keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Raivohärkä

Sellainen meidän Emäntä on, jos joku uhkaa meidän turvallisuutta. Muutaman päivän sisällä on ollut tavanomaisesta poiketen useampia kauhun hetkiä.

Pari päivää sitten eräästä pihasta rynnisti irrallinen ranskanbulldoggi. Me ei tosin ehditty juuri edes huomata tapahtunutta, kun Emäntä kuuli röhkivän possukan juoksevan meitä kohti ja hän ojensi jalkansa, johon ranskis törmäsi. Emäntä ärjäisi sille, ettei meidän luo ole tulemista ja pullero kipitti kuuliaisesti takaisin kotiinsa.

Tänään sen sijaan oli hieman kamalampi läheltä piti -tilanne. Oltiin normaalisti aamulenkillä, kun Emäntä huomasi samaan suuntaan tien toisella puolella lenkkeilevän mastiffin itseään kevyemmän näköisen taluttajan kanssa. Me jättäydyttiin jälkeen ja annettiin isommalle tietä. Se isompi kuitenkin jäikin taluttajansa kanssa tielle seisomaan. Hetken aikaa arvottiin, että mitä tehdään, mutta päätettiin jatkaa lenkkiä. Emäntä pohti ensin, huikkaisiko ulkoiluttajalle, että saahan koiran varmasti pidettyä, mutta koska hän ajatteli sen olevan vähän epäkohteliasta, jatkoimme vain matkaa. Mastiffin taluttaja piteli koiraa toisessa kädessä ja selaili puhelintaan toisella. Samassa silmänräpäyksessä, kun koira huomasi meidät, se nykäisi meitä kohti ja ulkoiluttaja tuli sujona perässä. 
    Emäntä karjui, ettei päästäisi koiraa meidän luoksemme, mutta nainen ei mahtanut koiralle mitään. Emäntä yritti työntää meitä selkänsä taakse samalla kun peräännyimme ylivoimaisen vastuksen edessä kauhuissamme. Minä rähisin, Lucy-neiti kiljui kauhusta ja Emäntä huusi ja kirosi.
    Todennäköisesti mastiffi halusi vain tulla haistelemaan, koska lopulta jäimme kaikki henkiin ja Lucy-neidin selässä oli vain kuola tahra, vaikka se olisi voinut rouhaista koko selän murskaksi niin halutessaan. Jatkoimme matkaa vapisevin jaloin ja pistäydyimme lempikauppaamme, jossa maailman paras asiakaspalvelija kuunteli Emännän kertomuksen ja sai meidät unohtamaan ikävät asiat herkkupaloilla.

Edelleenkin peräänkuuluttaisimme sitä, että ihmiset hallitsisivat koiransa joko käskyin tai lihaksin! Meillä pienilläkin on oikeus liikkua turvallisesti julkisilla paikoilla ilman pelkoa!


Mutta ehkä sitten hieman iloisempiin asioihin. Maanantaina mäykkykerhomme järjesti vesiriistaharjoituksen ja minä pääsin mukaan. Lucy-neiti ei oikein pidä vedestä eikä vesiriistasta, joten hän jäi kotiin.


Ensin harjoittelimme laahausjälkeä. Se oli vähän kuin verijäljen seuraamista, paitsi että jälki haisi kuolleelle linnulle ja alussa oli höyheniä. Ja lopussa oli se lintu. Helppo homma. Siis seurata jälkeä jälkiliinassa. Oikeasti lintu pitäisi käydä hakemassa itsekseen ja kantaa Emännälle käteen. Ei tule tapahtumaan!


Allu ja elävä riista

Sitten harjoiteltiin tyhjän hakua. Kävin pienen lenkin uimassa, mutta kuulemma matkaa pitäisi saada yli puolet lisää. Sitten oli vielä linnun nouto vedestä. Kävin reippaasti hakemassa sen rantaan, mutta en tuonut Emännälle. Oikeastaan vein sitä pienen matkaa heittäjää kohti, mutta en lopulta vienyt sitä hänellekään.
    Harjoitusta, harjoitusta...

Tänään harjoittelimme rally-tokoa piristykseksi kauhujen jälkeen.


Se oli mukavaa, vaikka vähän alkoikin sataa. Ja tuulla. Mutta uusilla kylttitelineillämme mitkään sääolot eivät enää pysäytä rally-tokoa:


Eräästä sisustuskaupasta saa halpoja tietokoneen sylitelineitä, joita meillä on nykyisin 20 kappaletta. Kun kyltin kiinnittää sellaiseen parilla mejää varten maalatulla puisella pyykkipojalla, niin kyltit pysyvät paikallaan napakassakin tuulessa.

Ai niin illemmalla lenkkeiltiin hyvän ystävämme Lakun turvallisessa seurassa aamuinen lenkki uudelleen, jottei paikkaan jäisi huonoja fiboja. Ainakaan Lakun seurassa ei pelottanut yhtään, että toivottavasti huonot muistot katosivat herkkujen myötä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Oodi nännikumille

Ollaan Emännän kanssa löydetty mahdollisesti paras lelu, jota maa päällään kantaa! Lypsykoneen nännikumi! Tämä ei ole meidän keksintömme, vaan ihmiset ovat kautta aikojen (lypsykoneaikojen) käyttäneet käytettyjä kumeja koirien leluina, mutta minä olen päässyt vasta hiljan tutustumaan tähän lelumaailman ihmeeseen. Joku ystävällinen sielu on aika ajoin toimittanut nännikumeja koirapuistoomme ja voi veljet, mikä riemu niillä leikkiessä on!



Nännikumeilla on monia hyviä ominaisuuksia. Ensinnäkin muotoilu on ensiluokkainen. Pitkulaa on helppo heittää, helppo kantaa, turvallista kiskoa ihmisen kanssa ja kätevä sujauttaa treenitaskuun. (Tai olisi, jos meillä olisi ikioma. Tähän asti olemme leikkineet vain koirapuiston yhteisillä.)

Materiaali on kestävää ja sopivan joustavaa, ettei hampaiden vuoksi tarvitse olla huolissaan. Toki jos tällaista jää ihan asiakseen järsimään, niin saahan siitä hampaan läpi ja joskus lapsuudessaan Emäntä näki jämtlanninpystykorvan kaluavan nännikumia kuin lakritsipatukkaa, mutta tavallisissa nouto- ja vetoleikeissä ovat melko kestäviä.



Ja huono ominaisuus ei ole sekään, että tällaisessa hyvin palvelleessa nännikumissa on vielä tallella sulokas lannan leyhähdys ja aavistus lehmän utareen makua... Ainut kysymysmerkki ovat näiden lelujen kellumisominaisuudet, eli voiko niitä hakea myös vedestä.

Tänään koirapuistossa leikimme juuri yhdellä nännikumilla, kun äkkiä en nähnytkään, mihin kumi lensi. Emäntä käski etsimään ja hetken päästä löysinkin lelun, mutta Emäntä sanoi, ettei se ollut se, jolla alunperin leikimme ja käski etsimään vielä. Kohta löysin kumin taas, mutta huomasin jo heti itsekin hajusta, ettei se ollut sama, joka oli aiemmin suussani. Vein senkin kuitenkin Emännälle ja jatkoin etsimistä. Lopulta vasta neljännellä yrittämällä löysin oikean nännikumin!


Tässä näitä nyt olisi! Voisitko jo jonkun taas heittää, että saisin hakea?


Minä en ymmärrä moista kohkaamista jonkun kumipalan takia. Eihän Musta alamainen saa edes herkkuja palkaksi juoksemisestaan!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Viime viikkojen harrastelukooste

Onpas aikaa kulunut viime päivityksestä. Emännällä on ollut muka niin kiireitä, ettei ole ehtinyt kaikesta kirjaa pitämään. Eikä mitään niin kovin maata mullistavaakaan ole tapahtunut, ettette ole mistään isosta jäänyt paitsi, mutta ehkä tässä voisi nyt päällimmäisiä purkaa.


Verijälkiä on käyty muutaman kerran treenailemassa. Snoopyn kanssa ja Ninnin kanssa. Tai Roni niitä lähinnä on tyttöjen kanssa reenaillut. Minulla on ollut vain yksi harjoitus. Snoopy oli luonnonlahjakkuus ja Ninnikin muisti viime kesältä, mitä se on tämä jäljestäminen. Lupaavia mejä-neniä Emännän mielestä.


Snoopyn kanssa käytiin tervehtimässä myös hänen lähes laumatoveriaan Börjeä. Börje ja Roni puhuivat äijäjuttuja välillä vähän isoon ääneen, mutta turkkeihin ei tullut reikiä.


Minä supisin Börje-herran kanssa vähän hillitymmin.


Ninni on saanut todella veikeitä kavereita tontilleen! Siinä ihmeteltiin toisiamme aidan puolin ja toisin. Näille ei kuulemma saanut haukkua, mutta hauskaa kotkotusta sai aikaiseksi myös aivan hiljaa aitaa kohti hypähtäessä. Ninnin uutuuden viehätys oli jo kaikonnut, eikä hän jaksanut tulla enää edes kotkottajia katsomaan.


Ronin kunniakirja tuli myös postissa jokin aika sitten. Nyt hän on aivan virallisesti tittelin haltija ja hänen armonsa nimi kirjoitetaan nykyisin muodossa:
FI JVA Salamantelin Jäljen Jättiläinen
Kunniakirjaa enemmän hän oli itse mielissään toisesta postilähetyksestä:


Emäntä on yrittänyt edelleen opettaa Ronia noutamaan patukan vedestä ja tuomaan sen hänelle suorinta tietä käteen. Harjoituksen alla on myös niin kutsuttu tyhjän veden haku. Siinä koiran pitäisi itsenäisesti tarkistaa vesialue haulikon kantamalta. Roni tekee tällä hetkellä sellaisen kaksivuotiaan lapsen pallon heiton kantaman tarkistuksen, että vähän on tekemistä heillä siinä asiassa. Helpommalla pääsee, kun on alunperin tehnyt selväksi, että minä olen rintaa myöten kahlaava koira, niin ei ole tuollaisiin vesiriistahullutuksiin tarvinnut osallistua.





Yhtenä päivänä jouduttiin eräänlaiseen luonnetestiin. Olimme mukana autopesulassa!


Roni kesti sen hiukan haukotellen ja läähättäen, mutta täytyy myöntää, että itselläni kauhu ui puseroon ja Emäntä otti minut syliinsä tärisemään, että selvittiin pahimmasta.


Ei ole koiran paikka olla tuollaisen jyrinän ja hurinan keskellä.


Minä jouduin taas käymään lekurissa. Kolme viikkoa huilailin lenkkeilystä, mutta ei se jalka oikein noussut reippaasti senkään jälkeen. Virtsakin tutkittiin, ettei ole virtsakiviä. Ei ole, mutta näytteenotto oli aika jännä tapahtuma. En olekaan ennen pissannut soppakauhaan! Eläinlääkärin tunnustelun tuloksena oli, että yksi kohta selässä kuumottaa ja antaa pienen kipureaktion. (Jännitin siinä kohtaa vatsalihaksiani. Ei muuta reaktiota.) Nyt nappailen sitten kipulääkettä ja lenkkeilen edelleen rennosti vain pikku lenkkejä.

Muuten elämä on ihan mallillaan.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Sporttinen ja älykkö

Ensin Parempi Mestari oli kiireinen ja sittemmin kuumeinen, joten kaikki elintärkeä mäyräkoiran aktivointi on jäänyt heitteille. Lisäksi Lucy-neiti on edelleen lenkkeilykiellossa, mikä tosin on lisännyt hänen lenkkeilymotivaatiotaan sataprosenttisesti. Ilmeiseti paras tapa innostaa koiraa liikkumaan on kieltää se. Lucy-neiti lähtee pihasta iloisesti, mutta kun heti kohta käännyttään takaisin päin, hän onkin aivan mahdoton herja ja kiskoo kaikkiin muihin ilmansuuntiin paitsi kotiin. Minä sentään olen päässyt asianmukaisille lenkeille. Siis pääsin niin kauan ennen kuin kuume iski.


Tiistaina kävin vähän iltauinnillakin. Meillä oli noutodummyt mukana (sentään jotain pientä ekstraa yhtenä iltana). Parempi Mestari ei edes heittänyt niitä veteen, kun ajatteli veden olevan vielä niin kylmää, mutta minä kävin vedessä joka tapauksessa. Dummyilla ollaan yritetty harjoitella noutamista, että voisin ehkä joskus osallistua mäyräkoirien vesiriistakokeeseen. Ei se kovin todennäköiseltä vielä näytä. Noudan kyllä leluja mielelläni ja tuon niitä Paremmalle Mestarille käteenkin, mutta vähän sillä tavalla oman harkintani mukaan, jos ja kun huvittaa. Nämä dummyt ovat aivan ykkösiä ja ne haluaisin mieluiten viedä jonnekin sivummalle kaluttavaksi. Paremman Mestarin mielestä ne taas pitäisi AINA EHDOTTOMASTI tuoda suorinta tietä hänelle. Itsekäs rontti.

Nyt haisee vahvaati kesälle. Mennäänpä vielä vähän tuohon suuntaan varmistamaan asia!

Torstaina Parempi Mestari toi tietotekniikan valinnaisryhmän ulkoiluttamaan minua, koska suurin osa ryhmästä oli poissa, eikä viimeisellä kerralla kannattanut enää aloittaa mitään. Lapset taluttivat minua vuorotellen ja olivat haltioissaan hyvästä käytöksestäni ja söpöydestäni. Enkä halua nyt mitenkään kehuskella, mutta olivat kuulemma lopuksi todenneet, että tämä oli paras tietotekniikan tunti! Mäyräkoirat 1 - tietotekniikka 0!

Tänään Parempi Mestari on noussut sairasvuoteeltaan sen verran, että pelattiin pitkästä aikaa älypelejä. Niitä lähinnä pelataan vain sairaslomilla. Sitten hän päätti, että olisi hauskaa kisata Dog Treat Fighterilla kumpi meistä on nopeampi. 

Ensimmäisellä kierroksella pelissä olivat vain peruspalikat. Lucy-neiti 27 s, Roni-boy 1 min 4 s.

Toisella kierroksella olivat mukana isot lisäpalikat. Lucy-neiti 32 s, Roni-boy 1 min 5 s.

Kolmannella kierroksella mukana olivat myös pienet stopparitikut, jotka estivät muutaman palikan nostamisen, jollei tikkuja nosta pois edestä. Lucy-neiti 2 min 42 s, Roni-boy luovutus ajassa 2 min 18 s. Jonkin aikaa Parempi Mestari yritti neuvoa tikkujen poistamista ja hän auttoi toisen pois. Toisen kohdalla hän luovuttaa, kun aivoni ovat nyrjähtää ajattelusta. Samalla kuuluu ROUSK-ääni. Lucy-neiti on tehnyt ratkaisunsa toisen ärsyttävän stopparitikun kanssa. "Miksi Lucy?" vaikeroi Parempi Mestari, mutta Lucy-neidin omahyväinen ilme tuntuu sanovan: "No miksiköhän..." Joskus Lucy-neiti on tosi reilu.

 Bongaa mäyräkoirat!
Älypelinöyryytyksen jälkeen menimme koirapuistoon. Parempi Mestari raahautui penkille varjoon istumaan ja sain hakea tai olla hakematta leluja mieleni mukaan.

 

 Jostain syystä keltainen on parempi lelu kuin violetti...

 Oi tästä mun sieluni pitää!

Aikuisyleisö viihtyi paremmin penkillä katsomassa nuorison kaahotusta.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Haistelua helteessä ja pientä huolta



Tässä kuvassa on varmaan tiivistettynä tärkeimmät. Olimme mökkeilemässä Ninnin luona, on ollut lämmintä ja minä olen jälleen häkkilevossa. Pihkuran selkä kun alkoi taas vihoittelemaan. Juuri mejä-kauden alkuun. Tarkoittaa, että minun kauteni oli kai sitten tässä.
    Perjantai-iltanahan kävi niin, että Emäntä kuunteli, kun nukuin keittiönlattialla, ja huomasi, että jokainen uloshengitykseni oli itseasiassa hiukan valittava. Hän tunnusteli minua ja selkähän se aristi, vaikkei mitään erityistä ollut sattunut. Hän antoi minulle kipulääkkeen.
    Tunti siitä ja menin hyvin levottomaksi. Olin lopulta niin rauhaton, että Emäntä soitti päivystykseen. Juuri samalla hetkellä, kun eläinlääkäri vastasi, oksensin vatsani sisällön sohvalle. Kipulääkkeet eivät oikein sovi minulle. Eläinlääkärin kanssa todettiin, etten ole hengenvaarassa, vaan voin jäädä kotiin nukkumaan yöksi. Jos jalat alkaisivat halvaantua alta, niin pitäisi heti lähteä leikkaukseen, mutta muutenhan hoito on vain lepoa ja kipulääkkeitä. Niinpä olen ollut häkissä ja eläinlääkäriin mennään vasta arkena.


Eniten tässä on syönyt koiraa se, että muut pääsivät jäljestämään paitsi minä! Lauantai-iltana Emäntä kävi tekemässä jäljet Ronille ja Ninnille. Ronia täytyi pitää kiinni, ettei hän olisi rynnännyt perään.

Sunnuntaina jäljet vihdoin ajettiin melkoisessa helteessä. Ronia sää ei haitannut, mutta lapinkoiralle jäljestyskeli ei ollut aivan ihanteellinen. Sitkeästi Ninnikin kuitenkin meni oman jälkensä. Ninni lähti rauhallisesti liikkeelle ja eteni hyvin pienen matkan ensimmäiselle kulmalle. Kulmalta hän löysi jatkon itse, mutta valitettavasti pieni tuulen vire painoi jäljen hajun kuivassa metsässä ja rinteessä vielä sivuun ja hän kulki aika sivussa ilmavainun ohjaamana. Toiselle kulmalle hän tuli niin hankalasta suunnasta, ettei jatko löytynyt. Emäntä auttoi hänet kolmannen osuuden alkuun ja kaato löytyi.
    Roni meni oman jälkensä tuttuun tapaan maksimaalisella vauhdilla, mutta jopa aavistuksen makauksia merkaten. Emäntä kehui häntä makausten huomioimisesta. Katkokulma tuli liian lähelle metsätietä, joten sen selvittämiseen Roni tarvitsi vähän Emännän apua. No lähinnä Emäntä veti Ronin takaisin metsään, jolloin hän jatkoi itsenäisesti jäljen etsimistä.
    Oman jälkensä jälkeen Ninni innostui jäljestämisestä niin, että hänen isäntänsä antoi hänen haistella vielä Roninkin jäljen. Nyt Ninni vasta todenteolla havahtui jäljestämisen hauskuuteen ja hän meni tämän toisen jäljen erityisen tarkasti nenä maassa ja makaukset hän tutki huolella. Ehkä hänessäkin on ainesta...


Jälkiharjoitusten jälkeen Ninni ja Roni olivat rauhallisia koiria loppupäivän.

Paitsi mölkkypeli herätti heidätkin. Ihmiset vain valittivat, ettei pelaamisesta meinannut tulla mitään, kun mäyräkoira ja lapinkoira kuskasivat puukapuloita vuorotellen ihmisille ja ihmisistä pois päin. Lopulta päästiin kompromissiin, että koirilla oli omat kapulat ja ihmisillä omat.


Roni tosin olisi halunnut vielä senkin jälkeen edes istua pelikentällä, vaikkei mihinkään enää koskenutkaan.

Koiria ei vahingoitettu pelissä.

Sunnuntain kohokohta oli pieni soutelu ihmisten kanssa. Roni oli tietenkin venees eka, venees vika, mutta mielellämme me muutkin istuimme kyydissä.


perjantai 11. toukokuuta 2018

Aurinkoiset myyräkoirat

Kivoissa keleissä on saatu viime päivät lenkkeillä. Tänään tehtiin vielä aika mittava lumilöytö. Oli mukava hieroa turkkia lumipenkkaan, kun lämmintä oli liki parikymmentä astetta.


Minä poikapa pääsin keskiviikkoiltana sellaiseen naksutinkoulutukseen! Lucy-neitikin oli kuulemma aiemmin ollut sellaisessa. Olin aluksi kauhean utelias muista paikalla olleista koirista. Sitten Emäntä yritti vielä opettaa jotain ihan outoa uutta temppua, että minun olisi vissiin pitänyt laittaa tassuni sellaisen pakasterasian kannen päälle. Ei oikein lähtenyt. Minun olisi itse pitänyt keksiä kokeilemalla, että mitä pitäisi tehdä, mutta minä jöllötin paikallani ja yritin kurkkia, mitä muut tekevät. 
    Vähän helpotti sitten, kun tehtiin tavallisia rally-tokoliikkeitä. Niissä sentään tiedän, mitä pitää tehdä, ja Emäntäkin pääsi vihdoin palkkaamaan naksuttimella. Olin ensin hihnassa, mutta kun se tuntui olevan tiellä koko ajan, niin sain olla sitten irti, kunhan tottelin. Pysyin Emännän lähellä, vaikka toiset kiinnostivatkin. Emäntä sanoi, että se oli hienoa edistystä vaikkapa kahden vuoden takaiseen, kun en vielä voinut olla koiratreeneissä irti. Ihan niin innoissani en ollut kuin omissa rally-tokotreeneissä, kun ihmetytti tällainen outo treeni, mutta kai se hyvää tekee treenailla välillä uudellakin tavalla.


Torstaina käytiin kiertämässä koko pururata! Rauhallisesti mentiin, kun ei ollut kiire mihinkään. Litsuteltiin ojissa ja lammen rannalla minä kävin heittämässä talviturkin ihan kunnolla uimalla.


Yksi parhaista hetkistä oli, kun saalistettiin myyriä ojanpenkalta. Pääsivät mokomat pakoon, mutta saatiin sentään kaivamisen riemu!


Kaiken litsuttelun, kierimisen ja kaivamisen jälkeen työnmerkit olivat selvästi luettavissa turkeistamme.



Kuitenkin hieman järkytyksenä tuli se, että kotona täytyi mennä pesulle. Kaiken kukkuraksi Emäntä vielä keksi, että tämä olisikin vuotuinen vaahtopesupäivä! Toisin kuin valkoiset koirat, me mustat ja ruskeat koirathan emme juuri likaannu, joten meitä tarvitsee harvoin pestä saippualla muualta kuin joskus vatsavaivaisena hännän alta, mutta kerran vuoteen Emännällä on ollut tapana pestä meidät kokonaan.


Pesun jälkeen Emäntä olisi halunnut kokeilla föönaamista. Arveluttava laite. Juuri ja juuri sieti käydä näykkäämässä kalkkunajauhelihat Emännän kädestä sen vierestä, mutta ei siinä turkki ihan ehtinyt kuivua.


Me luotetaan edelleen enemmän mattoon kuivaamiseen kuin föönaamiseen.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Mejä-kauden avaus

Kello 5.45 sunnuntaiaamuna:


Emäntä nyki meidät ylös sängystä sunnuntaiaamuna aivan kummalliseen aikaan.


Siis sanopa nyt vielä kerran, mihin me oikein ollaan menossa tähän aikaan pyhäaamuna?
On harvoja asioita, jotka saavat mäyräkoiran nousemaan aikaisin aamulla, mutta sanottakoon, että mejä-koe kuuluu siihen lyhyeeseen listaan asioita, joiden takia kannattaa herätä.

Jälkikoira-Lucy valmiina ottamaan tehtävän vastaan!

Hieman epäselvyyttä oli siitä, kumman jälkikokeessa oltiin, koska olimme molemmat mukana. Omasta mielestäni minä olin jälkikokeessa, koska minut esimerkiksi vietiin pihalle laukauksensietotestiin ja sidottiin puuhun kuuntelemaan, kun vieressä ammuttiin pyssyllä (ilmaan).

Kyllä minäkin kuulin sen laukauksen autoon! Ja siedin ihan yhtä hyvin. Ja minäkin kävin ajamassa jäljen!

Oliko mukana muita ihmisiä?

No ei. Menimme Emännän kanssa kahdestaan.

Sinä olit vain purkamassa Emännän opastamaa jälkeä, Lucy-neiti! Eikö niin, että siinä jäljellä haisi myös toisen koiran haju?

No oli siitä tainnut joku matalajalkainen mennä ennen minua... Mutta minäkin jäljestin koko jäljen alusta loppuun!

Sano nyt Emäntä, kumman mejä-koe tämä on? Eikö minun, koska minulla on tämä jäljestyspantakin kaulassani?

Laukauksensitotestin jälkeen ajoimme metsätien varteen odottelemaan ja jonkin aikaa odotettuamme paikalle saapui muita ihmisiä ja minä pääsin ulos autosta jäljestysvarusteissa. Yritin parhaani mukaan saada Emännän kanssa juttelevan naisen vakuuttuneeksi, että meidän pitäisi mennä pikimmiten jäljelle, mutta hän sanoi, että meidän täytyisi odottaa vielä tuomaria, joka kirjoitti edellistä arvostelua autossa. Yritin kiukutella vähän autoa kohtikin ja hoputtaa tuomaria, mutta ei se paljon nopeammin tapahtunut niinkään. 

Lopulta pääsimme itse asiaan ja olin aivan riemuissani. Minulla ja tuomareilla on hieman erilainen näkemys jäljestämisestä. Minun mielestäni on parempi, mitä nopeammin pääsen jälkeä etenemään, kun taas tuomarit väittävät aina, että mejä ei ole nopeuslaji. Tarkkuus kuulemma kärsii, kun mennään sammalet pöllyten. Joka kerta vauhdistani huomautetaan, joka kerta Emäntä lupaa jarruttaa minua enemmän ja joka kerta hän epäonnistuu ainoassa tehtävässään metsässä.

Ehkä en ihan niin hyvin kestänyt jäljen päällä kuin yleensä. Ehkä tuli vähän ylimääräistä lenkkiä heitettyä, kun jälki kaarsikin välillä eri suuntaan, mihin kuvittelin sen menevän, että ehkä tuomareiden sanoissa on sitten jotain perääkin... Kävi vielä niin, että jouduin lopuksi sorkan ohi. Taas. (Tämä oli jo kolmas kerta mejä-urallani.) Päädyin metsätielle, joka oli aivan jäljen vieressä, mutta tällä kertaa muistin itse, että eihän jälki ikinä pääty vain tyhjälle tielle, vaan jotain vielä unohtui ja palasin metsään etsimään sorkkaa ja löytyihän se. Ei siis yhtään hukkaa, vaan Roni-boyn nenän ohjaamana tultiin koko matka, mutta Emäntä arveli tuloksen olevan niin sanottu "hukaton kakkonen", koska hosuin niin paljon ja ohitin makaukset pysähtymättä. Nopeuden sijaan pisteet nimittäin merkitsevät mejässä.

Yllätys oli siis iloinen, kun tulosten julkistuksessa kävi ilmi, että olin saanut sittenkin tuloksen VOI1! Pisteitä sain 40, joka on alin mahdollinen pistemäärä, jolla ykköstuloksen voi vielä saada. Pienestä oli siis kiinni. Onnekseni olin edes yhteen makaukseen töötännyt kuononi sen verran, että siitä saattoi antaa pisteitä. Emäntä oli haljeta onnesta, koska tämä olikin kolmas tällainen VOI1-tulos ja siitä hyvästä minut ylennettiin Suomen jäljestämisvalioksi (FI JVA).

Jänhiälä 29.4.2018 Salamantelin Jäljen Jättiläinen VOI1/40 -> FI JVA

Voitte arvata, että siitä lähtien kamera on laulanut...


Tapahtumaa juhlittiin myös yhdessä, kun kävimme palauttamassa Ninnin isännälle hänen autonsa.

Siis Roniko se jälkivalio on? Eikö tämä pokaali ole minun edessäni?

Ninni oli niin iloinen, että antoi minulle onnittelusuukonkin. Nyt vihdoin olen varmaan hänen sankarinsa!

Jälkivalio edestä, jälkivalio takaa, 
jälkivalio istuu

jälkivalio makaa.

Ole ihan mikä hyvänsä etu- tai jälkivalio, mutta minä olen edelleen tämän lauman pomo!

Totta kai, Lucy-neiti. Tietysti, Lucy-neiti. Eiköhän tämä hypetys jo muutamassa päivässä laannu.