Roni: Tavallinen iltakävely on päättymässä. Kävelemme tietä kotipihaa kohti. Olemme jo melkein omassa pihassa, kun Emäntä tuttuun tapaan päästää minut irti juostakseni omalle pihalle ja siitä sisään. Lucy-neiti on jäänyt huilivuoroon edellispäivän pitkän lenkin ja pihalla puutarhahommissa viileässä maassa istuskelun aiheuttaman pienen ontuman vuoksi.
Kipaisen Emännän edelle ja tajuan, että nyt on joku muukin kävelyllä tonttimme yläpuolella. Ampaisen metsän puolelle ja aloitan riemukkaan haukun otuksen ympärillä. Emäntä kiroaa ja juoksee perääni. "Pitikin päästää koira irti ennen pihaa..."
Oletan ensin, että kyseessä on supi kesävärityksessä. Tämä matala möyriäinen osoittautuukin vain tuplasti häijymmäksi! Kun Emäntä ennättää luokseni, hyökkääkin mäyrä yhtäkkiä minun kimppuuni. Huudan kurkku suorana ja niin huutaa Emäntäkin. Mäyrä luopuu hyökkäyksestään ja asemoi itsensä uudestaan puolustusasemiin. Huomaan, ettei minua koskenutkaan ja kierrän takaisin haukkumaan mäyrän ympärille. Emäntä yrittää turhaan kehottaa minua luovuttamaan.
Mäyrä pinkaisee äkkiä pakoon ja lähden ajamaan sitä takaa. Emäntä ajaa takaa minua. Hän pelkää, että mäyrä johdattelee minut luolaansa ja raatelee minut palasiksi. Minä olen adrenaliinipöllyissä ja tunnen olevani kuolematon. Kaikki muu hämärtyy. Olen olemassa vain tätä hetkeä varten. Tätä tarkoitusta varten. Pidä mäyrä haukkumalla paikallaan tai seuraa sitä, kunnes se ei enää pakene!
Toisinaan mäyrä hyökkää taas kimppuuni ja huudan. Tuskasta tai kauhusta, Emäntä ei osaa erottaa. Hän maanittelee minua. Hän käskee minua. Kiroaa ja raivoaa. Hänellä ei ole hanskoja, ei mitään kepin karahkaa, jolla pitää tai vetää meidät erillemme. Kun hän lähestyy minua, saan uutta puhtia ja hyökkään mäyrää kohti, joka taas sisuuntuu ja puolustautuu raivoisasti kuin vain villieläin voi.
Takaa-ajomme jatkuu ojan vartta alaspäin tiheämpään risukkoon. Emäntä ei pääse enää perään. Hän alkaa menettää toivonsa, että saisi minut vielä ehjänä takaisin. Hän ei tunnu uskovan hetkeäkään, että minä voisin selvitä tästä taistelusta voittajana.
Välimatkan Emäntään kasvaessa huomaan, että itseluottamukseni alkaa laskea. Lisäksi mäyrä on todella aggressiivinen ja alkaa jo tuntua, ettei tämä olekaan ihan niin kivaa kuin supin listiminen. Olen saanut jo melko monta hyökkäystä osakseni, enkä ole itse saanut mäyrästä otetta vielä kertaakaan. Lopulta palaan Emännän luo hakemaan tukijoukkoa kannustuksekseni. Emäntä napsauttaa minut hihnaan ja vetää väkisin kotipihaan.
Tarkastuksen jälkeen käy selväksi, että taisteluvammani ovat tällä kertaa onneksi vain henkisiä ja silmäni ja ihoni on ehjä. Oletettavasti myös mäyrä selvisi kohtaamisesta vain henkisillä vammoilla. Ehkä se jatkossa ymmärtää kiertää meidän pihamme vähän kauempaa...
