sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Reippaat älykoirat

Tänä aamuna aloitettiin päivä 6 kilometrin kävelyllä raikkaan lumisessa metsässä. Minullakin tassu nousi oikein vilkkaasti, kun oli niin kiva mennä vaihteeksi vähän eri suunnalle lenkille, kuin missä useimmiten lenkkeillään.


Metsä oli niin kutkuttavan tuoksuinen, että täytyi välillä heittäytyä piehtaroimaan. Kaikkia jänniä ääniäkin siellä kuului. Ainakin tikkoja oli matkan varrella, kun sen päiväinen takominen kuului jatkuvasti.


Perjantaina oli ilmeisesti joku markkinatalouden bakkanaali, kun Emäntäkin pistäytyi kaupungissa jo ennen sianpieremää. Takaisin hän tuli uuden kuvauskojeen kanssa, joka myös puheapparaatin virkaa toimittaa. Ei ollut tarvinnut ilmeisesti sentään jenkkityyliin muiden asiakkaiden kanssa painia mieleisestä tuotteestaan, vaan joku mukava nuori mies oli jopa antanut Emännän tehdä ostoksensa ensin, vaikka nuori mies oli oikeastaan jonottanut ovella liikkeen avaamista jo ennen meidän Emäntää.


Kuvaushommiksihan se kävely sitten osittain meni, kun oli se kaunis metsä ja ensilumi ja kauniit koirat.


Kuvia piti ottaa läheltä ja kaukaa.

 Joka korrenko sinä meinaat kuvata tällä matkalla?! Minä en jaksa enää odottaa!


Ketään ei nähty, mutta haistettiin kyllä, että muitakin oli liikkeellä.



Kaikki koskaan koiria kuvanneet tietävät varmasti, kuinka hankalaa on pidellä samalla hihnaa, kun yrittää ottaa vakaita kuvia. Saati sitten, kun kädessä on kaksi flexi-hihnan kahvaa. Emäntä päätti siis minuutiksi päästää meidät irti, että voisi hetken keskittyä laitteeseensa.
    Sillä punaisella sekunnilla, kun Roni pääsi irti hihnastaan, hän lähti painelemaan puuterilumi pöllyten pusikkoon. Armoton "TÄNNE!"-karjaisu sai hänet onneksi muuttamaan mielensä yhtä nopeasti ja palaamaan takaisin, mutta vapauden hurma jäi tällä lenkillä lyhytaikaiseksi.

 Minäpä käväisen vähän tuolla ajelemassa riistaa. Heippa!


Luultavasti tämä uusi laite on älykkäämpi kuin meidän Emäntä. Ilouutisia mm. teille, jotka olette kärsineet vinoista horisonteista kuvissamme: tässä laitteessa on ominaisuus, joka mittaa horisontin kaltevuutta ja kun näytön viiva muuttuu oranssiksi, tietää, että horisontti on suorassa!
   Toisaalta Emännälle tuli heti pieni huoli, että pitkästyyköhän tämä uusi laite hänen seurassaan, kun hän tulee luultavasti käyttämään vain hyvin pientä osaa sen koko älykkyyskapasiteetista. Täytyykö älypuhelinta aktivoida? Siinä on kaikkia upeita ominaisuuksia, mutta hän ottaa kuvia ja laittelee viestejä. Vähän niin kuin omistaisi mäyräkoiran, muttei metsästäisi sillä!


Vanha laite muistutti Emännästä omissa oloissaan viihtyvää laumanvartijaa ja sen kanssa oli helppo tulla toimeen. "Jos tarvitset minua, olen tässä, mutta muuten annan sinun olla rauhassa", oli edellisen puhelimen filosofia. Se ilmoitti, kun joku soitti tai laittoi viestin, mutta muuten se oli hiljaa.
    Tämä uusi laite on kuin yli-innokas, pallohullu palveluskoira. Se piippaa tuon tuostakin pyrkiessään katsekontaktiin omistajansa kanssa. Se pyrkii jatkuvasti miellyttämään ja palvelemaan entistä paremmin. Se kyselee koko ajan kaikenlaista: "Hyväksytkö?" "Sallitko?" Emäntä on jo välillä hermostunut sille: "Ole hiljaa! Sinä olet vain puhelin!"
    Ehkä hän kuitenkin pikku hiljaa tottuu tähänkin vekottimeen.


Mikä siellä nakuttaa? Ihan varmasti kuulen jotain ääniä! Vai onko joku tulossa?


Olisiko mitenkään voitu jatkaa taas matkaa?

Päivänvalossa harjoiteltiin vielä vähän uusia rally-tokoliikkeitä. Minulla olisi sellaiset 28 uutta tehtävää opittavana. Osa tosin on sellaisia, että osaan jo tehdä ne vasemmalla puolella, mutta tiedättekö, että ihmisen oikealla puolella aukeaa aivan toisenlainen maailma! Esimerkiksi seisoa osaan oikein hyvin käskystä vasemmalla puolella, mutta oikealla puolella peppuni ei kerta kaikkiaan vielä tajua, mitä pitäisi tehdä! Emännän käsimerkkikin näyttää aivan erilaiselta, kun se on annettu eri kädellä. Herkut ja hauska yhdessä tekeminen on taattua taas ainakin vuodeksi eteenpäin!

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Haaveista totta: RTK3!


Eilen oli aikamoinen ilon päivä ja unelmien täyttymys. Tai minun unelmani täyttyi, kun sain paljon herkkuja, mutta Emännän unelma oli saada kolmas hyväksytty tulos rally-tokossa voittajaluokassa kanssani. Näin tapahtui, kun ansaitsin radalta 89/100 pistettä ja saavutin siis koulutustunnuksen RTK3.

Tässä treenikaverimme kuvaama video radastamme:


Kaksi kertaa täytyi uusia, kun sain väärää infoa Emännän kehonkielellä, että mitä täytyisi tehdä, mutta muuten tuollainen aika perus mäykkyrata. Vähän pitää aina nuuskia!


Sattui vielä sellainen hauska juttu, että olin pisteilläni voittajaluokan 3. koira! En ole koskaan ennen päässyt palkinnoille, mutta nytpä tuli koettua sekin.


Wäinö on treenannut välillä meidän kanssamme ja hän on noussut pikavauhtia kuudella tuloksella voittajaluokkaan. Eilen oli hänen ensimmäinen VOI-luokan kisansa ja hän sai hienosti 84 pistettä! Roni oli myös mukana ja sai hyväksytyn tuloksen hänkin, 77 pistettä. Oli siis iloisia emäntiä paluumatkalla autossa!


Emäntä tutkaili Kennelliiton tietokantoja ja näyttäisi siltä, että rally-tokon virallistamisen jälkeen (2014) olen 5. mäyräkoira, joka on ansainnut koulutustunnuksen RTK3. Kovin montaa meitä ei siis ole (vielä).
    Aloitimme rally-tokon harrastamisen kolme vuotta sitten ja kisasimme ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten lokakuussa. Sen jälkeen kisastartteja on kertynyt 19 ja olemme treenanneet lajia jatkuvasti lähes viikoittain ja välillä jopa päivittäin. Helpolla tämä saavutus ei siis ole tullut, mutta meillä on ollut hurjasti kivaa yhdessä kaikki nämä vuodet. Tarkoitus olisi tietenkin jatkaa aikanaan mestariluokkaan, kunhan uudet liikkeet ja sääntöuudistukset on opittu.


Tapaus vaati tietenkin kakkua!





Tänään otettiin vähän päivänvalossa lisää kuvia tämän ikimuistoisen tapahtuman kunniaksi.




Sitten palattiin juhlahumusta arkeen ja kävin töissä hyvän ystäväni Snoopyn kanssa.


Onneksi Kaverikoiralle työkin on yhtä juhlaa. Oli mukava käydä pitkästä aikaa rapsuteltavana tutustumassa uusiin neniin ja tervehtimässä vanhoja tuttuja.


Snoopy on niin hyvä ystävä, että jaoimme hänen alustansa, vaikka olisin kuulemma saanut olla toisella puolella penkkiäkin, missä koira-alustaa ei ollut. Vierailun uuvuttamina oli mukava torkkua kotimatka kylki kyljessä.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Sumun keskeltä



Sumusta on ollunna. Ja melkein aina pimeetä. Mitä nyt joku päivä ehdittiin Emännän työpäivän jälkeen vielä valoisan aikaan koirapuistoon, mutta hämärän hyssyä se oli silti.


No Ronista koirapuistossa leikkiminen on ihan yhtä hauskaa niin kirkkaalla kuin usvaisellakin säällä.


Lehdet ovat tippuneet koirapuiston pikkuisista puista, mutta erikoisia hedelmiä niihin on kasvanut syksyn mittaan.



Minä suoritin tuttuun tapaan rauhallisia tutkimuksiani koirapuistossa. Kuka on käynyt? Millä tuulella? Kenen kanssa?


Emäntä oli bongannut erään eläinkaupan mainoksesta, että heiltä saa tietyn ajan tilattua omalla kuvalla painatettuja tuotteita. Eihän hän malttanut olla tilaamatta pussukkaa meidän kuvallamme. Muuten hieno Suomessa valmistettu pussukka, mutta eihän hän nyt lopulta raaski käyttää sitä missään! Onhan se kiva tietysti omistaa sellainen ja tietää, että siellä se on kaapissa valmiina, jos ikinä tarvitsee pussukkaa, jossa on omien koirien kuva.


Perjantaina Emännällä oli vähän lyhyempi työpäivä, joten hän vei meidät heti töistä päästyään pururadalle lenkille. Ihan kiva.
    Tänään olin vahingosta viisastunut ja kun Emäntä taas veti lenkkivaatteita päälle ja kiskoi minut suoraan sängystä ulos, suostuin kävelemään vain roskiskatokselle asti. Tein siihen ison hommelin ja käännyin takaisin pihaa kohti mennäkseni. En tiedä, ajatteliko Emäntä enemmän minua vai itseään ja omia hermojaan, mutta huokaisten hän tokaisi, että jos kävisin vielä pissalla, niin pääsisin suoraan takaisin sisälle. Hypähdin iloisesti, kipaisin pensaan juurelle aamupisulille ja siitä kipitin häntä pystyssä takaisin ulko-ovelle. Juoksin portaat ylös ja hyppäsin suoraan sänkyyn.
    Roni joutui lähtemään lenkille, mutta se pöhkö saattoi jopa nauttia 7 kilometrin kävelystä pikku tihkussa.


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Mäyräkoirien tehtävät: aktiivisuusranneke

Huolehtiakseen aktiivisuudestaan ja lisätäkseen sitä monet ihmiset kantavat nykyisin mukanaan aktiivisuusranneketta, mutta miksi ostaa muovinen ranneke, kun voit hankkia mäyräkoiran!
Toisin kuin aktiivisuusrannekkeen, mäyräkoiraasi et voi jättää päiväksi kaappiin itseäsi huijataksesi. Mäyräkoira huolehtii aidosti aktiivisuudestasi päivästä toiseen!

"Mäyräkoira on tyylikäs ja vedenkestävä aktiivisuusranneke, joka pitää sinut liikkeessä. Tämä hienostunut mäyräkoiraranneke seuraa päivittäistä aktiivisuuttasi ja unenlaatuasi sekä motivoi terveellisen ja liikunnallisen elämäntavan omaksumiseen."



Mäyräkoira-aktiivisuusranneke huomauttaa, kun olet istunut liian kauan paikallasi TV:n tai tietokoneen ääressä. Se tökkää sinua hellästi kuonollaan käsivarteesi tai painaa tassunsa reittäsi vasten merkiksi, että on aika nousta antamaan mäyräkoirallesi ruokaa ja lähteä sen jälkeen ulos kävelylle.

Iltaisin mäyräkoira-aktiivisuusranneke muistuttaa kevyellä edestakaisin tepsuttelulla, niiskutuksella ja oven raapimisella, että on aika käydä vielä haukkamassa raitista ilmaa ulkona ennen nukkumaan käymistä ja nukkumaanhan käydään viimeistään iltauutisten jälkeen eikä minuuttiakaan myöhemmin. Näin mäyräkoiraranneke huolehtii riittävästä unenmäärästä.

Unenlaatua mäyräkoiraranneke mittaa ja jopa parantaa parhaiten, kun sijoitat mäyräkoirasi peiton alle lähelle kehoasi. Pehmeä, lämmin iho-turkki-kontakti on välttämätön mittauksen onnistumiseksi ja huomaat itsesikin pian raukeaksi tuntiessasi pienen unisen hengityksen liikkeen jalkaasi tai kylkeäsi vasten. (Varoitus: Saattaa aiheuttaa riippuvuutta! Käyttäessäsi mäyräkoira-aktiivisuusranneketta jatkuvasti unenlaadun parantamiseen, saatat pian huomata, ettet osaa nukkua enää ilman pientä lämpöistä sängynvaltaajaasi.)



Mäyräkoira-aktiivisuusranneke myös herättää sinut aamuisin saatuasi riittävän levon. Näin et jää viikonloppuisinkaan paikoillesi makoilemaan, vaikka ulkona olisi kurja sää ja vähän flunssaakin pukkaisi. Aktiivisuuden kannalta on tärkeää lähteä liikkeelle heti aamusta. Kun olet taas tehnyt eteentaivutuksen tarjoamalla ruuan mäyräkoirallesi, on aika aloittaa uusi aktiivinen päivä kävelyllä.

Jottei liikunta olisi pelkkää yksipuolista kävelyä, mäyräkoirasi johdattaa sinut toisinaan koirapuistoon tekemään myös ylävartaloharjoituksia esineen heittämisen muodossa. Mäyräkoiraranneke saattaa tarjota ylävartalotreeniä myös esineen tai hihnan kiskomisen kautta.

"Suunnittele päiväsi uudelleen erinomaisen kumppanin seurassa"

Mäyräkoira-aktiivisuusranneke huolehtii, että hänen aktiivisuustavoitteensa tai siis sinun tavoitteesi täyttyy päivittäin. Se seuraa myös päivän aikana saamiesi kalorien määrää vierestä suupala kerrallaan. Mäyräkoiraranneketta on miellyttävä käyttää ja se istuu perheeseen kuin perheeseen. 

Aloita uusi, aktiivisempi elämä mäyräkoirasi kanssa jo tänään! Tai viimeistään huomenna. Jos ei sada...

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Todellinen kauhutarina

Kelmeässä katulampun valossa kouramaiset varjot liikkuvat aavemaisesti kosteana kimmeltävällä asfaltilla. Kylmä liukuu turkkia pitkin ja sujahtaa villapaidan sisään kuin kalmankynnet ja saa karvat nousemaan pystyyn. Tuuli lepattaa korvia ja härnää äärimmilleen viritettyä kuuloaistia. Valittaako joku? Vai käkättää? Lajitoveri jossain pimeyden keskellä louskuttaa kuin riivattuna. Kostea tie tahraa tassut jokaisella eteenpäin pakotetulla askeleella.
    Jokin rasahtaa aivan lähellä kosteudesta raskaassa heinikossa, joka on kuin jättimäinen, takkuinen, hämähäkin ruho. Lucy-neiti jähmettyy sadannen kerran paikoilleen kotiovesta astumisen jälkeen. Hän hengittää kiihkeästi ja yrittää haroa katseellaan uhkaa heinikossa. Koko heinikko on yhtä uhkaa. Maatuvien, mädäntyvien, lahoavien ja hajoavien elollisten kappaleiden löyhkä uhkuu kaikkialta herkkänä vipattaviin sieraimiin. Puutarhajätettä, ruuantähteitä, epäonnisten pikku eläinten maallisia jäänteitä... Hajuaistia ei voi sammuttaa.
    Panta kaulalla kiristyy taas ja hihna vetää Lucy-neitiä vastentahtoisesti kohti syvenevää pimeyttä. Yhtäkkiä pimeys repeääkin häikäiseväksi kirkkaudeksi. Kirkkauden takaa kuuluu vihainen ärjähdys kuin tulisella hiilihangolla pistetty kissapeto. Kirkkaus syöksyy muristen kohti ja Lucy-neidin auki revähtäneet silmät eivät erota enää maailman ääriviivoja. Napakka kaulaan kohdistuva voima pakottaa hänet sivuliikkeeseen. On otettava muutama askel sivuun ja samalla möyryävä valojättiläinen suhahtaa ohi. Pimeys palaa synkempänä kuin hetkeä aiemmin ja takapuoli tuntuu vastustamattoman raskaalta. Tie ottaa takamuksen vastaan ja tarraa kiinni housukarvoihin. Tästä ei enää pääse eteenpäin. On istuttava aloillaan.
    Huomioliivinen kuolemanenkeli ei kuitenkaan anna istua kauaa, vaan jatkaa periksiantamattomalla sitkeydellä mäyräkoiran hinaamista kohti lähtöpistettä. Kaukana edessä hohtaa kotipihan majakka. Kylmyyden läpi käy leyhähdys kuin lämpöisen sängyn kutsu väsyneelle. Pelosta vapisevat tassut alkavat taas töpötellä askel kerrallaan kotiin päin.
    Lopulta pitkä kuono sukeltaa takaisin lämpöön ja valoon ja turvapaikan ovi erottaa mäyräkoiran kylmyydestä ja yöstä. Mutta tästä eteenpäin ulkona odottaa loputon pimeys ja kuukauden mittainen marras.


sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Syysloman ilot ja pettymykset


Syysloma. Ansaittu tauko syksyn uurastuksesta. Mutta eipä ollut tämä kuva meidän lomalta. Eivät kelvanneet kelpo mäyräkoirat lomaseuraksi Mestareille tähän Euroopan kaupunkiin.

Tältä näytti mäyräkoirien loma sen sijaan:



Että ei se nyt ihan huonosti sentään ollut loma-asia meilläkään. Lenkkeiltiin ja leikittiin paljon Ninnin ja Moonan kanssa. Tai no minä ulkoistin sen leikkipuolen aika pitkälti Ronille.

Keskiviikkona Emäntäkin tuli Ninnin ja Moonan luo ja yhdessä käytiin vielä pitkillä lenkeillä keskiviikkona ja torstaina. Torstaina käytiin jopa kiertämässä sellaisia saaria, joita emännätkään eivät olleet koskaan käyneet katsastamassa.



Arvatkaa, ketä kolmea on eniten kuvattu vierekkäin rivissä!


Roosa-tädin poismenon jälkeen laumaamme avautui paikka uudelle johtajakoiralle. Ei siis laumanjohtajalle, vaan lenkillä ensimmäisenä kulkijalle. Minä perin laumanjohtajuuden, mutta en oikein pidä etunenässä kulkemisesta. Minä kuljen mieluiten perässä ja varmistan, että koko lauma pysyy kasassa. Ronin menohalut ovat vähän ailahtelevaiset ja Ninni seuraa mieluiten, mitä muut tekevät. Moona on osoittautunut päteväksi joukon vetäjäksi. Hänellä on energiaa ja menohaluja, vaikka muille jakaa, ja sopivan peloton asenne kaikkea eteen tulevaa kohtaan. (Ei ole vielä tullut eteen mitään, mistä Moona ei olisi napakalla haukulla selvinnyt...) Lenkki sujui siis parhaiten, kun Moona johti joukkoa Ninni vanavedessään ja heidän jälkeensä tulimme me mäykyt.


Torstaina tultiin rally-tokotreenien kautta kotiin ja valmistauduttiin lauantain kisoihin.

Kisat olivat taas katkeraa kalkkia. Varsinkin Ronin kohdalla Emäntä ei saattanut ymmärtää totaalista vireen ja innostuksen lopahtamista ja katoamista kehänauhan yli astuessa.

Vertailun vuoksi:

Kesällä Roni taittoi yli 600 km matkaa autossa, yöpyi kuumassa talossa, jossa oli yli 10 vierasta koiraa, 6 uutta ihmistä ja muita lemmikkejä. Tämän jälkeen hän teki vielä matkaa vieraassa autossa toista sataa kilometriä, vietti päivän helteisellä kentällä häkissään poistuen vain eläinlääkärin luo ottamaan matolääkkeen ja esiintyäkseen paahteisessa kehässä vieraan tuomarin kopeloitavana. Sitten hän taittoi vielä muutamia kymmeniä kilometrejä matkaa osin hiekkatietä pitkin, kunnes hänet lopulta otettiin autosta vieraan metsän reunassa, laitettiin jälkipanta ja -liina kaulaan ja käskettiin etsimään jälki. Roni teki intensiivisesti ja huolellisesti töitä 18 minuuttia ja saavutti jälkivalionarvon jäljellä, jonka kaltaista ei tarkalleen ottaen ollut koskaan ennen suorittanut.

Lauantaina Roni teki 220 kilometrin matkan, sai rauhassa tutustua uuteen halliin, jossa ei ennen ollut käynyt. Lepäili välillä omassa tutussa häkissä (kuten jo yli 10 aiemmassa rally-tokokisassa) ja kävi pihalla jaloittelemassa. Sai herkkuja ja harjoitteli mielellään vielä alle minuutti ennen ratasuorituksen alkua, mutta kehänauhan yli kulkiessaan hän meni täysin kipsiin, eikä kyennyt enää suoriutumaan tutuista tehtävistä. Hän olisi halunnut haistella, mutta kun Emäntä komensi, hän alkoi kiukutella ja kiukuttelu sai Emännän hermostumaan ja käskemään entistä tiukemmin, mikä johti täydelliseen fiaskoon. Kun Emäntä sitten lopulta luovutti ja tuhahti, että mennään nyt vain tämä loppuun, niin viimeiset 5 kylttiä sujuivat puhtaasti.

Voidaan siis todeta, että jonkinlainen vireongelma on, mutta onko vika sitten koirassa vai ihmisessä...?


Minussa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Se, että koulutustunnus jäi kahden pisteen päähän, oli aivan tarkoin harkittua. Kuulin Emännän suunnittelevan, että jos ja kun saan RTK3:n jossain vaiheessa, niin sitten minun kanssani ei kuulemma kisata pitkään aikaan. Jos enää koskaan! Sehän ei käy laatuun. Niinpä unohdin tahallani kaksi kertaa saman liikkeen eli jalkojen välistä puolen vaihdon. Tai tein sen kyllä, mutta pysähdyin kummallakin kerralla ennen jalan alta kulkemista. (Tämä on siis liike, joka on harjoiteltu Emännän kanssa kauan ennen kuin mistään rally-tokosta edes tiedettiin ja ennen kuin Ronikaan kuului laumaamme. Temppu kulki silloin nimellä "Siks-saks" ja pujottelin siinä Emännän jalkojen välistä samalla, kun hän käveli. Oli hauska näyttää tällä tavalla Emännälle vähän pitkää nenää.) Tuomari kuitenkin piti yhteistyöstämme ja antoi minulle tuomaripalkinnon.

Miksi tuo isokuono on tässä kuvassa? Tämähän oli MINUN tuomaripalkintoni...

Kun harmistus jälleen yksistä nollatuloksista ei ollut vielä aamullakaan oikein kaikonnut, mentiin pitkälle metsälenkille ja annettiin metsän tehdä se, mitä metsä tekee parhaiten: rentouttaa ja tuo hyvää mieltä.


10 kilometriä hiljaisessa, syksyisessä metsässä teki tehtävänsä ja kävelyn jälkeen oli jo ihan mukava palata takaisin kotiin. Yksissä tuumin kääriydyttiin sen jälkeen sohvalle kaikki saman peiton sisään yhteen läjään.

Emäntä yritti kuvata kuuraa pitkospuilla, mutta jostain kuvaan tupsahti kaksi mäyräkoiraa, minkä jälkeen puhelin sanoi kylmissään: "Näkemiin!" ja loppulenkin olimme elektroniikasta vapaita.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Luentopäivän kuulumiset


Mäyräkoirakerho, johon Emäntä kuuluu, järjesti eilen luentopäivän. Koirien selän terveydestä oli kutsuttu puhumaan eläinlääkäri ja neurologi Sigitas Cizinauskas Eläinsairaala Aistista. Hän oli kuulemma ollut todella hyvä ja innostava puhuja. Häntä oli ollut mukava kuunnella, vaikkei asia ollutkaan kaikkein mieltä ylentävin. Cizinauskas kertoi muun muassa, että geenitutkimusten mukaan kaikilla mäyräkoirilla (joitakin karkeakarvaisia sukuja lukuunottamatta) on perimässään geenimutaatio, joka aiheuttaa selän välilevyjen rappeuman. Rappeuma sinänsä on luonnollinen ikääntymiseen liittyvä oire, mutta mäyräkoirilla rappeutuminen tapahtuu paljon normaalia nopeammin. Se alkaa heti syntymästä ja jo 1-vuotiailla kaikki selän välilevyt (26 kpl) ovat rappeutuneet. Pelkkä rappeutuminen itsessään ei toki aiheuta koiralle kipua (tai kliinisiä oireita, kuten se hienosti luennolla ilmaistiin), mutta se altistaa välilevytyrälle, joka on kivulias sairaus ja aiheuttaa pahimmillaan halvauksen.


Selän rappeuma on siis perinnöllinen ominaisuus, joka kaikilla mäyräkoirilla on, mutta välilevytyrä on hankittu sairaus, jota kaikki mäyräkoirat eivät saa. Epäonnisia on n. 20 % mäyräkoirapopulaatiosta. (Se on toki suuri luku, koska muissa roduissa välilevytyrää sairastaa n. 3-5 %.) Neurologisesta näkökulmasta voidaan siis todeta, että mäyräkoirien jalostus on mennyt liian pitkälle ja liian pieni, liian matala ja liian pitkä fenotyyppi altistaa välilevytyrälle.


Kuulemma välilevytyrän leikkaus on melko helppo toteuttaa ja ennuste on yleensä hyvä, niin kauan kuin syväkiputunto on tallella. Eläinlääkäri totesi kuitenkin, että vaikka neurologi onkin, niin ei hän työttömäksi jäisi, vaikkei mäyräkoiria (ja ranskanbulldoggeja) niin paljoa tarvitsisikaan leikata.


Cizinauskasin toinen tärkeä viesti oli se, ettei ihmisten kannattaisi luottaa röntgenkuviin niin paljoa kuin nykyisin tehdään. Mäyräkoiriahan esimerkiksi selkäkuvautetaan ja välilevyissä löytyneiden kalkkeumien mukaan ne saavat tietyn K-luvun, joka sitten vaikuttaa jalostukseen. Mäyräkoirilla on siis rappeuma jokaisessa välilevyssään ja kalkkeuma 50 %:ssa välilevyistä. Röntgenissä niistä näkyy ehkä n. 3. Ainoastaan magneettikuvaus kertoo luotettavasti selän tilasta. Hän näytti esimerkin, jossa röntgenissä näkyi kalkkeuma välilevyssä. Magneettikuva paljasti, että välilevytyrä oli kuitenkin toisessa välilevyssä, jossa kalkkeumaa ei näkynyt. Mikään tutkimus ei kuulemma ole osoittanut, että kalkkeumien määrällä olisi vaikutusta välilevytyrän todennäköisyyteen. Selkien röntgenkuvaus jalostusta varten on siis käytännöllisesti katsoen turhaa.
    Välilevyrappeuman ja välilevytyrän lisäksi hän esitelmöi spondyloosista ja välimuotoisesta lanne-ristinikamasta. Näidenkin yhteydessä hän muistutti, että pitäisi aina hoitaa koiran oireita, ei röntgenkuvaa. Kaikki oireet eivät johdu muutoksista selkärangassa ja kaikki selkärangan muutokset eivät aiheuta oireita. Esimerkiksi spondyloosi (silloittuminen) ei useinkaan aiheuta oireita, joten pelkästään sen näkyminen röntgenkuvassa ei automaattisesti tarkoita, että koiralta on kiellettävä kaikki liikkuminen ja laitettava se lääkitykselle.


Päivän toinen luennoitsija oli eläinfysioterapeutti-eläintenkouluttaja Nina Jäntti (Heartraiders.fi) ja hän kertoi koirien raakaruokinnasta. Emännän lähtöolettamus oli, että raakaruokinta on monimutkaista ja vaatii syventymistä. Tämä ennakko-olettamus sai vahvistusta erilaisia ravintoainelaskelmia katsellessa. Jäntti kuitenkin lohdutti, että alun paneutumisen ja aiheeseen syventymisen jälkeen raakaruokinnastakin tulee nopeasti rutiini, eikä ravintoaineita tarvitse päivittäin laskea uudestaan, kun ne kerran on saanut kohdilleen. Tervettä maalaisjärkeä voi myös käyttää ja koiraa katsomalla näkee jo suoraan, onko muutoksia tehtävä. Jos koiran paino on tasainen ja jätökset sopivan kokoisia ja normaaleja eikä muitakaan oireita ilmene, niin silloin ruokinta on kohdillaan.
    Aivan luento ei saanut Emäntää innostumaan täydellisestä raakaruokinnasta, mutta niin kutsuttu 50/50-ruokavalio häntä hieman alkoi kiinnostaa. Siinä koira saa puolet ruuastaan kuivaruokana ja puolet raakana. Etuna tässä ruokinnassa on se, ettei vitamiineja ja hivenaineita tarvitse laskeskella, koska ne tulevat kuivaruuasta jonkun ammattilaisen laskemina. Jäljelle jää vain koiran ilahduttaminen ihanalla, raa'alla lihalla.


Kielloista huolimatta Lucy-neiti ruokki itseään eilen illalla paprikapalasella, joka oli pöydälle jääneellä lautasella. Aamuyöstä vatsalaukku luopui sulatusyrityksestä ja päätyi tyhjentämään itsensä oksennuksen muodossa uuteen sänkyyn. Pikkuisen Emäntä oli happamena, kun kaksi päivää vanhaan sänkyyn sillä tavalla oksennellaan, mutta koska sänky ei kärsinyt pysyvistä vaurioista, niin hän leppyi pian.

Tänään pidettiin omat rally-tokon ratatreenit. Kokeiltiin Alielin (Team Vallattomat) ideaa tehdä rataa lopusta päin vähitellen tehtäväkylttejä lisäten. Ensin tehtiin siis viisi viimeistä kylttiä, seuraavalla kerralla kymmenen viimeistä, sitten 15 viimeistä ja lopulta koko 19 tehtävän rata. Palkkaa ei siis saanut välillä, vaan vasta lopuksi maalissa. Yhden kerran perusteella sanoisimme, että tapa toimi. Jo toisella ja kolmannella kerralla tuntui varsinkin Lucy-neidin into ehkä hieman kasvavan loppua kohti, kun päästiin jo edelliseltä kierrokselta tuttuihin kyltteihin ja toivo loppupalkasta vahvistui.
    Treenissä oli mukana myös häiriöaspekti, kun lähellä leikki lapsia ja heidän iloisista äänistään huolimatta mäyräkoirien oli vain toteltava. Roni sai ekstrahäiriöharjoituksen, kun eräs utelias lapsi tuli juttelemaan ja katsoi radan suoritusta n. metrin päässä mukana kulkien. Emäntä oli erityisen ylpeä Ronista, kun hän suoritti kokonaisen radan innokkaasti ilman välipalkkaa mukana kulkevasta vieraasta lapsesta huolimatta! Pitäisi saada useammin iloisia lapsia treenikentälle.