sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Sporttinen ja älykkö

Ensin Parempi Mestari oli kiireinen ja sittemmin kuumeinen, joten kaikki elintärkeä mäyräkoiran aktivointi on jäänyt heitteille. Lisäksi Lucy-neiti on edelleen lenkkeilykiellossa, mikä tosin on lisännyt hänen lenkkeilymotivaatiotaan sataprosenttisesti. Ilmeiseti paras tapa innostaa koiraa liikkumaan on kieltää se. Lucy-neiti lähtee pihasta iloisesti, mutta kun heti kohta käännyttään takaisin päin, hän onkin aivan mahdoton herja ja kiskoo kaikkiin muihin ilmansuuntiin paitsi kotiin. Minä sentään olen päässyt asianmukaisille lenkeille. Siis pääsin niin kauan ennen kuin kuume iski.


Tiistaina kävin vähän iltauinnillakin. Meillä oli noutodummyt mukana (sentään jotain pientä ekstraa yhtenä iltana). Parempi Mestari ei edes heittänyt niitä veteen, kun ajatteli veden olevan vielä niin kylmää, mutta minä kävin vedessä joka tapauksessa. Dummyilla ollaan yritetty harjoitella noutamista, että voisin ehkä joskus osallistua mäyräkoirien vesiriistakokeeseen. Ei se kovin todennäköiseltä vielä näytä. Noudan kyllä leluja mielelläni ja tuon niitä Paremmalle Mestarille käteenkin, mutta vähän sillä tavalla oman harkintani mukaan, jos ja kun huvittaa. Nämä dummyt ovat aivan ykkösiä ja ne haluaisin mieluiten viedä jonnekin sivummalle kaluttavaksi. Paremman Mestarin mielestä ne taas pitäisi AINA EHDOTTOMASTI tuoda suorinta tietä hänelle. Itsekäs rontti.

Nyt haisee vahvaati kesälle. Mennäänpä vielä vähän tuohon suuntaan varmistamaan asia!

Torstaina Parempi Mestari toi tietotekniikan valinnaisryhmän ulkoiluttamaan minua, koska suurin osa ryhmästä oli poissa, eikä viimeisellä kerralla kannattanut enää aloittaa mitään. Lapset taluttivat minua vuorotellen ja olivat haltioissaan hyvästä käytöksestäni ja söpöydestäni. Enkä halua nyt mitenkään kehuskella, mutta olivat kuulemma lopuksi todenneet, että tämä oli paras tietotekniikan tunti! Mäyräkoirat 1 - tietotekniikka 0!

Tänään Parempi Mestari on noussut sairasvuoteeltaan sen verran, että pelattiin pitkästä aikaa älypelejä. Niitä lähinnä pelataan vain sairaslomilla. Sitten hän päätti, että olisi hauskaa kisata Dog Treat Fighterilla kumpi meistä on nopeampi. 

Ensimmäisellä kierroksella pelissä olivat vain peruspalikat. Lucy-neiti 27 s, Roni-boy 1 min 4 s.

Toisella kierroksella olivat mukana isot lisäpalikat. Lucy-neiti 32 s, Roni-boy 1 min 5 s.

Kolmannella kierroksella mukana olivat myös pienet stopparitikut, jotka estivät muutaman palikan nostamisen, jollei tikkuja nosta pois edestä. Lucy-neiti 2 min 42 s, Roni-boy luovutus ajassa 2 min 18 s. Jonkin aikaa Parempi Mestari yritti neuvoa tikkujen poistamista ja hän auttoi toisen pois. Toisen kohdalla hän luovuttaa, kun aivoni ovat nyrjähtää ajattelusta. Samalla kuuluu ROUSK-ääni. Lucy-neiti on tehnyt ratkaisunsa toisen ärsyttävän stopparitikun kanssa. "Miksi Lucy?" vaikeroi Parempi Mestari, mutta Lucy-neidin omahyväinen ilme tuntuu sanovan: "No miksiköhän..." Joskus Lucy-neiti on tosi reilu.

 Bongaa mäyräkoirat!
Älypelinöyryytyksen jälkeen menimme koirapuistoon. Parempi Mestari raahautui penkille varjoon istumaan ja sain hakea tai olla hakematta leluja mieleni mukaan.

 

 Jostain syystä keltainen on parempi lelu kuin violetti...

 Oi tästä mun sieluni pitää!

Aikuisyleisö viihtyi paremmin penkillä katsomassa nuorison kaahotusta.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Haistelua helteessä ja pientä huolta



Tässä kuvassa on varmaan tiivistettynä tärkeimmät. Olimme mökkeilemässä Ninnin luona, on ollut lämmintä ja minä olen jälleen häkkilevossa. Pihkuran selkä kun alkoi taas vihoittelemaan. Juuri mejä-kauden alkuun. Tarkoittaa, että minun kauteni oli kai sitten tässä.
    Perjantai-iltanahan kävi niin, että Emäntä kuunteli, kun nukuin keittiönlattialla, ja huomasi, että jokainen uloshengitykseni oli itseasiassa hiukan valittava. Hän tunnusteli minua ja selkähän se aristi, vaikkei mitään erityistä ollut sattunut. Hän antoi minulle kipulääkkeen.
    Tunti siitä ja menin hyvin levottomaksi. Olin lopulta niin rauhaton, että Emäntä soitti päivystykseen. Juuri samalla hetkellä, kun eläinlääkäri vastasi, oksensin vatsani sisällön sohvalle. Kipulääkkeet eivät oikein sovi minulle. Eläinlääkärin kanssa todettiin, etten ole hengenvaarassa, vaan voin jäädä kotiin nukkumaan yöksi. Jos jalat alkaisivat halvaantua alta, niin pitäisi heti lähteä leikkaukseen, mutta muutenhan hoito on vain lepoa ja kipulääkkeitä. Niinpä olen ollut häkissä ja eläinlääkäriin mennään vasta arkena.


Eniten tässä on syönyt koiraa se, että muut pääsivät jäljestämään paitsi minä! Lauantai-iltana Emäntä kävi tekemässä jäljet Ronille ja Ninnille. Ronia täytyi pitää kiinni, ettei hän olisi rynnännyt perään.

Sunnuntaina jäljet vihdoin ajettiin melkoisessa helteessä. Ronia sää ei haitannut, mutta lapinkoiralle jäljestyskeli ei ollut aivan ihanteellinen. Sitkeästi Ninnikin kuitenkin meni oman jälkensä. Ninni lähti rauhallisesti liikkeelle ja eteni hyvin pienen matkan ensimmäiselle kulmalle. Kulmalta hän löysi jatkon itse, mutta valitettavasti pieni tuulen vire painoi jäljen hajun kuivassa metsässä ja rinteessä vielä sivuun ja hän kulki aika sivussa ilmavainun ohjaamana. Toiselle kulmalle hän tuli niin hankalasta suunnasta, ettei jatko löytynyt. Emäntä auttoi hänet kolmannen osuuden alkuun ja kaato löytyi.
    Roni meni oman jälkensä tuttuun tapaan maksimaalisella vauhdilla, mutta jopa aavistuksen makauksia merkaten. Emäntä kehui häntä makausten huomioimisesta. Katkokulma tuli liian lähelle metsätietä, joten sen selvittämiseen Roni tarvitsi vähän Emännän apua. No lähinnä Emäntä veti Ronin takaisin metsään, jolloin hän jatkoi itsenäisesti jäljen etsimistä.
    Oman jälkensä jälkeen Ninni innostui jäljestämisestä niin, että hänen isäntänsä antoi hänen haistella vielä Roninkin jäljen. Nyt Ninni vasta todenteolla havahtui jäljestämisen hauskuuteen ja hän meni tämän toisen jäljen erityisen tarkasti nenä maassa ja makaukset hän tutki huolella. Ehkä hänessäkin on ainesta...


Jälkiharjoitusten jälkeen Ninni ja Roni olivat rauhallisia koiria loppupäivän.

Paitsi mölkkypeli herätti heidätkin. Ihmiset vain valittivat, ettei pelaamisesta meinannut tulla mitään, kun mäyräkoira ja lapinkoira kuskasivat puukapuloita vuorotellen ihmisille ja ihmisistä pois päin. Lopulta päästiin kompromissiin, että koirilla oli omat kapulat ja ihmisillä omat.


Roni tosin olisi halunnut vielä senkin jälkeen edes istua pelikentällä, vaikkei mihinkään enää koskenutkaan.

Koiria ei vahingoitettu pelissä.

Sunnuntain kohokohta oli pieni soutelu ihmisten kanssa. Roni oli tietenkin venees eka, venees vika, mutta mielellämme me muutkin istuimme kyydissä.


perjantai 11. toukokuuta 2018

Aurinkoiset myyräkoirat

Kivoissa keleissä on saatu viime päivät lenkkeillä. Tänään tehtiin vielä aika mittava lumilöytö. Oli mukava hieroa turkkia lumipenkkaan, kun lämmintä oli liki parikymmentä astetta.


Minä poikapa pääsin keskiviikkoiltana sellaiseen naksutinkoulutukseen! Lucy-neitikin oli kuulemma aiemmin ollut sellaisessa. Olin aluksi kauhean utelias muista paikalla olleista koirista. Sitten Emäntä yritti vielä opettaa jotain ihan outoa uutta temppua, että minun olisi vissiin pitänyt laittaa tassuni sellaisen pakasterasian kannen päälle. Ei oikein lähtenyt. Minun olisi itse pitänyt keksiä kokeilemalla, että mitä pitäisi tehdä, mutta minä jöllötin paikallani ja yritin kurkkia, mitä muut tekevät. 
    Vähän helpotti sitten, kun tehtiin tavallisia rally-tokoliikkeitä. Niissä sentään tiedän, mitä pitää tehdä, ja Emäntäkin pääsi vihdoin palkkaamaan naksuttimella. Olin ensin hihnassa, mutta kun se tuntui olevan tiellä koko ajan, niin sain olla sitten irti, kunhan tottelin. Pysyin Emännän lähellä, vaikka toiset kiinnostivatkin. Emäntä sanoi, että se oli hienoa edistystä vaikkapa kahden vuoden takaiseen, kun en vielä voinut olla koiratreeneissä irti. Ihan niin innoissani en ollut kuin omissa rally-tokotreeneissä, kun ihmetytti tällainen outo treeni, mutta kai se hyvää tekee treenailla välillä uudellakin tavalla.


Torstaina käytiin kiertämässä koko pururata! Rauhallisesti mentiin, kun ei ollut kiire mihinkään. Litsuteltiin ojissa ja lammen rannalla minä kävin heittämässä talviturkin ihan kunnolla uimalla.


Yksi parhaista hetkistä oli, kun saalistettiin myyriä ojanpenkalta. Pääsivät mokomat pakoon, mutta saatiin sentään kaivamisen riemu!


Kaiken litsuttelun, kierimisen ja kaivamisen jälkeen työnmerkit olivat selvästi luettavissa turkeistamme.



Kuitenkin hieman järkytyksenä tuli se, että kotona täytyi mennä pesulle. Kaiken kukkuraksi Emäntä vielä keksi, että tämä olisikin vuotuinen vaahtopesupäivä! Toisin kuin valkoiset koirat, me mustat ja ruskeat koirathan emme juuri likaannu, joten meitä tarvitsee harvoin pestä saippualla muualta kuin joskus vatsavaivaisena hännän alta, mutta kerran vuoteen Emännällä on ollut tapana pestä meidät kokonaan.


Pesun jälkeen Emäntä olisi halunnut kokeilla föönaamista. Arveluttava laite. Juuri ja juuri sieti käydä näykkäämässä kalkkunajauhelihat Emännän kädestä sen vierestä, mutta ei siinä turkki ihan ehtinyt kuivua.


Me luotetaan edelleen enemmän mattoon kuivaamiseen kuin föönaamiseen.

tiistai 1. toukokuuta 2018

Mejä-kauden avaus

Kello 5.45 sunnuntaiaamuna:


Emäntä nyki meidät ylös sängystä sunnuntaiaamuna aivan kummalliseen aikaan.


Siis sanopa nyt vielä kerran, mihin me oikein ollaan menossa tähän aikaan pyhäaamuna?
On harvoja asioita, jotka saavat mäyräkoiran nousemaan aikaisin aamulla, mutta sanottakoon, että mejä-koe kuuluu siihen lyhyeeseen listaan asioita, joiden takia kannattaa herätä.

Jälkikoira-Lucy valmiina ottamaan tehtävän vastaan!

Hieman epäselvyyttä oli siitä, kumman jälkikokeessa oltiin, koska olimme molemmat mukana. Omasta mielestäni minä olin jälkikokeessa, koska minut esimerkiksi vietiin pihalle laukauksensietotestiin ja sidottiin puuhun kuuntelemaan, kun vieressä ammuttiin pyssyllä (ilmaan).

Kyllä minäkin kuulin sen laukauksen autoon! Ja siedin ihan yhtä hyvin. Ja minäkin kävin ajamassa jäljen!

Oliko mukana muita ihmisiä?

No ei. Menimme Emännän kanssa kahdestaan.

Sinä olit vain purkamassa Emännän opastamaa jälkeä, Lucy-neiti! Eikö niin, että siinä jäljellä haisi myös toisen koiran haju?

No oli siitä tainnut joku matalajalkainen mennä ennen minua... Mutta minäkin jäljestin koko jäljen alusta loppuun!

Sano nyt Emäntä, kumman mejä-koe tämä on? Eikö minun, koska minulla on tämä jäljestyspantakin kaulassani?

Laukauksensitotestin jälkeen ajoimme metsätien varteen odottelemaan ja jonkin aikaa odotettuamme paikalle saapui muita ihmisiä ja minä pääsin ulos autosta jäljestysvarusteissa. Yritin parhaani mukaan saada Emännän kanssa juttelevan naisen vakuuttuneeksi, että meidän pitäisi mennä pikimmiten jäljelle, mutta hän sanoi, että meidän täytyisi odottaa vielä tuomaria, joka kirjoitti edellistä arvostelua autossa. Yritin kiukutella vähän autoa kohtikin ja hoputtaa tuomaria, mutta ei se paljon nopeammin tapahtunut niinkään. 

Lopulta pääsimme itse asiaan ja olin aivan riemuissani. Minulla ja tuomareilla on hieman erilainen näkemys jäljestämisestä. Minun mielestäni on parempi, mitä nopeammin pääsen jälkeä etenemään, kun taas tuomarit väittävät aina, että mejä ei ole nopeuslaji. Tarkkuus kuulemma kärsii, kun mennään sammalet pöllyten. Joka kerta vauhdistani huomautetaan, joka kerta Emäntä lupaa jarruttaa minua enemmän ja joka kerta hän epäonnistuu ainoassa tehtävässään metsässä.

Ehkä en ihan niin hyvin kestänyt jäljen päällä kuin yleensä. Ehkä tuli vähän ylimääräistä lenkkiä heitettyä, kun jälki kaarsikin välillä eri suuntaan, mihin kuvittelin sen menevän, että ehkä tuomareiden sanoissa on sitten jotain perääkin... Kävi vielä niin, että jouduin lopuksi sorkan ohi. Taas. (Tämä oli jo kolmas kerta mejä-urallani.) Päädyin metsätielle, joka oli aivan jäljen vieressä, mutta tällä kertaa muistin itse, että eihän jälki ikinä pääty vain tyhjälle tielle, vaan jotain vielä unohtui ja palasin metsään etsimään sorkkaa ja löytyihän se. Ei siis yhtään hukkaa, vaan Roni-boyn nenän ohjaamana tultiin koko matka, mutta Emäntä arveli tuloksen olevan niin sanottu "hukaton kakkonen", koska hosuin niin paljon ja ohitin makaukset pysähtymättä. Nopeuden sijaan pisteet nimittäin merkitsevät mejässä.

Yllätys oli siis iloinen, kun tulosten julkistuksessa kävi ilmi, että olin saanut sittenkin tuloksen VOI1! Pisteitä sain 40, joka on alin mahdollinen pistemäärä, jolla ykköstuloksen voi vielä saada. Pienestä oli siis kiinni. Onnekseni olin edes yhteen makaukseen töötännyt kuononi sen verran, että siitä saattoi antaa pisteitä. Emäntä oli haljeta onnesta, koska tämä olikin kolmas tällainen VOI1-tulos ja siitä hyvästä minut ylennettiin Suomen jäljestämisvalioksi (FI JVA).

Jänhiälä 29.4.2018 Salamantelin Jäljen Jättiläinen VOI1/40 -> FI JVA

Voitte arvata, että siitä lähtien kamera on laulanut...


Tapahtumaa juhlittiin myös yhdessä, kun kävimme palauttamassa Ninnin isännälle hänen autonsa.

Siis Roniko se jälkivalio on? Eikö tämä pokaali ole minun edessäni?

Ninni oli niin iloinen, että antoi minulle onnittelusuukonkin. Nyt vihdoin olen varmaan hänen sankarinsa!

Jälkivalio edestä, jälkivalio takaa, 
jälkivalio istuu

jälkivalio makaa.

Ole ihan mikä hyvänsä etu- tai jälkivalio, mutta minä olen edelleen tämän lauman pomo!

Totta kai, Lucy-neiti. Tietysti, Lucy-neiti. Eiköhän tämä hypetys jo muutamassa päivässä laannu.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Ronin vinkkelistä



Vähiin käy ennen kuin loppuu. Minulla on ollut koko talven tapana lenkin jälkeen piehtaroida kotipihan penkassa ja syödä vähän lunta. Kohta ei tiedä, missä kierisi, kun lumi alkaa olla niin vähissä. Emäntä mietti jo, pitäisikö pakastaa minulle lunta, että voisin kesälläkin ottaa lumipesuja. Ei taida vain meidän pakastelokeroomme mahtua tarpeeksi lunta.


Perjantai oli hieman maanantain toisinto. Tällä kertaa Emäntä kävi Kaverikoiraryhmän kokouksessa ja, yllätys yllätys, myös siellä oli vain ihmisiä paikalla. Nyt se ei tullut ihan niin puskista ja meidän oli jäätävä kotiin asti, että otettiin vähän tyynemmin. Kivaa oli, kun Emäntä toi tullessaan sponsoripussit, joissa oli meille herkkuja. Vaikka nyt jos tarkemmin ajattelen, niin emmehän me ole saaneet vielä yhtään herkkua niistä pusseista!


Eräs hauska fakta Lucy-neidistä: hän luulee, että on kiinni, vaikka hihna makaisi vain maassa! Hänet voi jättää paikalleen siten, että laskee hihnan maahan ja sanoo: "Lucy, odota tässä." Hän ei koskaan lähde raahaamaan hihnaa perässään.

Pöhkö Lucy-neiti! Et sinä ole missään kiinni, vaikka hihna roikkuukin kaulapannastasi! Katso vaikka! Näin voi ihan hyvin riehua ja juosta! Hihna tulee perässä maata myötenkin. Ei ihmisen ole aina pakko kannatella sitä.

Lucy-neidin Eniten vihaan top3 -lista

Tällainen leppoisa, rauhaa rakastava mäyräkoiraneitikin voi joskus menettää hermonsa ja suorastaan vihata jotakin. Tässä top3-listani vihaamistani asioista.

Top3: Kirjaston ikkunat
Emäntä epäilee, että olen maailman ainoa kirjastoa vihaava lukukoira. (Käyn lukukoirakeikoilla koululla, joten tämä ei haittaa työskentelyäni.) Ensimmäiset 3,5 vuotta kävelin päivittäin kirjaston ohi ilman ongelmia. Sitten eräänä päivänä puolitoista vuotta sitten säikähdin ikkunassa liikahtanutta varjoa, enkä ole luottanut kirjastoon, sen ikkunoihin tai koko lähiympäristöön sen koommin.
    Jonkin aikaa tehtiin aamulenkki eri reittiä, mutta hassua kyllä, aamuisin mieleni tekee edelleen kirjaston suuntaan, mutta viimeistään nurkalle päästyäni päästän varoitushaukun tai vähintäänkin voffahtelen määrätietoisesti. Haluan usein mennä kirjaston ovelle, vaikka se hirvittääkin minua. Emäntää ärsyttää käytökseni ja hän on yrittänyt siedättää minua, mutta minä en luota niihin ikkunoihin! Joku hirviö siellä sisällä pitää majaa! Ja kun kirjastomonsteri jonakin päivänä tai yönä murtautuu ulos, niin minä olen valmiina ja varoittanut lähitienoota etukäteen.


Top2: Isot, tummat, pystykorvaiset, vieraat koirat
Minä vihaan niitä! Eikä tarvitse olla niin tummakaan. Eikä erityisen isokaan. Eikä niillä korvillakaan aina ole niin suurta väliä. Useimmiten ärsyttävät pystyt, mutta varmaan joskus voi olla luppanatkin. Vihaan silti.
    Kävelevät minun kylälläni niin kuin omistaisivat paikan ja tulevat suoraan kohti. Tuijottavat ja jotkut kehtaavat vielä painaa päätäkin alas hyökkäyksen merkiksi. Ei mitään käytöstapoja! Saan aivan valtavat raivarit, adrenaliini virtaa ja tuntuu kuin voisin repiä kappaleiksi vastaantulijan. Emäntä epäilee, että tietyjen koirien omistajat kylällä luulevat meidän olevan todella äkäisiä mäyräkoiria, kun Mustaa alamaista ei yleensä tarvitse hirveästi houkutella haukkukuoroon.
    Alunperin vihasin vain yhtä epäilyttävää saksanpaimenkoiraa. Sitten jouduin yhtenä viikonloppuna sekä huskyn että toisen saksanpaimenkoiran ja pyreneittenmastiffin ahdistelemaksi. Kaikki isoja koiria ja kahdella kolmesta pystyt korvat. Muuta ei tarvittu. Totesin, että hyökkäys on paras puolustus. Ainoastaan ruoka voi saada huomioni pois uhkaavista koirista, mutta aina Emännällä ei ole lenkillä herkkupaloja taskussa. Vihani rajoittuu myös vain kotikylään. Koiratapahtumissa esimerkiksi en vaivaudu ärhentämään muille.


Top1: Punatakkinen mies
Häntä minä vihaan eniten maailmassa! Kun näen hänet kaukaa, valpastun ja haukahtelen. Jos joudun hänen lähelleen, kilahdan täysin ja yritän raivoisasti haukkuen ja ulvoen käydä hänen kimppuunsa. Pelkkä hänen hajunsa saa minut raivoulvomaan. Joskus haistelen ilmaa pitkään ja aloitan mellakan ja Emäntä on välillä nähnyt silloin Punatakkisen miehen kauempana ja on arvannut hänen kävelleen siitä kohtaa aiemmin.
    Pahinta on, että Punatakkiseen mieheen voi törmätä missä vain ja milloin vain. Toisinaan hän kävelee talomme ohi ja pahimmassa tapauksessa hän on juuri kävellyt kirjaston ohi, kun me menemme aamukävelylle. (Ajatelkaa, jos hänellä olisi vielä iso, tumma, pystykorvainen koira!) Katson tarkkaan muitakin punaiseen takkiin pukeutuneita miehiä ja haukun heillekin toisinaan, mutta kukaan ei saa kiehuvaa raivoani osakseen kuin Punatakkinen mies.
    Kuka hän on? Mitä hän on tehnyt ansaitakseen vihani? Emäntä ei tiedä, enkä suostu paljastamaan. Punatakkinen mies ei koskaan tee elettäkään minua kohti. Hän vain kävelee. Ja minä vihaan häntä.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Satuja ja vaikutusvaltaa

Käytiin maanantaina mäyräkoirakerhon hallituksen kokouksessa. Melkein. Autoon noustessa oltiin Ronin kanssa hyvällä fiiliksellä ja innoissamme, että vihdoin päästään arvoiseemme puuhaan ja vaikuttamaan. Suunniteltiin asioita, joita nostaisimme ensimmäisenä esityslistalle: rajaton käyttöoikeus herkkupurkille, lauantailuu pakolliseksi kaikille mäyräkoirille, mahdollisuus vapaana jaloitteluun aina, kun mieli tekee ja toisaalta veto-oikeus lenkkeilyyn, jos joskus ei huvitakaan lähteä esim. huonoissa sääoloissa. Monenlaista virkistystoimintaa pohdimme matkan aikana myös.

Kokouspaikalle saavuttuamme tervehdimme muita hallituksen jäseniä, jotka, hassua kyllä, näyttivät olevan ihmisiä. Ja juuri silloin Emäntä pudotti pommin: me joutuisimme jäämään autoon kokouksen ajaksi ja HÄN menisi sisälle muiden ihmisten kanssa kokoustamaan. Vastustimme asioiden saamaa käännettä viimeiseen mäyräkoiraan, mutta niin vain Emäntä nosteli meidät takapenkille yksi toisen jälkeen.

Ja senhän saattoi arvata, että herkkupurkit, lauantailuut ja irtolenkkeilyt jäivät käsittelemättä. Virkistystoiminta sentään oli esillä ja ainakin lut-harjoittelua, mejä-harjoittelua ja vesiriistaharjoittelua on luvassa kerholaisille. Kyllähän se sapettaa ja luonnolle käy, ettei edes omassa kerhossa saa hallitusvastuuta, mutta kai se on toiseksi paras vaihtoehto, että oman lauman jäsen sitä vallankahvaa kuitenkin käyttelee.

Meistä olisi tullut oikein hyvä puheenjohtaja ja sihteeri kerhon hallitukseen!
Minä kävin tänään hoitamassa taas lukukoiran tointani. Sain kuulla jälleen monia hauskoja tarinoita. Kertomus Kaunottaresta ja Kulkurista kuulosti aivan minulta ja Ronilta. Urpo ja Turpo sen sijaan luulivat mäyräkoiraa laivaksi ja seilasivat sillä palikkakasaan. Kyllä jos minun selkääni yrittäisi pieniä karhuja kiipeillä niin... Sitten oli vielä jonkinlainen tarina ajometsästyksestä, missä muuan rehti ja suoraselkäinen koira vietti päivää kaikessa rauhassa omalla pihallaan, kun joku mokoman Pupu Tupuna tunkeutui hänen reviirilleen ilman lupaa ja loikki sinne tänne. Koira ajoi häntä takaa, kunnes Pupu Tupuna kiipesi talon katolle ja putosi savupiipusta sisään! Valitettavasti metsästystarina jäi kesken, kun lukijan aika tuli täyteen, mutta toivottavasti saan kuulla jatkon seuraavalla kerralla.


Roni sen sijaan kävi metsässä katsastamassa lumitilannetta. Hän on menossa kuun lopussa mejä-kokeeseen, mutta täällä päin on vielä lunta niin paljon metsässä, että minkäänlaisesta harjoituksesta on varmaan turha haaveilla ennen koetta. Täytyy kai mennä vain  kylmiltään ja toivoa, että hajuaisti on tallella.

No mutta ei nyt heti käännytä takaisin! Ehkä tuolla syvemmällä metsässä on vähemmän lunta. Minä en halua vielä pois metsästä, kun kerrankin pääsin tänne!