tiistai 31. toukokuuta 2016

Blogi 1 vuotta!

Meinasi livahtaa ohi tämmöinen merkkipaalu (ja vähän livahtikin), mutta meidän blogihan on ollut jo vuoden olemassa!

Ja meillä on jopa lukijoita! Kiitos teille blogikamut ja muut ohikulkijat!



Ja erityiskiitos uskollisimmalle lukijallemme eli Mestarille! <3 ;)

maanantai 30. toukokuuta 2016

Kaikkea sitä sattuukin

Männä viikolla mekin pyrittiin kirjastoon. Meitä sinne tosin ei ajanut niinkään kirjat vaan aamusade. Kirjaston ovella oli mukava katos. Kirjasto ei ollut auki, joten jouduttiin jatkamaan matkaa sateessa.


Myöskin jo edellisviikon tapahtumina mainittakoon ulkoilureittiemme varsille ilmestyneet puistonpenkit. Täytyi oikein kiivetä penkille tutkimaan, että mistäs tämä on tähän lennähtänyt.



Emännällä on nyt muka niin kamalasti töitä ja sitten meidän harrastukset vielä päälle, ettei ehditä enää kirjoittaa syväluotaavia, herkkätunnelmaisia arjenpalasia tänne, mutta tässä nyt jotain sentään pintaraapaistuna. Viime viikolla käytiin myös rallytokossa ja Musta alamainen sai osallistua näyttelytreeneihinkin. Minä kai osaan jo esiintyä sen verran hyvin, ettei minun tarvitse enää harjoitella.

Viikonloppuna tapahtui myös mukava juttu, kun perjantaina vähän ennen kolmea Emäntä sai minulle peruutuspaikan mejäkokeeseen! Mejäkokeisiin on vaikea päästä, koska harrastajia on paljon ja kokeita vähän. Mekin kuulutaan jo kahteen kerhoon, koska kerhojen omiin kokeisiin pääsee helpommin. Sitten Emäntä on vielä niin aloittelija jäljenteossa, että sekin rajaa pääsymahdollisuuksia. 
    Nyt kuitenkin oli Facebookissa tullut ilmoitus minuutti aiemmin, että olisi aloittelijalle paikka auki. Viisi minuuttia myöhemmin minut oli ilmoitettu mukaan. 20 minuuttia myöhemmin tuli ilmoitus, että olemme saaneet paikan ja kaksi tuntia sen jälkeen oli käytännönjärjestelyt hoidettu. Niinpä lauantaiaamuna kello viisi lähdettiin matkaan.

Koiralle mejäviikonloppu tarkoittaa viikonloppua autossa, mutta kyllähän se vartin uurastus korvasi tämän odottelun!
(Eikä naureskella siellä minun pinkeille varusteilleni! Pinkki sopii kaikille.)
 Emäntä rymysi ensin lauantain metsässä jälkiä tehden ja sunnuntaina oli minun vuoroni. Tein mielestäni hyvää työtä. Jälki oli n. 22 tuntia vanha (sääntöjen mukaan 12 tuntiakin olisi riittänyt) ja sitä oli helppo seurata. Välillä kävin tarkistamassa huvikseni yhden kuivan kuusikon alustan jäniksistä ja oli hauskaa, kun Emäntä ja tuomari könysivät raapivien kuusten keskellä kanssani. Sitten kävin kahlamassa ja juomassa ja kerran pysähdyin aivastelemaan oikein tosissani, mutta jatkoin matkaani kuin mitään ei olisi tapahtunut. Me Emännän mielestä mentiin jo aika rauhallisesti harjoituksiin verrattuna, mutta tuomari sanoi, että kamalasti liikaa vauhtia. Maksimi aika jäljelle on 45 minuuttia, Lucy-neiti hoitaa homman puolessa tunnissa, mutta minä vedin pohjat ja menin vartissa.

Niin no joo kävi siinä sitten se yksi pikku kämmi. Tai no kaksikin. Lopussa ryntäsin vähän liian vauhdilla ja jouduin kaadon ohi. Noin 30 metriä olisi ollut kaadolle ja AVO1-tulokseen lähes täysillä pisteillä (tuomari sanoi näin lopuksi), mutta minä eksyin. Minut palautettiin jäljelle ja eksyin uudestaan. En oikein jaksanut keskittyä kai kunnolla. Viimeisellä yrityksellä löysin kaadolle, niin että sain taas tuloksen AVO3 ja viisi pistettä paremmat pisteet eli 27p.

Emäntä vähän pihisi ja puhisi kiukuissaan aluksi (vähäuninen viikonloppu, yli 600 km autoilua ja 55 euroa koemaksua ja sitten minä, oho hups, eksyn jäljellä...), mutta tuomari kehui minua niin kovasti hyväksi jäljestäjäksi ja kympin koiraksi, että ehkä harjoitellaan vähän vauhdin hidastamista tänä kesänä ja sitten mennään taas.

Älä sure Emäntä! Meillähän oli kuitenkin mukava viikonloppu, tavattiin uusia kivoja ihmisiä ja koiria ja kuolema kuittaa univelat.
Tai kesäloma.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Kotipuuhailua ja leikkitreffit

Lopulta tämä päivä ei ollutkaan ihan niin pitkäveteinen kuin miltä aamulla näytti.
Kärpänen herätti meidät Paremman Mestarin kanssa jo ennen seitsemää, vaikka muuten olisi saatu tänä aamuna nukkua pidempään. Yritettiin vuorotellen saada sitä kiinni, kunnes Parempi Mestari lopulta nousi, haki lehden ja liiskasi kärpäsen. Minä sitten nousinkin jo ylös ja hieman itselleni epätyypillisesti pyrin ulos samantien, joten Parempi Mestarikin joutui sitten nousemaan ja lähtemään kanssani ulos.

Aamupäivä köllöteltiin Mustan alamaisen kanssa ja seurailtiin, kun Parempi Mestari teki askareitaan. Lopulta hän laittoi tietokoneensa ja kalenterinsa pois mentiin koirapuistoon.

Siellä tuli melkoisen kuuma, kun minä hain frisbeetä ehkä puolisen tuntia täysillä juosten!


Minä istuskelin penkillä sillä aikaa, kun te Paremman Mestarin kanssa riehkasitte, mutta lämmin tuli siinäkin.


Joku mukava ihminen on tuonut koirapuistoon tuollaisen hyvän vesikupin. Vesi tuotiin kyllä mukanamme pullossa, mutta kunnon metallikuppi pysyy paikallaan muovisia matkakuppeja paremmin.


Sovittelin myös välillä itseäni penkin alla olleeseen kuoppaan. Joku muu on sen alunperin kaivanut. Minä vain siirtelin hieman pintamaata, että sain alta viileämpää maata itseäni vasten.


Minäkin kävin välillä tuolla kuopassa pyörähtämässä leluineni, mutta en malttanut kauaa pötkötellä.


Sitten tänään olikin yks kaks siivouspäivä! En edes muistanut, milloin olen viimeeksi kuullut imurin ääntä.

Voisitteko uskoa, että 1,5 vuotta sitten tämä urho huusi kauhuissaan, kun imuri käynnistettiin?


Mikäs ihme tuo nyt on... Kyllähän sitä kaikenlaiseen tottuu ajan kanssa. Paitsi luukusta putoavaan postiin. Ja rappukäytävän siivoukseen. Ja naapurin ovikellon soimiseen...

Mutta laittakaapa rasti seinään, että tänään MINÄ varastin ruokaa LUCY-NEIDIN kupista! Vaaka pyörähti jokin aika sitten Lucy-neidin alla sellaisiin lukemiin, että dietti alkoi välittömästi. Nyt Lucy-neiti kai ajatteli, että jos ei tule enempää ruokaa kuppiin, niin ei kannata edes vaivautua syömään.

En minä muuten olisi nirsoillut, mutta se uusi lisäravinne saa minun vatsani tuntumaan ihan oudolta. Se minut aamullakin ajoi ylös heti kärpäsen herätettyä. Pitäisi muka olla hyväksi iholle ja turkille, mutta vatsasta ei pullon kyljessä ollut mitään mainintaa.

Sitten käytiin leikkimässä Himmun kanssa! Hän on jo puolivuotias, reipas coton de tuléar -tyttönen. Me juostiin Himmun kanssa melkoista rundia ja välillä hän juoksi ympyrää, vaikka minä jäin paikoilleni. Kuviin häntä ei ehtinyt saada sitten millään.




Minä seurailin moista mylläämistä hieman sivummalta. Mutta olihan kuitenkin taas mukava päivä ja lopulta ihan puuhakaskin.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Metsäretki


Lauantaina oli pitkästä aikaa hieman kostea päivä. Jonkinlaista usvanomaista pikku tihkua leijui ilmassa jo aamusta asti.

Minun polkuanturavaroitusjärjestelmäni laukesi välittömästi ja varoitti minua astumasta märälle asfaltille. Könttyröin sen verran onnistuneesti vastaan, että saimme ulkoilla kuin kissat pihalla pitkissä flexeissä mielemme mukaan käyskennellen.

Päivällä ulkoiltiin koirapuistossa ja minä sain uuden frisbeen! Talvella ostetussa oli jo sen verran kookas reikä keskellä, että Emäntä yritti hankkia nyt hieman kestävämpää luonnonkumia. Aika näyttää. Ekalla kerralla ei tullut reikää. Täytyi vähän komentaa Emäntää, kun hän ei ollut tarpeeksi nopea heittämään.


Tänään olikin sitten taas kaunis, aurinkoinen päivä. Käytiin pitkästä aikaa kiertämässä eräs pitempi metsäpolku. Matkaa taisi kertyä noin 8 kilometriä.
(Usein kysyttyjä kysymyksiä: Mäyräkoirat eivät varmaan tarvitse paljoa liikuntaa, kun ovat niin pieniä? -Kyllä tarvitsevat liikuntaa aivan kuten muutkin koirat.
Jaksavatko mäyräkoirat tehdä pitkiä lenkkejä, kun niillä on niin lyhyet jalat? -Kyllä jaksavat aivan yhtä pitkiä lenkkejä kuin muutkin koirat.)


Matkan varrella saattoi nähdä myös epämäyräkoiramaista käyttäytymistä, kun kuumuuden karkottamiseksi maastonakit ryömivät jos jossakin lätäkössä ja suonsilmässä.

Kuvan rahkasammalikossa myös minä kierin ja työnsin itseäni pitkin kosteita sammalia.



Kesken matkan näimme hieman pelottavia jälkiä polulla ja haistoimme ikävän hajunkin. Polkua pitkin oli nimittäin kulkenut enduropyörä jos toinenkin ja eräässä kohdassa haisi bensallekin. Onneksi tuota metsien kauhua ei kuitenkaan näkynyt ja saimme retkeillä rauhassa.


Tuossa metsäpolussa on se hauska puoli, että tyynellä ilmalla, kuten tänään, lintujen liverryksen lisäksi sai kuunnella lähes koko matkan myös liikenteen huminaa. Jos eräily hirvittää, niin on mukava tietää, että sivistys jyrisee jatkuvasti muutaman kilometrin päässä ohi 80 kilometriä tunnissa. Valokuvista sitä ei huomaa, että tuossakin hetkessä oli mukana täysperävaunun etäinen jytinä.


Tämä kohta on Emännän suosikki. Se muistuttaa hänen mielestään Lappia. Mikä ikinä se sellainen "Lappi" onkaan... Ilmeisesti hän on jossain sellaisessakin paikassa joskus ennättänyt käymään ennen meitä.


Minulla alkoi loppumatkasta jo vähän askel painaa, mutta olin sentään ehtinyt kieriä matkalla todella herkullisessa ulosteläjässä, joten olin kuitenkin tyytyväinen lenkkiin. Tyrmistykseni oli siksi melkoinen, kun kotiin päästyämme jouduinkin heti ensimmäisenä suihkuun! Emäntä jynssäsi koko herkullisen odöörin pois niskastani.

Minäkään en ymmärrä, miksi meidät aina ensimmäisenä suihkutetaan kotiin palatessa, jos olemme vähänkään kostuneet tai rapaantuneet, mutta sitten Mestari saa tallustella vapaasti kotona hiekkaisena ja haisevana. Miksei Emäntä houkuttele häntä nakkipalalla suihkuun?

lauantai 21. toukokuuta 2016

Rally-tokoilua tauon jälkeen

Torstaina käytiin pitkästä aikaa, varmaan yli kuukauden tauon jälkeen, rally-tokotreeneissä. Tällä välin olivat lumet sulaneet ja treenipaikka vaihtunut ulkokentälle. Ei oltu ennen käyty tuolla, mutta löydettiin kuitenkin perille ensiyrittämällä.


Rata oli tällä kertaa avoimen luokan rata, kun kaikki muut ovat jo kisanneet ja edenneet urallaan. Mehän ollaan alokasluokassa, koska vasta tänä vuonna aloitettiin, eikä olla koskaan kisattu. (Eikä ole ihan varmaa, että kisataanko edes. Meidän Emäntä jännittäisi kuitenkin niin paljon, että koko homma menisi ihan pipariksi.) Meille siis ei ole niin nöpönuukaa, minkä luokan tehtäviä tehdään.

Ensimmäisellä kierroksella minä löin kaikki ällikällä ja seurasin todella kiinnostuneena Emäntää, haksahdin vain vähän houkutuksella nuuskimaan lihapullarasiaa ja jopa seisoin paikallani kiltisti sen aikaa, kun Emäntä kiersi minut ympäri. Treenitauko ja vain satunnainen tehtävien harjoittelu sopi minulle. En mennyt ylikierroksille.

Minä annoin sitten houkutella itseäni vähän työläämmin. Kiskon kyllä radalle aina mielissäni (jopa niin, että joskus kun pitäisikin odottaa paikallani, ja hihnani on kiinni tolpassa, yritän rynnätä kaikin voimin ja se vähän tuntuu kaulassa...), mutta sitten radan hajut vievät minut mennessään enkä malta kuunnella Emäntää lainkaan. 

Toisella kierroksella minä sitten annoin vallan mäyräkoiravieteilleni ja kuljin myöskin nenä maassa tahmeasti kuunnellen, ettei jäänyt liian hyvä mieli minun suorituksestani.

Ja tasapuolisuuden vuoksi minä olin toisella kierroksella kuuliainen ja pidin pääni ylhäällä, että kuitenkin vähän intoa jäi Emäntään jäljelle, että päästään vielä uudestaankin treeneihin.

Mäyräkoiran kanssa harrastamisen suola on juuri siinä, että ihminen voi kokea onnistuneensa ja epäonnistuneensa yhtä aikaa. Olo ei koskaan ole liian varma, mutta pieni toivon kipinä jää silti aina elämään, että ehkä ensi kerralla kaikki sujuu mallikkaasti...

maanantai 16. toukokuuta 2016

Ronin ensimmäinen mejä-koe

Lauantaiaamuna startattiin Paremman Mestarin kanssa jo anivarhain. Lucy-neiti jäi kotiin Mestarin kanssa. Arvelin, että jotain kivaa mahtaa olla luvassa.

Tuonne meidän varmaan pitäisi mennä.
 Määränpäänä oli jonkinlainen metsästysmaja. Parempi Mestari  laittoi minut ulkotarhaan vahtimaan pihaa ja meni itse sisälle majaan. Pihassa oli kolme tarhaa ja jopa seitsemän koirankoppia niiden lisäksi.

Jonkin ajan päästä ajettiin jonnekin toiseen paikkaan, mutta minut jätettiin autoon. Iltapäivällä Parempi Mestari jätti minut vielä uudestaan muutamaksi tunniksi ulkotarhaan. Päivä oli muuten aika tylsä, mutta  yhden havainnon tein ja se sai minut jatkuvasti odottamaan asioiden saavan paremman käänteen. Ilmassa tuoksui verelle! Erään kiven juuressa oli veripulloja ja ne tuotiin yksitellen takaisin ja huuhdottiin ämpärissä. Samoin veriset sienet. Aina kun Parempi Mestari otti minut tarhasta hihnaan, yritin löytää verijäljen pään.

Lauantaina ei kuitenkaan tapahtunut muuta, kuin että Parempi Mestari huiteli metsässä jonkun rouvan kanssa ja minä odotin.

Yöksi pääsin sisälle majaan, mutta jouduin nukkumaan tämmöisessä pikku häkissä. Parempi Mestari tuli sentään nukkumaan tuohon viereeni lattialle.
Sunnuntaiaamuna herättiin myöskin aikaisin. Kaikki ihmiset olivat aika jännittyneitä. Paikalle tuli myös lisää koiria. Viehättävä, musta, lyhytkarvainen mäykkyneiti Sissi oli myös yötä majalla. Illalla me vietimme aikaa sisällä viereisissä bokseissa ja hän murisi minulle herttaisesti laatikostaan, kun hän söi iltaluutansa ja minä kurkkasin hänen yksiöönsä.

Seuraavana päivänä me hengailimme Sissi-neidin kanssa samassa ulkotarhassa. Minä yritin vähän kutsua häntä leikkimään, mutta hän oli kiinnostuneempi siitä, missä hänen emäntänsä liikkui. Ei se haitannut. Pääasia, että sain olla hänen kanssaan.
Minua alkoi heti naurattaa, kun Parempi Mestari laittoi minulle jälkipannan ja -liinan.


Koe alkoi laukauksensietotestillä ja sen läpäisin hyvin. Hiukan hätkähdin ja käännyin katsomaan asemiehen suuntaan, mutta siinä kaikki.

Ensin jouduin odottamaan taas autossa, kun Parempi Mestari kävi opastamassa jäljen jollekin toiselle koirakolle, vaikka ei siinä varmaan paljoa opastamista kaivattu, kun koirahan sen jäljen tietysti näytti.

Sitten oli jo minun vuoroni. Kävi tuuri, että sain arpajaisissa toisen jäljen. Täytyy myöntää, että sen verran jännitti, että tekaisin kakkoshädän siihen tien varteen ennen kuin mentiin metsään.

Alkumakauksen nuuhkaisin pikaisesti. Parempi Mestari sanoi vihdoin maagiset sanat: "Roni, jälki!" ja silloin minä pinkaisin täyteen vauhtiin. Tai yritin. Parempi Mestari piti liinan lyhyenä ja kuljetti minua jäljen suuntaisesti jonkin metrin. Sitten hän vihdoin antoi löysää ja jättäytyi paikalleen jälkiliinan päähän. Jälki oli arvioni mukaan hiukan alle 18 tuntia vanha ja siis aivan helpponakki minulle. Parempi Mestari vain jarrutteli minua ja vilkuili välillä olkansa taakse perässämme seuraavia kahta muuta ihmistä. Minun puolestani olisi voitu jättää heidät jälkeen, jos he eivät kerran jaksaneet tulla vauhdissani.

Ensimmäisellä osuudella tein pienen tarkituksen jäljen sivuun, mutta palasin pian takaisin jäljelle. Ensimmäisen kulmamakauksen noteerasin myös jotenkuten nuuhkaisten ja samalla sen yli kulmanmukaisesti eteenpäin rynnien.

Toisella osuudella tein vähän suuremman lenkin jäljen sivuun, mutta löysin itse takaisin jäljelle ja siitä innostuneena kiiruhdin aina vain kovempaa ja toisella kulmalla tapahtui sitten yksi ratkaisevista virheistä. Säntäsin niin vauhdilla, että ohimennen huomasin kyllä maassa makauksen, mutta olin jo liian kaukana ennen kuin tajusin, että verijälki ei itseasiassa jatkunut siihen suuntaan. Jatkoin vielä jonkin matkaa eteenpäin toivoen, että jälki kuitenkin olisi jatkunut siihen suuntaan, mutta pian tajusin olevani eksyksissä. Käännyin oikealle ja jatkoin etenemistä, mutta toinen perässä seuranneista ihmisistä, joka olikin jonkinlainen tuomari-ihminen, käski tuoda minut takaisin jäljelle. Tämä oli sitten ensimmäinen hukka. 

Takaisin jäljelle. "Roni, jälki!" ja kolmas osuus jatkui samalla vauhdilla. Mutta voi! Pienen mäen alla kulki riistapolku ja siitä oli juuri edellisenä yönä tai joskus lähiaikoina muuten kulkenut herkullisen hajuista riistaa. En yleensä ole kovin herkkä lähtemään muille jäljille, mutta nyt olin niin viettieni vallassa, että riemastuin tästä uudesta hajusta, hyppäsin tuoreemmalle jäljelle, nostin häntäni pystyyn ja kiskoin narussa sen, minkä jaloistani pääsin. Tuomarihenkilö käski Paremman Mestarin hyvin nopeasti tuomaan minut takaisin verijäljelle. En kuulemma näyttänyt siltä, että olisin kovin helposti luopunut tuosta jäljestä ja oikeassa hän varmasti oli. Toinen hukka.

Mutta aivan yhtä iloinen minä olin verijäljenkin jatkumisesta. "Roni, jälki!" ja matka jatkui. Nyt pysyttelin tiiviisti jäljellä ja niinhän sorkka löytyi taaskin metsästä. Pysähdyin sen luo ja nuuskin ja nuolin sitä. Paremman Mestarin ennustus kävi siis toteen: sorkka löytyi kyllä, mutta millä tavalla, niin se oli hänellekin vähän arvoitus.

Jäljestäminen on ihanaa, mutta hitsin kuuma siinä tulee! Onneksi Parempi Mestari päästi minut uimaan jäljen jälkeen.

Sitten kierin vielä itselleni kunnon hiekka & sammal -kuorrutteen ja olin valmis tarhaan loppupäiväksi.

Jos aamusella tuli vähän haukahdeltua, niin loppuajan olin aika tyytyväinen koiranen. Kaivoin tarhaan pienen kuopan ja makoilin siinä. Sissi-neiti oli myös välillä seuranani. Ja olinkin hyvässä seurassa, koska hänestä tuli lopulta kerhomme mejä-mestari tänä vuonna! Kuiskuttelin hänen kanssaan hyviä jäljestysvinkkejä, joten ensi kerralla hänen neuvoillaan minäkin voin ehkä onnistua vielä paremmin.

Uurastamiseni palkittiin tuloksella AVO3 ja pistein 22/50 eli mejä-debyyttini ei sinänsä mennyt hullummin, koska sain ihkaoikean hyväksytyn tuloksen ja muistoksi vielä tuollaisen palkinnon. (Pienen ohikiitävän hetken siinä toisen hukan alussa Parempi Mestari ehkä ajatteli hylkäävänsä koko mejän ja siirtyvänsä vaikka pallopaimennuksen pariin, mutta se oli varmaankin nestehukan ja kuumuuden aikaan saama pieni synkkä hetki, joka kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Minä en ole kuin Lucy-neiti, joka köppöstelee jäljelläkin rauhallisesti koko ajan varmistellen. Minun koko keissini autosta takaisin autoon kesti puoli tuntia ja siinä oli jo rupateltu tuomarin kanssa, kävelty kaadolta takaisin alkupisteeseen, juotettu minut ja soitettu seuraaville jälkien oppaille.)

Minun virallinen nimeni Jäljen Jättiläinen aiheutti hieman hilpeyttä muissa mejäilijöissä. Paremman Mestarin mielestä osuvampi nimi olisi vaikka Jäljen Ohjus tai jokin muu vauhtiani kuvaava nimi...

torstai 12. toukokuuta 2016

Järjen riemuvoitto

Ensin leikattiin kynnet ja harjattiin turkit ja sitten mentiin iltauinnille. Hyvin ajateltu, Parempi Mestari!


Minä kävin ihan oikeasti uimasiltani hakemassa kaarnan palasta, jota Parempi Mestari heitteli veteen muutaman kerran. Sitten kierin villisti hiekassa ja nurmikossa ja laiturilla. Vähän saattoi harjalla pöyhiminen mennä hukkaan kohdallani...



Jostain syystä rannassa pyöriskeli todella kesy varis. Me seurailtiin sen puuhia leikin lomassa.


 Minä en sentään käynyt ihan uimassa asti, mutta kahlailin vatsaani myöten rantavedessä. En pidä siitä, kun uidessa menee vettä korviin.



Yritettiin vähän ajaakin tuota varista, mutta se ei ollut meistä juuri millänsäkään. Lensi vain vähän välillä paikasta toiseen ja päästi todella lähelle.


Parempi Mestari ei uskaltanut mennä tämän lähemmäs, kun hän pelkäsi, että lintu käy kimppuun ja nokkii silmät.

Iltalenkillä Musta alamainen oli aiheuttaa sydänkohtauksen kiltille mummelille. Mummeli käveli perässä ja jutteli meille ja Musta alamainen heittäytyi maahan odottamaan mummelia. Sitten hän kiskoi väkisin mummelin luo ja mummeli sitten silitti häntä päästä Mustan alamaisen päälle kumartuneena, jutteli ja tuijotti silmiin. Ja mitä tekee Roni-boy? Hypähtää mummelia kohti jalat jäykkinä, häntä pystyssä ja haukahtaa kumean ulvahdussarjansa.

No saipa sekin mummeli tuntea kerrankin adrenaliiniryöpyn kehossaan. Minulla on vähän se tapa, että jos minulle juttelee silmiin tuijottaen, niin minä juttelen sitten takaisin.

Tänään oli muuten harvinainen päivä, kun koirapuistossa oli sattumalta yhtä aikaa viisi koiraa! Täällä täytyy yleensä sopia jonkun kanssa erikseen, jos aikoo tavata koirakamuja, mutta tänään nähtiinkin Lucaa, Snoopya ja Jadea, kun mentiin iltapäiväulkoilulle. 

tiistai 10. toukokuuta 2016

Lämpöinen tallustelupäivä

Huumorinkukka se on kaunein kukka.


Mutta suotakoon Emännälle hänen yksinkertaiset hupinsa, koskapa oli hän niin jalomielinen tänään, että otti meidät mukaansa töihin! Ilmeisesti hänen työtään on kävellä aurinkoisella ilmalla ympäri kylää nuorisolauman kanssa. Meitäkin talutti ainakin kymmenkunta erilaista hihnanjatkoa. Yhdet tytöt yritettiin viedä rusakkojahtiin, mutta Emäntä käski tyttöjä vain vetämään meidät takaisin tielle. Ilonpilaaja... Kyllä tytöt olisivat meidän vauhdissa juosseet, kun tuntuivat olevan paljon kevyempi jalkaisia kuin meidän Emäntä.

Saatiin me sentään nuotiomakkaraa! Yksi toisensa jälkeen nuoret murtuivat tiiviin kerjäyskatseemme alla ja kysyivät Emännältä, saako koirille antaa pienen murun makkaraa. Emäntä on tottunut kerjäämiseemme, mutta nuorten kohdalla hänellä on onneksi heikko kohta, eikä hän hennonnut kieltää yhdenkään makkaranjakajan lahjuksia. Että loppujen lopuksi saatiin ihan kelpo saalis.

Neljän tunnin auringossa käyskentelyn jälkeen olo on aika raukea. Välillä käytiin myös uimassa. Tai kahlaamassa, kun hihna ei riittänyt pidemmälle uimareissulle. Illalla käytiin vielä torkkumassa rannalla kentän laidalla puun varjossa, kun Emäntä kävi lyömässä tuttujensa kanssa palloa verkon yli. Kummallinen laji, johon jostain syystä ei sovi irrallaan kirmaava mäyräkoira. Me pidettiin siinä toisella korvalla vähän vartiotakin ja haukuttiin, kun epäilyttäviä koiria ulkoiluttajineen yritti tulla liian lähelle häiritsemään ihmisten peliä. Onnistuimme tehtävässä sataprosenttisesti.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Ikään kuin kesälomalla

Oltiin melkein kesälomalla. Käytiin mökkeilemässä pitkä viikonloppu. Makoiltiin ja leikittiin. Ja syötiin kaikki vuorollaan yhtä tuollaista Roosa-tädin piilottamaa luuta, jonka Ninni oli kaivanut esille viime kesältä. Tässä on minun vuoroni maistella luun pikanttia aromia.


Vähemmän pikantti aromi oli rupikonnassa, jota myös kaikki maisteltiin vuorotellen. Ensimmäisellä kerralla Emäntä kantoi rupikonnan lapiolla pois ennen kuin ehdittiin maistaa sitä. Toisella kerralla ihmiset arvasivat, että rupikonnaa oli taas maisteltu, kun me kaikki Roosa-täti mukaan lukien maiskuteltiin pahanmakuista suutamme ja viimeeksi tänä aamuna minä kävin vielä yksin leikkimässä aitan rapun alla yhdellä konnalla ja sitten kuolasin jonkun aikaa sen jälkeen, vaikka Emäntä yritti huuhdella minun suutanikin.

Vietettiin ulkoilmaelämää, niin että syötiinkin ulkona. Näin hyvin meiltä onnistuu yhdessä syöminen. (Vaihtelun vuoksi me kyllä mielellään vaihdeltaisiinkin välillä kuppeja, mutta Emännän mielestä kaikkien pitää syödä omasta kupistaan.)




Perjantai-iltana Remu tuli käymään myös mökillä. Hän pitää eniten lapinkoirista. Roosa-tädistä, koska Roosa-täti ei ole koskaan ollut Remusta pelottava ja Ninnistä, koska Ninnillä olikin alkanut juoksut. Hassua, etten minä vain vielä oikein tajunnut mitään. Alkutervehdysten jälkeen Lucy-neiti kertoi tapansa mukaan Remulle, että hänen ympärillään on turha pörräillä.
    Remu on kuukauden nuorempi kuin minä, mutta sen verran topakka kaveri, että vaikkei hän minua varmaan kappaleiksi saisikaan revittyä, niin kyllä minä väistän, kun hän käskee minut etemmäs. Välillä me jopa vähän leikittiin nätisti keskenämme, mutta heti kun Ninni pyörähti innoissan luoksemme, Remulla paloivat käämit ja hän ärähti minut kauemmas. Hän halusi pitää Ninnin itsellään. Jos vain Remu tietäisi, millaista oikeasti on elää tällaisen narttulauman kanssa! Minulla on korvalehdet hellänä, kun Ninni kiertää ja puree niitä koko ajan. Välillä Roosa-tätikin haluaa leikkiä minulla. Toisinaan taas Ninni ja Lucy-neiti juoksevat yhtä aikaa päälleni. Ja mikä tahansa tikku tai keppi minulla onkin suussani, täytyy minun luopua siitä heti, jos joku naisista haluaa sen. Jos en päästä riittävän nopeasti irti, saan korvilleni. Ruuasta puhumattakaan. Emäntä pitää välillä minun puoliani, etteivät tytöt syö minun ruokaanikin. Mutta en minä valita. He ovat kuitenkin maailman ihanimpia tyttökoiria!



Ainut kuva, johon me kaikki viisi jotenkin edes satuimme kerralla.
 Tällä kertaa meitä ei viety mihinkään koiraharrasteisiin. Keskiviikkoiltana emännät ottivat Roosan ja Ninnin mukaan koirakouluun. Torstaina Ninni kävi Match Show'ssa ja voitti sen eli oli Best in Show! Tuo yhdessä kuvassa näkyvä punainen putki oli mm. yksi hänen palkinnoistaan. Lauantaina meidän Emäntä oli vielä hänen handlerinsa virallisessakin koiranäyttelyssä, mutta sieltä hän sai arvosanan H eli hyvä. Muuten hän oli tuomarin mielestä hyvä suomenlapinkoira, mutta jalat olivat liian matalat. Liekö tarttunut meistä mäyräkoirista, kun on meidän kanssamme kasvanut? ;)

Lauantai-iltana emännät järjestivät meille kivat kesäolympialaiset. Ensimmäinen laji oli putkiralli. Siinä meidän koirien piti yksitellen mennä putkesta minuutin aikana niin monta kertaa kuin ehdimme. Roosa-täti oli ylivoimainen ja hän ehti mennä putkesta 26 kertaa! Lucy-neiti meni ehkä 20 kertaa ja Ninni taisi ehtiä 17 kertaa. Minä... no minä pysähdyin välillä pureskelemaan herkkupaloja, joita sain, joten minä menin putkesta 10 kertaa.
    Toinen laji oli speedrace eli otettiin aikaa, kuka juoksee nopeimmin ihmisen luokse. Ninni oli nopein, mutta minä olin hänestä alle sekunnin päässä. Lucy-neidillä ja Roosa-tädillä eroa oli kuusi sekunninsadasosaa. Meistä he tosin jäivät muutaman sekunnin.
    Sitten kokeiltiin vielä agilityä esteellä ja putkella. Siinä ei otettu aikaa, mutta Roosa-täti oli kyllä nopein ja innokkain. Ninni meni estettä ja putkea omalla rauhallisella tavallaan ja minä sujahdin mieluiten esteen ali. Lucy-neitikin sujahti muutaman kerran, mutta hän myös suoritti Roosa-tädistä seuraavaksi innokkaimmin.
    Mutta minä olin koko viikonloppuna ainut koira, joka hyppäsi laiturilta uimaan!


Mitenhän sitä nyt taas malttaa elellä sisätiloissa, kun on saanut viettää ulkokoiran elämää vällyllään? Minäkin sitten lopulta olin ihan tyytyväinen auringonpalvoja, vaikka välillä pyrinkin sisälle sohvalle torkkumaan. Voisikohan mitenkään saada sellaisen ihanan pehmoisen sohvan ulos?

Niin ja hyvää äitienpäivän iltaa vielä meidän äideille eli Engels Cecilylle ja Salamantelin Elovena Expressille!

maanantai 2. toukokuuta 2016

Lucy-neiti Etsivä - Kuuma jälki

Olin loikoillut toimistoni sohvalla päiväkaupalla. Musta alamainen kuului järjestelevän jotain mappeja toisessa huoneessa, sen kun on niin vaikea olla pitkiä aikoja toimettomana. Olin juuri aikeissa kääntää kylkeä ja aloittaa alusta unen, jossa juoksen paksun jäniksen perässä metsässä, kun vaalea tsirpukka hönkäsi toimistoon. Sillä olisi mulle keissi.

Mä kuuntelin tsirpukkaa selälläni maaten, kun se selitti oudosta katoamisesta, johtolangoista ja tuoreista jäljistä, joita se haluaisi lähteä seuraamaan, mutta tarvitsisi siihen ammattilaisen apua. Tsirpukka puhui niin nopeasti ja niin kiihtyneenä, että mun ajatukset väkisin karkasi välillä illalliseen, jonka aika olisi jo ollut, mutta sen verran mä seurasin, että jotain oli kadonnut ja se jokin pitäisi löytää hinnalla millä hyvänsä.


Tsirpukka ei oikein osannut sanoa, pystyisikö se kunnolla korvaamaan mulle mun näkemän vaivan, mutta ehkä mulla oli ollut liian tylsää liian kauan. Tai mä halusin ärsyttää Mustaa alamaista. Tai mä halusin vaan olla tsirpukalle mukava, mutta mä otin sen keissin.

Seuraavana aamuna mä kaduin välittömästi, että olin luvannut lähteä mukaan. Tsirpukka herätti mut kesken unien ja mä en ollu tyytyväinen.


Aamuruuan jälkeen mä kuitenkin vähän piristyin ja ajattelin, että vaikkei keissi ratkeis, niin pääsisin mä ainakin pois toimistolta ja vähän tuulettamaan ajatuksia. Älkää käsittäkö väärin. Musta alamainen on hyvä kollega ja me ollaan yhdessä hyvä tiimi, mutta kaikki tarttee joskus myös omaa aikaa. Tai tässä tapauksessa omaa aikaa jonkun tsirpukan seurassa.

Autossa tsirpukka oli aika vaitonainen. Se vaihteli radiokanavaa ja tyytyi lopulta johonkin mummokanavaan, kun ei osannut käyttää laina-auton radiota kunnolla.

Perillä oli täys hässäkkä päällä. Tutkinnassa oli mukana jo lukuisia muita yksiköitä, ja kun mun papereita ja sirua tarkistettiin, mä yritin jo pakittaa vähän, mutta tsirpukka oli kovana. Nyt ei enää käännytä takaisin. Mä menin autoon muka tekemään järjestelyjä ennen tosi toimia, mutta oikeesti mä köllähdin etupenkille jatkamaan uniani. Annoin tsirpukan hoitaa taustatietojen keruun, kun se mut tänne oli ruokapalkalla houkutellutkin. Ja sitä paitsi nää keissit on aina niin erilaisia. Mä en tykkää hirveesti pähkäillä etukäteen. Mä meen paikalle ja improvisoin tilanteen mukaan.

Jonkun ajan kuluttua tsirpukka tuli häiritsemään mun meditaatiota (eli nokkaunia). Nyt piti mennä muka kaikkien yhteen paikkaan johonkin alkubriifaukseen. Kun oltiin kaikki paikallaan, kajahti yhtäkkiä jossain lähellä laukauksen ääni. Se herätti mut. Jos mä olin siihen asti suhtautunut jotenkin vähän välinpitämättömästi tsirpukkaan ja tähän keissiin, niin nyt mä tajusin, että on tosi kyseessä. Keissi alkoi käydä koko ajan vakavammaksi. Ja mielenkiintosemmaksi!

Vihdoin lähdettiin autolla matkaan. Me ajettiin jonkun aikaa ja aluksi oli tietenkin kyttäyskeikka. Joku vieras dude tuli tsirpukan kyytiin ja ne hävis sitten melko pitkäksi aikaa autolta. Mä jäin autoon kytikseen. Kuuntelin tarkasti kaikkea ympärillä, mutta mitään, mikä olisi paljastanut yksityiskohtia katoamismysteeriin liittyen, ei kuulunut.


Useamman tunnin jälkeen tsirpukka siirsi autoa. Sen syke oli noussut ja mä aavistin, että sitä jännitti. Mä tulin autosta ulos. Me lähdettiin metsään. Mä etunenässä, tsirpukka, vieras dude ja vielä joku toinen leidi peesarina. Mä tiesin jo ennen paikalle saapumista, mitä siellä olisi edessä: verta.

Verijälki alkoi painaumasta sammalikossa ja jatkui siitä syvemmälle metsään. Mä johdatin joukkoa jälkeä pitkin rauhalliseen tahtiin, koska mä en halua rynnätä mihinkään ansaan päätä pahkaa. Jonkun matkan päästä jälki kääntyi jyrkästi ja me seurattiin sitä.

Jo autosta noustessa me oltiin havaittu, että metsästä kuuluu moottorisahan ääni. Nyt sahan ääni voimistui voimistumistaan. Yhtäkkiä jäljen vieressä oli kypäräpäinen hahmo! Mä jähmetyin siihen paikkaan ja porukka jäi mun taakse. Mä en osannut sanoa, liittyikö tää tyyppi keissiin, ja ekaa kertaa elämässäni, mä en tienny, mitä tehdä. Mä tuijotin hahmoa ja se puhui mulle. Vähitellen alkoi valjeta, että se tyyppi oli vaan väärään aikaan väärässä paikassa, eikä se tiennyt tästä katoamisjutusta mitään, mutta jotenkin mua arvelutti vielä, että päättysköhän tää homma sittenkään hyvin.

Lopulta tsirpukka sano, että me voitas jatkaa matkaa. Että tää tyyppi oli vaan sattumalta tullu alueelle. Mä lähdin jatkamaan matkaa. Kypärätyyppi oli sotkenut jälkeä jonkin verran kävellen ja puita kaataen ja mä epäilin jo tarkoituksellista sabotaasia. Tsirpukka tuntui hermostuneelta. Se varmaan pelkäsi, että koko keissi jäisi ratkaisematta tämän takia. Mut mikä ammattilainen mä oisin, jos sotkeentuisin ensimmäisiin metsurisaappaan jälkiin! Mä selvitin sen ryteikön ja siitä jälki jatkui taas ihan normaalina. Tai melko normaalina. Mä löysin nimittäin pääkallon!

Pääkallo kuului kuitenkin johonkin eri keissiin, koska tuoreempi jälki kulki sen yli ja kulman jälkeen me jatkettiin taas matkaa. Välillä mun täytyi käydä jäljen sivussa tarkastamassa melko houkuttelevia jätöskasoja, mutta mä maltoin mieleni. Tsirpukka ei varmaankaan tarvinnu nyt hirveä, vaan sen jonkin, joka oli hukassa tän jäljen päässä.

Mulla alkoi olla jo todella kuuma, koska ilma oli lämmennyt auringon myötä lähes kesäisen kuumaksi. Mä hyppelin heinikossa eteenpäin ja mietin, että mä läkähdyn pian. Samalla mä tiesin, että mä en pysty jättämään tätä keissiä enää kesken, koska mä olin jo niin pitkällä ja tuntui, että ratkaisu oli ihan mun kuonon ulottuvilla. Musta tuntui, että mä haistoin jo tuoreen veren, ja kun tarkemmin ajattelin, niin niinhän mä haistoinkin. Ihan mun nenän edessä maassa makasi vihdoin se kadonnut peuransorkka. Mä olin niin tyytyväinen itseeni, että nuolin sen verestä puhtaaksi ja sitten nostin sen vielä pois löytöpaikastaan ja iskin siihen hampaani kunnolla. Mokoman palasen takia, mä olin rämpiny kuumassa metsässä lähes puoli tuntia.

Tsirpukka oli ikionnellinen, kun kadonnut sorkka löytyi ja me ajettiin takaisin pääpaikalle, jossa me hengailtiin vielä koko päivä. Mä hengailin aika paljon autossa. Lopulta tsirpukka tuli myös ja kertoi, että mä olin saanut rohkeudesta ja taidoistani ykköspalkinnon. Jotenkin tuntui, että tsirpukka oli palkinnosta ehkä onnellisempi kuin mä. Mä olin vaan tyytyväinen, että taas yksi keissi oli ratkastu ja kaikki oli selvinny ehjänä takaisin metsästä. Ja että kotona mua odotti vihdoin iltaruoka.