Hiihtämättömyysloma ja karkaamattomuuspäivä

Roni: Tämä viikko oli Emännällä hiihtolomaviikko.

Lucy: Eikä varmasti ollut.

Roni: Oli oli!

Lucy: En minä huomannut hänen hiihtävän kertaakaan?

Roni: No ei sillä tavalla hiihtoloma, mutta loma kuitenkin. Se on vain sen loman nimi. Vähän niin kuin tänään oli karkauspäivä, mutta eihän meistä kukaan kuitenkaan karannut.

Lucy: Karkasithan sinä!

Roni: Enkä karannut!

Lucy: Sinä juoksit yksin metsään, etkä tullut takaisin. Se on karkaamista.

Roni: No en tullut ihan heti EKASTA käskystä takaisin, mutta kyllähän minä sitten tulin. No joka tapauksessa, koska on ollut tämä hiihtämättömyysloma, niin olimme tiistaista lähtien Ninnin ja Moonan luona!

Roni: Heti tiistaina Emäntä oli varannut meille hallin rally-tokotreenejä varten. Olimme kaikki neljä mukana, mutta jostain syystä Moonasta ei tullut kuvaa. Jostain syystä Moonasta ei tullut oikeastaan yhtään kuvaa koko reissun aikana...

Lucy: Hän ei pysy koskaan paikallaan niin pitkää aikaa, että hänestä ehtisi ottaa kuvan! Tai sitten hän on ulkona, kun muut ovat sisällä kuvauksellisesti.

Ninni valppaana. Rauhallinen, toisinaan jopa hieman uneliaan flegmaattinen Ninni herää toimintaan, kun on kyse rally-tokosta. Hän saattaa jopa riehaantua ja haukahtaa vuoroaan odottaessaan!

Lucy: No oli Moonastakin yksi kuva. Tai hänen hännästään. MINUN PÄÄLLÄNI!

Hei kaveri hei! Viitsitsä et sä viitsis?!

Lucy: Noin periaattessa Moona kunnioittaa minua suuresti ja antaa minun olla rauhassa. Periaatteessa. Kiusa se on pienikin kiusa.

Roni: Jännintä viikossa oli, että eräs Emännän sukulainen oli kylässä myöskin ja hänellä oli mukana hänen puolitoistavuotias pentunsa!

Lucy: Ihmisten kohdalla puhutaan lapsesta...

Roni: Pikkuihminen oli ensimmäisenä iltana aivan äimistynyt siitä, että paikalla oli jopa NELJÄ koiraa ja aluksi hän juoksi meidän koirien välillä, osoitteli meitä etukäpälällään ja kiljui. Samalla kävi ilmi, että Moona ja Ninni eivät olleetkaan koskaan nähneet niin pientä ihmistä. Mehän ollaan sentään tehty tuttavuutta jo muutaman pienen ihmisen kanssa, että me ei hämmennytty hänen läsnä olostaan. Ninni ja Moona sen sijaan kulkivat seinän vieriä pitkin pari ensimmäistä päivää.

Karkauspäivä näytti näin talviselta. (Moona, Roni ja Ninni)

Lucy: Ulkona Moona löysi sisäisen paimenkoiransa ja hän seurasi lapsen jokaista askelta ja kävi huolestuneena tökkimässä lapsen äitiä, jos hänestä näytti, että pentu tai siis lapsi, on kulkenut yksin liian kauas. Lapsi oli tottunut eläimiin ja hän osasi (päin naamaa kiljumista lukuunottamatta) kohdella meitä kauniisti. Sovittiin, että yksi makuuhuone on koirien turvapaikka ja hän kunnioitti sopimusta alusta asti. Hän ei myöskään koskaan repinyt ketään meitä turkista vaan silitti nätisti, jos halusi koskea meihin, tai tökkäsi hyvin kevyesti kirsuun. Mutta pääasiassa hän oli tyytyväinen, kun sai katsella meitä. Yhteiselo sujui siis rauhallisesti.

Roni: Lapsi-ihminen oli myös siitä mukava, että häneltä putosi ruokaa lattialle ehkä hieman keskiverto aikuisihmistä useammin. Ei jatkuvasti, mutta sopivasti silloin tällöin.

Ninni

Roni: Pikkuisen minusta oli epäreilua, että torstaina rally-tokotreeneihin Emäntä menikin Ninnin ja Moonan kanssa eikä meidän, hänen uskollisten kisakoiriensa kanssa!

Lucy: Niin Emäntä kai haaveilee kisailevansa myös Ninnin ja Moonan kanssa. Ninnillähän on oikeus kisata voittajaluokassa rally-tokossa ja Moonan kanssa olisi tarkoitus aloittaa alokasluokassa jossain vaiheessa. Moona osaa oikeastaan jo avoimen luokankin liikkeet, mutta hänelle on hieman haastavaa olla paikoissa, joissa on paljon muita koiria. Hän on kyllä treenannut sitä paljon oman emäntänsä kanssa, että kyllä hän nykyisin pystyy jo keskittymään, vaikka muita onkin paikalla. Hieman on arvoitus vielä, kuinka hän käyttäytyy vieraassa paikassa, vieraiden koirien ja ihmisten keskellä...

Tästä syystä Moonasta on varmaan niin vähän kuvia. Hän on aina jossain omissa puuhissaan hyvän matkaa muiden edellä. Häntä kutsutaankin leikkisästi tiedustelijaksi.

Meistä Ninnin kanssa on taas paljon kuvia, koska me olemme pääjoukko, joka kulkee tiiviisti ihmisten läheisyydessä.

Roni: Tänään oli ihana ulkoilusää, kun oli satanut vähän lunta, oli pikkuisen pakkasta ja aurinko paistoi. Huonoa oli kuitenkin se, että uusi lumi tarttui koko ajan tassun pohjiin lumikokkareiksi ja täytyi pysähtyä tuon tuosta putsaamaan jalkoja. Meillähän on se tapa, että me jäämme Lucy-neidin kanssa paikallemme istumaan tassu ylös kohotettuna, että Emäntä tietää tulla auttamaan jalan putsauksessa, mutta hän oli toivottoman hidas kulkemaan edestakaisin tuolla pehmeällä lumipeitteellä.

Lucy: Minustakin häntä joutui odottamaan kohtuuttoman kauan! Aina hän ei edes huomannut katsoa taakseen, vaan minäkin jouduin välillä linkuttamaan perässä lumikökkäreet varpaiden välissä.

Muuten elämä on aika mallillaan.

Koko viikonloppu samalla teemalla

Roni: Lauantaina käytiin lenkillä puuharepun kanssa. Puuharepussa oli mukana pakastettu sorsalintu ja kartio. Harjoiteltiin siis lenkin ohessa rally-tokoa ja vesiriistan noutamista kuivalla maalla. Vaikka satoi vettä koko ajan, niin kokonaisuus oli niin toimiva, että tehtiin sunnuntailenkki samalla sapluunalla. Tänään onneksi ei satanut, niin oli aika paljon hauskempi ulkoilla.

Tänään Emäntä myös tajusi laittaa nastakengät jalkaansa. Pururadalla olikin vielä paikka paikoin lunta ja jäätä, joten lauantain lenkillä oli välillä jännitystä elämässä, kun hän taiteili tavallisilla kengillä jäätiköiden yli. Polvikaan ei ole vielä aivan sataprosenttisesti palautunut, joten epätasaisilla, liukkailla pinnoilla käveleminen on vielä melkoista köpöttelyä. Varsinkin loppumatkasta polvi saattaa vielä turvota ja lakata taipumasta. Emäntä miettikin, että potilastietoja kerätessä pitäisi kysyä muiden tietojen lisäksi, onko ihminen koiraharrastaja. Lääkärihän sanoi, että kivun sallimissa rajoissa voi tehdä mitä vain, mutta tulikohan hänelle mieleen, että kun koiraharrastajalle antaa vapaat kädet (tai jalat) tehdä mitä vain, niin koiraharrastaja ei sitten himmaile, vaan könyää niitä samoja mäkisiä, sivuttain kaltevia jäisiä metsäpolkujaan, mitä muutenkin kulkisi. Onneksi hän ei ole kaatunut, koska sitten tarvitaan varmasti Medi-Heli paikalle, jos hän uudelleen lakoaa polvilleen johonkin vitelikkoon.

Tänään Lucy-neiti sai leikkiä linnun noutoa ensin. Yleisesti ottaen hän on sitä mieltä, että kuolleet linnut sopivat lähinnä päällä kierittäviksi, mutta kun jaossa on raakaa jauhelihaa, niin hän on valmis myöntymään ja kuljettamaan linnunraatoa suussaan.

Riistakosketus näyttää myös herättävän Lucy-neidin sisäisen saalistajan ja hän on linnun noutojen jälkeen aivan vallaton. Eilen hän haastoi minua leikkiin ja yritti näykkiä minua niskasta. Tänään hän jäi kiljumaan peräämme, kun oli minun vuoroni noutaa lintua. Treenien jälkeen hän haastoi Emäntää leikkimään kanssaan ja jopa näykki Emännän housunlahjetta! Lucy-neidin tuhma tapa, jonka Emäntä oli hänestä onnistuneesti kitkenyt pois alle yksivuotiaana, on yhtäkkiä palannut 7-vuotiaana.

Minua varten Emäntä oli tehnyt linnulla pienen laahausjäljen. Verijälkeen verrattuna laahausjälki on kivempi, kun sen saa jäljestää yksin irrallaan ja saa mennä niin lujaa kuin tahtoo! Minä jäljestäisin varmasti 1,2 kilometrin mejän VOI-jäljenkin varttitunnissa, jos saisin mennä yksin omaa vauhtiani! Harmi, ettei sellaista taitoa arvosteta. Videolta on leikattu katsojan kannalta tylsät 40 sekuntia, joiden aikana olen metsässä jäljestämässä lintua ja kuljetan sitä takaisin päin. 

Vielä tätä suoritusta täytyy kuulemma harjoitella. Lintua ei saisi tuolla tavalla tiputtaa suustaan, kun ohjaaja tulee näkyviin, vaan pitäisi ilman tuota erillistä käskyä tuoda lintu ohjaajalle asti. Tuossahan on olemassa aina se pieni ristiriita koiran mielessä, kun on juuri löytänyt ihanan linnun ruumiin metsästä, niin miksi se pitäisi heti luovuttaa ihmiselle? Toisaalta ihmisellä on jemmassa herkullista jauhelihaa, jota saa heti, kun linnun vie ohjaajalle asti, joten kumpi on parempaa: lintu vai jauheliha? On tämä kuitenkin jo hieno suoritus, kun otetaan huomioon, että vasta 10 kuukautta sitten ensimmäisen kerran siirsin sukkahousuihin käärittyä lintua Emäntää kohti sisällä eteisessä. Monta toistoa ja muutama jauhelihakilo myöhemmin ollaan tässä tilanteessa. Ehkä vielä muutama kilo jauhelihaa lisää ja lintu tulee jo suoraan metsästä käteen asti?

Ennen kotiin paluuta harjoiteltiin vielä kartion kanssa muutamat merkille lähetykset. Kyllähän se jo ihan kivasti löytyy. Reppu oli hämäykseksi maassa ja minä ehkä muutaman kerran meinasin juosta ensin repulle, kun se lintu oli siellä, mutta löysin sitten sen merkinkin. Emäntä oli jostain lukenut, että koiran kanssa pitäisi jokainen käsky harjoitella 20 eri paikassa, 20 eri häiriöllä ja tehdä 20 toistoa, jotta käsky olisi varmasti hallussa. Tämä oli nyt treenipaikka nro 13 ja häiriönä ohi lenkkeillyt ajokoira. Toistoja tehtiin viitisen kappaletta. Muutama paikka, toisto ja häiriö on vielä tekemättä ja kokematta...

Viimeaikaisia asioita

Lucy: Ronin jalkaa käytiin näyttämässä eläinlääkärille ja lääkäri totesi sen paranevan itsestään ja niin se paranikin. Mutta ennen kuin Ronin jalka ehti parantua, niin Emäntä teloi oman koipensa hiihtäessä (hiekkaa ladulla) ja niinpä meidän lenkkeilytauko venyi vielä toisen sairasloman verran. Sitä sairaslomaa mentiin sitten kyllä jo viettämään Moonan ja Ninnin luo, joten me pääsimme sentään ulkoilemaan tarhaan ja Moonan ja Ninnin ihmisten kanssa pääsimme oikealle lenkillekin. No vähitellen Emännänkin polvi on taas alkanut taipua, joten ehkä meillä lähiaikoina on taas kaikilla jalat kunnossa.

Viime viikonloppuna oli myös mäykkykerhomme vuosikokous. Jotenkin se vuosikokous eteni niin, että lopulta meidän Emäntämme huomasi olevansa kerhon puheenjohtaja. Kauheasti ei ollut kuulemma ollut sille paikalle tunkua ja hänellekin se pesti lankesi aivan pyytämättä. Katsotaanpa, kuinka jännittävä vuosi tästä vielä tulee.

Vuosikokouksessa palkittiin myös viime vuoden eli 2019 menestyneet koirat. Roni oli taas Vuoden Vesiriistakoira tosin siitä syystä, että oikeasti kerhon parhaan vesiriistakoiran tuloksia ei ollut ilmoitettu kerhon sihteerille, mutta hän oli siis paras ilmoitetuista koirista. Minä sain palkinnon viimevuotisista valionarvoistani eli Suomen, Norjan, Ruotsin ja Pohjoismaiden jäljestämisvaliontitteleistä ja sen lisäksi sain kiertopalkinnot Vuoden MEJÄ-nenä, Vuoden Metsästyskoira ja Vuoden (rally-)toko-koira. Kyllä siellä vielä jaettiin palkintoja muillekin...!

Tiistaina minä kävin työkeikalla läheisessä Palvelukeskuksessa työkaverini ja hyvän ystäväni Snoopyn kanssa. Meidän iloinen tyttöenergia sai hymyn aikaiseksi monille kasvoille.

Kuulostiko sinustakin Snoopy siltä, kuin jossain olisi pudonnut pullapala lattialle?

On meillä ollut sitten ihan tavallistakin eloa. Kolmen viikon tauon jälkeen käytiin rally-tokotreeneissä toteamassa, että kaikki vanhat ongelmat ovat yhä tallella. Tänään käytiin metsäpolulla lenkillä ja paluumatkalla nähtiin taas kauriita. On jännää, kun niitä pääsee näkemään melkein yhtä läheltä, kuin jos ne olisivat eläintarhassa, mutta välissä ei vain ole aitaa. Onneksi kauriit eivät ole vaarallisia ja ne aina väistävät meitä lopulta.

Roni edellä...

...ja minä perässä. Näin me yleensä etenemme.

Kännykän zoomi ei ole kovin hyvä. Tai ainakin se on herkkä kahden mäyräkoiran hihnan kiskomisesta aiheutuneelle käden tärinälle...

Ystävänpäivän poseerauksia koirapuistossa.

Kotimme sisustusta on ehostettu kahdella tarrajulisteella. Emäntä ei ensin uskonut, että nämä toimisivat, mutta hyvin tarttuivat suoraan seinään kiinni ja ainakin niiden on luvattu myös irtoavan, mutta sitä ei ole kokeiltu.

Ontuen

Lucy: Tällä viikolla on ollut Ronin vuoro ontua jalkaansa. Alkuviikosta Emäntä huomasi joku päivä, että Roni syökin ruokaansa istuen (ei outoa) oikeaa etukäpälää ilmassa kannatellen (outoa). Ulkona koirapojalla oli kuitenkin menohalut tallella, joten käytiin muutaman kilometrin lenkki, eikä ontumista edes ilmennyt koko ajan.

Keskiviikkona ontumista oli niin vähän, että käytiin ihan kunnon lenkillä, mutta illalla Roni taas ontui. Emäntä ajatteli, että on joku venähdys tapahtunut, kun alkuviikosta käytiin koirapuistossa ja Roni riehui lelun kanssa.

Torstaina ei lenkkeilty ollenkaan. Vähän harjoiteltiin rally-tokoa sisällä, mutta Roni ontui niin ikävännäköisesti, ettei Emäntä paljoa raaskinut hänen kanssaan tehdä asioita.

Perjantaina Mestari käytti meidät ulkona, eikä hän laittanut ontumista merkille. Illalla ontuminen oli taas selvästi näkyvillä. Tässä vaiheessa tassua oli jo syynätty moneen kertaan tikkujen ja haavojen varalta. Käännelty ja väännelty ja etsitty aristavaa kohtaa tuloksetta.

Perjantaina Emäntä aktivoi meitä tällaisella nappularadalla. Purkki lipesi vähän käsistä... (Ihan kaikkea ei saatu syödä, kun tuossa oli kuitenkin useamman päivän ruoka pitkin eteistä...) 

Lauantainakaan ei lenkkeilty, mutta illasta Emäntä huomasi, että keskimmäisen polkuanturan ja kinnerkynnen välille oli turvonnut iso paise. Vaikka nyt oli näkyvillä, mistä ontuminen johtuu, niin edelleen pysyy mysteerinä, miksi jalka on turvonnut ja miksi patti on tullut.

Tänä aamuna Emäntä yritti taas kerran laittaa kaikki valot päälle ja ikkunan ääressä katsoa tassua oikein oikein tarkasti, miksi patti on turvonnut. Iho ei näytä punoittavan mistään kohdasta tai olevan rikki mistään kohden. Roni yksin tietää, mitä hänen jalalleen on käynyt, jos tietää, mutta ei ole osannut antaa vinkkiä, että mistä kiikastaa.

Herättäkää minut, kun Roni on taas kunnossa ja jotain tapahtuu... 

Alkuviikosta on varmaan soitettava eläinlääkärille, kun pitäähän poika saada taas liikkeelle. Aika kiltisti ollaan oltu äkkiä näin minimaalisella liikunnalla, kun minuakaan ei ole sitten viety erikseen pidemmille lenkeille, mutta välillä on vähän laitettu ulkona painiksi, kun turhauttaahan tämä paikallaan sisällä makoilu pidemmän päälle.