torstai 27. huhtikuuta 2017

Kökkäreasiantuntija ja lenkkeilyn uhri

 Kökkeröasiantuntija Neiti L. palveluksessanne! Millaisestahan kökkeröongelmasta teillä oli noussut huoli?


Ahaa. Koirapuiston laitamille nousseita kökkäreitä. Katsotaanpas.


Avataanpa hieman tämän kökkösen pintaa, niin päästään kiinni sen sisällä muhivaan aromiin. Minähän olen siis aina valmiina antamaan viranomaisapua mitä tulee erimuotoisiin ja -kokoisiin salaperäisestä maasta nousseisiin kökköihin. Käsittääkseni kyseessä on jonkinlainen maanalainen salaliitto, jossa jokin toistaiseksi tunnistamaton voima nostaa maasta multakökkäreitä ja usein niiden keskellä saattaa olla pieni onkalomainen kolo. Olen kerännyt dataa neljän vuoden ajan ja tunnen olevani lähellä läpimurtoa, mutta mielelläni kartoitan vielä uusia tapauksia, vaikka kaava tuntuisikin olevan useimmiten sama.


Kökkäretutkimusteni ohessa olen suorittanut myös toista virkaani eli lukukoiruutta. Lukukoiruus on minulle todellinen kutsumusammatti. Otan lukijan vastaan iloisesti häntääni heiluttaen ja sitten käperryn viltilleni nauttimaan hauskoista ja jännittävistä tarinoista. Joskus saan vähän rapsutuksiakin.


Minulle ei ole käynyt ihan yhtä hyvin. Emäntä on päättänyt uhmata luonnonlakeja ja aloittanut sittenkin juoksuharrastuksen. Eihän siinä mitään. Sen kun hullu hölkkää, mutta miksi minut on täytynyt valita tämän harrastuksen uhriksi tai niin kuin Emäntä asian ilmaisee "juoksukaveriksi"?

Oikeaoppinen lenkkihän etenee näin: Mene ulos ovesta. Haistele. Merkkaa lähimmän puskan juurelle. Haistele lisää. Kävele pihan toiseen reunaan. Mittaa lämpötila, tuulen suunta, ilmankosteus ja etenkin maan kosteus. Pohdiskele, mihin suuntaan tekisi mieli tällä kertaa kipitellä. Kävele vähän matkaa. Muuta mieltäsi. Kävele toiseen suuntaan. Merkkaa. Jatka sattumanvaraisesti ojan pohjaa pitkin. Kuuntele. Haistele. Ajaudu pikkuhiljaa metsän reunaan. Poikkea metsän puolelle. Palaa takaisin tielle ja jatka matkaa. Havainnoi ympäristöäsi ja kävele rauhallisesti pysähdellen nelisen kilometriä n. 1,5-2 tunnin aikana.

Emäntä on sen sijaan yrittänyt lanseerata aivan hullua lenkkijärjestystä: Mene ulos ovesta. Tee tarpeesi pihapuskaan. Hölkkää suoraan yhtä kyytiä 40 minuuttia ja palaa kotiin. 
Missä on nuuskuttelu? Missä kuulumisten vaihtaminen?
Eilen heittäydyin mahalleni maahan, josta seurasi, että Emäntä otti minut syliinsä ja juoksi mäyräkoira sylissään. (Kevyesti sadatellen...) Paluumatkalla sain kiinnostavan hajun metsästä ja sitten yhtäkkiä jaksoinkin juosta. Juoksemisella täytyy olla jokin syy! Pelkästään Emännän perässä hölköttely ei ole minusta tarpeeksi kiinnostavaa puuhaa.

Nyt ymmärrän Lucy-neidin lenkillä hidastelun nerokkuuden. Häntä ei koskaan pakotettaisi juoksulenkille!

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Erittäin hyvä ellei täydellinen pääsiäinen

Kylläpä onkin aika vilahtanut. Pääsiäinen meni kiireesti, kun harrastettiin kaikkia meidän lajeja (rally-toko, näyttely, mejä), oltiin kylässä ja tavattiin uusia ja vanhoja tuttuja.
Ei siis ehditty kirjoittaa.
Sitten ei enää ollut niin kiire, kun Emäntä kai meiltä salaa söi jonkun lumen alta paljastuneen ulostekökkösen tai raa'an hirvenluun, no joka tapauksessa maha oli monta päivää sekaisin, niin sitten ei jaksanut kirjoittaa.

Mutta nyt siis viikon parhaat palat:

Torstaina rally-tokoiltiin ja tässä videonäytteet tämän hetken tilanteesta. Roni on siis avoimessaluokassa ja minä yhtä tulosta vaille avoimessa. Videolla harjoitellaan avo-rataa. Minulla on tarkoituksella vähän matalampi hyppy, kun oli silloin alkuviikosta se tassu ollut kipeänä. Ei tosin enää tuossa vaiheessa.




Vietettiin pääsiäistä Roosa-tädin ja Ninnin luona. Otettiin Ninnin kanssa pienet päikkärit. Jonkin eroavaisuuden roduissa voi ehkä nähdä kuvan perusteella...


Lauantaina Ninni ja Roni kävivät näyttelyssä. Kumpikin sai arvosanan EH eli erittäin hyvä. Ninnin emäntä oli riemuissaan, kun Ninni menestyi niin hyvin ja meidän Emäntä oli hieman pahoillaan, kun Roni ei oikein menestynyt. Kaikki on niin suhteellista!


Ninnillä oli juoksut, lopuillaan, mutta kuitenkin, joten Ronin meininki oli sen mukaista. Ninni ja Roni olivat pääasiassa eri aikaan ulkona ja sisällä, kun nuoripari oli koko ajan toistensa kimpussa. Roni rakkauden huumassa ja Ninni... no ehkä se oli sellaista astetta rankempaa sulhasta-hampailla-niskasta -ja-korvista-kiinni-rakkautta. Kun Ninni kuitenkin viihtyi paremmin sisällä ja ulkona oli vielä vähän kylmä pitää tuntitolkulla mäyräkoiraa ikkunalaudalla seisomassa (!), niin Roni sai välillä seurailla olohuoneen menoa kaltereiden takaa.

Lauantaina tavattiin myös eräs yksivuotias ihmispentu! Hän oli todella kiinnostava. Minä en poistunut hetkeksikään metriä etemmäs hänestä. Myös Roni oli kiinnostunut pikkuihmisestä. Hän istui pikkukaveria vastapäätä, kun ihmispennun emä sanoi yhtäkkiä: "Ei saa purra!" Roni oli hämillään ja yritti näyttää vielä kiltimmältä ja osoittaa kaikin tavoin, ettei ollut missään aikeissa purra ketään, mutta emä toisti vain: "Ei saa purra!" Meidän Emäntä ehätti jo vähän myös hätiin, että tuskinpa se Roni nyt ihan äkkiä on ketään puremassa, kun kävi ilmi, että ihmispentu se olikin aikeissa purra Ronia! Meidän Emännälläkin on vielä vähän opettelemista tuossa ihmislasten kehonkielessä...

Maanantaina tapahtui ehkä kuitenkin se paras asia nimittäin mejä-kausi alkoi vihdoin! Saimme kaikki koirat vuorollamme verrytellä hajuaistejamme. Jäljet olivat n. 18 h vanhoja eli voittajaluokan jälkien ikäisiä. Mittaa oli ehkä vain puolet, jos sitäkään, mutta matkalla oli tämä uusi haaste eli katkokulma. Minun jäljelläni Emäntä oli juuri luovuttamassa, että ei se Lucy taida tätä selvittää, kun hän huomasi, että itse asiassa katkokulmahan selvisikin jo. Kummalla meistä on tarkemmat aistit? Minun hajuaistini vs. hänen näköaistinsa! Hän ei huomannut puissa roikkuvia oransseja merkkejä, joita oli itse ollut mukana laittamassa!

Ronilla oli samanlainen jälki kuin minulla ja Ninnillä oli avoimenluokan jälki. Roosa-täti sai selvitettäväkseen pienemmän pellolla olevan jäljen, kun Emäntä ei uskaltanut laittaa häntä risukkoon loikkimaan, koska hänen jalassaan on taas ollut vähän avointa haavaa. Hyvin sillä jalalla kuitenkin lenkillä kävi ja kettujen pesillä mylläämässä, että ehkä laiskuus oli suurin syy, miksi neljäs jälki oli pellolla.

Tämä viikko oli siis sitten enemmän hiljaiseloa. Yksi lukukoirakeikkakin täytyi perua, kun Emäntä ei kyennyt lähtemään ja minä en kai saa sitten yksin mennä... Jospa ensi viikko kulkisi taas normaaliin tahtiin!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Kauhun ja ilon hetket

Maanantai-iltana elettiin kauhun ja epätoivon hetkiä. Iltalenkiltä kotiin palatessa riehaannuttiin hiukan Mustan alamaisen kanssa painimaan (kuten usein kotipihaan palatessa) ja Emäntä päästi hihnoista vain irti, että voimme vähän myllätä (kuten usein ennenkin). Liekö hihna sitten kiertynyt huonosti vai ryntäsikö Musta alamainen vain kimppuuni liian kovalla vauhdilla, mutta yhtäkkiä tunsin valtavaa kipua, päästin kimakan ulahduksen ja jäin nurmikolle istumaan vasen etutassu sivulle sojottaen. Emäntä kyykistyi kauhuissaan viereeni ja minä kiipesin hädissäni hänen syliinsä: "Ota tämä kipu pois! Miksi minuun koskee?" Kun Emäntä kosketti jalkaani, kiljahdin taas. Hän kantoi minut vakavana sisälle ja laski varovasti eteisenmatolle. Jäin paikalleni istumaan jalka edelleen sivulle sojottaen selvästi tuskaisena. Hän soitti päivystävälle eläinlääkärille. Tai saman tien parille, kun ensimmäinen ei vastannut heti.

Siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin vihdoin saatiin yhteys, pystyi jalkaani jo kääntelemään ja puristelemaan ilman, että olisin ulahdellut. Koska päivystävä eläinlääkäri oli 100 kilometrin päässä, päätettiin tilannetta seurailla yön yli. Emäntä nosti minut kyljelleen koiranpetiini. Yön aikana Emäntä heräili parin tunnin välein ja tarkisti tilani. Olin jo vaihdellut asentoa pitkin yötä itse, vaikka illalla jalka ei tuntunut pitävän ollenkaan.

Aamulla kipaisin makuuhuoneesta keittiöön, kun kuulin ruuan kilahtavan kuppiin. Ontuen, mutta omin jaloin kuitenkin. Emäntä soitti vielä kolmannelle eli omalle eläinlääkärillemme, mutta hän oli hukkumaisillaan töihinsä jonkin edellispäiväisen hätätapauksen vuoksi, eikä ehtinyt ottaa meitä vastaan. Koska Mestarikaan ei ehtinyt lähteä kuljettamaan minua kauemmas, päätettiin katsella tilanteen edistymistä. Oma lääkäri oli sanonut, että useimmiten murtuvat varpaanluut, jos jotain murtuu, mutta niissä minulla ei ollut vikaa. Hän sanoi myös niskan liikkeen ratkaisevan, voiko vika olla niskanikamissa, mikä olisi toinen vakavampi vaihtoehto. Pääni pyöri normaalisti herkkupalan perässä.

Iltaan mennessä ontuminen oli vähentynyt. Emäntä kantoi minut rappusissa ja pääsin vain hädin tuskin pihalle töppöstelemään, mutta olin jo oma kujeileva itseni ja pompahtelin heinikossa ilokseni.

Tänään ontuminen on muisto vain ja pääsin jo pienelle kävelylle. Taidettiin selvitä pelkällä säikähdyksellä ja kyseessä oli varmaankin venähdys. Hihnoissa ei ainakaan enää leikitä, enkä ehkä Mustan alamaisen kanssa oikein muutenkaan. Hän on niin valtavan vahva innostuessaan, eikä oikein varo minua, kun on pennusta asti tottunut painimaan kanssani täysillä.


Musta alamainen oli bongannut Emännän kanssa lenkillä kevään ensimmäisen leskenlehden!

Kirjoita sinne siitä sunnuntaista myös!

Kirjoita itse. En minä ollut siellä paikalla.

Minä ja ihana bernityttönen Hilla. Minä palvoin jokaista laattaakin, jolla hän oli istunut!
Minä kävin siis mätsäreissä tanskandoggi-kaverini Diezelin kanssa. Diezel on 8 kk.

Diezel
Ja sijoituin ensimmäistä kertaa punaisten kehässä! Olin pienten aikuisten punaisten 3. Myös Diezel sijoittui ensimmäistä kertaa punaisissa. Hän oli myöskin 3. punaisen saaneissa pennuissa!


 Minä ymmärsin, että Emäntä sanoi, että pieniä aikuisia oli vain 9 eli 4 sinisen saanutta ja 5 punaisen saanutta, joten kaikki palkittiin. Se viideskin sai lohdutuspalkinnon...

Mitä sinä yrität vihjailla, Lucy-neiti?

Ettei tuo nyt kovin kummoinen saavutus ole...

Pöh. Olet vain kateellinen! Emäntä voitti tuolta myös arpajaisissa uimalahjakortin koirauimalaan, että sinä pääset varmasti Lucy-neiti uimaan minun ja Diezelin kanssa!

Jaa... Menkää te vain äijäporukalla. Teillä on varmasti paljon hauskempaa uimassa ilman minua!

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Kulinaristin päiväkirja

Hei!

Tänään minä, Lucy-neiti, kulinaristi, pieni suuri ruuanystävä ja eri makujen puolesta puhuja, olen oppaanne erään tyypillisen herkuttelupäivän eri vaiheissa. Mottoni on: "Kaikkea pitää ainakin maistaa! Tai ottaa vähän. Tai vähän enemmän. Tai ehkä kun nyt kerran tarjolla on, niin kaiken minkä kiinni saa, voi laittaa suuhunsa". Tervetuloa mukaan!



Aamun tärkein ateria on tietenkin aamiainen. Tunnistan aamiaisen olevan katettuna siitä, kun Parempi  Mestari kolauttaa puurolautasensa tiskipöydälle. Tämä soppakello, jos sallitte pienen humoristisen ilmaisun, ilmoittaa, että Parempi Mestari on valmis tarjoilemaan aamuruokani. Hypähdän hänen peittonsa alta lattialle sulokkaasti jötkähtäen kuin (meri)leijona, jossei hän ehdi makuuhuoneeseen nostamaan minua lattialle. Ensin huolelliset venytykset, että vatsa venyy pitkän, koko yön kestäneen paaston jälkeen ja herää ottamaan vastaan päivän ensimmäisen aterian.

Aamuruoka on kuivamuonaa, jossa toisinaan on liraus öljyä kyytipoikana. Suutuntumaltaan ruoka on rapsakkaa ja makuna riisin ja kanan ikiaikainen liitto. Useimmiten aamuruoka solahtaa kuitenkin pureksimatta, koska pienet nappulat mahtuvat nielusta kokonaisina. (Tosin yleensä kyllä isotkin nappulat mahtuvat kokonaisina kurkustani...) Aamuruuan huuhtelen alas mieluiten viileällä, juuri hanasta lasketulla, raikkaalla kraanavedellä. Toisinaan otan jälkiruuaksi suullisen tai pari Mustan alamaisen lohipohjaista kuivaruokaa, jos hän nirsoilee ja Parempi Mestari on tarpeeksi etäällä, ettei ehdi kiskoa minua heti hänen kupiltaan.



Varsinainen jälkiruoka odottaa kuitenkin ulkona aamulenkin yhteydessä. Ahkerat rusakot ovat uurastaneet koko yön pitkin kylää ja joka-aamuinen papanajahti voi alkaa heti talomme pihalta. Rauhallisesti aluetta kirsulla haravoiden löytää yleensä ne parhaat pipanat, jotka ovat tiiviitä, lohkeavia ja sisältävät kaiken hyvän, jota kasvissyöjän ruuansulatuselimistö ei ole pystynyt hajottamaan. Maku ja tuoksu ovat täyteläisiä ja tuovat mieleen kaiken sen ihanan rusakonlihan, joka vielä muutama tunti sitten on ympäröinyt papanaa.


Aikainen mäyräkoira myös kissankakan nappaa! Ihmiset antavat onneksi usein kissojensa viettää yötä ulkona ja näinpä hiekkaiset alueet ovat oikeita aarreaittoja. Jälleen vainu pökäleestä, kohdistus, tarttuminen kokkareeseen etuhampailla hiekan läpi, napakka puistelu, että enimmät hiekat karisevat maahan ja varmuuden vuoksi pieni pyrähdys pakosalle, koska nämä aarteet maistuisivat myös Paremmalle Mestarille! Hän saattaa ryövätä kakan jopa suustasi, joten tätä makuelämystä ei voi jäädä pitkäksi aikaa mutustamaan, vaan se on parasta päästää jatkamaan matkaansa kohti vatsalaukkua viipymättä jo karkuun juostessaan. Toisinaan kissankakka voi olla myös jäässä pakkasyön jäljiltä ja tällöin se on paras sentään puolittaa ennen nielemistä. (Liian kiireessä nielty suuri kissanuloste voi aiheuttaa yökkäysrefleksin ja aina oksennetun ulosteen syömiselle ei anneta tilaisuutta!)

Aamulenkin buffettiin kuuluu yleensä myös joitakin lintujen levittämiä sattumia, kuten leipää tai kalanruotoja. Variksen nokasta pudonnut leipäköntti on aamukasteessa lionnut ja mukavan pehmeä lisä aamuateriointiin. Jos leipäpala on kovempi, sitä voi joutua pureksimaan, mutta tällöin on taas riskinä, että Parempi Mestari yrittää päästä osingoille. Lokit sen sijaan jakavat toisinaan kalan osia lähiympäristöön. Jos kalaa ei tee mieli juuri sillä hetkellä, sen voi ottaa mukaansa myös tuoksumuistona kierimällä löydössä. Ulkona on ihanaa myös maistella erilaisia ja -makuisia lätäkkövesiä. Ottaisinko tänä aamuna sadevettä, lumensulamisvettä vai kuravettä? Siinäpä vasta pulma!


Mestarin lähtiessä hommiinsa joskus Paremman Mestarin jo mentyä, seuraa seuraava tärkeä juhlahetki: raakaa jauhelihaa kongissa. Jauheliha on pehmää ja muuttuu sitä herkullisemmaksi, mitä kauemmin paketti on ollut avattuna. Aivan tuore jauhelihahan on lähes hajutonta ja mautonta, mutta hieman märkänemisen alkuun päässyt jauheliha herauttaa kuolan suupieliin jo pöydällä odotellessaan.

Näiden herkkuhetkien jälkeen seuraa yleensä useamman tunnin tauko, jolloin on mukava köllötellä vatsansa vieressä ja odotella Paremman Mestarin paluuta. Hänen välipalaleivältään heltiää usein murunen juustoa myös mäyräkoirille ja toisinaan myös ensimmäinen kurkkusiivu kurkun jääkaapissa kuivuneesta päästä. Juuston pehmeä ja rasvainen maku täyttää ihanasti suun ja kurkku on raikas ja mehukas. Onhan kasviksiakin hyvä syödä.



Myöhemmin koittaa pyhä toimitus, kun ihmisruokaa valmistetaan. Hajusta jo voi usein päätellä, mitä lattialle on putoamassa seuraavaksi. Erilaisia liha- ja kasvispalasia saattaakin paeta pannulta ja nopea mäyräkoira on taas tyytyväinen mäyräkoira. Parempi Mestari saattaa yrittää omia hellan ympäristöä itselleen, mutta mikään ei pidättele minua, jos vaikka kanapalanen laskeutuu hellan ja seinän väliin. Pitkä kuononi on paras työkalu sen siivoamiseen.

Iltaruoka on samaa nappularuokaa kuin aamuruoka. Joskus voisi ehkä toivoa lisää mielikuvitusta myös koirien ruokintaan, kun ihmisruokaakin kerran vähintään joka toinen päivä tehdään vaihtuvalla menulla, mutta en valita. Hyväähän se on nappularuokakin. Ja iltalenkillä on taas aikaa tehdä löytöjä luonnonhelmasta.

Parhaita löytöjäni ovat olleet kokonainen lohen pyrstö, puolikas sämpylä ja luu. Maistiaisia on tarjolla usein myös erilaisissa luontoon heitetyissä pakkauksissa. Mikropitsan pahvilautasessa on mm. aina vähän kastiketta jäljellä, jugurttijuomapullon suulta voi saada kielelleen hapantuneen mansikkaisen häivähdyksen ja meetvurstipaketin muoveissa on vielä runsaasti rasvaa.


Jos Parempi Mestari on suopealla päällä, saattaa iltalenkkiä seurata pieni herkkuilottelu jonkin leikin merkeissä. Rally-toko on hänen tähän astisista keksinnöistään paras! Pienen leikkimielisen puuhastelun lomassa saattaa erilaisia härkää, kanaa, kalkkunaa tai tonnikalaa sisältäviä koiranherkkuja upota kourallinen tai pari. Parhaina päivinä mukana on tietenkin nakkeja ja juustoa.

Viimeinen ruokahetki koittaa sängyssä nukkumaan käydessä. Mestari syö aina jotain vielä sängyssä ja hänen rintamuksensa ja partansa puhtaananpito kuuluu tietenkin minulle. Siinä saa vihdoin napostella ihmisruokaa. Joskus myös Mestarin lautasen tai Paremman Mestarin jugurttikupin nuoleminen on illan viimeisiä ruokarituaaleja. Parhaiten nuolemisen pääsee suorittamaan luvan saatuaan, koska silloin kippoa ei tempaista kesken kaiken pois. Joskus olen myös kurottautunut esimerkiksi sohvalta nuolemaan sohvapöydälle unohtunutta lautasta, mutta liian usein olen toistanut saman virheen: siirtänyt epähuomiossa innoissani lautasella lojuvaa haarukkaa, jonka kilahdus paljastaa ruokarosvoukseni ja lautanen katoaa edestäni pikavauhtia.

Onnistuneen ruokapäivän jälkeen uni maittaa aamuun asti. Jos taas päivän mittaan on sattunut joitakin ylilyöntejä, voi joutua käymään useammankin kerran yössä ulkona, mutta heinän syöminen auttaa yleensä ja puhdistaa mukavasti ruuansulatuselimistöä ja aamulla se on taas valmis ottamaan uudet nautinnot vastaan! (Parempi Mestari mutisee joskus jotain kuonokopasta, kun hyvin valvotun yön jälkeen käyn taas kadunvarsilöytöjen kimppuun ja hän yrittää estää minulta rodunomaisen käytökseni...)

Onko siellä mitään syötävää?      
Onko sinulla jotain suussasi?

Ei siellä ollut mitään.
Voitko katsoa seuraavasta ojarummusta?
Voin voin...

Herkkutohtori Lucy ja kaikkienmakujenmaistaja Roni

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kaksi pientä mäyräkoiraa

Olipa kerran kaksi mäyräkoiraa, jotka asustivat korkean palatsin yläkerrassa. Siellä he elelivät ihmispalvelijoidensa kanssa mukavasti kisaillen ja herkkuruokia maistellen.

Eräänä päivänä mäyräkoirille tuli kiista siitä, kumpi jaksaisi kävellä pidemmän lenkin.
"Minä olen nuorempi ja vahvempi ja varmasti jaksan kävellä pidemmän lenkin kuin sinä!" sanoi Musta mäyräkoira.
"Sinä juokset itsesi nuoruuden innossasi uuvuksiin edestakaisin turhia kiemuroita tehden. Minä sen sijaan olen kokeneempi ja sitkeämpi, enkä kuluta itseäni turhiin pyrähdyksiin", totesi Punainen mäyräkoira.

Jotta kiista ratkeaisi, päätettiin tehdä aurinkoisena päivänä oikein oikein pitkä lenkki. Ihmispalvelija otettiin mukaan kummankin jaksamista arvioimaan.



Ensimmäisen kilometrin jälkeen kumpikaan ei tuntenut tippaakaan väsymystä. Molemmat olivat myös keventäneet oloaan ruuansulatuskanavan loppupäästä. Matka joutui hyvin, kunnes eteen tuli tienristeys.


Musta mäyräkoira olisi halunnut vasemmalle ja Punainen mäyräkoira oikealle. Ihmispalvelija päätti, että jatketaan suoraan.


Pienen matkan päästä mäyräkoirat olisivat yhteistuumin halunneet käydä tarkistamassa lumeen hautautuneen ojarummun. Hyvä haltijakummi oli kertonut heille unessa ojarummussa mahdollisesti odottavasta aarteesta. Ihmispalvelija ei ollut nähnyt samaa unta ja hän epäili, ettei ojarummussa olisi mitään, eikä näin ollen suostunut kahlaamaan lumessa perässä. Musta mäyräkoira vannoi vielä palaavansa.


Matkan edetessä mäyräkoirat kierivät ja telmivät, juoksivat kilpaa ja yrittivät kaikin keinoin väsyttää toinen toisiaan, mutta yhä vain kumpikin asteli eteenpäin yhtä pirteänä.


Jonkin matkan päästä ihmispalvelija johdatti mäyräkoirat lumottuun metsään. Ahtaalla polulla kulkemisen helpottamiseksi ihmispalvelija päästi itsensä irti mäyräkoirien taluttimista. Lumotussa metsässä on sellainen taika, että ihmispalvelija on pidettävä koko ajan näkökentässä, ja jos hän hetkeksi katoaa, on heti käännyttävä takaisin ja etsittävä hänet, koska jos ihmispalvelija jää liian kauaksi aikaa näköyhteyden ulottumattomiin, saattaa metsä nielaista hänet kokonaan, eivätkä mäyräkoirat ehkä koskaan enää näkisi ihmispalvelijaansa!


Tämä edestakaisin juokseminen kulutti kummaltakin vähän enemmän energiaa, kun myös muita metsän ihmeitä oli tarkkailtava, mutta tärkeintä oli, ettei ihmispalvelija joutunut metsän peittoon. Kovin usein ihmispalvelija ei ehtinyt kadota, kun Musta mäyräkoira kääntyi katsomaan tuon tuostakin ja muutaman kymmenen metrin välein kävi vielä varmistamassa hypähtämällä etutassut ihmisen polvia vasten, että hän todella on siinä, eikä vain jokin kuvajainen hänestä.


Kun ihmispalvelija vielä jakoi voimaa antavia nakkeja taskustaan, ei kumpikaan tohtinut kulkea kovin kauas hänestä.

Metsäpolku päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja saavuttiin pellon reunaan. Sinne saavuttaessa ihmispalvelija oli taas turvallisesti narussa kiinni, eikä häntä tarvinnut enää vahtia. Pellolla oli kuitenkin hyvä hankikanto ja mäyräkoirat alkoivat iloisen karkeloitsevan painin. Ihmispalvelija ei millään saanut hihnoja pysymään suorina ja niinpä hän laski mäyräkoirat vierelleen peuhaamaan hihnoineen päivineen.

Pian alkoi kotipalatsi häämöttää pellon reunan takana, eikä kumpikaan mäyräkoirista ollut vielä yhtään väsynyt! Matkaa oli jo taitettu yli 5 kilometriä, mutta mäyräkoirat päättivät, että olisi jatkettava vielä pidemmälle, jotta voittaja ratkeaisi. Mutta voi! Ihmispalvelija ei jaksanutkaan enää kävellä yhtään pidemmälle! Hän valitti nälkää ja väsymystä ja niinpä mäyräkoirat joutuivat palaamaan takaisin kotiin eikä vielä tänäkään päivänä tiedetä, kumpi niistä jaksaa kävellä pidemmän matkan!

Sen pituinen se. Lenkki.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Pahanilmanlintu ja muita eläintarinoita


Eräässäkin perheessä on varmaan keskusteltu minusta eilen illalla! Kävin nimittäin lukukoiravierailulla taas vaihteeksi läheisellä koululla. Ensimmäisellä tunnilla kävi tavalliseen tapaan lukijoita yksittäin ja sain kuulla (sattumaltako?) monta eläinaiheista tarinaa.
    Toisella tunnilla olikin sitten ylläri, kun kokonainen lauma eskareita pölähti vastaanotolleni! Minä olisin halunnut ottaa kaikki vastaan avosylein ja pitkällä kielellä, mutta Emännän mielestä piti olla joku järjestys ja eskarit tulivat ensin tervehtimään minua yksi kerrallaan jonossa. Poikkeuksellisesti kuuntelimme tarinan yhdessä eskareiden kanssa heidän opettajansa lukemana. Heidän opensa luki tosi mielenkiintoisesti eläytyen! Muutamalle ensimmäiselle Mimmi-lehmän ammuulle minun piti oikein nousta katsomaan, että kuinka se Mimmi-lehmä ammuu.
    Lopuksi esitettiin eskareille pari temppua, ja kun oli Kirahvin piilotuksen vuoro, niin kaikki olisivat tahtoneet piilottaa minulle Kirahvin huoneeseen. Lähtörapsutusten jälkeen kuului useampikin tuleva lukija huokaisevan, kuinka valtavan söpö minä olen.

Rally-tokotreeneihin ei päästy tällä viikolla, kun... no katsokaa itse:



Emäntä oli tiistaina menossa koulutukseen toiselle paikkakunnalle, kun huono-onninen kanalintu katkaisi matkan. Siinä ei kuulemma ehtinyt juuri tajuta muuta, kuin että lintu tulee kohti ja seuraavassa hetkessä pamahti. Taustapeilikin hajosi pitkin autoa. Onneksi auto pysyi kuitenkin tiellä ja Emäntä sai vain henkisiä vammoja. Ja onneksi me ei oltu kyydissä, koska sitten voisi olla astetta vaikeampi taas uskotella meille, että autossa on ihan turvallista matkustaa. Varsinkin minulle!
     Onneksi on myös vakuutus! Jälkeenpäin Emäntä vain mietti, että olisi pitänyt kuitenkin etsiä se lintu ojanpientareelta ja tehdä siitä paisti, että olisi päässyt sanomaan syöneensä yli tonnin arvoista lintua...

Harjoiteltiin sitten kuitenkin tänään ominemme läheisen hallin pihalla. Piha ei onneksi enää ollut niin jäässä kuin aiemmilla viikoilla, kun harjoiteltiin kisoihin ja liukasteltiin kyltiltä toiselle.


Tässähän kävi niin, että kun tässä useampi viikko harjoiteltiin päivittäin, niin kun Emäntä yritti höllätä harjoitustahtia kisojen jälkeen, niin minä tulin vähän levottomaksi iltaisin. Niinpä on suunnilleen joka toinen ilta jatkettu harjoittelua, kun siitä tulee niin hyvä mieli ja rauhallinen olo illaksi.
    Lucy-neidillä on vain sellainen tapa, että hän alkaa ulvoa ja haukkua joka suuntaan, kun hänet jättää odottamaan vuoroaan. Se konsertti häiritsee minun keskittymistäni, kun yritän tehtävien välillä kuikkia ympärilleni, että mille Lucy-neiti haukkuu. Tuntuu, kuin hän tekisi sen vain tahallaan, koska ketään ei yleensä näy missään...

Minä vartioin vain, että sinulla on turvallista suorittaa rataa!

Mutta kuinka on mahdollista, että mitään eikä ketään näy missään lähimainkaan, ja silti sinä vain haukut?

Ei tietenkään ketään ole lähelläkään, kun minun vartiointini on ennaltaehkäisevää!


Ennaltaehkäisevää tai ei... Emännällä meni hermot Lucy-neidin ulinaan ja niin Lucy-neiti lähti oman rataharjoituksensa tehtyään sisälle, että minä sain keskittyä kunnolla tekemiseen. Ja hienostihan minä osaan, vaikka itse sanonkin!

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Näyttäytymistä, tottelemista ja lopuksi jännittävä kohtaaminen

On vähän pidellyt kiirettä tässä viime aikoina, mutta nyt varastetaan kyllä iltahetki, että päästään kertomaan kaikesta, vaikka nukkumaan käyminenkin olisi ehkä ajankohtaista. Ottakaahan mukava asento, koska nyt mennään vauhdilla läpi meidän viikonloppu!

Viime aikoina minua on käytetty taas näyttelytreeneissä, viimeeksi viime torstaina, ja syykin selvisi lauantaina, kun aamulla anivarhain Emäntä pakkasi minut autoon ja muutamaa tuntia myöhemmin tassuttelin Lahden messukeskuksen pihalla. Raahauduin mahallani. Tassuttelin. Raahauduin. Emäntä yritti esittää mahdollisimman rentoa, kun ohikulkijat kyselivät, etteikö koira oikein haluaisi tulla. "Pikkaisen jännittää maalaispoikaa" oli Emännän kommentti hänen kiskoessaan minua väkisin illalla puunattu turkki kurassa laahautuen. Hetken aikaa sitten keskusteltiin nakkipussin kanssa ja tultiin yhteisymmärrykseen suunnasta. Sisällä pääsin boksiini rauhoittumaan ja hetken päästä katselin messukeskuksen suurta hallia jo rennommalla otteella.

Tässä on jo menossa tyttöjen kehä ja minä olen jo oman osani hoitanut. Tuo toiseksi viimeinen musta tyttö on muuten minun siskopuoli ja hänestä tuli ROP elikkäs rodun paras tällä kertaa!
 Käyttöluokassa ei ollut muita uroksia kuin minä, joten kehässä  sain olla ihan itsekseni (Emännän kanssa). Esiinnyttiin mielestäni ihan hyvin. Emännälle oli uusi juttu juosta tuollaista kilparataa pitkin (eli mattoa), mutta ihan hyvin hän pysyi matoilla. Ei ole turhaan lapsena leikkinyt ei-saa-koskea-maahan -leikkiä. Tuomarin silmää minun komeuteni ei tällä kertaa hivellyt, joten sain EH:n eli erittäin hyvän, mutta eihän se nyt ihan huonoin arvosana ole sekään.


Kivoin juttu oli kuitenkin tavata isi! Tai ehkä Emäntä oli siitä ihan vähän enemmän iloinen kuin minä, mutta vastoin emäntien odotuksia, me oltiin tosi kohteliaita toisillemme isukin kanssa. Ja kuka sitä nyt omalle isälleen ärhentäisi! Ja iskäkin antoi minun istua hänen pöydällään ihan muitta mutkitta ja hänen emännältään saatiin herkkupalatkin eikä niistäkään tullut riitaa. Tunnistatteko, kumpi olen minä ja kumpi on Natsa-isä (Badamtam's Visages Janus)? Isi oli pitkäkarvaisten mäykkyjen VSP eli vastakkaisen sukupuolen paras. Harmittikohan häntä hävitä omalle tyttärelleen vai oliko vain tyytyväinen, että tyttärestä polvi paranee? 

Tässä minä nyt olen kaikkine lyhyine olkavarsineni ja luisulantioineni...
 Sunnuntainapa eivät enää luisulantiot haitanneet, koska vuorossa oli rally-toko-kisat!

Tähän tapahtumaan minäkin pääsin vihdoin osallistumaan vietettyäni lauantain Mestarin kainalossa. Ilmeisesti tähän kisaan vähän niin kuin minun takiani oli ilmoittauduttu, kun Emäntä katseli kalenteriaan ja kisakalenteria, ettei tämän jälkeen ole pitkään aikaan järkevän matkan päässä kisoja, joihin pystyttäisiin osallistumaan ja kun minulle on niitä nollia kertynyt enemmän kuin tuloksia, niin Emäntä ajatteli vielä yrittää.


Lucy osallistui alokasluokkaan
Alokasluokka oli heti aamulla klo 10 eli matkaan lähdettiin taas hyvissä ajoin, mutta kannatti herätä! Minä sain hyväksytyn tuloksen 93 pisteellä! Ainoastaan liikeestä maahan -kyltti piti uusia, kun siinä tapahtui vähän joku sekaannus. Emäntä ehkä nukahti hetkeksi tuossa käännöksessä, koska kyltti tuli hänen eteensä yllättäen, hän säpsähti ja huikkasi hätäisesti minulle "Maahan!" ja minä siihen, että "Maahanko?" ja tuumatessani menin istumisen kautta. Ei kuitenkaan hämmennytty tästä (edistystä Emännältä!), vaan otettiin uudetaan ja sitten se onnistui.
    Rata oli aika pitkä, koska alokasluokan rata voi olla 10-15 tehtäväkylttiä ja tämä oli maksimin eli 15 kylttiä. Siihen nähden oli siis ilmiömäistä, että kuljin Emännän mukana nuuskimatta ensimmäiset 12 kylttiä! Vasta spiraalissa otin yhdet -3 pisteen nuuhkaisut ja seuraavalla kyltillä vielä yhden -1 nuuskaisun, mutta muuten kuljin pää ylhäällä. Salaisena aseena Emännällä oli tällä kertaa yksi hänen isänsä tekemä haukipulla. Sain haukipullan puolikkaan lähdössä ja Emäntä uskotteli, että hänellä on toinen puolikas kädessään. Eihän kädessä tietenkään mitään ollut, mutta radan lopuksi sain lopulta pihalla sen toisen puolen. Ajatus herkusta sai myös häntäni heilumaan ja niinpä sain tuomaripalkinnon iloisesta radan suorittamisesta! Tulin myös pisteissä tasapisteisiin kolmanneksi sijoittuneen koiran kanssa, mutta aikavertailussa hän oli tehnyt nopeamman radan ja sai näin ollen kolmannen sijan. Minä olin siis tavallaan neljäs 20 koirasta, vaikkei loppuja sinänsä sijoitettukaan.

Roni osallistui avo-luokkaan
 Minä pääsin mukaan tarkan harkinnan ja lopulta täysin harkitsemattoman uhmapäissä tehdyn ilmoittautumisen johdosta. Minähän siirryin avoimeenluokkaan vasta reilu kuukausi sitten ja Emäntä pohti pitkään, saisiko minulle opetettua uudet kyltit näin nopeasti. Pitkien ajomatkojen takia Emäntä mielellään ottaisi aina molemmat mukaan, kun samalla vaivalla saa sitten kisattua kummankin kanssa. 
    Harjoiteltiin ahkerasti ja sitten kun ilmoittautumismaksu oli maksettu, niin vielä ahkerammin. Viimeiset kaksi viikkoa harjoiteltiin päivittäin ja ympäri kylää, että liikkeet sujuisivat missä tahansa ympäristössä. Eräänäkin iltana oltiin tihkusateessa ja hirmuisessa tuulessa katuvalon alla satamassa harjoittelemassa houkutuksen kiertämistä. Jos olisi ollut ohikulkijoita, niin olisivat pitäneet kahjona. Ei siinä kelissä onneksi ollut.
    Pidin Emännän loppuun asti vähän jännityksessä, että suostunko pyörähtämään hänen vieressään 360 astetta hänestä pois päin ja nousenko käskystä seisomaan paikallani. Kisapaikalla Emäntä myös muisti sen kisaohjeessa olleen seikan, että harjoittelemamme agilityesteen sijaan radalla voi olla myös seinämäinen tokoeste. Lisää jännitystä siitä, että suostunko hyppäämään esteen yli, jonka toiselle puolelle en näe. Esteen päälle ei myöskään saa astua. 
    Turhaa huolehtimista! Tokoeste oli ehkä jopa parempi, koska en innostunut siitä niin ylimaallisesti, kuten tutusta agilityesteestä; houkutusta suorastaan väistin, koska sitä harjoitellessa Emäntä joskus käytti vähän ikäviäkin sanoja (kuten tiukka EI) ja pyörimisen hän otti varman päälle ja teki tietoisesti niin ison käsimerkin, että sai siitä -1 pistettä. Parempi sekin kuin -10 suorittamattomasta tehtävästä. Niin ja se seisomaan nouseminen. Hetki siinä meni, mutta nousin ja seisoin paikallani sen aikaa, että hän kiersi minut! Se vaan ei valitettavasti auttanut, kun hän ei huomannut, että olin jo istunut kaksi kertaa eli -10 oli jo ansaittu. Se olikin ainut iso virhe. Pikku virheitä tuli 14 pisteen verran, mutta se nyt ei ole ihme näin lyhyellä harjoittelulla. (Pieniä nuuhkaisuja, pientä vinoutta ja vähän eriaikaisuutta käännöksissä.) Radalla oli oikeastaan kaikki "pahat" kyltit, kun viimeisenä oli vielä istu-käännös vasemmalle-istu -kyltti, mutta selvittiin hyväksytyllä tuloksella eli 76 pistettä! Saatiin kehuja iloisesta ratasuorituksesta ja minäkin olin kahdeksasta koirasta neljäs. 

Tällä kertaa Lucy sai tuomaripalkinnon ja Emäntä oli taas niin fiiliksissä, että palkitsi itsensä kakulla!
 Onnistuneen päivän jälkeen oli mukava käydä käppäilemässä pieni iltakävely ilta-auringossa.

Kova tuulenpuuska oli juuri aikaisemmin kaatanut puun tielle. Onneksi ei oltu silloin vielä lenkillä.


Tänään oli sitten hieman toisenlainen lenkkisää.

Lucy-neidillä on tällainen hassu tapa lenkkeillä (osa videosta on alkuviikolta):


Höh... No mitäs tuosta, jos tykkään kävellä kadun reunassa! Siinä ei ainakaan ole yleensä lätäköitä eli se on kuivempi kohta ja monesti myös hiekoitushiekkaa on reunakivellä vähemmän. Ja on hauska harjoittaa tasapainoaan! Näythän tuota itsekin lopussa kulkevan samassa kohdassa...

Lenkillä oli myös jännittävä kohtaaminen:


Lucy-neiti paljasti todellisen karvansa mitä tulee kaurisjahtiin: häntähän selvästi pelottaa!

Eikä pelottanut! Miten sinä luulet, että paikallaan seisovia kauriita muka ajetaan! Ei niiden luokse voi noin vain mennä ja pyytää, että voisivatko arvon kauriit vähän hypähdellä tässä metsikössä edestakaisin, että päästäisiin ajotunnelmaan.

Niin, näyttiväthän ne tuolla tavalla melko läheltä nähtyinä aika suurilta sarvineen päivineen...

Sitä paitsi itseltäsi pääsi jännäkakka, kun minä olin vihdoin saanut kauriit liikeelle (ja katoamaan pusikkoon).

Pöh... Minulla oli vain vatsa löysällä muuten. Ei se tähän liittynyt mitenkään.

No joka tapauksessa... ehkä me tyydytään vain etsimään niitä irti silvottuja, kertaalleen pakastettuja sorkkia verijäljen päästä. Ehkä kauriiden ajaminen on vähän hauskempaa sillä tavalla ideatasolla kuin ihan käytäntöön asti vietynä.

Hei te kauriit siellä! Voisitteko juosta, että me voitaisiin ajaa teitä?