maanantai 30. marraskuuta 2015

Synkkä ja hieman myrskyinen yö. Tai ilta.

Lenkille lähtemisestähän sitä tuli sitten taas sanomista. En vain ymmärrä, miksi aina ruuan jälkeen on lähdettävä ulos. Sisällä on tähän aikaan vuodesta niin mukavan lämmintä ja kuivaa. Niinpä kun Emäntä oli varustanut meidät vilkkuvaloilla, käärinyt itsensä core-texiin ja heijastinliiviin ja avasi oven rappuun, minä jäinkin eteiseen istumaan ja vilkkumaan. Musta alamainen ryntäsi sitten myös takaisin sisään ja laitoimmekin lenkille lähtemisen sijaan painiksi eteisessä niin, että matot rullaantuivat. Emännällä venähti naama jo siinä ja lopulta hän tuli takaisin sisälle ajamaan meidät rappukäytävään.

Seuraavaksi jäin hidastelemaan ylärappuselle. Musta alamainen ja Emäntä odottivat ulko-ovella. Yleensä saan köpötellä alas omaa tahtiani. Mutta nyt Emäntä tulikin takaisin ylös. Haukahdin hänelle ilmoitukseni, etten aio lähteä tänään iltalenkille. Hän kaappasi minut syliinsä ja retuutti väkisin alas! Eihän siinä auttanut sitten, kun lähteä taas vatsaa kastelemaan, mutta katsokaa nyt itse. Kuinka paljon teitä kiinnostaisi tuollaisessa ilmanalassa ulkoilla:


Olihan siellä ulkona tietysti kaikenlaista haisteltavaa, mutta mitään kiirettä en kyllä pitänyt koko matkalla. Ja välillä yritin tietysti kiusallani kävellä keskellä tietä. Musta alamainen oli taas itse kuuliaisuus ja kipitti tien reunaa edellä, mutta hihna sopivan löysällä, ja jos se pysähtyi nuuhkimaan jotain, se hypähti heti ekasta nykäisystä liikkeelle. Ihme, että sekin on oppinut hihnassa kulkemaan Emäntää miellyttävällä tavalla. Vuosi sitten oli vähän toista... Paluumatkalla alkoi vissiin jo Mustan alamaisenkin tassuja kylmä ja märkä ärsyttämään, kun hänen vauhtinsa vähän kiihtyi ja hihna kiristyi.

Minä sen sijaan olen keksinyt tavan, jolla voin varmistaa, että saan haistella kaikkein mieluisimmat hajut rauhassa. Kun huomaan jo matkan päästä, että lähestymme kiinnostavaa hajua, heittäydyn poikittain niska kenoon jo vähän ennen hajua. Näin saan Emäntää hidastettua sopivasti ja kun hän vetää minua eteenpäin, osun juuri sopivasti hajun kohdalle ja voin pysähtyä siihen. Kun vain litistän päättäväisesti itseni aivan maata vasten ja haraan vastaan kaikilla tassuillani ja koko painollani, niin onnistun aika hyvin pidättelemään Emäntää. Koska jos hän vetää minua liian lujaa hihnasta, pullahtaa pantani pääni läpi irti. Tämänkin olen joskus tehnyt, mutta sitä ei voi toistaa liian usein. Muuten pantaani saatetaan kiristää pysyvästi. Toki aina ulos lipsahduksen jälkeen pantaa kiristetään, mutta sitten kotona sohvalla sitä taas pyöritellään kaulassani ja mietitään, onko se liian kireällä ja päädytään löysäämään.

Ärsyttävintä märässä lenkkeilyssä on ehkä kuitenkin se, että kun ensin on joutunut kastumaan, niin kun tullaan sisälle, ei saa vain kaikessa rauhassa mennä Mestareiden sänkyyn kuivattelemaan itseään, vaan täytyy mennä suihkuun. Eli tuntia aikaisemmin olen kuiva ja lämmin koira, joka saa loikoa sängyssä ja tunti myöhemmin olen rapainen, märkä koira, joka täytyy vielä läträtä suihkussa märemmäksi, ennen kuin voin taas olla sisällä rauhassa. Miksi siis edes viedä minua ulos kastumaan?! Joudumme näkemään valtavan vaivan Mustan alamaisen kanssa, että saamme taas kuivateltua itsemme.



Että tämmöistä on koiran elämä marraskuussa.

Tosin ehkä ei pitäisi valittaa, kun on kuitenkin lämmin koti, johon palata. Eräs mäykkyläinen oli karannut viime viikolla ja kadonnut sille tielleen. Emäntäkin kävi eilen sitä etsimässä. (Me olimme sen aikaa Aki-herran ja hänen ihmistensä luona. Aki-herralla vasta on runsas lelulaatikko ja puruluuarsenaali! Tai oli. Taisimme vetäistä aikamme kuluksi aika monta puruluuta...) Valitettavasti mäykkystä ei löytynyt. Ja ilmeisesti alueella oli tehty susihavaintoja, että se yhteenlasku ei kovin positiivista summa näyttäisi. Toivottavasti se kuitenkin vielä jostain ilmestyisi!


Jostain syystä tämä toinen sänky on paljon parempi.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Mäykkyjen tehtävät: Mielialalääke

Jos sinulla on mäyräkoira, et ole koskaan täysin yksin ja täysin onneton. (Tälläkin hetkellä Roni makaa vieressäni.) Ei yksinäisiä öitä, yksinäisiä iltoja tv:n ääressä eikä varsinkaan yksinäisiä aterioita. Et ole yksin saunassa etkä vessassa. Kun tulet töistä kotiin, mäykky ottaa sinut iloisena vastaan. Heiluttaa häntäänsä ja haluaa nuolla nenäsi. (Paitsi Lucy saattaa urahtaa pienen moitteen liian pitkään poissa viipymisestä.) Kun heräät, ensimmäinen asia, jonka näet, on iloinen mäyräkoira, joka on hyvillään, että olet vihdoin herännyt. (Tai ainakin Roni on iloinen. Lucy ei ehkä vielä jaksa avata silmiään.) Kun käyt viemässä roskat, mäyriäinen juhlii uljasta kotiin paluutasi.

Mäyräkoiran söpö ulkomuoto kutsuu silittämään ja räpläämään itseään. Lerppukorvia on hauska hypistellä. Töppöjalkoja on kiva puristella ja nypeltää polkuanturoita. Myös kuono on aivan liian suloinen rauhaan jätettäväksi. Ja koska mäyräkoira rakastaa lähellä oloa ja koska sen on pienestä pennusta asti ollut tottuminen kaikenlaiseen kosketteluun (pentuina mäyräkoirat vasta ovatkin syötävän suloisia!!), se ei juuri häiriinny erilaisesta koskettelusta, vaan nukkuu tyytyväisenä mäyräkoiranuntaan, vaikka kuinka kopeloisit sitä. Samalla, kun silität koiraa, verenpaineesi laskee ja stressi vähenee.

Mäyräkoirat ovat hauskoja. Pelkästään niiden vartalo on hassunnäköinen. Vapaana kirmaavaa mäyräkoiraa ei voi katsoa hymyilemättä. (Paitsi jos se kirmaa autotielle.) Lyhyet jalat tikkaavat valtavalla nopeudelle ja korvat ja häntä hulmuavat. Jos mäyräkoira ei ylety jonnekin tai näe kunnolla, niin aina voi nousta mangusti-asentoon. (Lucy on tässä erityisen etevä. Joskus koiranäyttelyssä toivoisi, että tuomari voisi arvostella mäyräkoiran myös tässä asennossa. Se kun sujuu toisinaan tavallista seisomista helpommin.)

Mangusti-asento
Leikkivät mäyräkoirat ovat hauskoja ja jotakin tehtävää suorittavat mäyräkoirat samoin. Koskaan vielä ei ole harjoitustuokio päättynyt siihen, että koira olisi kyllästynyt ennen ihmistä. Lucy ja Roni varsinkin ovat aina valmiita vielä vähän seuraamaan ja istumaan käskystä (ja makupaloista). Eikä ole niin mahdotonta tehtävää, etteikö mäyräkoira ainakin yrittäisi keksiä siihen ratkaisua.

Mäyräkoirat siis poistavat yksinäisyyden tunnetta, tuovat iloa, vähentävät stressiä ja saavat sinut tuntemaan itsesi halutuksi ja tärkeäksi. Lisäksi ne auttavat pitämään yllä säännöllistä rytmiä elämässä. Ronin sirkutus herättää viimeistään kahdeksalta aamulla eikä vuorokausirytmi pääse keikahtamaan loma-aikoinakaan. Myös iltaruoka on tarjoiltava aikanaan ja säännöllinen liikunta kuuluu luonnollisena osana päivään  (kts. aiheesta myös Mäykkyjen tehtävät: Personal trainer).

Joku voi toki pitää mäyräkoirakuuria kalliina, maksaahan yksi pentu n. 1000 euroa, jonka lisäksi tulevat vielä ylläpitokustannukset. Mutta esimerkiksi päivittäinen annos Lucya maksaa enää noin euron päivässä. (Laskelmieni mukaan Lucy on ollut meillä pian tuhat päivää.) Toisin kuin pillerinä otettavan mielialalääkkeen, päivittäistä mäyräkoira-annosta ei voi unohtaa ottaa. Se tarjoilee itse itsensä heiluvalla hännällä ja kirkkailla nappisilmillä.


tiistai 24. marraskuuta 2015

Talvi on tullut!

Roni aloitti avantouintikauden! Me oltiin Paremman Mestarin kanssa ihan äimän käkenä, kun äkkiä kuului risahdus ja samassa Roni seisoi kaulaansa myöten pikkuisessa lammikossa jäiden keskellä.

Tässä lammikossa.
Ensin Parempi Mestari meinasi ottaa Ronin takin sisälle lämmittelemään, mutta sitten hän tuli siihen tulokseen, että paluumatkallahan tässä ollaan, pakkasta on vain puoli astetta ja Ronilla sen verran vauhti päällä, etteipä se taida ehtiä jäätyä. Autoin Ronia parhaani mukaan pysymään lämpimänä juoksuttamalla ja pyörittämällä sitä hangessa.





Pieni arviointivirhe kävi siinä kohtaa... Minä pääsinkin käymään tänään tässä lähitottiksessa. Parempi Mestari oli mielestäni vähän kiero, kun hän vei minut sinne aivan kerta kaikkisen nälkäisenä! Yritin aluksi haukkua yhdelle uudelle koiralle, mutta en voinut vastustaa Paremman Mestarin kauniita "hiljaa"-käskyjä, joita noudattamalla sain ruokanappuloita hänen taskustaan. Jopa seuraaminen tuntui hyvältä idealta, kun siten sai vähän tyhjään suoleen täytettä. 

Suolesta puheen ollen, minun suoleni tuottaa nyt myös tasaisen kiinteää, suloisen ruskeaa koirankakkaa, kuten kunnon koiransuolen kuuluukin. Juhlan kunniaksi sain syödä yhden puruluun ja vatsani ei mennyt löysäksi siitäkään.

Katsokaapa muuten, millaisen värkin Parempi Mestari oli saanut eräältä tutultaan:


Kuten voitte ehkä jo kuvasta huomata, tähän hihnaan liittyy yksi perustavanlaatuinen ongelma: Entä jos kaksi koiraa ei halua kulkea samaan suuntaan?

Lucy-neiti on maailman hitain otus. Tuossa narussa saan vetää häntä perässäni niskat jumissa. Paremmalla Mestarilla toki on hauskaa, kun hän ei sotkeudu hihnoihin. Riittää, kun pitää tuosta yhdestä kahvasta kiinni. Kai tuohonkin tottuisi... Nyt olemme käyneet vain muutaman kerran koirapuistossa. 

Tämä kuva oli jo viime viikolta, kun kävimme leikkimässä koirapuistossa Snoopyn kanssa. Siinä on kyllä reipas koiraneiti. Ihmettelen vain, kuinka hänet erottaa maasta talvella.



Voi Lucy-neiti... Kyllä minä hänet hajusta löytäisin! Minusta tuntui, että minä olin aivan RAKASTUNUT Snoopyyn. En voinut päästää häntä tassuistani. 

Parempi Mestari joutuikin tönimään sinua jatkuvasti irti Snoopyn selästä. On kyllä suoranainen ihme, kuinka harvoin (jos koskaan?) olet saanut kunnon selkäsaunan, kun ottaa huomioon, kuinka ärsyttävä sinä usein olet.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Kauhujen yö

Tavallinen ilta. Olemme syöneet iltaruuan ja käyneet ulkoilemassa. Makoilen sohvalla pää Paremman Mestarin sylissä ja torkun iltauniani, että jaksan sitten nukkua koko yön. Käymme ulkona iltapissalla ja tulemme takaisin sisään. Makuuhuoneen ovi on jäänyt kiinni. Istahdan oven eteen ja luon Parempaan Mestariin merkitsevän katseen: "Olette unohtaneet vahingossa makkarin oven kiinni. En pääse sänkyyn, jossa Mestari jo kuuluu pyöriskelevän peiton alla." Parempi Mestari ei huomaa. (Vai eikö sittenkin ole vain huomaavinaan?)
Hän puuhailee omia iltatouhujaan. Jään ovelle odottamaan. Onhan Paremman Mestarinkin mentävä sänkyyn. Hän huomaa sitten kömmähdyksen ja voimme yhdessä huvittuneena tuhahdella tälle sattumukselle.

Parempi Mestari on saanut iltatoimensa valmiiksi, hän sammuttaa valot ja livahtaa makuuhuoneeseen oven raosta ja sulkee oven kuononi edestä. Olen hämmentynyt. Pyyhin ovea varovasti tassullani: "Ette nyt huomanneet, että me jäimme Mustan alamaisen kanssa vahingossa eteiseen." Musta alamainenkin vaihtaa levottomana asentoaan. Ovi ei aukea. Omituista. Vingun vähän. Eivät he voineet nukahtaa noin nopeasti. Mestari nousee vuoteesta. Huh... asia korjaantuu. Hän tulee ovelle. Mutta sen sijaan, että päästäisi meidät sisään, hän on vihaisenkuuloinen, osoittaa kädellään keittiön suuntaan ja käyttää sanoja "oma sänky". Sanat kuulostavat etäisesti tutuilta, mutta en pysty enää yhdistämään niitä mielessäni mihinkään tiettyyn toimintaan. Musta alamainen tassuttelee varovasti keittiöön päin. Mestari toistaa käskyn vihaisena muutaman kerran ja liikahdan epävarmana itsekin keittiötä kohti. Ovi sulkeutuu jälleen.

Käyn mielessäni läpi illan kulkua uudestaan ja uudestaan. Iltaruoka, iltakävely, iltapötköttely sohvalla, iltapissa... kaikki aivan kuten ennenkin, mutta yhtäkkiä en pääse sänkyyn omalle paikalleni Mestareiden väliin mäyräkoirakujaan. Tapahtuiko kuitenkin jotain? Enkö totellut lenkillä kunnolla? Enkö kulkenut portaissa riittävän nopeasti? Silittikö Parempi Mestari ehkä vähän vähemmän selkääni sohvalla? Mikä on jäänyt minulta huomaamatta? Samalla yritän raapia ovea auki. Yritän työntää sitä kuonollani. Vaikeroin kuono ovea vasten painettuna kokonaisen tunnin. Tuntuu kuin koko maailma olisi keikahtanut päälaelleen. Pelko, suru ja ikävä risteilevät mielessäni.

Lopulta raahaudun aivan väsyneenä olohuoneeseen ja hyppään sohvalle. Epäuskoisena petaan itselleni pesän sohvan vilteistä. Nukun levottomasti, vatsaani alkaa koskea aamuyöstä ja näen todentuntuista painajaista ovesta, joka erottaa minut Mestareista.



maanantai 16. marraskuuta 2015

Mäykkyjen tehtävät: Kodinturvajoukot

Eräs mäykkyjen ehkä vähiten arvostetuista tehtävistä on kodin vahtiminen ja turvaaminen. Jokainen rappukäytävästä kuuluva askel voi olla hyökkääjä ja jokainen oven kolahdus voi olla luvaton tunkeilija. Tietenkään myös erilaisten onnettomuuksien mahdollisuutta ei voi sulkea pois. Useimmiten kyse on ehkä väärästä hälytyksestä (99,9% tapauksista, tähän mennessä kaikissa tapauksissa), mutta jos joskus haukku osuukin oikeaan, niin sitten kyllä ollaan sovittamassa sankarikoiran viittaa harteille. Kodinturvajoukot eivät siis voi koskaan levätä tai laiminlyödä tehtäväänsä.

Mäyräkoira on ilmoittava vahtikoira (näin todetaan myös SML:n lyhyessä rotuesittelyssä.) Voimankäyttöön ne eivät sentään alennu. Vieraiden haiseviin nilkkoihin ei ole mitään tarvetta kajota. Paitsi ehkä saunan jälkeen lipumalla. Pieniksi koiriksi mäykyillä on kuitenkin vakuuttava ääni, jota ei oven läpi tunnistaisi alle 30-senttisen koiran haukuksi. Tähän asuntoon ei siis huomaamatta sujahdeta. (Eikä muuten naapureihinkaan!) Satunnaisen kaupustelijan kasvoilta voi lukea kauhun ja helpotuksen sen sekunnin aikana, kun hän tajuaa oven aukeavan jonkin pelottavasti haukkuvan edestä ja sen pelonaiheuttajan olevankin vain kaksi suuriegoista nakkia. Naapureiden riemuksi äänimaailmaa luovat lähes päivittäin Lucyn kirkkaana soiva ulvahteleva hälytys ja Ronin käheänrosoinen baritoni.

Mestarit yrittävät jatkuvasti saada mäyräkoirat unohtamaan tämän yhden niiden vaistonvaraisista tehtävistä. Napakoita kieltoja ja maanittelevampia "hiljaa"-käskyjä ropisee karvakorville harva se päivä. Myönnytyksiäkin on tehty. Esim. öisin haukkumisesta mäykyt ovat pitkin hampain suostuneet luopumaan ja näin ollen vain lehdenjakaja enää tietää, milloin on käynyt aamulehden naapureille jakamassa. Tähän osoitteeseen aamulehteä ei tarvitse tilata. Sen saapumisen kuulisi naapurirappukin.

Ollos huoleton, mäykkys valveil' on!
(Tai no jos ei nyt satu juuri nukkumaan sikeästi. Tai olemaan ruokakupilla. Tai jotenkin muuten vähän hajamielisellä tuulella... Että voit kyllä joutua haukkumaan sitä naapurin rouvaa itsekin postiluukusta.)


Hajaantukaa! Täällä ei ole mitään nähtävää!

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Räntää turkissa

Tällä viikolla on varmaan ollut joku Tutustutaan toinen toistemme koirakouluihin -viikko, koska tällä kertaa menimme autolla Minun koirakouluuni ja Lucy-neiti tuli mukana. Täällä emme sentään sipsutelleet yhtä aikaa rinkiä, vaan Lucy-neiti odotti autossa.

Ja kylläpä te louskutittekin siellä kaukalossa! Minun piti välillä nousta ihan kuskinpenkille tähystelemään, että mitä siellä tapahtuu, kun joku koko ajan pieksi suutaan. Minä en olisi sillä tavalla räksyttänyt...

No siellä oli joitakin uusia koiria, joita en ollut ennen nähnyt, niin niiden kanssa piti ainakin vaihtaa pari sanaa. Sitten yhdessä vaiheessa saimme kaikki vuorollamme juosta piiloon menneen ihmisemme luokse, niin muut tietenkin kannustivat tätä irrallaan juoksevaa. Siitä harjoituksesta minä en oikein pidä, missä yhtäkkiä vaihdetaan ihmisiä. En minä halua seurata muita kuin Parempaa Mestaria! No ehkä joskus Mestaria. Sen jälkeen yritin olla mahdollisimman kiltti poika, ettei hän vain antaisi minua enää kenellekään toiselle. 
    Lopuksi saatiin taas irrotella vapaana ja kaikki olisivat halunneet osansa Roni-boysta. Minun piti oikein juosta karkuun, kun nartut olivat niin kiinnostuneita minusta. Minä olin ihan, että "Bitches please! Tehkää jono!"

Miten minun on vähän vaikea uskoa tuota. Sinä varmaan vain meinasit tallautua jalkoihin, koska olet niin pieni. Siinä vaiheessa, kun minä tulin mukaan, niin näytti, että sait vain kaikilta nartuilta nenillesi.

No itse näytit piippukrassilta, kun kipitit kaikki karvat sojossa muita pakoon häntä koipiesi välissä.

Hmph... Minä en pidä siitä, että vieraat tuuppaavat kirsunsa peppuuni. Kyllä sinä sen tiedät.

Tänään käytiin Paremman Mestarin kanssa pururatalenkillä. Siitä lisää kuvina:

Tiedätkö Lucy-neiti erilaiset putket, luolat, tunnelit ja onkalot ovat alkaneet kiinnostaa minua aivan valtavasti!
Eihän se ole ihme. Kai sinä tiedät, että me olemme luolakoiria.
Luolakoiria? Vau! Mikä se sellainen luolakoira on?
Onkohan tämä...
Voisikohan se olla...
Maistetaanko?
Maistetaan vaan.
Kyllä se on kakkaa! Onneksi ei astuttu päälle!






Mitä tämä valkoinen on, Lucy-neiti?
Tämä taitaa olla lunta.
Lunta! Mitä lumi on?
Sinä et taida muistaa, kun olit viime talvena niin pieni. Lumi on... parhaimmillaan lumi on pehmeää ihanaa höttöä, joka pöllyää ympärillä jokaisella loikalla. Toisaalta lumi on märkää, inhottavaa loskaa, joka kastelee tassut ja turkin. Joka tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että talvi on taas tulossa.
Talvi? Kuulostaapa se hauskalta. Kunpa talvi tulisi pian!

Ronin ruokahuoli

Lucy-neiti! Oliko sinulla pikavalinnoissa se eläinsuojeluviranomaisen numero?

Tietenkin. Mihin sinä tarvitset sitä?

Minusta tuntuu, että sen jälkeen, kun sain tämän uuden, kalliin ruuan, joka on kyllä tosi namia, niin en ole saanut mitään muita herkkuja sen koommin. Eihän tämä nyt näin voi mennä. Esimerkiksi tänään Parempi Mestari leikkasi kurkusta siivun ja antoi sen sinulle, mutta minä sain omaa ruokaani. Kun revimme vessapaperirullia, niin sinun rullasi tuoksui juusto-liha-namipalalta, mutta minun rullassani oli omaa ruokaani. Ja yhtenä päivänä minusta tuntui, että sinun suusi tuoksui lohelle, mutta minä en saanut mitään!

Ehkä sinun pitäisi ennemmin olla yhteydessä mäyräkoirain tasa-arvoasiakoiraan.

Onko sellainenkin olemassa?

Varmasti! Tai jos ei ole, niin pitäisi olla. Muutenhan joku mäyräkoira voi olla tasa-arvoisempi kuin muut.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Epätavallinen harrasteilta

Eilen tapahtui seuraavaa: Emäntä hylkäsi meidät! Hän kiskoi meidät uniltamme paljon ennen oikeaa ruoka-aikaa, vei meidät väkisin ulos ja sitten hylkäsi meidät. Päivällä Mestari käytti meitä ulkona, mutta vasta myöhään illalla, juuri ruoka-aikaan, kun olimme jo heittäneet kaiken toivon, että enää näkisimme häntä, niin Emäntä ns. Parempi Mestari yhtäkkiä ilmestyi kotiin. Olisin halunnut mököttää hänelle koko illan, mutta eihän niin suloiselle höpönassulle voi olla pitkään vihainen. Niinpä tyydyin hyppimään häntä vasten ja tavoittelemaan sieraimia nuoltavaksi.

Minä olisin voinut ratketa riemusta! Tai niin minä ehkä vähän ratkesinkin. Onneksi Paremmalla Mestarilla oli kaikki kunnossa ja hän löysi kuitenkin lopulta kotiin. 

Sitten seurasi erikoinen tapahtuma. Ruuan jälkeen menimme ulkoilemaan (se ei vielä ollut erikoista), mutta päädyimmekin arkitottistreeneihin kolmestaan. Yleensä käyn treeneissä kahdestaan Emännän kanssa.

Käytkö sinäkin treeneissä? Minä luulin, että vain minä käyn hänen kanssaan kahdestaan koirakoulussa.

Ohjaaja-ihminen sanoi, että tämmöisessä rennossa koirakoulussa voi ihan hyvin olla joskus mukana kaksikin koiraa varsinkin, kun Emäntä sanoi, että meidän on joskus hankalaa ohittaa koiria kolmestaan. Ei kai siinä minusta ole muuta hankalaa kuin, että Emäntä ei anna meidän mennä nuuskimaan vastaantulijaa.
   Emäntä arveli, että koko treeni menee ihan hulinaksi, kun olemme kahdestaan mukana, mutta ihan kivasti meillä minusta meni. Ja Emäntäkin oli lopuksi tyytyväinen meihin. Seurasimme hänen vierellään nätisti ja jopa Musta alamainen oli kuuliainen ja palasi aina paikalleen sivulle, vaikka välillä unohtuikin hetkeksi muita osallistujia katselemaan. Lopuksi tehtiin ohitusharjoituksia, joissa me ohitettiin kaikki muut osallistujat vuorotellen. Se sujui jo oikein hyvin.

Minä olen kyllä tänään vähän kostanut eilistä yksin jäämistä... Järsin mm. Mestarin tohvelia Emännän nähden ja äsken raahasin kynnysmattoa pitkin eteistä ihan vain huomion toivossa. Minä en pidä siitä, että minut jätetään pitkiksi ajoiksi yksin!


maanantai 9. marraskuuta 2015

Terveysjuttuja

Minä kävin viime viikolla eläinlääkärissä. Ensin olin uteliaan kiinnostunut paikasta varsinkin, kun kuulosti, että edellinen asiakas söi huoneessa jotain. Kun siis vuoroni tuli, ryntäsin suoraan tutkimushuoneeseen. Pöydälläkin olin vielä ihan rauhallisesti siihen asti, kunnes eläinlääkäri tuikkasi neulan tassuuni. Vaikka Emäntä piti minua kiinni päästä ja pyllystä, niin onnistuin riuhtaisemaan itseäni vähäsen ja tunsin voittaneeni. Samalla tunsin myös hieman kipua etutassussani ja sieltä valui verta. Eläinlääkäri laittoi minulle laastarin, vaikka olisin voinut nuolla haavan puhtaaksi itsekin. 

Riemuitsin voitosta liian aikaisin ja tällä kertaa Emäntä kahmaisi minut tiukkaan syleilyyn ja eläinlääkäri otti verikokeen toisesta tassusta. Tällaisella vahvalla rodeokoirallakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua, mutta en kestänyt katsella näytteenottoa, joten suljin silmäni. Lopuksi sain vielä puruluun, mutta voitte kuvitella, että kiinnosti todella paljon siinä tilanteessa, kun kumpaankin tassuun on tökätty.

Olen aina tiennyt, että meidän mäyräkoirien uloste on hyvin arvokasta, koska Emäntä kerää sitä niin uskollisesti talteen, mutta tällä kertaa kakkani sai erityiskohtelun. Emäntä poimi sitä minigrip-pussiin ja lähetti sitä postissa johonkin. Täytynee ehkä harkita tästä eteenpäin vähän tarkemmin, mihin näin tärkeää ja ainutlaatuista kakkaa tiputtelen!

Kaikki nämä toimenpiteet johtuvat siis siitä, että Emännän mielestä olen liian laiha, ja nyt yritetään selvittää syytä siihen. Minusta Emäntä on vain tottunut Lucyn tanakkaan olemukseen ja hän vertaa minua turhaan Lucy-neitiin. Ei ole minun vikani, että Lucy-neiti on sellainen paksukainen. 
(Hei! Minä en ole paksu! Minulla on vain hyvin kehittynyt eturinta! Ja kyljet. Ja lantio.)
Mitään erityistä syytä ei ole kuitenkaan löytynyt, mutta ilmeisesti saan jotain uutta huippuruokaa tällä viikolla. 

torstai 5. marraskuuta 2015

Lenkkeilyä pimeässä

Alkutilanne: Kaksi mäyräkoiraa hihnoissa ja heijastinliiveissään (tai nykyisin niitä kai kutsutaan jo taikaviitoiksi) ulko-ovella nenät menosuuntaan.
Emäntä harppaa ulos, katsoo koiria ja antaa luvan: "Olkaa hyvä!"
Roni ponkaisee ulos riemuissaan: Pissille! Pissille! Pissille!
Lucy saa tämäkän nykäisyn kaulapantaansa, koska on vasta astumassa varovasti kynnyksen yli ja hihnat eivät riitä Ronin riemukkaaseen nykäisyyn.
Roni pysähtyy merkkaamaan ja nuuskimaan. Jatkaa matkaansa, mutta Lucy pysähtyy nyt nuuskimaan. "Varmasti tästä on naapurin koira mennyt. Tai tuosta kohtaa. Vai onko tämä kuitenkin kissan hajua..." Roni ja Emäntä odottavat. "Lucy mennään!" Lucy lähtee liikkeelle, mutta pyörätien varteen päästyä molemmat koirat pysähtyvät. "Lucy ja Roni mennään!" Suojatielle asti päästään vain muutamalla pikanuuskaisulla. Ei tai odottakaas... Ei. Lucyn on kuitenkin vielä pysähdyttävä ensin pissalle. Roni odottaa suojatien laidassa "seis"-käskyn saaneena, mutta aavistaa liikkeelle lähdön ja tekee varaslähdön sekunnin murto-osa ennen "mennään"-käskyä. Auto on tulossa, joten on vain mentävä. No korjataan tätä liikettä seuraavalla suojatiellä. (Näin ei tule tapahtumaan koko loppulenkin aikana.)

Suojatien toisella puolella tuumitaan hetki, mihin suuntaan mentäisiin. Emäntä ehdottaa oikeaa, mutta Ronista vasen olisi kiinnostavampi suunta. Lucy haluaisi jäädä nyt tähän vähäksi aikaa paikalleen tutkimaan tätä mahdollista rusakonpapanaesiintymää. Emännän ehdotus voittaa tällä kertaa. Koko kööri lähtee pyörätietä oikealle. Paitsi pitää vähän pysähtyä. "Mennään!" Ja tässä on jokin haju. "Mennään!!" Onko pakko mennä vasemmassa reunassa? Lucy jarruttelee perässä ja yrittää ajautua oikeaan reunaan samalla, kun Roni vetää hihnassa suoraan eteenpäin. Nopealla vilkaisulla ehtii huomata, että Ronin kurkku tekee nielaisuliikkeen ja kieli lipoo tyytyväisenä suupieliä. "Roni ei saa syödä mitään!" Ronin silmissä on vahingoniloa.

Lenkki on edennyt n. 70 metriä. Toisen suojatien kohdalla Roni saa varman vainun juoksuaikaisesta ihanasta naaraasta ja heittääntyy pitkälleen maahan. Emäntä päätyy vetämään Ronia kyljellään suojatien yli, koska autoja saattaa olla tulossa. Roni saa vähän löysää hihnassa ja kiskoo itsensä nurmikolle kakalle. Lucy on kiinnostavan tuoksun äärellä eikä todellakaan suostu astumaan kostealle kohmeiselle nurmikolle. Roni pinkaisee kakan jälkeen liikkeelle ja kiertää liikennemerkin. Emäntä yrittää noukkia kakkaa pussiin samalla, kun kumpikin koira kiskoo eri suuntiin. "Roni kierrä!" Muutaman tuloksettoman, ponnettoman käskyn jälkeen Emäntä tyytyy itse kiertämään liikennemerkin. Roni yrittää tunkeutua ojarumpuun. Lucy katselee ympärilleen kyllästyneenä.

Hetki päästään etenemään samaan suuntaan. Paitsi tuossa pitää haistella. Tuohon vähän merkkipissaa. Ja tuohon. Odota. Hei tämä vielä. No joo mennään. Yhtäkkiä hämärässä liikahtaa jotain. "Seis! SEIS!" Lucy jäykistyy paikalleen valppaana ja melkein pullahtaa läpi kaulapannastaan. "Hälytys! Näin jotain!" "Lucy mennään. Se on joku lapsi. Ne leikkii varmaan piilosta." Lucy haraa vastaan kaikilla neljällä tassullaan. Lucy yrittää kääntyä paetakseen. Emäntä päätyy ottamaan Lucyn syliin ja kantamaan lapsen ohi. Roni haukkuu raivokkaasti koko matkan lapsen ohi.

Vihdoin mäyräkoirat on taas saatu kuonot menosuuntaan, mutta mitä ihmettä. Seuraava mörkö lähestyy! Molemmat jäykistyvät paikoilleen eivätkä ota kuuleviin korviinsakaan Emännän ehdotusta matkan jatkamisesta. Mörkö menee ohi ja matka jatkuu. Kunnes joku tyristää nenäänsä läheisen talon pihalla. Mäykyt jäykistyvät kauhusta uudelleen. Ja vielä kerran, kun takaa lähestyy juokseva tyttö.

Sitten ollaankin Doriksen kodin kohdalla ja Roni ilmaisee halunsa mennä Doriksen luo. Emäntä houkuttelee ja käskee Ronia jatkamaan matkaa. Roni makaa maassa pitkällään koko 9 kilon painollaan. Emäntä poimii nyt Ronin syliinsä ja kantaa vähän matkaa, että lenkki jatkuisi.

Seuraavassa risteyksessä sattuvatkin samaa matkaa kulkemaan Lennu ja hänen isäntänsä. Mäykyt riemastuvat Lennun näkemisestä ja koko loppumatka sujuu ilman merkittäviä pysähdyksiä tai säikähdyksiä, koska Lennun iloinen läsnäolo vie kaiken ylimääräisen huomion. Ainoa hankala tilanne tulee, kun mäykyt käyvät painimaan keskenään hihnoissa keskellä tietä juuri, kun auto lähestyy.

Pimeässä kävelyyn totuttautuminen on taas siis käynnissä.


Onneksi koirapuistossa oli sentään valoisan aikaan mukavaa. Roki oli emäntänsä kanssa hankkinut sinne uuden pallon kaikkien riemuksi. Mäykkyjen riemu näytti suunnilleen tältä:


Lucy pyöritteli palloa kuonollaan eteenpäin ja heitteli sitä välillä ilmaan.

Roni leikki perinteisemmin eli juoksutti palloa suussaan ja haki sitä.

Rokin emäntä mainitsi, että pallo on hyvin jopa saksanpaimenkoiraa kestävä ja Roni otti heti haasteen vastaan ja yritti järsiä pallosta palan, kun vain silmä vältti. Ehjäksi se vielä jäi, mutta voi olla, että seuraava puistopallo menee Emännän piikkiin...

tiistai 3. marraskuuta 2015

Mukava päivä marraskuuksi

Tänään on taas mäyräkoiran kelvannut. No aamuruoka oli ehkä aika niukka. Ja päivällä piti toki köllötellä sängyssä aika kauan yksin ilman Mestareita... Mutta sitten Parempi Mestari tuli kotiin ja lähdettiinkin heti lenkille. Aurinko paistoi ja ilma oli juuri sopiva +9 astetta, jollaista ei mäyräkoiramuistiin ole marraskuussa koettu. (Tämä on toki vasta elämäni kolmas marraskuu ja mäyräkoiramuistin pituudesta ja valikoivuudesta voidaan ehkä olla montaa mieltä, mutta ilma oli kuitenkin sopiva. Ei liian sateinen eikä liian kylmä. Liian aurinkoista ja lämmintä ei käsittääkseni voi olla. En ainakaan ole törmännyt.)
     Menimme pitkästä aikaa pururadalle lenkkeilemään. Juostiin Mustan alamaisen kanssa kilpaa korvat hulmuten ja siinä samalla sai kyytiä myös stereotypia hitaista ja kömpelöistä mäyräkoirista.


Kesällä Musta alamainen kävi tässä uimassa, mutta nyt ei enää huvittanut sentään mennä.
Parempi Mestari olikin päättänyt, että tänään kierretään pururata pitkän kaavan kautta, ja sehän vain sopi meille. Yhdessä kohtaa riehaannuin jopa siinä määrin, että litsuttelin yhdessä lammikossa niin, että vesi roiskui!
     Muut koirat ilmeisesti harjoittelevat näyttelyitä varten oikeilla trimmauspöydillä. Meidän Mestareilla ei sellaista ylellisyystuotetta ole, joten me harjoittelemme usein näyttelyitä varten pururadalla olevalla jumppatelineellä. Noloa.


Tai toisinaan, kuten esim. tänä iltana, saatetaan harjoitella myös pyykkikoneen päällä. Koiranäyttelyleikki onkin ainut kiva asia, mitä kylpyhuoneessa voi tehdä. Siinä saa herkkuja kastumatta.


     Illalla oli pitkästä aikaa minun tottistreenieni vuoro. Paikalla oli viisi muutakin koiraa. Sain tänään palkkana juustokuutioita. Ne olivat ihania. Juuri sopivan maukkaita ja pehmeitä, joten ne sujahtivat nopeasti kurkusta alas. Olisin voinut ottaa niitä vastaan siis paljon nopeampaankin tahtiin. Tehtävinä tällä kertaa oli seuraamista pujotellen, ohittamista, liikkeestä istumaan meno ja paikallaan oloa. Helppoja hommia. Paremman Mestarin ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Kotipihassa hän lähetti minut vielä kiertämään mattotelinettä muutaman kerran ja menin miltei juoksujalkaa. Kuljetin myös vähän jalkapalloa kuonollani käskystä, mutta kumpikaan meistä ei oikein tiedä, miten pallopaimennusta oikeasti pitäisi harjoitella.
     Nyt on siis aika raukea olo, kun on saanut liikunnan lisäksi myös kunnollista aivotyöskentelyä. Mukava päivä! Vai mitä Roni?

Minä olin tunnin yksin kotona. Yksin. Tunnin. Odotan yhä anteeksi pyyntöä.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Halloween-juhlat koirakoulussa

Koirakoulussa oli tällä kertaa halloween-juhlat. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Ihmisten hömpötyksiä. Minä esitin super-Ronia:



Tai en oikein ymmärrä, että miten niin 'esitin'. Minähän OLEN super-Roni. Ensin koirakoulussa oli näyttelyharjoitukset. Emäntä yritti saada minua esiintymään iloisemmin ja häntääni heilumaan ja yllättikin minut Rapu-vinkulelullani. Samalla hän yllätti myös kymmenen muuta koiraa, jotka kaikki valpastuivat ja seurasivat häntä tiiviisti katseellaan.

Näyttelytreenien jälkeen alkoi varsinainen halloween-hurlumhei. Ensin oli makkaransyöntikilpailu. Kaikki saivat vuorollaan makkarapaloja kupista ja ne piti syödä mahdollisimman nopeasti. Minä olin viides. Yksi eriskummallinen koira kieltäytyi syömästä makkaraa! Lucy-neiti olisi kyllä pessyt kaikki muut. Hän on valtavan nopea syömään. Kerran hän oli kuulemma nielaissut kokonaisena ihmiskämmenenkokoisen ulkofilepalan!

Sitten oli putkijuoksu, jossa piti minuutin aikana mennä putken läpi niin monta kertaa, kuin ehti. Voittaja meni putkesta 23 kertaa. Minä menin kaksi ja puoli kertaa. Edellinen koira hyppäsi putken päälle ja minusta se näytti niin hauskalta, että minäkin yritin mieluummin hyppiä putken päälle. Lopuksi kerran hyppäsinkin. 

Lopuksi oli vielä speed race, jossa jokainen juoksi vuorollaan ihmisensä luokse kentän toiseen päähän niin lujaa kuin pääsi. Kolme parasta olivat bordercollie, whippet ja gordoninsetteri. Kuten arvaatte, niin heillä oli vähän pidemmät jalat kuin minulla. Olin kuitenkin seitsemäs ja lopuksi, kun parhaita palkittiin, niin minä sain kannustuspalkinnon eli suklaalevyn, joka ilmeisesti päätyy Emännän herkkukaappiin. Emännän mielestä se oli paras palkinto. 

Muuten viikonloppu sujui taas Ninnin ja Roosa-tädin kanssa.

Pellolla lenkkeillessä minäkin irrottelin jo aika vauhdilla Ninnin ja Ronin kanssa. Ajettiin Ninnin kanssa Ronia takaa. Lenkillä nähtiin myös ihmisiä, jotka olivat tutkimassa maastoa metallinpaljastimien kanssa. Roosa-tädin jalka piippasi, kun hän hyppäsi metallinpaljastimen yli. Ihmiset olivat yllättyneitä, mutta hänen emäntänsä selitti, että jalassa on titaanilasta. Meidänkin kaulapantamme piippasivat vähän.

Roosa-tädillä oli muuten aika huono viikonloppu. Perjantaina naapurin vihaiset koirat olivat hyökänneet hänen kimppuunsa ja repineet häntä takajaloista ja selästä. Edellisestä hyökkäyksestä oli vain kuukausi. Meidän Emäntämme ei uskaltanut edes viedä meitä enää siihen suuntaan lenkkeilemään, kun koskaan ei voi tietää, milloin ne koirat ovat pihallaan irrallaan. Vaikka me sitkeitä nakkeja ollaankin, niin meistä ei varmaan jäisi paljoa jäljelle pyreneittenmastiffin ja saksanpaimenkoiran riepottelun jälkeen. Roosa-täti sen sijaan on ihmeellinen sissi, kun halusi vain jo lenkille, vaikka kankku vielä vähän vuosikin verta.

Minä en esittänyt mitään, mutta sovitin Roosan ja Ninnin emännän meille mäykyille villatakista tuunaamaa villapaitaa:


Ikävä muistutus siitä, että kylmät ajat ovat taas edessä.