maanantai 16. syyskuuta 2019

Lucyn mejä-kauden huipennus



Syy, miksi minun, Queen Lucy I:n, korkea-arvoista suuta ei voitukaan maanantaina hoitaa hyvissä ajoin varatusta ajasta huolimatta, oli se, että minä olin juuri sunnuntai-iltana saanut koepaikan mäyräkoirien rotumestaruusmejä-kokeeseen! Aikaa varatessaan Emäntä ei vielä edes tiennyt, että rotumestaruuskoe järjestetään tänäkin vuonna, eikä minulla toisaalta silloin vielä ollut kaikkia kokeeseen oikeuttavia tuloksiakaan.

Mäyräkoirien rotumestaruusmejä-koe 2019. Nyt on jännä.

Hyvin menneen piirinmestaruuskisan jälkeen Emäntä sai tietää, että mäyräkoirien mestaruudestakin kisataan tänä vuonna, kuten ilmeisesti joka vuosi, ja hän lähetti tulokseni matkaan. Postilakon takia tietoa koepaikasta jouduttiin odottamaan viikonloppuun asti. Emäntä oli laskeskellut, että ehtii ilmoittaa eläinlääkäriin jo edellisellä viikolla, jos joutuu perumaan minun aikani, mutta näin ei käynytkään. Lauantaina saimme tiedon, että olisin kolmannella varasijalla. Emäntä ilmoitti, että jäisin odottamaan varalle, jos peruutuksia tulisi, mutta hän arveli sen hyvin epätodennäköiseksi, että arvokisaan pääsisi niin kaukaa takamatkalta. Muiden epäonni koitui kuitenkin tällä kertaa meidän onneksemme ja sunnuntai-iltana saimmekin kutsun kokeeseen. Onneksi hammashoidon peruuttaminen onnistui vielä maanantaiaamuna ilman mitään peruutusmaksuja.

Laukauksensieto suoritettu hyväksytysti. Taas.

Tämän viikon Emäntä on ollut kuin tulisilla hiilillä. Hän olisi halunnut laittaa minut häkkiin turvaan koko viikoksi, ettei minulle vain sattuisi mitään, mutta olisipa ollut jäykkä olo viikon makaamisen jälkeen kömpiä metsään jäljelle! Sain siis elellä normaalisti ja Emännälle oli kasvaa silmät selkäänkin, kun hän lenkeilläkin yritti nähdä joka suuntaan, ettei mikään vaara vain yllättäisi. (Silti lauantaina yhdestä pihasta ryntäsi selkämme takana koira räyhäämään, mutta onneksi se oli kiinni ja naru kesti ison koiran raivoisan nykäisyn. Emäntä kiroili vieraalle koiralle hyvin epänaisellisesti säikähdyksissään.)

Sunnuntaiaamuna lähdimme liikkeelle jo ennen viittä. Tässä arvokisassa ei kilpailijoiden tarvinnut tehdä itse jälkiä, vaan aivan upean ihanat talkoolaiset olivat rehkineet metsässä lauantaina ja he olivat sunnuntaina myös opastamassa. Heille valtavan suuri jättikiitos siitä, että he uhrasivat pyyteettömästi aikaansa toisten koiraharrastuksen hyväksi! Meidän ei siis tarvinnut kuin ajaa paikalle, odotella omaa vuoroamme ja jäljestää. Odottelua olikin sitten koko rahan edestä, kun minulle sattui päivän viimeinen jälki.

Mejä on kiva yhteinen harrastus koiran kanssa!

Päivä oli sateisen harmaa ja minun jälkeni aikaan satoi ihan maahan asti. Jäljen jälkeen olimme Emännän kanssa kuin kaksi uitettua koiraa, mutta kummallakin oli hymy korvissa. On tämä vain hullunhauska harrastus!

Hauska sattuma, että minun jälkeni oli paikassa, jonne osoitti kyltti Roni ja puhelin ilmoitti sijainniksi Lusin.

Jälkeni kulki tällä kertaa todella hyvässä maastossa ja oli helppokulkuinen lähes koko matkalta. Keli oli viileämpi kuin kesän muissa kokeissa ja se näkyi heti vauhdissani. Jaksoin kulkea pientä laukkaa koko matkan ja Emäntä joutui välillä jopa jarruttelemaan, etteivät tuomari ja opas putoa kyydistä. (Oppaalle Emäntä oli varoitellut etukäteen, että nyt tulee sitten hidas jäljestys, mutta enpä ollutkaan tällä kertaa mikään hitailija!) Jäljestysaikani oli lopulta 30 minuuttia! Sama kuin kauden ensimmäisessä toukokuun kokeessa, jossa yöllä oli satanut lunta maahan ja se vasta päivän mittaan suli pois. Silloinkin oli siis viileä keli. Ainoa, mitä en vieläkään tehnyt kunnolla, oli makausten merkkaaminen. Ensimmäiselle makaukselle pysähdyin (tämä saattoi olla viime viikonlopun makaustreenin ansiota), mutta muut kävelin yli pienellä hidastuksella, kun en vain malta pysähtyä niitä tarkemmin tutkimaan.

Täällähän se sorkka on!

Tulosten julkistuksessa Emäntä odotti, että minun tulokseni luetaan ensimmäisenä. Tulokset luetaan siis paremmuusjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Hänen epäuskonsa kasvoi sitä mukaa, kun tuloksia luettiin, mutta minun nimeäni ei vain tullut.

Palkintopöytä. Voittaja saa tuollaisen kylpytakin. (Tai jotkut kutsuvat sitä loimeksi...)

Upeat kakut!

Rotumestaruudesta taistelee vuosittain edellisvuoden mestari ja sen lisäksi kuusi muuta karsinnan kautta mukaan päässyttä koiraa eli yhteensä seitsemän. Tuomari totesi järjestyksen päättämisen olleen vaikeaa ja hän tuumasi, että kisassa mukana on ollut Suomen parhaita mejä-koiria. Tässä uskomattoman kovatasoisessa seurassa, minä olin kolmas eli sain pronssia! Maailman historiassa ei ole varmaan montaa pronssisijasta yhtä paljon ilahtunutta ihmistä kuin Emäntä tuloksen kuullessaan.

Voittaja oli karkeakarvainen narttu Hippu ja toiseksi tuli lyhytkarvainen narttu Yavanna, molemmat kokeneita pitkänlinjan mejä-koiria. Kuten huomaatte, niin kärkikolmikossa olivat edustettuina kaikki karvanlaadut, mutta sukupuolista vain toinen. Voittajalla oli 47 pistettä, toiseksi tulleella 46 pistettä ja minulla 45 pistettä. (Neljänneksi tulleella koiralla, joka muuten oli kisan ainoa pienoismäyräkoira, oli sama pistemäärä kuin minulla, mutta tuomari oli päättänyt laittaa meidät kuitenkin tähän järjestykseen.)


Tähän tulokseen oli hyvä päättää tämän vuoden mejä-kausi. Ainakin kokeiden osalta. Verta on vielä tilkka pakkasessa, että ehkä se täytyy käyttää ennen lumen tuloa. Minusta olisi ainakin mukava tehdä joku treeni vielä, kun jäljestäminen on niin kivaa. Siitä ei koskaan saa tarpeekseen!


Koeselostus

Lucy (Taxmania Ingenious) 3. sija VOI1/45p

Toukokuun alussa kauden ensimmäisestä kokeesta voitettu orvokki on kukkinut uskomattoman hyvin koko kesän ja uskomattoman hyvin on sujunut koko Lucyn mejä-kausikin tänä kesänä.

Joo misseistä ehkä otetaan heräämiskuvia seuraavana aamuna, mutta come on Emäntä... Ei kolmanneksi tulleista jälkikoirista... Jos aamuruoka ei ole vielä kupissa, niin häivy siitä häiritsemästä.


perjantai 13. syyskuuta 2019

Hammashoito Höyhensaarilla

Maanantaina Roni kävi ensimmäistä kertaa elämässään hammaskivenpoistossa eläinlääkärillä. Minullakin hoito liippasi aika läheltä, mutta sunnuntai-iltana saatiin Emännän kanssa yksi sellainen kiva viesti, josta varmaan kerrotaan myöhemmin tarkemmin, mutta se esti minun lääkitsemiseni tässä vaiheessa, joten minä kävin vain näyttämässä hampaitani lääkärille. Ei ole kuulemma niin kiire, mutta että jossain vaiheessa minunkin hammaskalustoani voisi putsata.

Mikä maa, mikä valuutta? 

Kun minä olin käynyt pöydällä, niin eläinlääkäri kuunteli Ronin sydänääniä ja tuikkasi Ronille piikin kankkuun. Sitten jäätiin keskenämme ja Ronin kunniaksi on sanottava, että hän seisoi vartiossa ovea kohti minun ja Emännän suojana siihen asti, kunnes vähitellen tuupertui lattialle. Minua alkoi Ronin outo jähmeys ja huoneen kummat hajut pelottaa siinä määrin, että kiipesin Emännän syliin.

Jonkin ajan kuluttua hoitaja tuli nostamaan Ronin pöydälle. Emäntä mainitsi, että edellisellä kerralla, kun Roni oli rauhoitettuna, niin hän yritti aika sinnikkäästi paeta vielä huumattunakin ja että tarvittiin useampi pistos, ennen kuin jätkä kesti paikallaan. Nyt annetun pistoksen doping-aika oli 7 vrk, mutta hoitaja sanoi, että tarvittaessa voitaisiin antaa toistakin ainetta, mutta sen varoaika olisi sitten 28 vuorokautta. Me jätimme Ronin hoitohuoneeseen ja lähdimme Emännän kanssa pois.


Ehkä sinä piristyisi, jos leikittäisiin vähän? 

Kun palasimme, oli lääkäri kuulemma ensimmäisenä sanonut, että Ronin doping-varoaika on nyt sitten 28 vuorokautta. Emäntä ei tarkemmin tiedustellut, mutta ilmeisesti Roni oli jälleen yrittänyt paeta, kun oli tarvinnut järeämmän luokan tyrmäystippoja. Kuukauden sairaslomaan oli varauduttukin, joten se ei haitannut yhtään.

Emäntä hoi! Roni on aivan kumma! Tee jotain! 

Ronille päivä ei ollut ihan parhaasta päästä. Ensin hän ei kovasta tivaamisestaan huolimatta saanut aamuruokaa, eikä Emäntä osannut selittää mäyräkoiraksi, miksei aamuruokaa heru. Meidän kielessämme ei oikein ole ilmausta, jolla ruuan olemassa oleminen kiellettäisiin. Nälkäisenä hän joutui eläinlääkärin tökittäväksi ja lopulta hän heräsi hyvässä hönössä kahvihuoneen lattialta peiton sisältä hihnastaan pöydänjalkaan solmittuna.


En taida jaksaa mennä sänkyyn asti. Jos sitten nukun... vain... tässä... 

Kotona Roni vain nukkui ja rappusissa Emäntä kantoi hänet ylös ja alas, kun välillä käytiin pissailemassa pihalla. Pihaa edemmäs ei Ronin askel kantanut ja minä meinasin jo huolestua, kun ei kaverissa ole mitään potkua. Emäntäkin totesi, että on kummallinen ilta, kun minä olen yhtäkkiä se touhukas ja aktiivinen mäyräkoira. Kävin välillä haistelemassa Ronin suuta ja täytyy sanoa, että hänen hampaansa ovat nyt hohtavan valkoiset!



Seuraavana päivänä Roni oli onneksi taas oma itsensä ja minä sain taas takaisin roolini rauhallisena köllöttelijämäyräkoirana.

Kiva, että olet taas kunnossa Roni, mutta onko pakko aina huutaa?! 

maanantai 2. syyskuuta 2019

Ronin syntymäpäivä ja piirinmestaruusmejä-koe

Sunnuntaina minä, monin taidoin ja kyvyin siunattu Roni the Greatest, täytin 5 vuotta.


Herätettiinkö minut aamulla lauluin ja suukoin?
Ei.
Tarjottiinko aamiaiseksi lempiherkkujani?
Ei.
Taputtiko Emäntä päätäni ja kutsui minua hyväksi pojaksi ja vietti päivän tehden kanssani suosikki puuhiani?
Ei. (No illalla taputti ja halaili kyllä, mutta vasta pitkän pitkän päivän jälkeen.)

Sen sijaan Emäntä hiipi ulos talosta kuin varas juuri, kun minä olin nuolemassa kissankuppia. (Me emme olleet siis kotona tuona tärkeänä merkkipäivän aamuna.) Hän vei Lucy-neidin mukanaan eikä muistanut minun päivääni kuin vasta tuntien päästä koepaikalla. Eikä hän silloinkaan edes soittanut minulle! (Siitä omituisesta syystä, että minä olen koira ja koirille ei muka soitella, mutta olisihan hän voinut edes ilmoittaa niille sukulaisille, joiden luona olin hoidossa, jotta he olisivat osanneet huomioida erityistilaisuuden.)

Mihin ihmeeseen me olemme tähän aikaan lähdössä? Eihän kello ole kuuttakaan...

Ja jotta katkeruuteni olisi täydellistä, niin arvatkaapa, minne Emäntä Lucy-neidin kanssa päiväksi meni? MEJÄ-KOKEISIIN! Lucy-neiti sai jäljestää ihanaista verijälkeä minun syntymäpäiväni kunniaksi! Ei aivan se syntymäpäivälahja, jonka olisin itse valinnut!

No Roni älä nyt viitsi. Saithan sinä sitten herkkuja ja rapsutuksia ja monen monta some-onnittelua.

Niin ILLALLA. Miksi sen nimi sitten on syntymäPÄIVÄ, jos sitä juhlitaan vasta illalla?!

Etkä sinä olisi saanut osallistua siihen mejä-kokeeseen, vaikka Emäntä olisi sinut ilmoittanutkin.

Miksen muka?

Se oli piirinmestaruuskisa ja sellaiseen arvokilpailuun valitaan osallistujat kauden näyttöjen perusteella. Kennelpiirin 6 parasta pääsi sinne kilpailemaan mestaruudesta ja samalla paikasta SM-kilpailuihin. Minun tulokseni nyt tällä kertaa sattumalta riittivät koepaikkaan.

Mitä siellä piirinmestaruuskisoissa nyt sitten muka tehtiin? Miten se oli erilainen kaikkiin muihin mejä-kokeisiin verrattuna?

Vai PM-mejä... Toivottavasti se on jotain syötävää...

Eipä se paljoa eronnut. Tietysti siellä oli vain voittajaluokan koiria ja vain yksi tuomari. Aluksi oli normaalisti laukauksensietotesti, jossa totuttuun tapaan häpäisin Emännän. Kaikki muut koirat olivat jo puissa kiinni, kun Emäntä veti minua pitkin hiekkakenttää nelitassuluisussa metsänreunaa kohti. Minä en pidä siitä, että minua pakotetaan ja hoputetaan. Olisin halunnut VALITA, tulenko laukauksensietotestiin vai en. Laukauksella itsessään ei ollut minuun taaskaan vaikutusta.

Sitten istuin häkissä autossa loputtomalta tuntuvan ajan. Emäntä kävi välillä opastamassa jäljen yhdelle englanninspringerspanielille, joka oli kuulemma paras jäljestys, minkä Emäntä on koskaan nähnyt. Aika suolaisesti sanottu kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka hän on kulkenut jäljellä meidän perässämme, vai mitä Roni?

Piilomerkki puunrungon takana

Lopulta joskus iltapäivällä oli minun vuoroni. Emäntä oli aika huolissaan lämpötilastani, kun olin ollut auringonpaisteessa autossa koko päivän. (Toki kaikki luukut avoinna ja suoralta paisteelta suojattuna, mutta varjopaikkaa ei metsästä ollut löytynyt autolle tällä kertaa.) Onneksi nesteytykseni oli aloitettu jo perjantai-iltana koirien urheilujuomalla ja sitä oli jatkettu lauantaina ja sunnuntainakin ja vielä ennen jälkeä Emäntä sai houkuteltua minut juomaan kupillisen vettä heittämällä ruokanappuloita vesikuppiini, joten nestettä ja mineraaleja oli kehossani riittämiin. Niinpä lähdin iloisin mielin matkaan.

Jäljen ensimmäinen osuus kulki aika tiheässä risukossa ja matka eteni hitaasti. Niin hitaasti, että Emännästä tuntui, että tuomari vilkuili kelloaan tuon tuostakin, ja hän pelkäsi, että jäljestys keskeytettäisiin ennen aikojaan puurtavana tai tuomari toteaisi, ettei kaadolle tultaisi ehtimään ja homma tyssäisi siihen. Tiheikön jälkeen alkoi kuitenkin hyvä, vanha kuusikko, jossa ei ollut aluskasvillisuutta, joten katkokulman jälkeen minä pistin oikein moottorin hyrräämään ja Emäntäkin pidensi askeltaan, jotta saisimme kiinni menetettyä aikaa. Kaikki kulmat ratkesivat ilman ongelmia tai tarkistuksia. Makauksille en jaksanut isommin pysähtyä, kun kuljen muutenkin niin hitaasti, että siinähän tuhraantuisi kallista aikaa. Nuuskaisen ne kuitenkin aina mennessäni, että eivätkös nuo ihmisetkin huomaa, että siinä niitä makuita matkalla on. Tuomarien mielestä se harvoin on riittävää.

Viimeinen osuus tuntui tuhottoman pitkältä. Välillä jo käännyin katsomaan Emäntää, että onko hän tosissaan, että vieläkin jatketaan. Hän ei tehnyt elettäkään, joten jatkoin vain eteenpäin, vaikka oli jo aivan tavattoman kuuma ja läähättäminen teki haistelemisesta hankalaa. Niin hankalaa, että 50 metriä ennen kaatoa jouduin tekemään pienen tarkistuslenkin, kun nenäni oli jo aivan tulessa. Lopulta sorkka onneksi löytyi ja paras palkkani oli saada Emännän taskusta vettä heti kaadolla. En minä kuitenkaan aivan lopussa ollut, vaan jaksoin kipittää reippaasti takaisin autolle useamman sadan metrin matkan. (Tuomari ja opas hieman vitsailivat kustannuksellani kaadolle saavuttaessa. Tuomari sanoi, että tunnen kellon, kun käytin juuri 44 minuuttia sallitusta 45 minuutista ja opas totesi, että jos olisi oltu tositilanteessa jäljestämässä haavoittunutta eläintä, niin hänkin olisi pystynyt hyvin ampumaan tarkan laukauksen, kun ei ollut lainkaan hengästynyt...)

Tossa on sorkkanne. Saisko nyt sitä vettä, kiitos?

Koepaikalla Emäntä nosti häkkini autosta ulos varjoon ja siellä odottelin tulosten julkistamiseen saakka. Kaikki kokeen koirat saivat ykköstuloksen eli VOI1. Kovassa seurassa siis oltiin. Tulokset luettiin järjestyksessä alhaalta ylöspäin ja Emäntä oli varma, että minun tulokseni luettaisiin ensimmäisenä. Niin vain kuitenkin kävi, että minä olinkin piirinmestaruuskisojen neljäs (VOI1/45p)! Voittaja oli labradorinnoutaja (VOI1/49), toiseksi tuli se englanninspringerspanieli (VOI1/47), joka jäljesti Emännän tekemällä jäljellä ja kolmas oli parsonrusselinterrieri (VOI1/46). Minä olin kokeen kiintiömäyräkoira ja minun jälkeeni sijoittuivat viidenneksi ja kuudenneksi vielä kaksi labradorinnoutajaa (VOI1/43, VOI1/42).


Oli upeaa päästä kokemaan arvokisat, vaikka aika samanlaista siellä oli kuin muissakin kokeissa. Hyvässä mejä-hengessä sujui viikonloppu ja kilpakumppanit olivat lupsakkaa porukkaa. Ehkä sinäkin Roni vielä jonakin päivänä pääset piirinmestaruuskisoihin, kun olet oikein tarkka poika ja teet hyvää työtä jälkimetsässä ja muistat pysähtyä makauksille!


maanantai 19. elokuuta 2019

Tupla tai kuitti

Minä, Roni the Greatest (itse antamani lisänimi itselleni), olen tänä kesänä viettänyt elämäni vesiriistakesää siinä missä Lucy-neidillä on ollut menossa elämänsä mejä-kesä. Heinäkuisen kokeen jälkeen kävin elokuun alussa toisessa VeRi-kokeessa, josta tulokseksi tuli koleassa ja tuulisessa säässä pyöreä nolla. Jos ohjaajalla on nanotech-takki päällä ja pipo syvällä päässä, niin voi arvata, kuinka pitkälle mäyräkoira tarkenee uida. Siinä kokeessa tehtiin kuitenkin eräs merkittävä edistysaskel, joka ei ehkä sillä hetkellä näyttänyt edistykseltä, mutta on jatkossa siivittävä meidät uuteen nousuun. Siellä tuulessa ja sateessa nimittäin ensimmäistä kertaa Emäntä päästi minut metsään jäljestämään lintua vapaana!


Vesiriistakokeen tässä osiossahan on siis kolme vaihtoehtoa: Koira jäljestää linnulle liinassa kytkettynä, maksimi pistemäärä osiosta 6/10. Koira jäljestää vapaana, jää linnulle ja ilmaisee linnun sijainnin haukulla, maksimi pistemäärä osiosta 8/10. Koira jäljestää vapaana ja tuo linnun ohjaajalle, maksimi pistemäärä osiosta 10/10. Treeneissä tämä osio oli jo onnistunut kohtalaisesti eli kävin hakemassa linnun ja toin sen melkein Emännän käteen, joskus jopa käteen asti, mutta olimme harjoitelleet vain n. 50 metrin laahausjäljillä, kun koejäljen pituus on 150 metriä. Koetilanteessa hämmästyin niin paljon tätä uutta tilannetta, että Emäntä jäikin metsänreunaan kykkimään, etten oikein tiennyt, kuinka toimia, kun näköyhteys Emäntään katkesi. Pysähdyin vilkaisemaan taakseni siinä kohtaa, kun jälki sukelsi syvemmälle metsään. Emäntä mietti jälkeen päin, että olisi ollut järkevää tässä kohtaa kannustaa minua sanallisesti, koska nyt huolestuin niin paljon, kun en tiennyt toiminko oikein (lenkillähän ei IKINÄ saa kadottaa Emäntää näkyvistä), ettei nenäni toiminut enää kunnolla. Jäljentekijä sanoi, että olin juossut linnusta ohi 5 metrin päästä, mutten ollut huomannut sitä. Kävin sen sijaan moikkaamassa jäljentekijän, juoksin takaisin Emännän luo, enkä osannut enää lähteä uudestaan jäljelle, kun mielestäni siellä ei ollut mitään "haettavaa" paitsi joku ukkeli, jota en kyllä suuhuni laittaisi!

Tämän kokeen jälkeen tehtiin muutamia itsetunnonkohotusharjoituksia eli Emäntä teki jopa 200 metriä pitkiä laahausjälkiä ja kerran eräs hänen kaverinsa teki jäljen, jotta saimme harjoitella aidompaa tilannetta, koska ei kokeessakaan metsässä ole koskaan minun Emäntäni hajua turvana. Nyt minua ei enää yhtään pakottanut irrota Emännästä metsän uumeniin lintua hakemaan. Emännän kaveri jopa kuvasi hauskan videon minusta, jossa luulen olevani metsässä yksin. Nappaan linnun suuhuni ja kiirehdin jälkeä takaisin Emännän luo. 

Lauantaina olin taas vesiriistakokeessa Emännän kanssa. Koe aloitettiin tällä metsäosuudella ja Emäntä päätti, että menköön syteen tai saveen, mutta hän ei enää lähde metsään liinan perässä rämpimään, jos kerran voi yhtä hyvin antaa minun hoitaa koko homman. Vesiriistakokeen pisteytys ja palkintosijathan menevät niin, että jos yhdestäkin näistä kolmesta osuudesta tulee nolla pistettä, niin koko kokeen tulos on nolla. Olisin siis voinut nollata koko suorituksen jo ensimmäisessä koetuksessa.

Tällä kertaa "tupla tai kuitti" -riski kannatti, koska *tattarataa* toin linnun metsästä melkein Emännän käteen asti! Tuomari huomautti Emännälle, että hän oli liikkunut lähtöhöyheniltä sen verran, että jos hän olisi pysynyt odottaessaan paikallaan, olisi hän saanut linnun käteensä, koska toin linnun puolen metrin päähän lähtöpaikasta! Nyt jäin kuitenkin yli metrin päähän Emännästä, enkä suostunut enää uudestaan liikuttamaan lintua. Tällä suorituksella sain kuitenkin 9/10 pistettä, mikä oli huima parannus viime kertaan nähden!

Tyhjän veden haku onnistui myös huomattavasti paremmin lämpimämmällä ja tyynemmällä ilmalla ja vieläpä rannassa, jossa olimme käyneet pari kertaa harjoittelemassa etukäteen. Olin jopa oikein tottelevainen poika ja noudatin Emännän käsimerkkejä siinä määrin, että saatoin kaartaa takaisin ulapalle, vaikka olin ollut rantautumisaikeissa. Tuomari kehui reipasta uintityyliäni ja hakualueeni leveyttä. Vain ulottuvutta jäi edelleen puuttumaan. Ja arvatkaa kenen syy se on? Emännän! Hän ei jaksa heittää noutodummya sen kauemmas, niin olen oppinut uimaan hänen heittokaarensa ulkorajalla. Sitä saa, mitä vahvistaa. Ei me koirat tyhmiä otuksia olla. Miksi uida syvemmälle, kun lelu putoaa aina tiettyyn pituuteen. Tästäkin kuitenkin 8/10 pistettä, ettei Emäntä nyt aivan huono heittäjä ole. (Kokeessa ei tietenkään heitetä mitään. On vähän petetty olo, kun ensin käsketään etsimään ja vakuutellaan, että siellä se on siellä se on, ja sitten kutsutaan vain pois ja pahoitellaan, kun ei taida tällä kertaa löytyä.)

Viimeinen osuus on ehkä lempparini. Linnun nouto vedestä. Ihanne suorituksessa koira pysyisi ohjaajan vieressä paikallaan pelkällä käskyllä, mutta tätä ei ole koskaan vielä kokeiltu eikä ehkä kokeillakaan. Olen sen verran kuumana jo siinä vaiheessa, kun tiedän, mitä tapahtuu, että Emäntä pitelee minua aina varmuuden vuoksi kaksin käsin kiinni, kun lintu heitetään veteen ja haulikon laukaus kajahtaa. Lopulta kajahtaa myös Emännän "Hae!"-käsky ja sitten meikäpoikaa viedään. Kauhon linnulle kuin viimeistä päivää, nappaan sen suuhuuni ja käännyn uimaan rantaan. Kehitystä oli tapahtunut Emännän mukaan tässäkin osiossa, koska yleensä naulitsen katseeni lähimpään rantapusikkoon ja uin lintuineni sinne piiloon ravistelemaan ja kieriskelemään ennen kuin raahaan linnun näkyviin, mutten koskaan ennen Emännälle asti. Nyt rantauduin lähes samaan kohtaan, mistä lähdinkin ja kävin vain ihan vähän varvikon puolella linnun kanssa ilakoimassa. Lopulta hiissasin linnun vähän kerrassaan Emännälle asti, kun hän vaatimalla vaati lintua itselleen. Tästä pisteet olivat 7/10.

Loppupisteeni olivat siis 24/30 ja tämä tulos riitti ensimmäiseen ykköseeni tästä lajista eli VERI1! Neljän kesän treenit tuottivat siis lopulta toivotun ja odotetun lopputuloksen. Ahkeralla treenaamisella ja sinnikkyydellä voi saavuttaa unelmansa. Matkalla on koettu epätoivon alhojakin (Emäntä on kokenut, en minä!) ja välillä on meinattu jo lopettaakin, mutta periksi antaminen on vielä pään seinään lyömistäkin vaikeampaa tälle meidän ohjaajaihmisellemme, että eteenpäin on vain mentävä. Ja kun minä niiiiiin nautin tästä touhusta, niin eihän me voida lopettaa!


Kauaa ei Emäntä kuitenkaan ehtinyt Ronin ykköstulosta hurmostelemaan, koska sunnuntaina oli minun vuoroni päästä harrastamaan mejä-kokeen muodossa. Lauantai-iltana hän siis vielä veretteli jälkiä iltamyöhään asti ja sunnuntaina olimme koko kööri taas autossa viettämässä päivää metsän reunassa. Tämä oli meidän mäykkykerhon mestaruuskoe mejässä ja minä olin ensimmäistä kertaa kisaamassa mestaruudesta.

Meitä oli voittajaluokassa kolme kovaa kilpasiskoa vastakkain ottamassa mittaa toisistamme. Ensinnäkin oli kokenut kehäraakki Sissi, joka oli puolustamassa viime vuoden ja sitä edellisenkin vuoden mestaruuttaan ja on tehnyt vakuuttavan mejä-uran, mutta jolla ikä saattaa kuitenkin jo alkaa painaa töppösissä 10 vuoden iässä. Sitten olin minä, neiti Lucy, jälkiuskollinen työnarkomaani (jäljestäessäni), jolla kuitenkin on ikuisena vitsauksena erilainen aikakäsitys ympäröivän universumin kanssa ("hitaus" toim. huom.). Kolmantena oli Lori, nuori haastaja, joka on antanut uskomattoman lupaavia näyttöjä, mutta jonka kokemattomuus saattaisi kostautua, koska hän oli vasta elämänsä neljännessä mejä-kokeessa ja toista kertaa voittajaluokassa.

Emäntä oli huolehtinut nesteytyksestäni ja lihashuollostani jo etukäteen ja luottavaisin mielin starttasimme alkumakuulta. Lähdin jopa reippaaseen vauhtiin heti alusta, joka kuitenkin kostautui ensimmäisellä kulmalla. Astelin itsevarmasti eteenpäin ja yritin hakea jälkeä oikealta puolelta, mutta jouduin pyörimään pitkän tovin ennen kuin huomasinkin jäljen jatkuvan vasemmalle. (Tässä kohtaa Emäntä kertaili mielessään edellisiä jälkiä ja syytteli itseään, ettei ehkä ollut muistanut harjoitella tarpeeksi kulmia kumpaankin suuntaan, vaikka kyllähän sitä näillä kilometreillä on jo varmasti tullut käännyttyä niin oikealle kuin vasemmallekin useamman kerran.)

Kulman jälkeen harhailin jäljen kummallakin puolella hieman itselleni epätyypillisesti ja Emäntä arveli minun etsivän juotavaa. Hän kysyi tuomarilta, saisiko juottaa minua ja kun vähän matkan päästä pysähdyin oma-aloitteisesti merkkaamaan makuun, antoi tuomari luvan juottaa minut siinä samalla, koska se ei häiritsisi siinä suoritustani. Join kulauksen vettä ja jatkoin heti varmemmin matkaani.

Katkokulma selvisi tuossa tuokiossa (sekin vasemmalle kääntyen) ja sitten vain kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Välillä täytyi mennä sen verran jäljen sivuun, että maavainuinen nenäni sai haistaa välillä muutakin, koska jatkuvassa veren hajussa aistini tottuivat hajuun ja en aina enää haistanut suoraan edessäni olevaa jälkeä. Yhden kerran pysähdyin myös kierimään kuivuneen ojan pohjalla olevissa, vielä hieman kosteissa sammalissa viilentääkseni itseäni. Kuumuus alkoi verottaa vauhtiani, mutta sitkeästi vain jatkoin eteenpäin.

Lopulta sorkka löytyi ja sain heti sen perään lisää juotavaa Emännän taskusta. Tuomari kertoi jo kaadolla karun totuuden, että sallittu jäljestysaika 45 minuuttia oli ylittynyt yhdellä minuutilla. Näin ollen vaikka olin selvittänyt jäljen taas kerran itsenäisesti ilman hukkia, en voisi enää saada ykköstulosta. Minä en kuitekaan kankeista mejä-säännöistä välittänyt, vaan olin äärettömän tyytyväinen itseeni ja niin oli Emäntäkin.

Tulokseni oli lopulta ehkä jopa hieman harvinainen "hukaton kolmonen" eli VOI3/29. Pistevähennyksiä oli tullut niin paljon, etteivät pisteeni riittäneet edes kakkostulokseen, jonka raja on 30 pistettä. Myös Lori ja Sissi olivat kohdanneet epäonnea tai kilpailevia houkutuksia, mistä näkökulmasta asiaa nyt haluaa tarkastella, eikä heilläkään ollut ykkösiä, koska kummallekin oli tuomittu yksi hukka. Pisteet siis lopulta ratkaisivat ja kolmen pisteen erolla Sissi vei mestaruuspokaalin takaisin kirjahyllyynsä! (Sissi VOI2/34 ja Lori VOI2/31.) Onnea tämänvuotiselle mejä-mestarille!

Väsyneinä, mutta onnellisina mukavasta viikonlopusta ja hyvistä suorituksista palasimme kotiin odottelemaan tulevaa mejä-kautta.

lauantai 10. elokuuta 2019

Saariseikkailu

Jokunen päivä tapahtuneesta on jo vierähtänyt, mutta hyvä seikkailu ei koskaan vanhene.

Viime viikon maanantaina pääsimme elämysmatkalle Emännän kanssa. Lähdimme liikkeelle paratiisipihasta, jossa olemme vierailleet ennenkin (Päivä paratiisissa). Yksi osa seikkailua oli siis jo päästä veneeseen asti kanojen, tipujen, kissojen ja 7 lampaan lammaskatraan läpi.



Emännän oli pakko laittaa meidät tolppaan kiinni, että sai yksi kerrallaan puettua meille pelastusliivit päälle, kun me hihkuimme koko ajan innoissamme.

Kun moottori hörähti käyntiin, Emännällä juolahti mieleen, ettemmehän me ole koskaan ennen olleet moottoriveneessä! Soutuveneessä olemme välillä olleet pienellä lammella tyynellä ilmalla pienen matkan, mutta nyt oltiin isolla vesistöllä, laivaväylällä, kohtalaisessa vastatuulessa ja sen nostattamassa aallokossa, eikä totuttelulle ollut aikaa, vaan menoon oli tyydyttävä saman tien.



Minä istuin Emännän vieressä keulassa ja Emäntä piti liiveissäni olevasta kahvasta kiinni, kun välillä kurkottelin maisemia veneen laidan yli. Puolessa välissä matkaa nousin vakavana seisomaan Emännän viereen. Tunsin oloni hieman merisairaaksi aaltojen röykkyyttäessä vanhaa puuvenettä, mutta en sentään oksentanut.

Minä sen sijaan istuin veneen pohjalla,missä tuntui turvallisemmalta olla. Valitettavasti vanhoilla puuveneillä on hieman taipumusta vuotaa, joten ennen perille pääsyä jalkani alkoivat kastua pohjalla ja tulin levottomaksi.



Lopulta kuitenkin pääsimme perille saareen. Naisihmiset kiskoivat venettä kaikin voimin kalliorannalle, mutta eivät saaneet sitä niin ylös, että köysi olisi yltänyt kunnolla lähimmän rantapuun ympäri. Asumattomassa saaressa kun oltiin, niin Emäntä antoi toisen meidän hihnoista jatkopalaksi köyteen, ettei vene karkaisi aaltojen heilutellessa sitä rantakalliolla. Sitten ihmiset istuivat alas ottamaan juomista ja minä syleilin äiti maata heidän jalkojensa juuressa eli painauduin niin matalaksi pitkäkseni kalliolle kuin mahdollista.
    Hetken päästä Emäntä kuitenkin tempaisi minut suoraan syliinsä kallionkolosta ja nosti ylemmäs rantakalliolle. Hän laittoi meidät Ronin kanssa viimeisen jäljellä olevan hihnan molempiin päihin kiinni. Alle 30 senttimetrin päästä minun kuonostani oli luikerrellut juuri saaren alkuasukas, hyvin vaalea kyykäärme.

Alkuasukkaan luoma nahka näkyy kuvassa myös

Rantakalliolla istuskelu päättyi siihen ja lähdimme kävelemään saaren päälle katselemaan maisemia. Kovin rauhallisin mielin Emäntä ei enää meitä päästänyt varvikkoon hyppelehtimään, nyt kun käärme oli näyttäytynyt, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Saarella liikkumisen teki hankalaksi myös se, ettei siellä käynyt niin paljoa ihmisiä, että sinne olisi vielä muodostunut polkuja. Tämä hankaluus ei siis haitannut meitä muita, mutta Lucy-neiti jäi jatkuvasti jälkeen ja joutui ponnistelemaan varvikossa niin, että takaisin päin Emäntä kantoi hänet sylissään.




Veneen luona ihmiset pitivät evästauon ja söivät kakkua. Kakkua! Meille oli omia herkkupaloja, mutta onneksi saimme myös nuolla kakkulautaset lopuksi. Käärme ei onneksi ollut enää kotona, joten pääsimme takaisin veneeseen tapaamatta sitä.






Tässä vaiheessa Emäntä ajatteli, että seikkailu alkaisi olla loppusuoralla, mutta vähänpä hän tiesi. Kohtalo puuttui peliin ja tekniikka petti meidät. Veneen moottori ei suostunut millään käynnistymään. Ei siis auttanut muu kuin tarttua airoihin ja alkaa soutaa. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten paluu soutaen oli ylipäänsä mahdollinen, mutta 20 minuutin matka pitenisi näin tuntiin.

Naiset vaihtoivat välillä soutajaa, mutta siitä aiheutui hieman lisästressiä, koska me halusimme tietenkin seurata Emäntäämme koko ajan. Jos siis hän oli airoissa, istuimme mekin hänen takanaan ja edessään siitä huolimatta, että airot ja soutavat kädet osuivat meihin välillä, ja kun hän taas siirtyi perätuhdolle istumaan, niin mekin könysimme veneen päästä päähän.


Välttyäkseen tuulisemmalta selältä, he päättivät soutaa erään pienen saaren takaa, jossa oli tyynempää. Tällä kertaa meidät petti nimistö. Saari voi olla nimeltään saari olematta sitä kuitenkaan käytännössä. Kävi ilmi, että saaren taakse olikin rakennettu kannas, jota myöten juuri auto ajoi saaresta pois. Linnuntietä olimme yli puolessa välissä, mutta valitettavasti emme olleet lintuja vaan mäyräkoiria soutuveneessä. Oli siis käännyttävä takaisin ja tällä kertaa soudettava vastatuulessa. Minulla alkoi tässä vaiheessa vähän pokka pettää ja olisin halunnut hypätä veneestä ja uida saareen. Emäntä joutui pitämään minun liivikahvastani tiukasti, kunnes olimme taas kauempana saaren rannasta ja houkutus kävi pienemmäksi.

Käännyttyämme jälleen myötätuuleen, matka sujui helpommin. Lopulta oli jäljellä enää viimeinen ponnistus ylittää laivaväylä ennen kotirantaa, mutta kuinka sattuikaan, että kaksi suurta rahtilaivaa kääntyi juuri niemennokan ympäri. Ystävätär oli sitä mieltä, että ehtisimme hyvin ennen laivoja. Emäntä oli juuri silloin airoissa ja hän souti olan takaa, eikä halunnut vilkaistakaan kuohuen lähestyvää laivan kokkaa.


Koska olemme tässä kertomassa tarinaa seikkailustamme, niin selviydyimme tietenkin lopulta rantaan ja kotiin. Parin kymmenen minuutin paluumatka oli venynyt lähes kolmetuntiseksi soutumaratoniksi. Vaikka joka hetki seikkailun aikana ei ollut ihan niin hauskaa, niin näin jälkikäteen ajateltuna, kun tietää, että kenellekään ei sattunut mitään, niin olihan meillä lopulta oikein hauskaa ja maisemat olivat todella kauniit!

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Ronin luonnetesti

Sunnuntaina minä Roni-boy, peloton soturi, kävin luonnetestissä. Se on sellainen testi, jossa tuomaripari tarkkailee koiraa erilaisten osuuksien ajan ja pisteyttää koiran luonteenpiirteet näkemänsä mukaan. Seitsemän osasuorituksen aikana tarkkaillaan kahdeksaa eri luonteen osa-aluetta ja lopuksi testataan vielä laukauksensieto.

Aluksi toinen tuomareista jututti Emäntää ja leikitti minua. Hän yritti ensin ehdottaa minulle keppileikkiä ja sitten naruleikkiä, mutta onneksi Emäntä osasi korjata, että nännikumit ovat minun suosikkini, koska sitten vasta lähdin juttuun mukaan ja päästiin vähän leikkimäänkin. Tosin tuomari leikki ihan väärin, kun nännikumia pitäisi ensin heittää, jonka jälkeen minä hakisin sen ja muutaman hakulenkin jälkeen voitaisiin sitten taistella, mutta hän halusi skipata heittelyosuudet kokonaan ja vain taistella lelusta. No roikuin vähän mukana, mutta ihan kaikkea tarmoani en pistänyt peliin.

Leikkituokion jälkeen seisoimme paikallamme Emännän kanssa kaikessa rauhassa, kun jokin hirveä rämisevä hökötys alkoi raahautua meitä kohti. Yritin karkottaa häkkyrän haukkumalla, mutta ei onnistunut. Se pysähtyi lopulta Emännän jalkojen juureen. Haukuin sitä jonkin aikaa, kunnes lopulta kun Emäntä hieman heilutteli ja riisui hökötystä, aloin ymmärtää, että minua oli vähän vedetty höplästä. Ei se ollutkaan mikään oikea vaara.

Sitten kävelimme kaikessa rauhassa koulutuskentällä, kun piilosta hyppäsi tuhma täti eteemme heilumaan. Hänellä oli kädessään keppi, jolla hän uhkasi meitä. Haukuin tädille villisti, mutta ei hän tuntunut perääntyvän. Menin sitten varmuuden vuoksi Emännän selän taakse, koska arvelin, että Emäntä pärjää tädille keppitaistelussa paremmin kuin minä. Lopulta täti laski keppinsä, otti minun hihnani ja Emäntä hylkäsi minut tuhman tädin kanssa! Minun olisi muka pitänyt tutustua tätiin, mutta ei oikein napannut. Kun Emäntä kutsui, nelistin kiireesti hänen luoksensa turvaan.

Seuraavaksi kävelimme taas toiseen suuntaan, kun maasta hyppäsi yhtäkkiä haalari! Aivan kummallinen paikka. Palasimme takaisin ja kävelimme uudestaan. Nyt otin sopivan välimatkan, jos haalari päättäisi hypätä uudestaan, mutta sillä oli kai muuta puuhaa. Mutta tuskin olimme ohittaneet hyppivän haalarin, kun jo peräämme kolisi sininen tynnyri. Tästä nyt onneksi heti huomasi, että se on vain koliseva tynnyri, eikä mikään vaarallinen asia, joten sitä ei tarvinnut pelätä ja sen saattoi käydä haistelemassa tuosta noin vain. Ja käytiin sitten vielä haistelemassa se haalarikin, joka oli hyppimisensä hyppinyt.

Kuudes osio oli pimeä huone. Ja voi veljet se oli pimeä ja kamala. Emäntä meni edeltä ja kutsui minua mukaansa. Pahuksen tuomari piteli minua kiinni, joten hän ehti hävitä huoneeseen, mutta kun ovi avattiin rynnistin ensin reippaasti perään. Huone kuitenkin jatkui oviaukon jälkeen toiseen tilaan, jossa näytti seisovan niitä koetta jo aiemmin tarkkailleita ihmisiä ja mm. se tuhma täti seisoi taas huoneen hämärässä. En voinut sille mitään, vaan tassuni yksinkertaisesti liimaantuivat oviaukkoon. Kiltti tuomari yritti houkutella minua jatkamaan matkaa ja lopulta kuulin, että minun Emäntänihän se siellä jossain perällä ryystää nenäänsä, mutta kun en uskaltanut niin en uskaltanut. Minä olen kuitenkin vain pieni mäyräkoira ja heitä oli kolme isoa ihmistä minua vastaan. Ei Emäntäkään niin monelle olisi mahtanut mitään. Oli istuttava ja tuumattava. Lopulta Emäntä jo kutsui minua, nousi seisomaan, niin että näin hänet, kun tuomari-ihmiset olivat jo sytyttäneet taskulamputkin. Viimein Emäntä kutsui oikein houkuttelevasti ja reippaasti ja voima palasi jalkoihini ja kuljin huoneen läpi hänen luoksensa. En muista koskaan olleeni niin onnellinen hänen nenänsä räkäisestä suolaisuudesta kielenkärjelläni!

Niin no paitsi sitten hetkeä myöhemmin luonnetestin seitsemännessä osiossa. Menimme ulos pimeästä huoneesta ja Emäntä jätti minut lyhyeen naruun talon seinään kiinni ja meni kai käymään kaupassa. Eihän siinä mitään, olenhan minä välillä odottanut kaupan ulkopuolella, mutta yhtäkkiä jostain hyppäsi toinen tuhma ihminen kepillä uhaten. Aloitin haukkumisen välittömästi. Olin ensin uhmakkaampi, mutta kun haukkuni ei tuottanut toivottua tulosta ja keppi-ihminen vain lähestyi, aloin jo antaa vähän periksi. Jatkoin haukkua, mutta käänsin selkäni enemmän häntä kohti ja toivoin, että jos hänen on lyötävä minua, niin löisi edes selkään eikä päähän. Silloin hän onneksi heittikin kepin kädestään, otti hupun pois päästään ja kävikin ilmi, että hän oli se aluksi minua leikittänyt mukava tuomari. Meillä synkkasi hyvin ja samassa Emäntäkin saapui kauppa-asioiltaan.

Pienen matkaa käveltyämme kuulimme laukauksia. Toivoni heräsi heti, että ehkä tämä kaikki olikin vain kummallinen alku mejä-kokeelle, mutta ei sinne jäljelle sitten koskaan päästy. Odottelimme hetken ja tuomarit kertoivat näkemyksensä minun luonteestani. En ehkä olekaan ihan niin uljas soturi, kuin minä olen itseäni pitänyt, mutta ihan lempeä koirakansalainen kuitenkin.

Olen siis laukausvarma, hyväntahtoinen, luoksepäästävä ja avoin. Kovuuteni on hieman pehmeää sorttia ja temperamentiltani olen kohtuullisen vilkas. Testin aikana jouduin hieman rauhoittelemaan itseäni lipumalla suupieliäni ja ravistelemalla turkkiani eli hermorakenteeltani olen hieman rauhaton, mutta se ei haittaa, koska pienellä ravistelulla huolet karisevat yltäni ja vaikka kuormituin testin edetessä, niin pääsin aina osioiden välillä itseni herraksi, selvisin loppuun asti ja testin jälkeen olin taas rauhallinen oma itseni. Taisteluhaluni on kohtuullisen pieni ja puolustushaluni pieni. Myös terävyyteni on pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua. Ja sitten oli vielä toimintakyky. No sekin oli pieni ja siitä sain miinuksia. Mutta kuten tuomari sanoi, saadakseen arvion "pieni" on oltava edes se pieni toimintakyky eli pystyin kuitenkin toimimaan enkä aivan tyystin lamaantunut, mitä sitäkin ilmeisesti toisinaan koirille tapahtuu. Kokonaisuutena luonteeni kiteytyy siis pistemäärään 125. (Täysveljeni Hurma on saanut luonnetestistä pisteet 127, että samasta puusta ollaan!) Mitään erityisen yllättävää luonnetesti ei minusta paljastanut, vaan Emäntä sanoi tunnistavansa koiransa arvioinnista. No voi olla, että puolustushaluni olisi ollut hieman suurempi, jos Emännän lisäksi myös Lucy-neiti olisi ollut mukana vaarassa, mutta Emäntään minä luotan kuin muuriin ja hän selvittää aina hankalat asiat minunkin puolestani.




tiistai 30. heinäkuuta 2019

Ahkeruudella ansaitut ansiomerkit

Vähän seuraa taas tämmöistä palkintohypeä, mutta tämä on yksi parhaista ja ehkä elämämme ja uramme tärkein palkinto, niin suottehan, että esittelemme tämän.

Meidät palkittiin nimittäin eilen Suomen Kennelliiton kaverikoiramitaleilla! Meidän kaverikoiraporukastamme yhteensä 9 koirakkoa sai palkinnot eilen. Kaverikoiramitali myönnetään ansiokkaasta kaverikoiratoiminnasta, sitä varten on täytynyt suorittaa vähintään 10 kaverikoiravierailua ja se myönnetään koiralle vain kerran. Meidän porukastamme eräs valkoinenpaimenkoira Laska oli tehnyt jopa 70 vierailua vuosien mittaan! Meidän vierailumäärämme on lähempänä tuota kymmentä, mutta toki meidän Emännällämme vierailuita on jo pitkälle kolmattakymmenettä, koska meitä on kaksi kaverikoiraa, joiden kanssa hän vuorotellen on käynyt lapsia, vanhuksia ja kehitysvammaisia tapaamassa.


Mitalien ja kunniakirjojen luovutuksen jälkeen paikalla ollut yleisö sai silittää meitä palkittuja. Ihanan paljon lapsia oli mukana ja niinpä me hyvin pian uppouduimme kyykistyneiden lasten mereen ja saimme ainakin tuhat rapsutusta. Muutamia vauvojakin nostettiin meidän kuonon eteen katselemaan ja Emäntää vähän jänskätti, kun meillä on tuo kieli aika herkässä lipaisemaan houkuttelevia neniä, mutta asiallisesti tyydyimme tällä kertaa katselemaan vauvoja ja pääasiassa lapsiakin kieli suun sisäpuolella tai vain läähätyksestä ulkona roikkuen. (No ihan muutama makutesti suoritettiin joidenkin nenille satunnaisotannalla...)


Palkitsemistilaisuuden jälkeen Emäntä halusi vielä käydä tapaamassa kummityttöänsä, kun kerran siellä jo lähellä pyörittiin, ja iltaa vietettiinkin jälleen yhdessä tutussa, rakkaassa seurassa. Me kyllä muistetaan, kenen luona on joskus hoidossa oltu, saatu hyvää huolenpitoa ja päästy viereen nukkumaan!

Rouva Nasu, joka on syntynyt 2000-luvun alun hämärissä

Saatiin siinä samalla taas yksi totuttelukerta kissojen olemassa oloonkin. Talon vanha rouva (siis todellakin VANHA rouva, iältään lähes 20-vuotias) Nasu ei tyytynyt piileskelemään omassa kodissaan, vaikka koiria olikin kylässä. Hän asteli ylväästi keittiön läpi ja istui kahvipöytään seuraksi. Emäntä kielsi ehdottomasti haukkumasta Nasu-rouvalle ja niinpä katseltiin häntä vain varovasti, mutta äärettömän kiinnostuneesti, kunnioittavan matkan päästä. Kävin minä pikkuisen hänen häntänsä alta nuuskimassa, että millainen koira se kissa oikein on, mutta Emäntä käski pois, kun kissat eivät kuulemma tykkää pyllyn haistelusta. Siinä oli siis heti kulttuurierot vastakkain. Jonkin aikaa seurusteltuaan Nasu vetäytyi taas päiväunille ja me Ronin kanssa jäljestimme hänen askeleensa tuvan läpi eteisen kautta pannuhuoneen ovelle.

Kotona kurkistettiin sponsorikassien sisältöä ja täytyy sanoa, että sponsori on ollut taas avokätinen.


Älkää huolestuko, Emäntämme erottaa kyllä, mitkä tuotteet on tarkoitettu koiranohjaajalle, eikä syötä meille suklaata. ;)