lauantai 16. joulukuuta 2017

Terve vatsa, parempi mieli

Hyviä uutisia Lucy-neidin vatsasta! Aiemmin vaivannut öinen ulos pyrkiminen, heinän syönti ja jopa yökkäily ja oksentelu on näillä näkymin taakse jäänyttä elämää. Toista viikkoa hän söi vain keitettyä riisiä ja kanaa. (Oli vähän nihkeää mennä omalle nappulakupille, kun toisella oli sellaista gourmeeta. Kävin aina ensin tarkistamassa, mitä Lucy-neidillä on, nykäisin omat napukat kitusiin ja palasin auttamaan Lucy-neitiä hänen ateriansa kanssa. Sitä ihmettä ei ollut aiemmin nähtykään, että minua täytyy hätistellä Lucy-neidin kupilta. En koskaan ennen ole ehtinyt sinne. Yllätys oli myös, ettei Lucy-neiti ajanut minua pois kupiltaan, vaan olisi auliisti jakanut omastaan. Emännän mielestä kunkin on kuitenkin syötävä omasta kupistaan. Varsinkin kun riisi ja kana nimenomaan ei kuulemma sovi minulle...) Nyttemmin hänelle on hankittu uutta, kevyempää nappulaa, jota sekoitetaan entisen, rasvaisemman nappulan sekaan. Annokseen Emäntä lisää tilkan vettä päälle kuten minullekin ja iltaisin Lucy-neiti saa vielä vähärasvaista koiranmakkaraa. Joskus minäkin saan. Resepti on siis: enemmän, kevyempää ja kosteampaa. Parempivointinen vatsa ja kuivempi, luminen sää on saanut aikaan sen, että seuranani on nykyisin pirtsakka, jopa ajoittain riehakas Lucy-neiti!





Eilen illalla kävimme pitkästä aikaa tuolla kylän toisella laidalla lenkillä. Sinne täytyy kulkea samaa tietä edestakaisin ja vain reitin päässä on pieni lenkki. Siellä lenkkeilyssä on yksi outo juttu, joka tapahtuu joka kerta, myös tällä kertaa. Sinne päin mennessä olimme ainoat koirat liikeellä ja kipittelimme iloisesti pyörätietä reunasta reunaan, kiersimme lenkuran ja kun lähdimme paluumatkalle, havaitsimme, että juuri ennen meitä oli kulkenut kaksi mäyräkoiraa! Tämä tapahtuu joka kerta. Emme ole koskaan nähneet noita toisia mäyräkoiria, mutta vaikuttaisi siltä kuin toinen olisi uros ja toinen narttu ja toinen on ehkä hieman vanhempi kuin toinen. Seurasimme tiiviisti näiden toisten jälkiä ja pistelimme menemään hihnat kireällä. He olivat tehneet melkoista siksakkia pyörätien molemmilla laidoilla, joten meidänkin oli kuljettava ristiin rastiin. Välillä he olivat myös tehneet pissamerkkejä ja ne merkit oli peitettävä omilla merkeillä. Kummallinen tapaus kerta kaikkiaan.

Tästä ne toiset ovat menneet! Näkyykö niitä metsän puolella?

Juurihan ne ovat tästä menneet. Eikö muka mitään kuulu?
Villin perjantai-iltamme virikkeisiin kuului myös lelujennoutoleikkejä.


Jotkut asiat pysyvät mielessä, vaikkei niitä aktiivisesti harjoittelisikaan. Sen sijaan jotkut asiat voivat painua unholaan aktiivisestakin harjoittelusta huolimatta. Näin on käynyt kummankin "seiso-paikka"-käskysarjalle. Ei jaksa millään seistä niin kauaa paikallaan, kuin Emäntä haluaisi.

Ehkä jos kuutioisit Emäntä vielä vähän lisää sitä lammasmakkaraa ja kokeiltaisiin uudestaan, miten se seisominen pitäisi tehdä...?

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Lumista lenkkeilyä

Eilen oli märkä ilta ja Emäntä olisi jättänyt Lucy-neidin iltalenkiltä kotiin, mutta hänpä halusikin lähteä mukaan. Tuntui, että kaikki kylän suuret, pelottavat pystykorvat olivat lenkillä yhtä aikaa. Saatiin tehdä melkoisia väistöliikkeitä, ettei jouduttu liian lähelle jättimäisiä hirviöitä.


Tänään oli mukava pikkupakkaskeli lumisine metsäpolkuineen, mutta Lucy-neiti oli päättänyt, ettei lähde mukaan. Ei pyytämällä, ei käskemällä. Ei edes ruokapalalla houkuttelemalla. Hän painautui vain tiiviimmin häkin nurkkaan petaamaansa kieppiin.

Omapahan oli tappionsa. Minä olin nimittäin aika lähellä päästä ajamaan kaurista. Ei nähty ketään, mutta jäljet olivat niin tuoreet, että ne vetivät minut väkisin mukanaan. Emäntä kahlasi minut kiinni hangessa, kun en tullut käskystä luokse. (Videolla olen jo narussa kiinni.)


Mokoma hanki ja risukko hangen alla tekivät etenemisestä todella työlästä. Minä en ole myöskään koskaan päästänyt ajohaukkua, mutta nyt huuliltani oli kuultavissa jonkinlainen ajohaukun esiaste: innostunut vinku.

No kauriit jäivät metsäänsä ja me palattiin lenkin jälkeen takaisin kylälle, jossa tavattiin Himmu emäntineen. Lyöttäydyttiin seuraan ja käytiin paluumatkalla vielä koirapuistossa Himmun kanssa. Ihan painiksi asti ei laitettu, kun minä olen ollut joskus epähuomiossa vähän turhan kovakourainen Himmua kohtaan ja hän ei halunnut painiskella kanssani, mutta leikittiin vierekkäin omilla palloillamme, että yhdessä oloahan se on sekin.


Muuten on vietetty leppoisan rauhallista toista adventtia. Saatiin puruluurullat illan ratoksi. Ensi yönä nähdään, kenen vatsa kestää!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Itsenäisyyspäivä suomalaisessa luonnossa


Meilläkin oli eilen etkot, kuten tähän suureen juhlapäivään ilmeisesti kuuluu. Koska Emännällä oli poikkeuksellisesti niin kutsuttu iltavuoro, niin käytettiin tilaisuus hyväksemme ja ulkoiltiin kerrankin päivänvalossa. Mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa 100-vuotiasta Suomea, kuin kulkea kauniissa metsäluonnossa!

Minusta juhlapäivissä on myös huonot puolensa. Tänään varsinaisena juhlapäivänä Emännän herääminen vain kesti ja kesti. Lopulta hän sentään nousi ylös, mutta jumittui seuraavaksi aamukahvipöytään. Urahtelin ja kurisin tyytymättömänä omassa pedissäni ja Emäntä löysi minut viimein näin:



Aamuruuan jälkeen elämä näytti jo valoisampaa puoltaan. Juhlistimme Emännän kanssa myös varsinaista juhlapäivää pitkällä metsäkävelyllä.



Samaan aikaan kotona:


Niin, minä pelkäsin tulevani ylikuntoon, joten kaarsin aamulenkin pihan ympäri takaisin sisälle ja sänkyyn. Juhlapäivä on kulunut oikein mukavasti tässä kerällä.

Tai olihan meillä pieni kuvaussessio tuossa pihalla.

Hyvältä näyttää vielä tässä vaiheessa. 


 Öö... olikohan siihen lippuun tarkoitus koskea?
Minä vien tämän nyt Emännälle.

Nosta ylemmäs, Lucy-neiti!
Minä yritän, mutta kun sinä painat sitä alaspäin...

 Ehkä tätä on helpompi kannatella ilman tätä ylimääräistä tikkua.
Ei Roni! Irti!

Ei sitten. Ehkä kannattaisi harjoitella nuo lipunkannattelutemput ensin, ennen kuin alkaa kuvata niitä... No tarjoapa nyt kuitenkin tänne päin vielä sitä kuvauspalkkiota!

Suomi100 - Sano se mäyräkoirin

Hyvää


itsenäisyyspäivää


100-vuotias Suomi!


torstai 30. marraskuuta 2017

Vatsavaivoja ja sijaistoimintoja

 Sunnuntaina täällä oli talvi. Lucy-neidillä oli jotain pientä vatsaongelmaa, mutta käytiin kuitenkin lenkillä, kun tassu nousi. Sopivalla lumikelillä hänkin on hyvin yhteistyökykyinen lenkkeilijä.

Maanantaina maha vaivasi jonkun verran ja tiistaina Lucy-neiti oli mukana enää koirapuistossa pyörähtämässä.

Sinne on muuten joku hauska ihminen tuonut tällaisia vempaimia! Minä olen jo kokeillut kaikkia. Lucy-neiti joitakin.


Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä vatsaongelma eskaloitui. Lucy-neiti ja Emäntä viettivät suurimman osan yöstä ulkona kuljeskellen. Syytettyjen listalla ovat mm. puruluu, uudet herkkupalat, vanha ruoka, kinkkutikku, satunnaiset ulkoa löydetyt ja syödyt köntit. Erikoisinta tilanteessa on, että minun herkkä vellivatsani toimii säntillisesti ja mallikkaasti tasaista, tiivistä tuotosta ulos tuutaten, vaikka olen syönyt kaikkea samaa kuin Lucy-neiti. Pääepäiltynä onkin siis puruluusta mahdollisesti irronnut, pinta-alaltaan kohtuuton pala, joka ei sitten ole lähtenyt sulamaan odotuksenmukaisesti. 

Keskiviikkoaamuna oltiin siis siinä pisteessä, että Emäntä oli luvannut tehdä syksyn ensimmäisen lukukoiravierailun, mutta kipeän koiran vierailulle vieminen tuntui eettisesti arveluttavalta. Peruako siis koko odotettu vierailu vai olisiko joku ratkaisu tilanteeseen löydettävissä?

Niin siinä sitten kävi, että minä, Roni-boy, koiramaailman etevin kirjallisuustieteilijä ja lyyrikko, lähdin tuuraamaan Lucy-neitiä ja tein elämäni ensimmäisen lukukoiravierailun.


Huivia en tietenkään saanut, koska en ole valtuutettu lukukoira, mutta koska olen koira ja minullakin on korvat, niin Emäntä arveli, ettei lukijoille ole niin nöpönuukaa, olenko virallisella vai epävirallisella vierailulla. Emäntä esittelikin minut lukukoiran sijaisena, mutta kyllä minä kuulin, että lapset käytävällä käyttivät minusta ihan vain nimitystä "lukukoira". Ja ihan vain ohimennen mainiten, niin minun charmini tuntui tehoavan ja vierailulta poistuessani ympärillä oli jo melkoinen fanilauma kiljahtelevia, vaaleanpunaisiin puettuja henkilöitä. (En tiedä, kuinka miehekästä on, että minuun lähinnä yhdistettiin adjektiivi "söpö", mutta pääasia, että huomio oli positiivista.)

En arvannut, kuinka vaativaa tuollainen lukukoiran homma on! Keikkani kesti 1,5 h ja melkein koko aika olisi pitänyt istua tai maata  paikallaan viltillä lapsen lähellä. Lasta ei kuitenkaan saanut jatkuvasti töniä kuonolla, ei saanut vinkua eikä ilmeisesti varsinkaan saanut haukkua. Yhdelle ensimmäisistä lukijoista haukahdin vähän päin naamaa, mutta Emäntä käski olla häiritsemättä lukijaa. Lukukoira ei kuulemma saisi puuttua virheisiin. Yritin sitten olla hissuksiin loppuvierailun. Välillä olisin halunnut kuunnella lukemista penkin alta, mutta sekään ei sopinut. Arvostukseni kaikkia lukukoiria kohtaan nousi kyllä potenssiin sata!

Tänään Lucy-neitikin on ollut jo ihan kunnossa.

Vaikka vatsavaivaisena on kurja olla, niin on tässä ollut jotain hyvääkin: minä saan nyt aivan älyttömän hyvää ruokaa! Keitettyä riisiä ja kanaa. Siis oikeaa kanaa!
Harmittaa kyllä, että tuo lukukoiravierailu jäi välistä, mutta onneksi niitä tulee taas uusia ja sitten minä olen omalla paikallani, eikä mikään tuuraaja-Roni!

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

(Mäyrä)koirien käypä hoito -suosituksia

1. Jos joku paikka on kipeä, nuole sitä.

2. Jos nuoleminen ei auta tai kipu on paikassa, jota et voi nuolla, syö heinää.

3. Jos heinän syöminenkään ei auta, makaa hiljaa paikallasi, kunnes olosi paranee.

4. Toista tarvittaessa kohdat 1 ja 2.

Älä missään olosuhteissa luota ihmisten lääketieteeseen! Taistele erityisesti suun kautta annettavia lääkkeitä vastaan, olkoonkin kyseessä vaikka "vain" maitohappobakteerivalmiste tai matolääke.


perjantai 24. marraskuuta 2017

Suuri yllätyslaatikko

 Voitaisiinko avata tämä valtavan iso laatikko, joka tuli postissa? Tämä haisee... mielenkiintoiselle.

 Ei voi olla totta! Näin paljon koiranmakkaraa! Eiköhän aleta tästä reunasta vaan pistelemään poskeen.

 Miksihän näitä oli tilattu näin paljon? Viiraako Emännällä päästä vai onko tähän joku koira haudattuna?

Jaaha... treeniherkkuja tulevaksi vuodeksi. Pötkylöiden luvataan säilyvän vuoteen 2019 asti valolta suojattuna. Jollain mainiolla tarjouksella näitä ilmeisesti kannatti ostaa kerralla koko vuodeksi.

Tavallisissa eläinkauppanameissa on se ongelma, että niissä on yleensä aina viljaa tai kanaa tai todennäköisesti molempia ja ne ovat aina vääränkokoisia ja murenevat. Näissä on 96,5% samaa eläinkunnantuotetta, tässä kyseisessä pötkössä kalkkunaa, hieman perunatärkkelystä antamassa kiinteän muodon ja pikkuisen merilevää. Ei viljaa, ei lisäaineita ja koostumuksen luvattiin olevan sopivaa palkkaamiseen. Ainakin kokeilukuutiot olivat kätevän tuntuisia. Ja makuisia.

Näillä eväillä siis kohti rally-toko-valioutta!

Johon... on vielä matkaa... Viime sunnuntaina kuitenkin minulle ensimmäinen hyväksytty tulos avoimestaluokasta. 70 pistettä on hyväksytyn raja ja sain juuri ja juuri 72/100 p. No kahden nollan jälkeen se tuntui Emännästä jo voitolta!


Roni ei ollut ihan niin skarppina ensimmäisessä voittajaluokan kisassaan, mutta eivätpä nuo ole ensimmäisellä yrittämällä onnistuneet aivan kaikki muutkaan. Itse asiassa 8 koirakosta vain 2 sai hyväksytyn tuloksen tällä kertaa. Roni nousi kuukausi sitten seuraavaan luokkaan ja siitä lähtien treenejä oli päivittäin, koska Emäntä asetti nämä kisat tavoitteeksi. Ihan hyvin noin niin kuin mäyräkoiraksi kuitenkin (kuten blogikavereiden Myrskyn ja Tuiskun kotona on tapana sanoa...).


Niin ja sitten mukana oli myös Ninni, joka tepsutteli itselleen toisen alokasluokan tuloksen pistein 95/100. Ninnin video ei valitettavasti ole saatavilla.