torstai 27. huhtikuuta 2017

Kökkäreasiantuntija ja lenkkeilyn uhri

 Kökkeröasiantuntija Neiti L. palveluksessanne! Millaisestahan kökkeröongelmasta teillä oli noussut huoli?


Ahaa. Koirapuiston laitamille nousseita kökkäreitä. Katsotaanpas.


Avataanpa hieman tämän kökkösen pintaa, niin päästään kiinni sen sisällä muhivaan aromiin. Minähän olen siis aina valmiina antamaan viranomaisapua mitä tulee erimuotoisiin ja -kokoisiin salaperäisestä maasta nousseisiin kökköihin. Käsittääkseni kyseessä on jonkinlainen maanalainen salaliitto, jossa jokin toistaiseksi tunnistamaton voima nostaa maasta multakökkäreitä ja usein niiden keskellä saattaa olla pieni onkalomainen kolo. Olen kerännyt dataa neljän vuoden ajan ja tunnen olevani lähellä läpimurtoa, mutta mielelläni kartoitan vielä uusia tapauksia, vaikka kaava tuntuisikin olevan useimmiten sama.


Kökkäretutkimusteni ohessa olen suorittanut myös toista virkaani eli lukukoiruutta. Lukukoiruus on minulle todellinen kutsumusammatti. Otan lukijan vastaan iloisesti häntääni heiluttaen ja sitten käperryn viltilleni nauttimaan hauskoista ja jännittävistä tarinoista. Joskus saan vähän rapsutuksiakin.


Minulle ei ole käynyt ihan yhtä hyvin. Emäntä on päättänyt uhmata luonnonlakeja ja aloittanut sittenkin juoksuharrastuksen. Eihän siinä mitään. Sen kun hullu hölkkää, mutta miksi minut on täytynyt valita tämän harrastuksen uhriksi tai niin kuin Emäntä asian ilmaisee "juoksukaveriksi"?

Oikeaoppinen lenkkihän etenee näin: Mene ulos ovesta. Haistele. Merkkaa lähimmän puskan juurelle. Haistele lisää. Kävele pihan toiseen reunaan. Mittaa lämpötila, tuulen suunta, ilmankosteus ja etenkin maan kosteus. Pohdiskele, mihin suuntaan tekisi mieli tällä kertaa kipitellä. Kävele vähän matkaa. Muuta mieltäsi. Kävele toiseen suuntaan. Merkkaa. Jatka sattumanvaraisesti ojan pohjaa pitkin. Kuuntele. Haistele. Ajaudu pikkuhiljaa metsän reunaan. Poikkea metsän puolelle. Palaa takaisin tielle ja jatka matkaa. Havainnoi ympäristöäsi ja kävele rauhallisesti pysähdellen nelisen kilometriä n. 1,5-2 tunnin aikana.

Emäntä on sen sijaan yrittänyt lanseerata aivan hullua lenkkijärjestystä: Mene ulos ovesta. Tee tarpeesi pihapuskaan. Hölkkää suoraan yhtä kyytiä 40 minuuttia ja palaa kotiin. 
Missä on nuuskuttelu? Missä kuulumisten vaihtaminen?
Eilen heittäydyin mahalleni maahan, josta seurasi, että Emäntä otti minut syliinsä ja juoksi mäyräkoira sylissään. (Kevyesti sadatellen...) Paluumatkalla sain kiinnostavan hajun metsästä ja sitten yhtäkkiä jaksoinkin juosta. Juoksemisella täytyy olla jokin syy! Pelkästään Emännän perässä hölköttely ei ole minusta tarpeeksi kiinnostavaa puuhaa.

Nyt ymmärrän Lucy-neidin lenkillä hidastelun nerokkuuden. Häntä ei koskaan pakotettaisi juoksulenkille!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Erittäin hyvä ellei täydellinen pääsiäinen

Kylläpä onkin aika vilahtanut. Pääsiäinen meni kiireesti, kun harrastettiin kaikkia meidän lajeja (rally-toko, näyttely, mejä), oltiin kylässä ja tavattiin uusia ja vanhoja tuttuja.
Ei siis ehditty kirjoittaa.
Sitten ei enää ollut niin kiire, kun Emäntä kai meiltä salaa söi jonkun lumen alta paljastuneen ulostekökkösen tai raa'an hirvenluun, no joka tapauksessa maha oli monta päivää sekaisin, niin sitten ei jaksanut kirjoittaa.

Mutta nyt siis viikon parhaat palat:

Torstaina rally-tokoiltiin ja tässä videonäytteet tämän hetken tilanteesta. Roni on siis avoimessaluokassa ja minä yhtä tulosta vaille avoimessa. Videolla harjoitellaan avo-rataa. Minulla on tarkoituksella vähän matalampi hyppy, kun oli silloin alkuviikosta se tassu ollut kipeänä. Ei tosin enää tuossa vaiheessa.




Vietettiin pääsiäistä Roosa-tädin ja Ninnin luona. Otettiin Ninnin kanssa pienet päikkärit. Jonkin eroavaisuuden roduissa voi ehkä nähdä kuvan perusteella...


Lauantaina Ninni ja Roni kävivät näyttelyssä. Kumpikin sai arvosanan EH eli erittäin hyvä. Ninnin emäntä oli riemuissaan, kun Ninni menestyi niin hyvin ja meidän Emäntä oli hieman pahoillaan, kun Roni ei oikein menestynyt. Kaikki on niin suhteellista!


Ninnillä oli juoksut, lopuillaan, mutta kuitenkin, joten Ronin meininki oli sen mukaista. Ninni ja Roni olivat pääasiassa eri aikaan ulkona ja sisällä, kun nuoripari oli koko ajan toistensa kimpussa. Roni rakkauden huumassa ja Ninni... no ehkä se oli sellaista astetta rankempaa sulhasta-hampailla-niskasta -ja-korvista-kiinni-rakkautta. Kun Ninni kuitenkin viihtyi paremmin sisällä ja ulkona oli vielä vähän kylmä pitää tuntitolkulla mäyräkoiraa ikkunalaudalla seisomassa (!), niin Roni sai välillä seurailla olohuoneen menoa kaltereiden takaa.

Lauantaina tavattiin myös eräs yksivuotias ihmispentu! Hän oli todella kiinnostava. Minä en poistunut hetkeksikään metriä etemmäs hänestä. Myös Roni oli kiinnostunut pikkuihmisestä. Hän istui pikkukaveria vastapäätä, kun ihmispennun emä sanoi yhtäkkiä: "Ei saa purra!" Roni oli hämillään ja yritti näyttää vielä kiltimmältä ja osoittaa kaikin tavoin, ettei ollut missään aikeissa purra ketään, mutta emä toisti vain: "Ei saa purra!" Meidän Emäntä ehätti jo vähän myös hätiin, että tuskinpa se Roni nyt ihan äkkiä on ketään puremassa, kun kävi ilmi, että ihmispentu se olikin aikeissa purra Ronia! Meidän Emännälläkin on vielä vähän opettelemista tuossa ihmislasten kehonkielessä...

Maanantaina tapahtui ehkä kuitenkin se paras asia nimittäin mejä-kausi alkoi vihdoin! Saimme kaikki koirat vuorollamme verrytellä hajuaistejamme. Jäljet olivat n. 18 h vanhoja eli voittajaluokan jälkien ikäisiä. Mittaa oli ehkä vain puolet, jos sitäkään, mutta matkalla oli tämä uusi haaste eli katkokulma. Minun jäljelläni Emäntä oli juuri luovuttamassa, että ei se Lucy taida tätä selvittää, kun hän huomasi, että itse asiassa katkokulmahan selvisikin jo. Kummalla meistä on tarkemmat aistit? Minun hajuaistini vs. hänen näköaistinsa! Hän ei huomannut puissa roikkuvia oransseja merkkejä, joita oli itse ollut mukana laittamassa!

Ronilla oli samanlainen jälki kuin minulla ja Ninnillä oli avoimenluokan jälki. Roosa-täti sai selvitettäväkseen pienemmän pellolla olevan jäljen, kun Emäntä ei uskaltanut laittaa häntä risukkoon loikkimaan, koska hänen jalassaan on taas ollut vähän avointa haavaa. Hyvin sillä jalalla kuitenkin lenkillä kävi ja kettujen pesillä mylläämässä, että ehkä laiskuus oli suurin syy, miksi neljäs jälki oli pellolla.

Tämä viikko oli siis sitten enemmän hiljaiseloa. Yksi lukukoirakeikkakin täytyi perua, kun Emäntä ei kyennyt lähtemään ja minä en kai saa sitten yksin mennä... Jospa ensi viikko kulkisi taas normaaliin tahtiin!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Kauhun ja ilon hetket

Maanantai-iltana elettiin kauhun ja epätoivon hetkiä. Iltalenkiltä kotiin palatessa riehaannuttiin hiukan Mustan alamaisen kanssa painimaan (kuten usein kotipihaan palatessa) ja Emäntä päästi hihnoista vain irti, että voimme vähän myllätä (kuten usein ennenkin). Liekö hihna sitten kiertynyt huonosti vai ryntäsikö Musta alamainen vain kimppuuni liian kovalla vauhdilla, mutta yhtäkkiä tunsin valtavaa kipua, päästin kimakan ulahduksen ja jäin nurmikolle istumaan vasen etutassu sivulle sojottaen. Emäntä kyykistyi kauhuissaan viereeni ja minä kiipesin hädissäni hänen syliinsä: "Ota tämä kipu pois! Miksi minuun koskee?" Kun Emäntä kosketti jalkaani, kiljahdin taas. Hän kantoi minut vakavana sisälle ja laski varovasti eteisenmatolle. Jäin paikalleni istumaan jalka edelleen sivulle sojottaen selvästi tuskaisena. Hän soitti päivystävälle eläinlääkärille. Tai saman tien parille, kun ensimmäinen ei vastannut heti.

Siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin vihdoin saatiin yhteys, pystyi jalkaani jo kääntelemään ja puristelemaan ilman, että olisin ulahdellut. Koska päivystävä eläinlääkäri oli 100 kilometrin päässä, päätettiin tilannetta seurailla yön yli. Emäntä nosti minut kyljelleen koiranpetiini. Yön aikana Emäntä heräili parin tunnin välein ja tarkisti tilani. Olin jo vaihdellut asentoa pitkin yötä itse, vaikka illalla jalka ei tuntunut pitävän ollenkaan.

Aamulla kipaisin makuuhuoneesta keittiöön, kun kuulin ruuan kilahtavan kuppiin. Ontuen, mutta omin jaloin kuitenkin. Emäntä soitti vielä kolmannelle eli omalle eläinlääkärillemme, mutta hän oli hukkumaisillaan töihinsä jonkin edellispäiväisen hätätapauksen vuoksi, eikä ehtinyt ottaa meitä vastaan. Koska Mestarikaan ei ehtinyt lähteä kuljettamaan minua kauemmas, päätettiin katsella tilanteen edistymistä. Oma lääkäri oli sanonut, että useimmiten murtuvat varpaanluut, jos jotain murtuu, mutta niissä minulla ei ollut vikaa. Hän sanoi myös niskan liikkeen ratkaisevan, voiko vika olla niskanikamissa, mikä olisi toinen vakavampi vaihtoehto. Pääni pyöri normaalisti herkkupalan perässä.

Iltaan mennessä ontuminen oli vähentynyt. Emäntä kantoi minut rappusissa ja pääsin vain hädin tuskin pihalle töppöstelemään, mutta olin jo oma kujeileva itseni ja pompahtelin heinikossa ilokseni.

Tänään ontuminen on muisto vain ja pääsin jo pienelle kävelylle. Taidettiin selvitä pelkällä säikähdyksellä ja kyseessä oli varmaankin venähdys. Hihnoissa ei ainakaan enää leikitä, enkä ehkä Mustan alamaisen kanssa oikein muutenkaan. Hän on niin valtavan vahva innostuessaan, eikä oikein varo minua, kun on pennusta asti tottunut painimaan kanssani täysillä.


Musta alamainen oli bongannut Emännän kanssa lenkillä kevään ensimmäisen leskenlehden!

Kirjoita sinne siitä sunnuntaista myös!

Kirjoita itse. En minä ollut siellä paikalla.

Minä ja ihana bernityttönen Hilla. Minä palvoin jokaista laattaakin, jolla hän oli istunut!
Minä kävin siis mätsäreissä tanskandoggi-kaverini Diezelin kanssa. Diezel on 8 kk.

Diezel
Ja sijoituin ensimmäistä kertaa punaisten kehässä! Olin pienten aikuisten punaisten 3. Myös Diezel sijoittui ensimmäistä kertaa punaisissa. Hän oli myöskin 3. punaisen saaneissa pennuissa!


 Minä ymmärsin, että Emäntä sanoi, että pieniä aikuisia oli vain 9 eli 4 sinisen saanutta ja 5 punaisen saanutta, joten kaikki palkittiin. Se viideskin sai lohdutuspalkinnon...

Mitä sinä yrität vihjailla, Lucy-neiti?

Ettei tuo nyt kovin kummoinen saavutus ole...

Pöh. Olet vain kateellinen! Emäntä voitti tuolta myös arpajaisissa uimalahjakortin koirauimalaan, että sinä pääset varmasti Lucy-neiti uimaan minun ja Diezelin kanssa!

Jaa... Menkää te vain äijäporukalla. Teillä on varmasti paljon hauskempaa uimassa ilman minua!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kulinaristin päiväkirja

Hei!

Tänään minä, Lucy-neiti, kulinaristi, pieni suuri ruuanystävä ja eri makujen puolesta puhuja, olen oppaanne erään tyypillisen herkuttelupäivän eri vaiheissa. Mottoni on: "Kaikkea pitää ainakin maistaa! Tai ottaa vähän. Tai vähän enemmän. Tai ehkä kun nyt kerran tarjolla on, niin kaiken minkä kiinni saa, voi laittaa suuhunsa". Tervetuloa mukaan!



Aamun tärkein ateria on tietenkin aamiainen. Tunnistan aamiaisen olevan katettuna siitä, kun Parempi  Mestari kolauttaa puurolautasensa tiskipöydälle. Tämä soppakello, jos sallitte pienen humoristisen ilmaisun, ilmoittaa, että Parempi Mestari on valmis tarjoilemaan aamuruokani. Hypähdän hänen peittonsa alta lattialle sulokkaasti jötkähtäen kuin (meri)leijona, jossei hän ehdi makuuhuoneeseen nostamaan minua lattialle. Ensin huolelliset venytykset, että vatsa venyy pitkän, koko yön kestäneen paaston jälkeen ja herää ottamaan vastaan päivän ensimmäisen aterian.

Aamuruoka on kuivamuonaa, jossa toisinaan on liraus öljyä kyytipoikana. Suutuntumaltaan ruoka on rapsakkaa ja makuna riisin ja kanan ikiaikainen liitto. Useimmiten aamuruoka solahtaa kuitenkin pureksimatta, koska pienet nappulat mahtuvat nielusta kokonaisina. (Tosin yleensä kyllä isotkin nappulat mahtuvat kokonaisina kurkustani...) Aamuruuan huuhtelen alas mieluiten viileällä, juuri hanasta lasketulla, raikkaalla kraanavedellä. Toisinaan otan jälkiruuaksi suullisen tai pari Mustan alamaisen lohipohjaista kuivaruokaa, jos hän nirsoilee ja Parempi Mestari on tarpeeksi etäällä, ettei ehdi kiskoa minua heti hänen kupiltaan.



Varsinainen jälkiruoka odottaa kuitenkin ulkona aamulenkin yhteydessä. Ahkerat rusakot ovat uurastaneet koko yön pitkin kylää ja joka-aamuinen papanajahti voi alkaa heti talomme pihalta. Rauhallisesti aluetta kirsulla haravoiden löytää yleensä ne parhaat pipanat, jotka ovat tiiviitä, lohkeavia ja sisältävät kaiken hyvän, jota kasvissyöjän ruuansulatuselimistö ei ole pystynyt hajottamaan. Maku ja tuoksu ovat täyteläisiä ja tuovat mieleen kaiken sen ihanan rusakonlihan, joka vielä muutama tunti sitten on ympäröinyt papanaa.


Aikainen mäyräkoira myös kissankakan nappaa! Ihmiset antavat onneksi usein kissojensa viettää yötä ulkona ja näinpä hiekkaiset alueet ovat oikeita aarreaittoja. Jälleen vainu pökäleestä, kohdistus, tarttuminen kokkareeseen etuhampailla hiekan läpi, napakka puistelu, että enimmät hiekat karisevat maahan ja varmuuden vuoksi pieni pyrähdys pakosalle, koska nämä aarteet maistuisivat myös Paremmalle Mestarille! Hän saattaa ryövätä kakan jopa suustasi, joten tätä makuelämystä ei voi jäädä pitkäksi aikaa mutustamaan, vaan se on parasta päästää jatkamaan matkaansa kohti vatsalaukkua viipymättä jo karkuun juostessaan. Toisinaan kissankakka voi olla myös jäässä pakkasyön jäljiltä ja tällöin se on paras sentään puolittaa ennen nielemistä. (Liian kiireessä nielty suuri kissanuloste voi aiheuttaa yökkäysrefleksin ja aina oksennetun ulosteen syömiselle ei anneta tilaisuutta!)

Aamulenkin buffettiin kuuluu yleensä myös joitakin lintujen levittämiä sattumia, kuten leipää tai kalanruotoja. Variksen nokasta pudonnut leipäköntti on aamukasteessa lionnut ja mukavan pehmeä lisä aamuateriointiin. Jos leipäpala on kovempi, sitä voi joutua pureksimaan, mutta tällöin on taas riskinä, että Parempi Mestari yrittää päästä osingoille. Lokit sen sijaan jakavat toisinaan kalan osia lähiympäristöön. Jos kalaa ei tee mieli juuri sillä hetkellä, sen voi ottaa mukaansa myös tuoksumuistona kierimällä löydössä. Ulkona on ihanaa myös maistella erilaisia ja -makuisia lätäkkövesiä. Ottaisinko tänä aamuna sadevettä, lumensulamisvettä vai kuravettä? Siinäpä vasta pulma!


Mestarin lähtiessä hommiinsa joskus Paremman Mestarin jo mentyä, seuraa seuraava tärkeä juhlahetki: raakaa jauhelihaa kongissa. Jauheliha on pehmää ja muuttuu sitä herkullisemmaksi, mitä kauemmin paketti on ollut avattuna. Aivan tuore jauhelihahan on lähes hajutonta ja mautonta, mutta hieman märkänemisen alkuun päässyt jauheliha herauttaa kuolan suupieliin jo pöydällä odotellessaan.

Näiden herkkuhetkien jälkeen seuraa yleensä useamman tunnin tauko, jolloin on mukava köllötellä vatsansa vieressä ja odotella Paremman Mestarin paluuta. Hänen välipalaleivältään heltiää usein murunen juustoa myös mäyräkoirille ja toisinaan myös ensimmäinen kurkkusiivu kurkun jääkaapissa kuivuneesta päästä. Juuston pehmeä ja rasvainen maku täyttää ihanasti suun ja kurkku on raikas ja mehukas. Onhan kasviksiakin hyvä syödä.



Myöhemmin koittaa pyhä toimitus, kun ihmisruokaa valmistetaan. Hajusta jo voi usein päätellä, mitä lattialle on putoamassa seuraavaksi. Erilaisia liha- ja kasvispalasia saattaakin paeta pannulta ja nopea mäyräkoira on taas tyytyväinen mäyräkoira. Parempi Mestari saattaa yrittää omia hellan ympäristöä itselleen, mutta mikään ei pidättele minua, jos vaikka kanapalanen laskeutuu hellan ja seinän väliin. Pitkä kuononi on paras työkalu sen siivoamiseen.

Iltaruoka on samaa nappularuokaa kuin aamuruoka. Joskus voisi ehkä toivoa lisää mielikuvitusta myös koirien ruokintaan, kun ihmisruokaakin kerran vähintään joka toinen päivä tehdään vaihtuvalla menulla, mutta en valita. Hyväähän se on nappularuokakin. Ja iltalenkillä on taas aikaa tehdä löytöjä luonnonhelmasta.

Parhaita löytöjäni ovat olleet kokonainen lohen pyrstö, puolikas sämpylä ja luu. Maistiaisia on tarjolla usein myös erilaisissa luontoon heitetyissä pakkauksissa. Mikropitsan pahvilautasessa on mm. aina vähän kastiketta jäljellä, jugurttijuomapullon suulta voi saada kielelleen hapantuneen mansikkaisen häivähdyksen ja meetvurstipaketin muoveissa on vielä runsaasti rasvaa.


Jos Parempi Mestari on suopealla päällä, saattaa iltalenkkiä seurata pieni herkkuilottelu jonkin leikin merkeissä. Rally-toko on hänen tähän astisista keksinnöistään paras! Pienen leikkimielisen puuhastelun lomassa saattaa erilaisia härkää, kanaa, kalkkunaa tai tonnikalaa sisältäviä koiranherkkuja upota kourallinen tai pari. Parhaina päivinä mukana on tietenkin nakkeja ja juustoa.

Viimeinen ruokahetki koittaa sängyssä nukkumaan käydessä. Mestari syö aina jotain vielä sängyssä ja hänen rintamuksensa ja partansa puhtaananpito kuuluu tietenkin minulle. Siinä saa vihdoin napostella ihmisruokaa. Joskus myös Mestarin lautasen tai Paremman Mestarin jugurttikupin nuoleminen on illan viimeisiä ruokarituaaleja. Parhaiten nuolemisen pääsee suorittamaan luvan saatuaan, koska silloin kippoa ei tempaista kesken kaiken pois. Joskus olen myös kurottautunut esimerkiksi sohvalta nuolemaan sohvapöydälle unohtunutta lautasta, mutta liian usein olen toistanut saman virheen: siirtänyt epähuomiossa innoissani lautasella lojuvaa haarukkaa, jonka kilahdus paljastaa ruokarosvoukseni ja lautanen katoaa edestäni pikavauhtia.

Onnistuneen ruokapäivän jälkeen uni maittaa aamuun asti. Jos taas päivän mittaan on sattunut joitakin ylilyöntejä, voi joutua käymään useammankin kerran yössä ulkona, mutta heinän syöminen auttaa yleensä ja puhdistaa mukavasti ruuansulatuselimistöä ja aamulla se on taas valmis ottamaan uudet nautinnot vastaan! (Parempi Mestari mutisee joskus jotain kuonokopasta, kun hyvin valvotun yön jälkeen käyn taas kadunvarsilöytöjen kimppuun ja hän yrittää estää minulta rodunomaisen käytökseni...)

Onko siellä mitään syötävää?      
Onko sinulla jotain suussasi?

Ei siellä ollut mitään.
Voitko katsoa seuraavasta ojarummusta?
Voin voin...

Herkkutohtori Lucy ja kaikkienmakujenmaistaja Roni

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kaksi pientä mäyräkoiraa

Olipa kerran kaksi mäyräkoiraa, jotka asustivat korkean palatsin yläkerrassa. Siellä he elelivät ihmispalvelijoidensa kanssa mukavasti kisaillen ja herkkuruokia maistellen.

Eräänä päivänä mäyräkoirille tuli kiista siitä, kumpi jaksaisi kävellä pidemmän lenkin.
"Minä olen nuorempi ja vahvempi ja varmasti jaksan kävellä pidemmän lenkin kuin sinä!" sanoi Musta mäyräkoira.
"Sinä juokset itsesi nuoruuden innossasi uuvuksiin edestakaisin turhia kiemuroita tehden. Minä sen sijaan olen kokeneempi ja sitkeämpi, enkä kuluta itseäni turhiin pyrähdyksiin", totesi Punainen mäyräkoira.

Jotta kiista ratkeaisi, päätettiin tehdä aurinkoisena päivänä oikein oikein pitkä lenkki. Ihmispalvelija otettiin mukaan kummankin jaksamista arvioimaan.



Ensimmäisen kilometrin jälkeen kumpikaan ei tuntenut tippaakaan väsymystä. Molemmat olivat myös keventäneet oloaan ruuansulatuskanavan loppupäästä. Matka joutui hyvin, kunnes eteen tuli tienristeys.


Musta mäyräkoira olisi halunnut vasemmalle ja Punainen mäyräkoira oikealle. Ihmispalvelija päätti, että jatketaan suoraan.


Pienen matkan päästä mäyräkoirat olisivat yhteistuumin halunneet käydä tarkistamassa lumeen hautautuneen ojarummun. Hyvä haltijakummi oli kertonut heille unessa ojarummussa mahdollisesti odottavasta aarteesta. Ihmispalvelija ei ollut nähnyt samaa unta ja hän epäili, ettei ojarummussa olisi mitään, eikä näin ollen suostunut kahlaamaan lumessa perässä. Musta mäyräkoira vannoi vielä palaavansa.


Matkan edetessä mäyräkoirat kierivät ja telmivät, juoksivat kilpaa ja yrittivät kaikin keinoin väsyttää toinen toisiaan, mutta yhä vain kumpikin asteli eteenpäin yhtä pirteänä.


Jonkin matkan päästä ihmispalvelija johdatti mäyräkoirat lumottuun metsään. Ahtaalla polulla kulkemisen helpottamiseksi ihmispalvelija päästi itsensä irti mäyräkoirien taluttimista. Lumotussa metsässä on sellainen taika, että ihmispalvelija on pidettävä koko ajan näkökentässä, ja jos hän hetkeksi katoaa, on heti käännyttävä takaisin ja etsittävä hänet, koska jos ihmispalvelija jää liian kauaksi aikaa näköyhteyden ulottumattomiin, saattaa metsä nielaista hänet kokonaan, eivätkä mäyräkoirat ehkä koskaan enää näkisi ihmispalvelijaansa!


Tämä edestakaisin juokseminen kulutti kummaltakin vähän enemmän energiaa, kun myös muita metsän ihmeitä oli tarkkailtava, mutta tärkeintä oli, ettei ihmispalvelija joutunut metsän peittoon. Kovin usein ihmispalvelija ei ehtinyt kadota, kun Musta mäyräkoira kääntyi katsomaan tuon tuostakin ja muutaman kymmenen metrin välein kävi vielä varmistamassa hypähtämällä etutassut ihmisen polvia vasten, että hän todella on siinä, eikä vain jokin kuvajainen hänestä.


Kun ihmispalvelija vielä jakoi voimaa antavia nakkeja taskustaan, ei kumpikaan tohtinut kulkea kovin kauas hänestä.

Metsäpolku päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja saavuttiin pellon reunaan. Sinne saavuttaessa ihmispalvelija oli taas turvallisesti narussa kiinni, eikä häntä tarvinnut enää vahtia. Pellolla oli kuitenkin hyvä hankikanto ja mäyräkoirat alkoivat iloisen karkeloitsevan painin. Ihmispalvelija ei millään saanut hihnoja pysymään suorina ja niinpä hän laski mäyräkoirat vierelleen peuhaamaan hihnoineen päivineen.

Pian alkoi kotipalatsi häämöttää pellon reunan takana, eikä kumpikaan mäyräkoirista ollut vielä yhtään väsynyt! Matkaa oli jo taitettu yli 5 kilometriä, mutta mäyräkoirat päättivät, että olisi jatkettava vielä pidemmälle, jotta voittaja ratkeaisi. Mutta voi! Ihmispalvelija ei jaksanutkaan enää kävellä yhtään pidemmälle! Hän valitti nälkää ja väsymystä ja niinpä mäyräkoirat joutuivat palaamaan takaisin kotiin eikä vielä tänäkään päivänä tiedetä, kumpi niistä jaksaa kävellä pidemmän matkan!

Sen pituinen se. Lenkki.