sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Fiksut ja filmaattiset





Emäntä kaivoi pitkästä aikaa esiin oikean kameran. Käytiin sitten vähän poseeraamassa koirapuistossa. Ollaan ehkä vähän ehdollistuttu kameran suljinäänelle. Kumpikin tuijotti paikallaan kameraan niin kauan, kuin se naksahteli. Muistettiin myös, että meitä on kuvattu ennen penkillä, joten meitä ei tarvinnut edes asetella, vaan kävimme itse hyviin poseerausasentoihin.

Viikonloppuna käytiin Moonan ja Ninnin luona. Moonan juoksut olivat ohi, mutta Ronilla oli vielä lämpimiä muistoja hänestä parin viikon takaa.

Siis tapoitteko te tosiaan Ninnin kanssa kokonaisen hirven, kun teillä on näin paljon herkullisia luita täällä pihalla?
No tai sitten me vain tunnetaan oikeita ihmisiä...


Moona 10 kk, Ninni 3 v 10 kk, Lucy 6 v 2 kk, Roni 4 v 7 kk


Lauantaiaamuna sattui pieni tapaturma. Moona ja Roni painivat tapansa mukaan sisällä, kun yhtäkkiä Roni murahti Moonalle äkäisemmin kuin leikkiin sopii. Moona siirtyi kauemmas ja Roni jäikin istumaan paikalleen oikea etutassu ilmassa roikkuen. Hän ei pystynyt laittamaan sitä maahan. 

Se oli vahinko ja olen tosi tosi tosi pahoillani...

Muutaman tunnin Roni vain kuurui pitkällään koiransängyssä, mutta pikku hiljaa jalka alkoi taas toimia. Taisi olla vain venähtänyt. Illalla hän yritti jo jatkaa painimista Moonan kanssa siitä, mihin he aamulla jäivät, mutta Emäntä ei antanut riehua vielä illalla.




Tänään Emäntä kävi mäykkykerhon vuosikokouksessa. Siellä jaettiin palkintoja ja kukapa olisi arvannut: mekin saimme osamme!


Tai no minun palkintoni on vielä jossain varastossa, mutta saan sen, kun saan sen.


Roni oli Vuoden vesiriista-koira ja lisäksi hän sai palkinnon Suomen ja Ruotsin jälkivalioista.
Minä olin Vuoden (rally-)toko-koira. Näissä luokissa ei tosin ollut suurta kilpailua, kun Roni oli ainoa vesiriistakokeissa käynyt koira ja minun lisäkseni rally-tokoa on harrastanut Roni.

Tästä on mukava jatkaa uutta harrastusvuotta!

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Täyttymätön rakkaus

Viikonloppuna tuntui kuin kuuma rakkauden miekka olisi lävistänyt minut säkenöivällä terällään. En pystynyt nukkumaan, en syömään. Ulkonakin vaistoni vei minua pitkin rakastettuni tassunjälkiä, enkä saattanut kestää tunteeni paloa, kun näin hänet ikkunan läpi. Hänen ihana katseensa ja silmänsä, jotka olivat kuun kajoa ja tähtiä kirkkaammat. Hänen pehmeä turkkinsa ja viekoittelevasti kaartuva häntänsä, joka hypnoottisella tanssillaan kutsui minua kohti pyhintä. Ulkoa halusin sisälle ja sisältä ulos, koska aina tuntui rakastettuni olevan saavuttamattomissani. Sydämeni vaikerrus purkautui huuliltani milloin lohduttomana itkuna, milloin määrätietoisempana käskynä.

Joo tämän Ronin rakkausnovellin voi myös tiivistää näin: Moonalla oli juoksut.

Ah, Moona! Hänen nimensä lausuminenkin saa lämpimät ajatukset aaltoilemaan mielessäni, vaikka sunnuntaina Mestarin kanssa kotiin palatessani tuntuikin, kuin olisin herännyt transsista. Yhtäkkiä tunsin valtavaa ruumiillista väsymystä ja nälkää, kuin en olisi syönyt päiväkausiin.

No ethän sinä syönytkään. Etkä nukkunut. Eikä nukkunut kunnolla juuri kukaan muukaan. Häkki oli ainoa paikka, jossa sinä joksikin aikaa alistuit kohtaloosi, paitsi milloin Moona tuli häkin viereen ärisemään huvikseen. Lisäksi Emännän verenpainetta näytti lisäävän se, että teitä ei voinut hetkeksikään laskea irti samaan tilaan, kun Moona olisi ilomielin laittanut sinut kilon paloiksi ja sinä olisit aivan yhtä ilomielin antanut hänen tehdä sen, kunhan vain sait yrittää nousta hänen selkäänsä samalla. Voisit sitä paitsi kalibroida nenäsi, kun olit auttamatta myöhässä ja hänen juoksunsa olivat jo niin loppupuolella, ettei mitään rakkaudentekoja ollut enää mahdollista tehdä.

Ninni lenkillä

Ninniä nuori rakkaus häiritsi ensi alkuun ja hän yritti laittaa asiat järjestykseen (siinä onnistumatta), mutta minä en antanut hormonihuurujen häiritä viikonloppuani. Olinhan kaiken keskipiste ja rakkaimpien ihmisteni ympäröimä! Ihmisillä oli jokin erityisen tärkeä syy viettää aikaa yhdessä juuri tuona viikonloppuna, muuten emme kai olisi tuollaiseen aikaan menneetkään Ninnin ja Moonan luo.

Sunnuntaina Mestari lähti Ronin kanssa jo aiemmin kotiin, että rauha laskeutuisi taloon. Samalla oli myös mahdollista 12-vuotiaan Aki-herran tulla vierailulle, kun paikalla ei ollut enää toista urosta. Vaikka Aki-herra onkin konsulttimiehiä, niin hieman tyttötuoksut saivat hänetkin pyörälle päästään ja kun siinä lepäilin sohvalla hänen emäntänsä sylissä ja hän tuli hyppimään sohvaa vasten, niin minulla paloivat päreet. Olkoonkin puolet minua vanhempi herrakoira, mutta täytyy sitä joku sohvasylittelyrauha kuitenkin antaa! Ihmisten yllätykseksi Aki suipisti nöyrästi korviaan ja luikki kauemmas, vaikka yleensä hän ei muiden koirien isottelua siedäkään. Ei muiden paitsi ilmeisesti pienen, pippurisen Lucy-neidin.

Muutama kuva lumikenkäkävelyltä Ninnin kanssa. Tai siis lumikengät olivat Emännällä, meitä kantoivat hangen päällä hyvin omat tassut.


Moona kulki saman peltoaukeaman läpi hiihtolenkillä miesväen mukana, joten Ronia ei voinut päästää irti. Jäljen Jättiläiselle ei olisi ollut temppu eikä mikään jäljestää Moona kiinni.


Minä sen sijaan sain vapaasti täydentää ruokavaliotani jäniksenpapanoilla, joita löytyi ihastuttavan paljon pellolta. Emäntä ei mahtanut mitään sille, että minulla suu kävi koko ajan. Muuten minä ja Ninni olimme maailman helpoimmat lenkkiseuralaiset, kun seurasimme Emännän lähellä käskemättä. Ainoastaan ojan jäältä Emäntä käski meidät pois, kun häntä pelotti, että jää ei kannakaan meitä.


Sunnuntaina Emäntä kävi Moonan kanssa hiihtolenkillä ja ihasteli myös hänen käytöstään ja etenkin liikkumistaan. Moonakin seurasi lähellä ja huolehti itse, että pysyy koko ajan mukana. Moonan ravi oli Emännästä kadehdittavan kevyttä hangella. Vaikka hän välillä poikkesikin jonkun puun juurelle tai kävi kurkistamassa johonkin ojaan, oli hän taas hetken päästä hiihtäjien edellä odottamassa. Juuri sellainen lenkkiseuralainen kuin aidon lappalaisen täytyy ollakin, ja millaisena hän jo lapsuudestaan muistaa lapinkoiran lenkkikaverina! Moona on 10 kuukautta ja 8 kilometrin juoksulenkki metsässä ja pelloilla hiihtäjän vauhdissa ei tuntunut hänen jaloissaan miltään.

Harmi, että Emäntä ei tajunnut ottaa Moonasta ja Aki-herrasta tällä kertaa kuvia.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Ronin pikku vahinko


Miten tässä ovensuussa haisee Roni sinun pissallesi?

Ei kai. En minä vain haista.

Haiseehan! Ihan selvästi. On tässä vähän jotain pesunestettä ruiskittu päälle ja pyyhitty tätä, mutta kyllä minä nyt sinun pissasi hajun tunnistan jo tässä vaiheessa, vaikkei siitä olisi kuin molekyyli tai kaksi jäljellä. Oletko sinä pissannut sisälle?!

No jos sitä nyt sitten epähuomiossa on vähän siihen roiskahtanut...

Epähuomiossa?!! Eiväthän aikuiset koirat pissaile sisälle!! 
Eihän meillä ole pissattu sisälle neljään vuoteen!

No siinä kävi vähän sellainen nolo ajatusvirhe... Emäntä päästi minut pihalle jaloittelemaan, kun haki mattoja sisälle. Ensin vain seisoin paikallani, mutta kävin sitten hänen kehotuksestaan nostamassa jalkaa lumikasaan. Meillä uroksillahan on usein tapana tehdä vähän useampia pissoja samalla kertaa, mutta ensimmäisen jälkeen naapurin täti lähestyi pihaa tieltä päin. Keskityin häneen sataprosenttisesti ja olin virittyneenä vahtimoodiin. Kesken vartiohaukun sitten Emäntä käskikin minut sisälle ja... no... huomaamattani sitten nostinkin jalkaani ovella, kun oli jäänyt ensimmäisen pissan jatko-osa vielä tekemättä. Emäntä kyllä kiireesti tökkäsi minua kankkuun ja itsekin sitten olin vähän hölmistynyt, että miten tässä näin pääsi käymään, mutta muutama senttilitra ehti jo ruiskahtaa. Emäntä kävi heti pesemässä sen läikän pois ja se oli ihan samantien sovittu asia. 
Puhdas vahinko.

Ei nyt ehkä ihan puhdas, kun täällä kerran haisee urealle, mutta vahinko varmasti. 
Kaikkea sitä voikin sattua...


sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Tavallista oloa

Elo on ollut ihanan tavallista viime päivät. Koirapuistoilua ja lenkkeilyä. Välillä joitakin rally-tokoharjoituksia.

Tämä on tuttu leikki. Sinä heität ja minä haen.

Mikä siinä kestää?! Laita puhelin pois ja leikitään. Voisit vähentää ruutuaikaasi muutenkin.

Täältä tullaan! Vieläkö se härveli on kädessä?

Metsälenkki! Tätä ei olekaan tapahtunut kuukausiin.

Ja kuten huomaatte, toisella meistä on luottoa ja toisella ei...

Niin toinen on pinkkipuudeli ja toinen kokemusten karaisema saalistaja!

Hah! Mitähän sinäkin olet muka saalistanut! Viimeeksi kun tarkistin, niin nännikumia ja frisbeetä ei vielä laskettu riistaksi.

Emäntä kai laski sen varaan, että ehtii juosta sinut kiinni tarvittaessa. Korvathan sinulla aktivoituvat vain nakin vaikutuksesta.

Älähän nyt liioittele! Höyrykypsennetty lammas ja kalkkuna käyvät myös aivan hyvin. Tai kuivattu naudanvatsa. Juusto. Kanatikut. Oi nyt minulle tuli nälkä...

Mitään riistaksi laskettavaa ei ollut liikkeellä, joten minäkin sain paluumatkalla jolkotella hetken vällylläni, että kuvaaminen kävi helpommin. Minun puolestani hankikeli olisi voinut jatkua pidempään, että olisi päästy metsään useammin.

Huuli aina kurtussa. Tietenkin. Eikö se kuulu rotumääritelmään? "Ylähuuli jää kulmahampaan päälle ruttuun koiran ajatellessa ruokaa."
Ai ei vai..?

Kun päästään kotiin, niin harjoitellaanko vähän rally-tokoa? Vaikka sitä merkille lähetystä. Nyt minä lupaan juosta suoraan kartiolle ja olla yrittämättä ottaa sitä suuhuni. On vain niin hämäävää, kun yleensä aina käsket hakea kaikkea, niin nyt yhtäkkiä ei saisikaan tuoda sitä esinettä sinulle. Ja minä todella olen hakenut kaikkea vispilästä vasaraan ja kuulakärkikynästä tohveleihin! Oikeastaan on vain yksi poikkeus, jota en tuo: lintu. Siitäkin huolimatta, että juuri sitä varten noutoa on harjoiteltu kaikilla muilla tavaroilla.


Tällaisten korkeiden penkkojen muodostamassa kujassa on nyt lenkkeilty pari kuukautta, että välillä tekee matalan makkaran mieli hypätä penkan päälle tähystelemään. En toki halua valittaa. Maanläheinen vartalomallimme on ensiluokkainen nenänkuljetusteline, koska maan pinnassahan ne hajut pääasiassa ovat, mutta joskus olisi toki hauska nähdäkin jotain muuta kuin näitä loputtomia lumipenkereitä...

torstai 14. helmikuuta 2019

Ystävyydestä

Todellinen ystävä...


...iloitsee kanssasi, kun olet iloinen ja piristää, kun olet alakuloinen.

...haukkuu kanssasi, vaikkei tiedä, mitä haukutaan.

...jakaa herkut kanssasi.

...ilahtuu aina sinut nähdessään.

...seuraa sinua joka askeleella kaikkialle ja ryömii peittosi alle, kun nukut.

...haistelee pyllyäsi ja maistaa aamupissaasi tarkastaakseen, että kaikki on kunnossa.

Ööö... Ei Roni. Ei tuo ole ystävyyttä. Tuo on vain outoa. Hyvin hyvin outoa...

No kuulostaa tuo sinunkin ystävyytesi enemmän stalkkaamiselta!


Hyvää ystävänpäivää!

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Neljän tähden ratatreenit


Laiskuus on vihdoin loppunut tänä viikonloppuna. Tai torstaina jo kävimme vuoden toisissa ratatreeneissä ja se oli samalla elämämme toinen mestariluokan rata, jota harjoittelimme. 
    Muuten meni kivasti, mutta siellä oli sellainen hankala tehtävä kuin merkille lähetys. Totta kai sitä on kotona harjoiteltu tötteröllä pihalla jo useamman kerran, mutta yhtäkkiä siellä treenihallissa kesken radan se merkki ei vain löytynyt. Hypähdin eteenpäin Emännän "Merkki!"-käskystä, mutta sitten käännyin ympäri ja pyörin tovin. Yritettiin uudestaan. Ja uudestaan. Sitten se kartio jo löytyi, mutta sitten olisikin pitänyt vielä pysähtyä sinne, eikä riittänyt, että juoksin iloisesti sen ympäri.

Minä löysin merkin nopeasti. Ja pysähdyin. Ja kävin istumaan. Virhe.

Tämä merkin etsiskely sai minut niin hämilleni, että suoritin kaiken muunkin vähän varovasti puoliteholla, vaikka muuten olin tyytyväinen, että päästiin oikeisiin treeneihin.

Perjantaina mentiin pitkästä aikaa Ninnin ja Moonan luo.


Meillä oli sielläkin omat rally-toko-kyltit mukana ja harjoiteltiin pihalla pientä radan pätkää. Ninni ja Moonakin saivat kokeilla. Moona varsinkin oli todella innoissaan, kun kerrankin oli jotain kivaa tekemistä. Hän jaksaisi varmasti treenata loputtomiin. Muutaman kierroksen jälkeen lähdimme kuitenkin lenkille.

Ja Lucy-neidille piti tilata taas taksi paluumatkalle!

Miten niin "taas"?

No viimeeksikin kun oltiin Moonan ja Ninnin luona, niin sinua sattui ja aloit ontua, ja Emäntä kantoi sinua yli kilometrin, kunnes ei enää jaksanut ja Moonan ja Ninnin isännän piti hakea meidät silloinkin autolla!

Olen minä silti lenkkeillyt monta kertaa se jälkeen myös ilman autokyytiä! Joskus vain tulee sellainen outo kipu, joka saa ontumaan ja ei silloin tee mieli kävellä. Lauantaina ja sunnuntaina lenkkeilin sitten taas ihan riemukkaasti ilman mitään ongelmia.
    Sunnuntaina harjoiteltiin vielä pientä rataa pihalla, mutta räntä- ja vesisade olivat saaneet pihan jo niin märäksi, että Emännän täytyi suunnitella rata niin, että istumiset ja maahan menot osuivat vielä lumisille kohdille ja märimpiä paikkoja yritettiin väistellä kävellessäkin. Esimerkiksi pujottelu täytyi lyhentää pelkäksi kahdeksikoksi, kun kukaan meistä ei suostunut kävelemään loskassa. Me mäykyt ja Ninni tehtiin rata oikealla puolella seuraten, että se oli tarpeeksi vaativa meille ja Moona sai kulkea vasemmalla puolella, mutta hän meni kolme kierrosta. Oli mukava treenata ja kaikkien (koirien) mielestä treenit loppuivat liian äkkiä.

Meidän uudet treeniherkutkin saapuivat parahiksi.

Jokohan mestariluokka sujuu, kun nämä kaikki on kuutioitu ja syötetty meille tehtävä kerrallaan?

lauantai 2. helmikuuta 2019

Koiranomistajan saikku

Valitettavasti paljosta ulkoilusta ja reippaista elämäntavoista huolimatta koiranomistajakaan ei ole täysin immuuni kaikille sairauksille, vaan kerran pari vuoteen on hänenkin sairastettava flunssaa tai vatsatautia (tai Paremman Mestarin tapauksessa molemmat samalla kertaa). Koiran näkökulmasta tällainen sairasloma on mukava hengähdystauko arjen ahkeroinnissa...



MUKAVA HENGÄHDYSTAUKO?! Anteeksi nyt Lucy-neiti, mutta tämä viikko on ollut kaikkea muuta paitsi mukava! Minä en pidä HENGÄHDYSTAUKOJA koiruudestani!! Minä vaadin liikettä, toimintaa, aivotyöskentelyä päivittäin!

No niin toisille meistä tämä viikko on saattanut olla raskaampi kuin toisille. Henkilökohtaisesti olen ottanut mukavan asennon ja nauttinut Mestareiden kuumeen tuomasta lisälämmöstä peitteiden alla. Olemme kerrankin viettäneet päivätolkulla yhteistä laatuaikaa kaikki samassa sängyssä.

Vieläkö sinä sairastat, Parempi Mestari? Eikö olosi olekin jo paljon paljon parempi? Ai ei vai...

Sairauden ensimmäisinä päivinä emme päässeet pihaa pidemmälle ulkoilemaan. -24 astetta pakkasta ei toki auttanut asiaa. Neljäntenä päivänä aloin olla jo epätoivoinen. Eikö mitään kivaa enää koskaan tapahtuisi?! Parempi Mestari jaksoi häthätää kävellä koirapuistoon heittelemään minulle nännikumia.

Siinä missä koiraton ihminen joutuu makaamaan sairasvuoteellaan päivästä toiseen, kunnes on parantunut, saa koiranomistaja aktivointia sairaana ollessaankin. Ihmisen ei ole hyvä maata liian pitkiä aikoja kerrallaan paikallaan. Koiran omistaminen auttaa siinä, että lihakset eivät ole liian kauaa käyttämättöminä. Näin palautuminen sairauden jälkeen käy nopeammin. Tai näin me koirat ainakin haluamme itsellemme uskotella.


Katso nyt, miten lelukorille kävi, kun minulla on NIIIIN tylsää...

Eilen vihdoin sain Paremman Mestarin pakotettua harjoittelemaan vähän rally-tokoa sisällä eteisessä. Vinguin ja tuijotin häntä niin kauan, että hän antoi periksi. Välillä hänen täytyi ottaa hieman seinästä tukea ja huilata.
    Tänään kävimme jo hieman pidemmällä aamulenkillä. Tosin Lucy-neiti ei halunnut kävellä siihen suuntaan, mihin alunperin oli tarkoitus, mutta koska Parempi Mestari oli vielä niin heikkona, niin hän suostui tuosta noin vain vaihtamaan suuntaa. Tosin hän epäili, että sinä Lucy-neiti näyttelit, että jalkojasi paleltaa, että sait hänet kääntymään.

Miten niin!? Minäkö näyttelisin?? Minähän olen vain yksinkertainen koira! En minä osaa noin monimutkaista ajattelua vaativaa toimintaa, kuten esittäminen...

No hänen mielestään sattui jotenkin liian sopivasti, että juuri kun oli tarkoitus kääntyä kadunkulmasta, josta sinä et halua kävellä, alkoi jalkojasi paleltaa ja nostelit tassujasi etkä pystynyt ottamaan askeltakaan eteenpäin, mutta kun käännyimme ympäri, otit juoksuspurtin, heilutit häntääsi ja haastoit minut leikkiin samoilla tassuilla, jotka juuri sekuntia aiemmin olivat liian jäässä kävelläksesi.

Minkä minä voin sille, että tie oli kylmempi siihen suuntaan, johon en voinut kävellä!

Yllättävän hyvin pystyit sitten kävelemään koko lenkin sen jälkeen, kun menimme sellaista reittiä pitkin, josta muutenkin pidät...

Eikö sinustakin ollut kuitenkin pääasia, että saimme nauttia ulkoilusta yhdessä!