttävä suussa kannettavaksi, kun toisinaan sitä lintua ei voi metsässä kantaa ällöyden vuoksi. Hän ei vain tajua näitä asioita! Tietenkin possunkorva on eri asia kuin pakasteesta sulatettu lintu.

Oudosti tämä korva sittemmin katosi, kun kannoin sen pihallemme ja yritin niellä sen kokonaisena, ettei Emäntä saisi sitä. Hän varmaan söi sen lopulta itse, koska katoamispaikalla hänen hajunsa oli voimakas.

Tapasimme myös kumpanakin viikonloppuna Felixin. Hän on varttunut vuodessa pennusta tuskastuttavaksi teiniksi. Ensin leikin hänen kanssaan vähän aikaa, mutta enhän minä nyt kauaa jaksa jonkun pikku jäbän kanssa painiskella. Felix ymmärtää vielä todella huonosti koirakieltä! Vaikka kuinka käänsin päätäni hänestä pois päin kohteliaasti, kuljeskelin pois päin maata nuuskien ja osoitin koko kehollani rauhanomaisesti, että leikki on nyt loppu, niin hän vain yritti vielä tulla iholle. Varsinkin tänä viikonloppuna Lucy-neiti ja Ninni olivat välillä jo helisemässä, kun jo hieman epäkohteliaat hampaan näyttämisetkään eivät pitäneet pikku herhiläistä loitolla. Tässä kohtaa Moona nousikin arvoon arvaamattomaan. Hän sai uuden lisänimenkin Moona a.k.a. Rauhankyyhky. Hän jaksoi leikkiä Felixin kanssa jatkuvasti ja aina, jos Felix tuli ärsyttämään meitä muita aikuisia koiria, niin Moona tuli johdattamaan hänet toisaalle. Hän myös opetti Felixille nöyryyttä sisarellisesti painaen pikku riitapukarin toisinaan kenttään. Myös kanojen luona olemisesta Moona opetti Felixille, että niille ei räksytetä. Ihmiset totesivat, että heidän opastamanaan olisi kestänyt kauan saada Felix ymmärtämään, mutta Moona sanoi asian niin napakasti, että Felix ymmärsi kerrasta. No toivottavasti Felix tästä vielä aikuistuu ja oppii koirien kieltä lisää, että tapaamiset tulevaisuudessa ovat vähän rauhallisempia.

Lucy-neiti ja Rauhankyyhky

Yhteinen intressi saada olla Emännän lähellä hänen sängyssään ajaa ohi keskinäisen lähekkäin olon epämukavuuden. Tosin viime aikoina Moona on taas osoittanut enemmän alamaisuutta kuin haasteita Lucy-neitiä kohtaan, että ehkä Moona on ymmärtänyt olevansa onnellisempi omassa tiedustelijan ja rauhanlähettilään roolissaan kuin lauman johdossa.

Toisinaan kunnioitus voi kyllä olla vain varvaskarvan päässä...

Minun kisareissujeni ajan Lucy-neiti on viettänyt aikaa Moonan ja Ninnin ja heidän ihmistensä kanssa. Hän mm. nukkui Moonan ja Ninnin kanssa, kun me lähdimme mökiltä talolle yöksi Emännän kanssa. Lucy-neiti oli varmuuden vuoksi nostettu keittiön sohvalle ensimmäiseksi, ettei hän jää vahingossa lattialle yöksi, jos ei pääsisikään sohvalle. (Toisinaan jos Moona ehtii sohvalle ensin, hän tukkii ainoan reitin pöydän takana olevalle sohvalle ja silloin Ninnikään ei pääse sohvapaikalle.) Hän on viihtynyt siellä niin hyvin, että eilen kun lähdimme kotiin, hyppäsi Lucy-neitikin talon isännän vierestä sohvalta ikään kuin lähteäkseen, mutta kun tajusi, että joutuisi peräkonttiin häkkiin minun seurakseni, hän juoksi Emäntää karkuun takaisin mökkiin ja pyrki takaisin sohvalle isännän viereen. No olihan hänen sitten kuitenkin lähdettävä mukaan, kun ei Emäntä halunnut häntä jättää mökkeilemään pidemmäksi aikaa.

Viileämpinä päivinä on taas lenkkeilty metsässä.

Ja lenkkien jälkeen on lojuttu parkissa omissa koiranpedeissä.

Toisinaan Lucy-neiti on myös parkkeerannut itsensä kuistille, eikä ole halunnut tulla sisälle.