sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kesäpuuhia

Vietettiin viikonloppua Moonan ja Ninnin luona. He olivat saaneet uusia kesävieraita.



Kanat eivät kauheasti enää kiinnostaneet meitä tai heitä, koska niitähän nähtiin jo viime kesänäkin.

Lauantaina naiset lähtivät Moonan ja Ninnin kanssa autoilemaan ja me jäimme talon isännän kanssa rakentamaan terassia.

Aki-herra

Ninni meni leikkimään Aki-herran kanssa siksi aikaa, kun emännät esittelivät Moonaa koiranäyttelyssä. Tämä oli Moonan ensimmäinen virallinen näyttely ja hän sai laatuarvosanan EH eli erittäin hyvä. Hän oli tuomarin mielestä hyvä lapinkoira, mutta kehitys on vielä kesken. Moona oli ilmeisesti esiintynyt ihan siedettävästi. Liikkuessa hänellä eivät etujalat juuri ehtineet maata koskettaa, mutta paikallaan seisominen meni ihan kivasti. Ja joo... kimakkaa haukkua hänestä löytyy aina...
    Paikalla oli myös Moonan sukulaisia, pikkuserkkuja isän puolelta. Yksi heistä on meidän blogikaveri ja Emäntä oli käynyt rapsuttelemassa häntä. Meiltä jäi Hupsu-koira (http://ketunpoika.fi) tapaamatta, koska meitä ei hyväksytty hörökorvien näyttelyyn... (Hassu juttu muuten, että Ninni ja Moonakin ovat itseasiassa serkuksia...)


Illalla käytiin mökillä saunomassa ja Roni ja Moona aloittivat uimakauden. Roni haki hänelle heitettyä dummya vedestä ja Moona... no Moonan vakaa aikomus oli kai ehtiä lelulle ennen Ronia, mutta hypättyään laiturilta ja otettuaan muutaman vedon hän muutti mieltään ja pyrkikin kiireesti takaisin laiturille.

Onneksi näyttely oli ennen tätä kastautumista!

Sunnuntaina oli iloinen yllätys, kun metsässä olikin verijäljet meille kaikille. Moona jäljesti toista kertaa elämässään ja hän on ihan lupaava. Edellinen jälki oli n. 20 metriä ja nyt jo 150 metriä kahden kulman kera. Ninni meni omaan iloisen ninnimäiseen tyyliinsä välillä tarkasti jälkeä ja välillä jäljen sivussa.

Roni laukkoi itsensä katkokulmalta suoraksi, mutta palasi sitten takaisin ja rauhoittui hieman löytäen lopulta sorkalle ongelmitta. Minun jälkeni oli varmasti kaikista pisin ja olin tukehtua kuumuuteen. Kahden viikon takaisesta vauhdista ei ollut merkkiäkään, vaan lyllersin läkähtymäisilläni sorkalle. Paras palkka oli, kun sain perillä juomavettä. Minun ja Ronin jäljillä oli vähän uudenlaisia haasteita. Onkohan siihen jokin syy? Selviää ehkä aikanaan...



Ennen kotiin lähtöä Roni kävi vielä uimassa. Se kaveri sitten jaksaa rehkiä turkin kastumisesta välittämättä...



Näyttää yhtä märältä kuin viime vuonna. Miksi kukaan haluaa mennä tuonne vapaaehtoisesti?



Heitä se taas! Heitä se taas! Heitä se taas!

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Metsän salaisuus


Lucy-neiti?

Niin Roni?

Oletko koskaan ajatellut, miksi meidän lenkkipoluille sattuu niin usein haavoittuneiden eläinten verijälkiä?

Enpä juuri.

Oletko koskaan kysynyt keneltäkään toiselta koiralta, kuinka usein muut ajavat haavakkojälkiä lenkeillään?

No ei ole tullut mieleen kysyä. Mutta kai niitä nyt muidenkin eteen sattuu, jos tavallisesti sulan maan aikaan meille sattuu näitä tapauksia kerran viikkoon tai vähintään kerran kuukaudessa ja näin on ollut aina. Nyt jo seitsemättä vuotta minun elämässäni.


Lucy-neiti?

Noh?

Miksihän metsissä on niin paljon haavoittuneita eläimiä? Tai että... kuinkahan ne kaikki ovat haavoittuneet?

Mitä tarkoitat?

No sitä vaan, että jos niitä verijälkiä on siellä metsässä niin usein, niin jotenkinhan niiden eläinten on täytynyt haavoittua? Että mikähän niitä siellä metsässä raatelee...?

En minä tiedä. Ei kai sinua vain pelota Roni?

Ai se, että jokin peto raatelee eläimiä viikottain metsissä? Eihän toki! Kyllähän sinä tiedät, että kun minä vain saan veren hajua sieraimiini, niin mikään ei pidättele minua, mutta kunhan vain pohdiskelen tässä.

Kuule, niin kauan kuin metsistä löytyy haavoittuneita sorkkia tai kinkkusiivuja tai tupperware-pakattua härkäkastiketta herne- ja porkkanapaloin, niin minä en valita, vaan jäljestän tyytyväisenä kaiken, mitä eteen sattuu!



tiistai 7. toukokuuta 2019

Valkea kuin lumi, punainen kuin veri

Torstaina lähdettiin rally-tokotreeneihin ihmeen raskaasti varustautuneina. Näytti siltä niin kuin oltaisiin menossa yökyliin johonkin, kun oli Emännän vaatekassikin mukana ja meidän ruokakupit ja sapuskat. Pyykkipoikakassi myös hieman vihjaili mejän suuntaan. Treenien jälkeen päädyttiinkin Ninnin ja Moonan luokse yöksi.

Säätiedote oli vähän hurjantuntuinen ja oli vaikea saada nukuttua, kun Emäntä pyöriskeli levottomana. Perjantaiaamuna kävi sitten ilmi, että mejä-kokeethan tässä olisivat olleet tuloillaan, mutta lumisateen vuoksi jälkientekopäivää oli siirrettävä ja näin ollen koepäivääkin. Verijälkeä ei saa sääntöjen mukaan tehdä kuin lumettomaan maahan. Vietimme siis vapaapäivää Ninnin ja Moonan kanssa.

Noinkohan tämä huomiseksi sulaa?

Heikkoja jäitä ei sentään tarvinnut enää pelätä.

Emäntä arveli näiden olevan viimekeväisiä ylioppilaita.

Katiskasta löytyi erikoinen saalis. Kukaan ei tiennyt lammessa elävän rapuja. Todistettavasti nyt on ainakin yksi, koska tämä päästettiin takaisin jatkamaan eloansa.

Ahvenilla oli toinen kohtalo. Yritin kiivetä niitä katsomaan.

Emäntä ehti jopa tutustua kännykän kameransa ominaisuuksiin, kun yhtäkkiä oli joutilasta aikaa.

Lauantaiaamu valkeni edelleen lohduttoman valkoisena. Siis mejän kannalta. Koetta ei kuitenkaan ollut vielä peruttu, joten Emäntä lähti Ninnin ja Moonan isännän kanssa jälkitalkoisiin lähes varmana siitä, että yli 100 kilometrin ajomatkan jälkeen saisi vain kuulla kokeen peruuntuneen. Minä olin tässä vaiheessa vielä onnellisen tietämätön tai välinpitämätön asioista. Tulkoon, mitä tulossa on.

Kunnon verikoira ei turhia stressaa.

Jälkitalkoot kuitenkin etenivät ja ihmeen kaupalla lumi hupeni päivän aikana niin, että kun oli viimeinen takaraja alkaa verettää jälkiä, että koepäivä olisi mahdollista järjestää, niin metsä oli kuin olikin lumeton ja veretys onnistui.

Tämä koepäivä oli Emännälle tärkeä siksi, että hän oli ilmoittanut minut juuri tuolla järjestettävään jälkikokeeseen siksi, että tietää siellä olevan hyviä maastoja, joissa tällainen hitaampikin verikoira voi ehtiä aikarajan puitteissa jäljestää koko jäljen. Lisäksi hän oli nähnyt vaivaa pitääkseen minut hyvässä kunnossa ja edellisellä viikolla hän oli viimeeksi hieronut minut kauttaaltani. Hän ei edellisellä viikolla ottanut minua enää pitkille lenkeille, ettei minulle sattuisi mitään ja jälkitalkoopäivänä samaa varovaisuutta jatkoi Moonan ja Ninnin emäntä. Lenkillä hän ei päästänyt minua ja Ronia yhtä aikaa irti, koska useimmiten minua on sattunut, kun Roni on juossut minua päin. Minun omat sinkkijauheeni olivat unohtuneet kotiin, joten minulle annettiin Moonan ja Ninnin sinkkilisää, ettei vain mikään muuttuisi ravitsemuksessani viime hetkillä.


Aamulla oli melkoinen yllätys, kun menimme koepaikalle. Siellä oli talvi taas! Onneksi jäljen päälle satanut lumi ei sääntöjen mukaan haittaa, mutta Emäntä oli hieman levoton silti, kun ei ole koskaan harjoiteltu lumessa jäljestämistä. Erikoista tässä jälkikokeessa oli myös se, että Ninni oli mukana! Joku osallistuja oli joutunut perumaan viime hetkillä ja Emäntä keksi, että Ninni voisi lähteä varakoiraksi paikkaamaan. Ninnihän on useampana kesänä harjoitellut pienillä jäljillä, ja Emäntä on usein leikitellyt ajatuksella, että entä jos ottaisi hänetkin kokeeseen. Nyt se sitten tapahtui.

Koepaikalle sohjossa luistellessa Emännän mieleen hiipi vain uusi epäilys: läpäiseeköhän Ninni laukauksensietotestiä? Hän ei muistanut, että Ninnille olisi koskaan ammuttu, joten ei ollut mitään takeita, kuinka muutoin rauhallinen ja maailmaan luottavaisesti suhtautuva Ninni suhtautuisi ampumiseen. Jäljellehän pääsevät vain testin läpäisseet koirat ja se testataan joka kerta kokeen alussa.


Onneksi ampuminen ei Ninniä hätkäyttänyt ja koe sai alkaa. Ninni aloitti ensimmäisen avo-jälkensä todella hyvin. Hän seurasi jälkeä ensimmäiselle kulmalle ja siitä toisen osuuden puoliväliin asti "pirun hyvin" tuomarin sanoin. Hän myös merkkasi kulmat todella hyvin. Toisella osuudella vain tapahtui se, mitä Emäntä oli hieman ounastellutkin. Pitkiin jälkiin tottumaton Ninni ihmetteli, vieläkö tämä touhu jatkuu. Aluksi hän lähti kehotuksesta etsimään jälkeä ja löysikin sen, kun oli ajautunut jäljen sivuun, mutta toisen osuuden puolivälissä Ninni ajautui niin kauas jäljestä, ettei enää löytänyt itse takaisin, ja kun Emäntä kehotti kehottamasta päästyään, Ninni tuli lopulta hänen viereensä istumaan ja pyytämään apua. Ensimmäinen hukka.

Toiselta kulmalta Ninni käveli suoraan yli ja taas niin kauas, ettei löytänyt enää itse takaisin. Tämän jälkeen hän alkoi jo olla aika uuvuksissa ja kun hän joutui kolmannen kerran pois jäljeltä, eikä löytänyt takaisin, koe keskeytettiin, mutta tietenkin jatkettiin harjoitellen kaadolle asti. Jäljen päällä Ninni eteni todella hyvin, mutta hieman sitkeyttä hän tarvitsisi lisää kadonneen jäljen etsimiseen. Emäntä oli kuitenkin tyytyväinen Ninnin AVO 0 -suoritukseen, koska nyt haave Ninnin mejä-kokeista on toteutunut. Emäntä jopa vähän pelkäsi, että jos Ninni menestyisi hyvin, joutuisi hän valtavaan kiusaukseen käyttää Ninniä kokeissa uudestaan. Tällainen hyvänmielen nolla oli juuri se, mitä hän odottikin.

Nips Naps Ninni (Emännän antama outo lempinimi. Johtuu ehkä siitä, kun Ninnin kanssa on niin helppo olla missä vain. Hän ei tee itsestään suurta numeroa.)

Minä olen hurja verikoira. Älkää antako ulkonäön ja varsinkaan pinkin takin pettää!

Lopulta vihdoin oli sitten minunkin vuoroni. Jouduimme odottelemaan jonkin aikaa, että tuomari oli valmis lähtemään jäljelleni, joten odotellessani pinnistin koko lihaksikkaan mäyräkoiran vartaloni ja yritin kuopia kaikilla neljällä tassulla eteenpäin. Yritin haistaa, missä suunnassa jälki on ja kiskoa Emäntää metsään. Lisäksi vinguin, mikä on ehkä monille koirille aivan arkipäiväinen tapa kommunikoida (esimerkiksi Moonalle!), mutta minulle hyvin epätyypillistä käytöstä.

Lopulta sain luvan lähteä liikkeelle ja voi sitä riemua! Tasaisella mäntykankaalla, jossa oli vain pehmeää sammalta ja muutamia puista pudonneita risuja ja joku hassu varpu, pääsin etenemään niin vauhdilla, että Emäntä arveli joutuvansa pian jarruttamaan jo minuakin. (Ronin kanssahan jäljestys tapahtuu niin, että jälkiliina melkein soi.)

Makaustenmerkkaamisharjoituksista oli ollut hyötyä. Maltoin pysähtyä jopa kahdelle makaukselle ja loputkin kaksi nuuskaisin ohimennen pienellä hidastuksella. Muutaman tarkastuslenkin tein jäljen aikana, mutta muuten tasaisen varmaa suorittamista. Emäntä oli katsonut kellosta ajan ja menin tämän VOI-luokan jäljen puoleen tuntiin. Ennätysaika siis. Ja ennätyksellinen oli suoritus muutenkin. Sain lopulta tuloksen VOI 1 ja 47 pistettä. Tähän mennessä siis paras suoritukseni VOI-luokassa. Olin myös kokeen paras koira, kuten muuten viimeeksikin, kun sain ykköstuloksen! Nyt olen siis yhtä ykköstä vaille valio.

Miten niin "kaikki jäljet on ajettu jo"? Ihan selvästi tuolta metsästä kantautuu vielä kutsuvaa veren tuoksua!

Ninni AVO0, Lucy VOI1/47

Taxmania "Yksi hukka koejäljellä viidessä vuodessa" Ingenious

Samalla kun me vietimme päivää mejä-kokeissa, juhlivat Roni ja Moona Moonan 1-vuotissynttäreitä. Hekin olivat käyneet metsäretkellä (tosin ilman verta) ja riehuneet koko päivän. Moona oli ollut tyytyväinen synttäreihinsä, vaikka olikin vain yksi vieras, meidän Emäntä unohti ostaa hänelle synttäriherkut, vaikka Moonan emäntä oli erikseen pyytänyt häntä tuomaan maksalaatikkoa, nakkeja ja lihapullia ja lahjaksikin hän sai yhden vanhan lelun! Ehkä juhlitaan vaikka vuoden päästä vähän paremmin.

Onnea Moona 1v.!

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Mejän merkit

Emännällä on tietyt rutiinit, joista me koirat tunnistetaan helposti, milloin on mejää luvassa.

1. Veripullo sulaa tiskipöydällä. Hyvin itsestään selvä mejän merkki.

2. Pyykkipoikakassi kaivetaan kaapista eteiseen odottamaan. Kassi on kulkenut kilometritolkulla metsiä läpi, joten siinä on oma, vahva metsän arominsa.

3. Samoin hyvin metsäiselle tuoksuva jälkiliina ja -panta otetaan esiin eteisen lipaston ylälaatikosta ja sujautetaan koirareppuun.

4. Emännällä on tietyt treenihousut ja vaelluskengät metsässä liikkumista varten. Niiden pukeminen on aina lupaus jostain kivasta.

5. Verisienen kastelu ja pussitus on aina seurattava tarkasti vierestä.


6. Emäntä lähtee yksin ilman meitä, mutta palaa jonkin tunnin päästä kädet verisinä ja metsältä haisten. Jos ei lähdetä saman tien, on hauskuus edessä viimeistään seuraavana päivänä.

7. Autossa istuessa tunnistamme, koska käännytään pienelle metsätielle. Jäljet alkavat aina pieniltä metsäteiltä. Pitelemätön odotus alkaa viimeistään tässä vaiheessa.


8. Lopulta auton vieressä metsätien varressa puetaan päälle jälkipanta ja kiinnitetään jälkiliina. Tässä vaihessa on jo päivän selvää, mikä on homman nimi. Jäljen etsiminen alkaa tässä vaiheessa, vaikka varsinainen käsky annetaankin vasta jäljen päässä.


Lauantai-iltana tämä jäljestämiseen johtava ketju käynnistyi ja tänä aamuna vihdoin pääsimme metsään tosi toimiin. Tällä kertaa jäljet eivät olleet pelkkiä nenänkalibrointiraapaisuja, vaikkeivät olleetkaan kuin kolmasosan koejäljen mitasta. Matkalla oli kuitenkin kulmia, makauksia ja katkoja, kuten oikeilla jäljillä kuuluukin olla. Meidän hyvä kaveri Snoopy oli mukana myös.

Minä sain aloittaa ja etenin omaan rauhalliseen tahtiini jäljen alusta loppuun. Kelpo suoritus minulta, vaikka itse sanonkin.


Roni oli toisena ja kuten ehkä kuvastakin voi nähdä, niin kieli pitkänä mentiin taas. Emäntä on toki tukeva ankkuri, joka saa Ronin vauhdin hidastettua kävelytahtiin sopivaksi, mutta Roni-pojalla ei vielä ikä paina töppösissä. Ensimmäinen makaus ohijuosten, toiselle Emäntä pysäytti hänet väkisin ja kolmannella ihme tapahtui ja Roni pysähtyi itse tutkimaan makausta. Makauksilta on treeneissä löytynyt viime kesästä lähtien herkkupurkkeja, että kannattaa niille pysähdelläkin.


Snoopy on muistaaksemme jäljestänyt kanssamme kaksi kertaa aiemmin. Edellisillä kerroilla jäljellä on ollut ikää puolesta tunnista tuntiin, joten ihmisiä vähän jänskätti, kuinka tytölle käy, kun yhtäkkiä edessä onkin 18 tuntia vanha jälki. Snoopy selviytyi haasteesta upeasti. Hieman enemmän työtä teetti tällainen vanhempi jälki, mutta hän on todella tarkka ja osaa pysähtyä kulmamakauksille tutkimaan oikeaoppisesti (ilman herkkupurkkeja...). Hauskaa oli, että myös Snoopy oli jo autossa innoissaan eli tiesi, mikä juttu on edessä, vaikka hänen edellisestä kerrastaan on pitkä aika.


Jälkimetsän jälkeen Emäntä sai tehdä aika pikaisen siistiytymisharjauksen minulle ja itselleen, koska oli luvattu käydä myös kaverikoiravierailulla sunnuntaina. Juuri ja juuri ehdittiin paikalle myöhästymättä ja kävin Tieva-neidin kanssa rapsutettavana.


Iltalenkillä käytiin vielä katsomassa, joko pururata olisi sulanut. Vähän oli vielä lunta kierittäväksi.


Minä hidastelin niin paljon, että sain tulla takaisin päin omaan tahtiin irrallaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin ojassa kahlaamassa ja viimeistelin turkinhoidon hankaamalla itseäni perusteellisesti puruun. Emäntä pyöritteli päätään ja totesi, että onneksi ehdimme jo käydä vierailulla. Tämän rypemisen jälkeen olisi ollut hankalampi saada koiraa siistiksi viidessä minuutissa.


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pääsiäinen maalla

Mejä-kausi on AVATTU! Ilon päivä! Vietettiin pääsiäistä Moonan ja Ninnin luona ja tänä aamuna Emäntä muisti, että hän olikin syksyllä jättänyt Moonan ja Ninnin ihmisten pakastimeen tilkan verta. Saatiin kaikki neljä pienet kokeilujäljet muistojen verestelyksi. Moona ei ihan tiennyt vielä, miksi kaikki olivat niin innoissaan, kun Emäntä teki lähtövalmisteluja ja toisaalta, kun hän palasi kädet veressä takaisin, mutta ei hänkään enää pelännyt veren hajua, kuten syksyllä pienenä pentuna ollessaan.


Minä sain mennä ensimmäisenä ja minun Emäntä käski etsiä jäljen pään itse. Helppo homma. Tiesin jo pihasta lähtiessäni, mihin suuntaan Emäntä oli kävellyt ja seurasin hänen jalan jälkiään verijäljelle ja siitä päähän asti. Siitä olisin sujuvasti jatkanut seuraavan pikkujäljen päähän, mutta vetovuoroon vaihdettiin Roni.


Emäntä halusi kokeilla, miten Roni jäljestäisi, jos joku muu kuin hän pitelisi liinan päästä. Ei näyttänyt olevan Ronille paljoa väliä, kuka narun toisessa päässä oli. Roni kiskoi aivan yhtä innoissaan kuin muulloinkin.

Lumiluolassa oli hyvä vilvoitella jäljestyksen jälkeen.

Ninniä ohjasi hänen emäntänsä. Suoran osuuden Ninni meni ongelmitta, mutta mutkakohdassa hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, josko joku voisi tulla auttamaan. Me olisi menty avuksi, mutta ihmiset eivät päästäneet! Niinpä Ninnin täytyi etsiä jatko itse, ja kun hän sai taas hajun jäljestä, hänkin kulki joutuisasti loppuun asti.

Moonan harjoituksen ajaksi meidät muut teljettiin sisälle, ettei me häirittäisi hänen suoritustaan. Moona lähti kiinnostuneena liikkeelle ja eteni pienen suoran jäljen hetkessä. Kaatona ei ollut sorkkaa vaan härkäkastiketta purkissa. Moona olisi vielä halunnut jatkaa jäljestämistä ja hän ihmetteli, kun kiva jälki loppui niin äkkiä. Oli hänkin iloinen, kun sai vähän herkkuja purkista.

Muuten vietettiin pääsiäistä lenkkeillen ja köllötellen. Emäntä kävi koiranäyttelyssä, muttei ottanut meitä mukaan ja kehui, miten mukavaa ja rentoa oli käydä koiranäyttelyssä ilman koiraa. Hän lähtee tästä lähtien kuulemma aina ilman koiraa. Kuulostaa oudolta. Hän oli myös ostanut uuden näyttelyhihnan ja harjan, vaikkei hänellä muka ole näyttelykoiraa, mutta arvaanpa, että jonakin päivänä Ronia taas viedään. Minut on onneksi jo vapautettu virallisista näyttelytouhuista.

Minäkö muka näyttelykoira? Älä nyt enää jaksa sitä samaa juttua. Eikö tuo ole jo nähty, kuinka niissä touhuissa on menestytty? Ei sitten ollenkaan. Tuskin se hihnaa vaihtamalla paranee.

Ninni ja Moona. Näitä tyttöjä on helpompi kuvata yhdessä kuin erikseen.



Kauankohan tämä jää vielä kantaa? Metrin verran sitä sentään oli rannassa vielä.

Pääsiäiseen kuului myös siis hyvin paljon tätä:

Viime viikon tiistaina taivas putosi niskaamme! Tai siltä se kuulosti. Kun Emäntä tuli töistä kotiin, odotti häntä tällainen näky:


Roni pyyteli Emännältä varmuuden vuoksi anteeksi, kun yleensä hän on ollut huonotuulinen, jos keittiössä on ollut jotain vinksin vonksin (se on hänestä ollut aina jotenkin Ronin vika), mutta nyt Emäntä ei ollut yhtään äkäinen, vaan nauroi ja sanoi, ettei usko Ronin syyllistyneen tällä kertaa mihinkään. Kukka oli vain kasvanut niin isoksi, että oli keikahtanut hyllyltä omia aikojaan. Kukka siivottiin bioastiaan ja elämä jatkui.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Koirapuuhia räntäsateella ja ilman


Viikonloppuna oli maailma mallillaan! Hiekoitushiekat oli jo monin paikoin lakaistu jalkakäytäviltä eli sai tassutella kivien pistelemättä ja oli lämmintä ja aurinkoista. Toki katupölyä tarttuu tällaiseen vertikaalisesti rajoittuneeseen vartaloon vähän enemmän kuin korkeammalla kulkeviin eliöihin, mutta sinnehän se Mestareiden lakanoihin kivasti karisee sitten päivän mittaan tai yön hiljaisina tunteina viimeistään.



Sunnuntaina oli pientä yhteistä kivaakin, kun käytiin pyörähtämässä yksissä mätsäreissä. Ihan huvin kannalta lähdettiin kokeilemaan, eikä meitä palkittu tällä kertaa, mutta kehuttiin hyvästä kehäkäytöksestä kuitenkin. Näyttelyasento ei ehkä ollut täysin ortodoksinen, mutta osattiin molemmat pysähtyä suoraan liikkeestä seisaalleen, eikä meitä tarvinnut asetella tai houkutella seisomaan. Ai niin no tai loppukehässä Emäntä vähän nipisti minua toisesta reidestä, kun en enää SIINÄ vaiheessa olisi malttanut seistä paikallani. Minä sain punaisen nauhan ja Roni sinisen. Roni esiintyy aina niin totisena. Häneltä puuttuu se pirskahteleva ilo kehästä, jota minä mielelläni esittelen myös.


Moona oli myös emäntineen mätsäreissä. Tai hän oli ilmeisesti se juurisyy, miksi olimme sinne lähteneetkin. Moonalla on hieman ongelmia kohdata muita koiria. Hän on käynyt jonkin verran pentukoulussa ja toisinaan muuten vain koirien ilmoilla, mutta siellä omissa kotiympyröissään hän ei kohtaa muita koiria kuin Ninnin. Niinpä hänellä on hieman arkuutta vieraita koiria kohtaan. Nyt häntä yritetään siis tehososiaalistaa, että hän tottuisi vieraisiin koiriin ja jos ei nyt yltiöystävällisesti syleilisikään koko maailmaa, niin olisihan hauskaa, ettei hänen kanssaan liikkuessa tarvitsisi pelätä, että hän näykkii ketään.


Moona on kehittynyt huimasti viime kuukausina ja mätsärit menivät jo tosi hienosti. Hän osaa vaieta ihmisen käskystä ja hillitä itseään, ettei hauku enää koko ajan. Hän pystyy myös kulkemaan jo melko läheltäkin vieraita koiria irvistelemättä ja murisematta. Tosin hän tarvitsee siihen vielä aika paljon ihmisen apua.


Meidän Emäntä esitti Moonan kehässä ja elämänsä ekasta mätsäristä Moona sai punaisen nauhan, vaikka Emäntä oli varma, että hän saisi sinisen. (Punainen on ykkönen, sininen on kakkonen omasta pariarvostelusta.) Hän ravasi hyvin ja malttoi seistä hienosti jonkin aikaa. (Hänen emäntänsä näytti meidän Emännälle kikan, jolla Moonan saa seisomaan: pitää hihnan tiukalla ja samalla nostaa häntäkiehkuraa ylös, niin siinähän lapikas seisoo eikä pyöri omiaan.) Punaisen nauhan saaneiden loppukehästäkään Moonaa ei kätelty ensimmäisenä pois eli todella hieno aloitus. Vain kahdesti hän ehti nyrpistää nenäänsä kehässä, kun ahtaaseen kehään oli sullottu vierekkäin seisomaan melkein 20 koiraa ja ensin yksi tosi vauva koira tööttäsi kuononsa Moonan kuonoon kiinni ja sitten eräs toinen pyörähti kymmenen sentin päässä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten varmasti kokemus oli Moonallekin ihan kiva.


Maanantaina sitten sää kääntyi hieman erilaiseksi kuten kai kaikkialla muuallakin Suomessa. Maanantaina minun ei tarvinnut lenkkeillä ollenkaan, kun Emäntä ei omien sanojensa mukaan "jaksanut vetää minua perässään". Erikoisesti ilmaistu se asia, että hän yrittää aina laukkoa lenkillä kovalla kiireellä välittämättä mistään kiinnostavista hajuista, märistä kohdista tiessä tai ojan vieruksen heinikosta löytyvistä herkkupaloista!


Tänään kävimme kaikki kolme yhdessä lenkillä ja kyllä oli niin kotoisaa, kun Roni veti ensimmäisenä, Emäntä puhisi keskimmäisenä ja minä raahauduin perässä nelitassulukkojarrutuksessa. No en minä koko matkaa viitsinyt vastustella. Ensimmäiset puoli kilometriä vain sillä lailla periaatteen vuoksi. Sitten kipittelin ja välillä laukoin ihan mielellänikin.
Varsinkin oli kivaa, kun Emännällä olikin repussa mukana treenikartio ja harjoittelimme yhdellä parkkipaikalla merkille lähetystä. Rally-tokojuttuja... Kun ensin osaa jonkun asian omassa eteisessä, kellarissa, omalla pihalla ja tutussa treenihallissa, niin sitten kaikki käskyt pitää opetella hallitsemaan myös pitkin kyliä. Se on kiva vaihe, kun koskaan ei tiedä, millä torilla tai parkkipaikalla treenit käynnistyvät. Yhtäkkiä vain herkkupussi aukeaa ja naksutin kaivetaan taskusta ja sitten treenataan.

Olisiko teillä hetki aikaa lukea?