Ensimmäinen mejä-kokeeni

28.6.2026 Tuhkatuulen Rafael eli Demo

 Demo: Sunnuntaina sain vihdoin kokea sellaisen paljon puhutun mejä-kokeen. Lauantaina Emäntä laittoi minut ja ihmispennut Moonan ja Ninnin ihmisten huolehdittaviksi ja lähti itse huitelemaan. Päivän aikana minut mm. pidettiin sisällä loppupäivä ja käytettiin vain hihnassa lenkillä, kun pihaan oli taas kerran saapunut kyykäärme ja minä olin onnistunut kertaalleen juoksemaan sen yli heinikossa kielloista ja aidoista huolimatta. (Välihuomatuksena että Moona voi hyvin keväällä saamastaan kyynpuremasta huolimatta ja näyttäisi olleen onni tahi muu siunaus matkassa mukana, ettei siitä ole ollut hänelle vaivaa sen koommin.) Aiemmin viikolla olin myöskin ottanut hatkat kahtena päivänä peräkkäin, joista toisella kertaa olin karussa tunnin verran, että pientä hikeä on ollut Emännällä pinnassa siitäkin, että saadaanko minut ylipäätään ehjänä metsään asti.

Laukauksensietotestiä odotellessa

Sunnuntaiaamuna olimme liikkeellä Emännän kanssa siinä kukonlaulun ja sianpieremän tienoilla. Kävi ilmi, että kuten rally-toko ja vesiriistakokeetkin, niin myös mejä on koiraharrastus, jossa koira lähinnä kuluttaa aikaansa häkissä autossa makoillen. Aamulla kävin vähän aikaa istumassa ja haukkumassa muiden koirien keskellä puuhun sidottuna ja juuri kun keskityin hetkeksi kirputtamaan takajalkaani, ampui joku haulikolla. Hämmästyneenä nostin päätäni, mutta muuta reaktiota minussa ei tapahtunut. Laukauksensietotesti oli sillä hyväksytty.

Sitten vain odotin. Ja odotin. Ja odotin.

Enimmän aikaa harrastuskoiran kisapäivä näyttää tältä.

Koepaikan pihassa nähtiin myös kyykäärme, joten Emäntä ei halunnut päästää minua tutkimaan alueen heinikoita. (Aivan kuin käärmeitä olisi jotenkin vähemmän siellä, missä niitä ei ole VIELÄ nähty...) Niinpä en päässyt välillä jaloittelemaan kuin vasta metsän reunassa. Muutaman tunnin odottelun jälkeen siirryimme autolla metsään ja siellä pääsin pienelle kävelylle tien varteen. Sitten taas odotin. Emäntä lähti metsään porukan kanssa, johon kuului toinen mäyräkoira ja minä vain odotin.

Milloin täällä mejä-kokeessa vihdoin tapahtuu jotain?!

Lopulta siirryimme seuraavaan paikkaan ja siellä vihdoin sain jäljestysvarusteet päälleni. Emäntä hieman ihmetteli, miten vaikutin olevan niin perillä odottavasta tehtävästä, vaikka en ole koskaan ollut kokeissa, mutta ei kai tuo nyt ole ihme, kun olen kuitenkin useampana kesänä käynyt jäljestämässä. Tunnistan kyllä jälkiliinan, Emännän metsävaatteet ja ilmassa leijuvan veren hajun ja olipa takakontissa pienen hetken häkkini vieressä ehta hirvensorkkakin.

Mikä tässä vielä maksaa... mennään jo!

Vihdoin saavuimme alkumakuulle. Tutkin tilanteen ja lähdimme Emännän kanssa yhdessä etenemään. 10 metrin jälkeen hän hölläsi vähän liinaa ja jättäytyi taakseni. Lähdin iloisesti seuraamaan jälkeä.

Jonkin matkan päästä jälki teki pienen kaarroksen ja viereen jäi kutsuva ura ja sen vieressä pieni kuusikko. Valitsin ensin veriuran, mutta en malttanut olla poistumatta siltä käydäkseni tarkistamassa, oliko avoimempaa uraa pitkin mennyt hirvi ja sen jälkeen sukelsin kuusikkoon tutkimaan jänisten yöpymispaikkoja. Tuskin olin ehtinyt hetken huvitella ajatuksella jänisajosta, kun huomasin, että minuahan oli seurannut Emännän lisäksi myös pienimuotoinen saattue! Koskaan ennen en ole ollut metsässä tällaisella joukkiolla. Emäntä muistutti minua lempeästi alkuperäisestä tehtävästä ja sanoi: "Jälki." Sitten muistin, että olin alunperin seurannut verijälkeä. Päätin etsiä sen alkuperäisen jäljen ja jatkaa sitä tehtävää. 

Jälki löytyi helposti ja matka jatkui. Jonkin ajan päästä saavuimme makaukselle. Tutkin makauksen ja totesin, ettei kukaan ollut muistanut tuoda sille jauheliharasiaa. Mielessäni tuuletin jo itselleni: "I'm a good boy! I'm a good boy!" Kukaan ihmisistä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kiitelläkseen minua ja jos ihan tarkkoja oltiin, niin... itse asiassa verijälki tuntui jatkuvan. Laitoin taas kirsun käyntiin ja matka jatkui reipasta vauhtia, jota Emäntä ikävästi jarrutteli.

Seuraavalla osuudella ajauduin taas jäljen sivuun ja haistoin viekoittelevat jäniksen käpälän jäljet. Arvelin, että heinikkoa penkomalla löytäisin kyllä jonkun kivan riistajäljen, jota lähteä seurailemaan. Alkoi kuitenkin olla turkasen kuuma ja haisteleminen alkoi olla työlästä, kun piti läähättää samalla niin kovasti. Hienoinen epäusko alkoi myös levitä mieleeni, että kuinka pitkä tämä verijälki oikein saattoi olla! En ole eläissäni mennyt näin pitkää jälkeä kuin yksi tai kaksi kertaa. Istuin hetkeksi läähättämään ja puntaroimaan tilannetta. Emäntä vakuutti kuitenkin haluavansa edelleen tietää, mihin verijälki johtaa sanomalla taas: "Jälki." Enhän halunnut tuottaa hänelle pettymystä, joten matka jatkui taas. 

Aikanaan saavuimme toiselle makaukselle, joka osoittautui toiseksi kulmaksi ja josta matka jatkui vielä seuraavalle osuudelle. Siinä alkoi jo kieli sotkeutua heinikkoon, kun se valui suustani ja yritin toivorikkaana jo katsella vettäkin joistakin syvennyksistä sitä kuitenkaan löytämättäni. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen jouduin taas jäljen sivuun ja pitkästä heinikosta tuntui mahdottomalta löytää enää jatkoa. Epäilin jo, onko tässä touhussa mitään järkeä. Perässä kulkenut mieshenkilö tähysteli eteenpäin kivellä seisten ja kävin katsomassa hänenkin touhuaan hetken, että kerro sinä nyt vaikka, näkyykö tälle touhulle loppua. Vaikutti kuitenkin siltä, ettei kukaan muu osaisi ohjata meitä eteenpäin ja toivottavasti lopulta pois metsästä kuin minä, joten etsin jäljen taas ja jatkoimme matkaa, kunnes yhtäkkiä edessäni olikin hirvensorkka. Pysähdyin tutkimaan sorkkaa ja yhtäkkiä kaikki olivatkin valtavan iloisia! Olimme löytäneet kadonneen sorkan ja siihen päättyi verijälki. 

Sen jälkeen menimme tielle ja palasimme tietä pitkin autoille. Minä pysähtelin välillä haistelemaan tien vierustaa kiinnostuneena ja Emäntä ihmetteli, enkö sittenkään ollut vieläkään haistellut tarpeeksi! Ei kai koira niin äkkiä kyllästy... Autolla sain vihdoin vettä ja herkkuaterian eli märkäruokaa. Loppupäivä vierähti taas autossa köllötellen, mutta nyt se ei enää niin haitannut, kun oli päässyt jotain vähän tekemäänkin.

Poislähtiessä sain kuulla, että olin saanut kokeesta tulokseksi AVO1 44/50 pistettä. Emäntä oli todella tyytyväinen ja ylpeä minusta ja meidän yhteistyöstämme. Vaikka mieluiten olisinkin ajokoira, niin olin hillinnyt mieleni ja käynyt vain vähän nuuhkaisemassa muita houkutuksia ja aina jatkanut varsinaista työtehtävää Emännän pyynnöstä. Myös makausten merkkaukseen Emäntä oli erityisen tyytyväinen. Taito, joka esim. isältäni jäi puuttumaan, koska hänestä oli aina niin kiva rientää vain suoraan jälkeä pitkin... Minä sain osiosta "Lähdön, kulmien ja makauksien selvittämiskyky" heti ensimmäisessä kokeessani täydet 14 pistettä. Lucy-neiti ja isäni ylsivät molemmat samaan saavutukseen kerran uransa aikana ja kummallakin se oli jälkimmäinen AVO1-tulos, jolloin kumpikin oli saanut 48/50 pistettä koko suorituksesta. Ensimmäiset AVO1-tulokset heillä tulivat Lucylla pistein 45/50 ja isälläni 46/50. Lucy eteni voittajaluokkaan suoraan kahdella kokeella, mutta isi otti ensin kaksi AVO3-tulosta ennen kuin ykköset tulivat sitten putkeen. Kaiken kaikkiaan Emäntä oli sitä mieltä, ettei suoritukseni kalpene yhtään edeltäjieni suoritusten rinnalla, vaan olen kaikin puolin myös oikein kelpo jälkikoira.

Palkintoherkkuja

Ps. Terveisiä myös isiltä. Kävi niin, että samalla kun minä sain peruutuspaikan mejä-kokeeseen, niin hän sai peruutusajan hammashoitoon, jonka piti olla vasta elokuussa. Hän kävi siis perjantaina jälleen kerran hammaslääkärissä. Talvella tehdyssä hammashoidossa jäi epäilys, että kaksi hammasta saattaisi olla poistokuntoisia, mutta käyttämällämme klinikalla ei ollut röntgenlaitteita asian todentamiseen. He suosittelivat menemään puolen vuoden päästä kontrolliin paikkaan, jossa röntgen pystytään ottamaan ja tämä oli nyt se käynti. Toinen hammas otettiin ja toinen jätettiin. Toivottavasti isi saa nyt lisää kivuttomia päiviä myös hampaiden puolesta, kun osin juuriltaan mädäntynyt hammas on nyt poissa. Täytyy kyllä sanoa, että eläkeläisten menot eivät vaikuta yhtään niin kivoilta kuin minun puuhani. Kesäkuussa isi on käynyt tämän hammaslääkärireissun lisäksi hierojalla.

Täällä haisee eläinlääkäriltä...

Jep. Sehän se. Taas on pää pöhnässä ja vaihteeksi suu kipeänä.

26.6.2026 Salamantelin Jäljen Jättiläinen eli Roni 11 v 9 kk

Torstaina ja maanantaina samoilla tutuilla tantereilla.

Pieni ohje pikaiseen mejäilyyn

 Mejä eli se laji, jossa tehdään verijälki metsään, on monesti aikaa vievä harrastus. Koiralle se on mielekästä, lajityypillistä tekemistä, mutta treeni kuitenkin jää ehkä monesti tekemättä, koska aikaa ei ole tarpeeksi.

Tässä ohje pika-mejäilyyn, jota olen itse käyttänyt, jotta koirat saisivat useammin mielekästä tekemistä sillä aikaresurssilla, joka on käytettävissä. Tämä treeni sopii mielestäni aloittelevalle, vasta lajiin tutustuvalle koiralle ja ylläpitotreeniksi kokeneelle koiralle ja Pohjoismaiden jälkivaliollekin iloiseksi höntsäilyksi ja lenkkeilyn piristykseksi. (Toki lajissa pärjätäkseen on tehtävä muunkinlaisia treenejä.)

Varusteiksi riittää veri, jokin naruun sidottu tekstiili esim. sienen pala tai tässä tapauksessa t-paidan hiha ja kaatona rasiassa oleva jauhelihapallero. Tekstiili kastellaan kotona, jotta siihen on helppo kaataa verta ja loppupalkka on rasiassa, ettei siihen mene muurahaisia.

Jäljestä merkitsen ainoastaan alun, enkä tee makauksia, vaan lähden vetämään sientä suoraan varvikosta. Teen melko suoran n. 20-50 metriä pitkän jäljen. Sen mittaisen suunnilleen muistaa ulkoa, minkä risun kohdalta on kulkenut ja omien koirieni kohdalla luotan, että ne pysyvät jäljellä ja haluavat jäljestää verijälkeä.

Jäljen loppuun sijoitan rasian, jossa on jauhelihapallero. En välttämättä tee loppumakaustakaan, mutta tällä tavalla olen myös opettanut pysähtymään makauksille eli koira etsii makaukselta jauheliharasian ja odottaa, että rasia avataan. (Olen vähän skeptikko sen suhteen, voiko mäyräkoiraa opettaa pysähtymään makauksille, mutta tämmöistäkin voi kokeilla, jos huvittaa...)

Kun jälki (tai jäljet, jos tekee samalla kertaa useamman suoran) on tehty, haetaan koira suoraan tuoreelle jäljelle. Ainakin jäljestysmotivaatiota tuore jälki kasvattaa. (Jos haluaa harrastaa enemmän, kannattaa toki vaihdella myös jäljen ikää.)

Tässä treenissä aikaa kului 40 minuuttia siitä, kun starttasin autolla n. 1 km päähän metsään ja olin taas takaisin pihassa.

Koira oli tyytyväinen, vaikkei liikuntamäärä ollut kummoisempi.

Hurja lauantai

 Demo: Olin viettämässä vappua Emännän ja ihmispentueen kanssa Moonan ja Ninnin luona. Olimme käyneet torstai-iltana Emännän ja Moonan kanssa rally-tokotreeneissä, vappupäivänä yhdessä lenkillä ja illalla mökillä paistamassa makkaraa. Jo perjantaina lenkillä oli hyvin kuuma ja Emännältä jäi muutama sydämen lyönti välistä, kun Moona kävi nuuskimassa horroksesta herännyttä rantakäärmettä. Kotiin tultuaan hän tokaisi Moonan ihmisille, että Moonan pelottomalla, jopa uhkarohkealla, luonteenlaadulla on pieni ihme, että koira täyttää tiistaina jo 8 vuotta.

Vappupäivänä iloinen kaksikko lenkillä.

Lauantaina emme olleet ehtineet vielä käydä lenkillä, mutta vietimme rauhallista koiran elämää vuoroin sisällä ja ulkona maleksien. Sää oli jälleen hyvin lämmin. Yhtäkkiä havahduin sisältä päivälevoltani ja kuulin, että Moona haukkui kimakasti ulkona. Lähdin tietenkin tarkistamaan asiaa ja olohuoneen ulko-ovikin oli juuri sopivasti raollaan. 

Talon päädyssä oli täysi hässäkkä käynnissä. Kyykäärme oli madellut aidatulle pihalle ja Moona yritti raivoissaan karkottaa talon seinustalle linnoittautunutta tunkeutujaa haukkumalla. Käärme sihisi pää pystyssä, vartalo jouseksi viritettynä. Seurasin hämmästyneenä välikohtausta tietämättä oikein, mitä tehdä. Mielelläni olisin toki auttanut Moonaa ja osallistunut käärmeen karkotukseen, mutta joku tuossa pötkylässä kuitenkin vähän myös puistatti minua ja sai vetäytymään taaemmas.

Samassa Emäntä jo ryntäsikin paikalle. Hän oli herännyt päiväuniltaan, kurkistanut ikkunasta, mitä  tapahtuu ja huomannut Moonan haukkuvan aivan väärään suuntaan eli maata kohti. Hän käski meidät heti pois ja vaikka yritin vielä kurvata käärmeen luokse, ettei se pääsisi pakoon, niin Emännän määräävä ääni pakotti minut siirtymään sisätiloihin. Emäntä hoiteli käärmeen pois pihasta ja tuli sisälle tarkistamaan tilanteen. 

Moona istua kyyhötti sisällä apeana. Minä tutkin nuuskien huolestuneena hänen suupieliään. Hänen kielestään tuli verta eikä hän mielellään antanut edes oman emäntänsä tutkia suutaan. Seisoin suojellen Moonan vieressä. Välillä hän yritti vinkuen raapia kipeää, nyt jo vauhdilla turpoavaa kieltään ja suutaan. Jossain vaiheessa otatellessaan kyyn kanssa Moona oli saanut käärmeeltä pureman. Emäntä yritti hermostuneena ja siitä syystä hieman kovakouraisesti tutkia minua, olinko myös saanut osumia. Loukkaannuin ja pakenin sängyn alle. Emäntä yritti vielä kutsua minua luokseen ja tunnustella suutani, tassujani ja vartaloani, mutta ei löytänyt minusta pistojälkiä. Myös kehonkielen puolesta oli selvää, kumpi meistä oli saanut osumia. Moona vain istui paikallaan edelleen selvästi tuskaisen näköisenä, mutta minä olin edelleen oma itseni. Emännät päättelivät, että olin ollut vain adjutanttina mukana antamassa taustatukea.

Seuraava operaatio oli saada yhteys johonkin eläinlääkäriin, jotta Moona saataisiin hoitoon. Päivystävän eläinlääkärin numero oli tietenkin varattu, mutta ennen kuin lähintä eläinsairaalaa ehdittiin etsiä, soittikin päivystäjä jo takaisin. Päivystykseen oli huomattavasti lyhyempi matka kuin lähimpäänkään sairaalaan, joten meidän Emäntämme päätyi viemään Moonan sinne. Sydän kurkussa hän ajoi koko 40 minuutin matkan toivoen, että Moona selviäisi lääkäriin asti.

Perillä Moona oli onneksi edelleen tilanteeseen nähden hyvissä voimissa. Hän käveli omin jaloin sisälle ja hän pääsi nopeasti tiputukseen. Eläinlääkäri sanoi, ettei hänellä ollut koskaan ollut tällaista päivystysvuoroa. Koko päivän hänen luonaan oli ollut koiria tiputuksessa käärmeen puremien jäljiltä jonoksi asti! Äkisti lämmennyt ilma oli herättänyt kaikki käärmeet kerralla ja sillä oli seurauksensa nelijalkaisten kanssa kohdatessa.

Pari tuntia Moona oli tiputuksessa ja koko sen ajan hän nojasi Emäntään, joka huolehti, että neste pääsi virtaamaan kanyylista suoneen. Moona oli ollut esimerkillinen potilas, joka oli nöyränä antanut lääkärin hoitaa. Vielä pois lähtiessä hän otti mielellään vastaan lääkärin rapsutuksia.

Lapinkoiran naama on siitä erikoinen, että se näyttää turvonneena ja tuskaisenakin aina vähän hymyilevältä.

Lauantai-illan ja sunnuntain ihmiset kuljettivat Moonaa ulkona vain hihnassa ja he tutkivat kaikki Moonan pissat siltä varalta, että ne muuttuisivat väriltään tummiksi. Moona sai kipulääkettä ja hän oli selvästi vaisu. Sunnuntaina hän osoitti vähän jo paranemisen merkkejä, kun hän jaksoi hieman kiinnostua kerjäämisestä ja välillä hän melkein heilutti jo häntäänsä. Kerran hän jopa laiskasti yritti alistaa minua kävelemällä ylitseni, mikä tässä tapauksessa oli ihan hyvä merkki. Sunnuntaina me lähdimme pois, mutta maanantaina Moona oli ilmeisesti ollut taas jo oma itsensä. Tällä hetkellä näyttäisi siis lupaavasti siltä, että hän selviää tästä kamalasta kohtaamisesta. Kyyn purema on vain siitä viheliäinen ja vaarallinen tapaus, että myrkky saattaa vahingoittaa sisäelimiä tavalla, joka selviää vasta päivien päästä. Moonan voinnin seuranta siis jatkuu edelleen. 

Ja tiistaina Moona siis täytti 8 vuotta kaikesta huolimatta, vaikka vähän jännäksi menikin kalkkiviivoilla!

Oikealla Moona 8 vuotta ja vasemmalla Ninni, joka täyttää 17.5. 11 vuotta.

Tervehdys talven keskeltä

 Roni: Täällä ollaan edelleen. Aika käyttäytyy kohdallamme tällä hetkellä tavalla, joka ei mahdollista kovin säännöllistä blogin pitämistä. Se n. 30-45 minuuttia vuorokaudessa, joka Emännällä on antaa meille koirille, on tehty muita asioita kuin päivitetty blogia. 

Tässä kuitenkin itsellekin muistiin joitakin asioita viime postauksen jälkeen. Marras-joulukuussa kävin muutaman kerran fysioterapeutin luona. Ensin sain jumppaohjeita ja sitten hieronnan. Joulukuu tehtiin jumppaa päivittäin ja joitain kertoja viikossa yritetään vieläkin sitä pitää viikko-ohjelmassa mukana.

 Kuntoutus on toiminut hienosti! Jalat ovat alkaneet nousta paremmin ja tasapainotyynyillä seisominen käy jo helposti. Loppuvuodesta ulkoilin lähinnä viereisellä pellolla omasta aloitteestani jäniksenpapanoita noukkien, mutta lumien tultua olen joutunut myöntymään taas tiellä kävelemiseen.

 Yleensä Emännän ei enää tarvitse kantaa minua, jollei ole tosi tosi kylmä, että tassuja alkaa ihan kamalasti paleltaa tai jos niihin tarttuu tosi paljon lunta, niin sitten puhdistaminen on työlästä. (Periaatteen miehenä en pue tossuja. Niitä kokeiltiin, mutta Emäntä totesi lopputuloksen olevan selälle haitallisempi, kuin palelemisen tai lumen tarttumisen. Riehuin hihnassa melkoisesti...) Pisin kävely on ollut 1200 metriä, mutta tavallisempia päiväkävelyitä ovat 500-800 metrin kävelyt. Kipulääkitystä on hieman laskettu maksimiannoksesta, mutta kokonaan sitä ei ole ajettu alas ainakaan vielä. Voi olla, että jatkan lääkityksellä loppuelämän.

Haluatko sinä, Demo lisätä tähän kuulumisiasi?

Demo: No voisin kai minäkin jotain sanoa. Olen päässyt välillä Emännän kanssa kahdestaan lenkille ja se on ollut kivaa. Välillä olen nähnyt Moonaa ja Ninniä. Isi ei ole enää lähtenyt mukaan, kun mestarit pelkäävät, että isommassa laumassa hänelle voisi sattua jotain. Siellä ei myöskään ole niin paljoa mattoja lattioilla kuin meillä. Meillähän isi voi nykyisin kulkea punaista mattoa pitkin melkein joka huoneessa. Vain muutamassa huoneessa on erivärinen matto.

Iltaisin olen saanut välillä tehdä rally-tokoliikkeitä Emännän kanssa. Emäntä yrittää ulkomuistista opetella uusia kylttitehtäviä. Ei varmasti olla siis muistettu kaikkia, mutta jotain pientä mielen virkistystä kuitenkin. Kuten isikin sanoi, niin aika tuntuu olevan aika rajallista nykyisin.

Erikoisin juttu oli varmaan se, että tällä viikolla kävin Emännän mukana töissä kokeilemassa koulukoiran virkaa. Joskus pentunahan olin isin mukana tutustumassa paikkoihin, mutta sen jälkeen oli pari vuotta taukoa. Emäntä mietti, miten pärjään yksin, mutta hyvinhän se meni. Olin elementissäni kaikkien kivojen nuorten keskellä. Aloin ensimmäisenä vinkua, että milloin mennään välitunnille. Jaksoin koko päivän tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa, vaikka toki köllöttelin myös omassa häkissäni välillä. Varmaan menen uudestaankin. Ainakin kaikki oppilaat olivat sitä mieltä, että voisin käydä useamminkin.

Roni: Tässäpä varmaan päällimmäiset täältä meiltä. Voikaa hyvin!

Demolle RTK1

 Demo: Pääsin lauantaina kisaamaan taas rally-tokossa. Tällä kertaa suoritus ei ollut Emännän mielestä ihan niin komea kuin viimeeksi, enemmän sellainen mäyräkoiramainen (paljoa enempää "puuttuvaa yhteistyötä" ei olisi enää radalle mahtunut, kun nuuskin melkein joka kyltillä), mutta joka tapauksessa pisteet riittivät hyväksyttyyn tulokseen ja koulutustunnukseen! Sain siis alokasluokassa 81/100 pistettä ja RTK1:n.

Juhlan kunniaksi oli luonnollisesti kakkua. 

Seuraavan kerran radalla onkin kuulemma siniset kyltit, kun nämä olivat meidän viimeiset kisat vanhoilla rally-tokosäännöillä. Kunhan Emäntä on omaksunut uudet säännöt ja minä uudet tehtävät, niin sitten toivottavasti päästään jatkamaan tämän lajin parissa kisaamista. 

Kisoissa oli tällä kertaa muitakin mäyräkoiria mukana. Yhden mukavan tsirpukan kanssa pääsin vähän tekemään tuttavuutta ja kävelemään yhdessä. Harmi, etten saanut tutustua useampiin kollegoihin. Sitä niin harvoin pääsee koirienilmoille täältä perämetsästä, niin olisi mukava seurustella muiden kanssa, kun kerrankin on paljon koiria paikalla!

Ilta hämärtyi jo, kun meidän kisasuoritus oli ohi.

Isiltä sen verran terveisiä, että hän jaksaa taas kävellä pihahallimme ympäri ja tänä aamuna pistäydyttiin vähän pellonreunassa haistelemassa jäniksenjälkiä. Emäntä vähän tuskailee, kun ei tiedä, mikä määrä liikuntaa on sopivasti, kun mäyräkoirahan on rotu, joka menee tuoretta riistajälkeä, vaikka ilman jalkoja. Hän on yleensä kantanut isin kotiin siinä vaiheessa, kun alkaa näyttää, että takajalkojen askel alkaa haparoida. Joskus matka on lyhyempi ja joskus pidempi.

Die Another Day - Kuolema saa odottaa

 Roni: Stop the press! Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.

5.11.2025

Eilen 5.11.2025 minulle oli varattu aika eutanasialle klo 12.00. Syy, miksi kuitenkin edelleen täällä teille kirjoittelen, on todellinen ihme.

Maanantaina 3.11. Emäntä varasi minulle lopetusajan, kun näytti siltä, että olin jälleen lokakuun puolivälissä, jo neljännen kerran tänä vuonna, tullut kipeäksi ja eläinlääkäri oli arvioinut 22.10., että jos kipuni eivät hellitä, niin hän suosittelee eutanasiaa. Emäntä tarkkaili (kyttäsi) minua päivittäin ja tuli siihen tulokseen, että kyllä minä varmasti olen kamalan kipeä ja on aika päästää minut pois. Vietimme viimeistä viikonloppua yhdessä asianmukaisin menoin eri harrastukset hyvästellen ja sain valtavasti erilaisia herkkuja. Emäntä itki vuolaasti ja äänekkäästi monet kerrat.

5.11.2025

Maanantai-iltana Emäntä avasi keittiössä postipakettia ja kiiruhdin iloisesti, vaikkakin horjuvin jaloin, hänen luokseen jälleen uuden kivan aktiviteetin ja herkkujen toivossa. Emännän järkiratkaisuun tuli särö. Voiko kuolemansairas ja kipeä koira olla niin ilahtunut ja kiinnostunut paketin rapinasta, että viitsii tulla sitä katsomaan? Miksi katse on edelleen niin kirkas ja elämäniloinen, vaikka kaiken järjen mukaan koiran täytyisi olla jo niin kivulias, että jokainen liike koskee? Hän koki jonkinlaisen sisuuntumisen ja päätti, että hän ei noin vain anna koiraansa pois tietämättä varmaksi, että mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

Pitkin vuotta eri eläinlääkäreiden tarjoama vaihtoehto oli magneettikuva. Emäntä ei ollut sitä halunnut ottaa, koska se on ensinnäkin kallis ja lähinkin paikka monen tunnin ajomatkan päässä meiltä, mutta tarkoittaisi myös sitä, että täytyisi olla valmis leikkauttamaan minun selkäni, koska mitä hyötyä olisi vain nähdä kuvasta, että tuossa se vaiva on, ja olla tekemättä mitään, jos sen voisi myös korjata.

Tuossa maanantai-illan hetkessä järkisyyt lensivät kuitenkin romukoppaan. Hän päätti ainakin soittaa seuraavana päivänä eläinsairaalaan, että onko heillä ylipäätään tapana edes kuvata tai leikata tämänikäisiä koiria tällaisella sairaushistorialla. Emäntä oli ottanut jo keskiviikoksi töistä vapaata lopetusaikani vuoksi, joten kun myös lastenhoito järjestyi isovanhempien toimesta, niin hän varasi ajan samalle päivälle, samalle kellonajalle, mutta 3,5 tunnin ajomatkan päähän. Synkkänä hän ajatteli, että kai se olisi sama, missä minut lopetetaan, kunhan hän saisi tietää, että se on oikea ratkaisu.

Koko matkan hän ajatteli, että hän on tyhmä, kun tuhlaa aikaa ja rahaa tällaiseen ja koki myös häpeää siitä, mitä muut ajattelisivat tällaisesta tunteen vallassa tehdystä päätöksestä. Toisaalta hän ajatteli, että koska minulla on vakuutus ja hänellä on mahdollista maksaa kuluista loput, niin eikö töissä käydä ja rahaa säästetä pahanpäivän varalle juuri tällaisia pahoja päiviä varten. Mitä hyötyä on vain hillota rahaa sukanvarressa, jos sitä ei käytä läheistensä hyväksi. Jos tämä reissu voisi pelastaa minun tai hänen elämänsä, niin se olisi sen arvoinen. (Hänestä näet tuntui, että asia jäisi kalvamaan häntä, jos hän ei olisi täysin varma, että on tehnyt oikean päätöksen.) Hänessä oli myös herännyt pähkähullu toivo siitä, että jos minut voisikin vielä pelastaa. Mitään epätoivoista pelastusoperaatiota hän ei matkasta kuitenkaan suunnitellut. Hän päätti, että leikkausta harkittaisiin ainoastaan siinä tapauksessa, että lääkäri voisi antaa todella hyvän ennusteen onnistumiselle ja toipumiselle. Jos syy olisi vaikkapa joku yksittäinen nikamaväli, joka on jäänyt painamaan ja sen vapauttamalla saisin terveyteni takaisin. Suuremmalla todennäköisyydellä hän valmistautui siihen, että selkäni olisi niin sökönä, ettei mitään olisi tehtävissä ja hän ajatteli, että siinä tapauksessa pyytäisi, ettei minua edes herätettäisi enää.

Klinikalla reipas eläinlääkäri kuunteli pitkän ja polveilevan sairaskertomukseni tältä vuodelta. Hän pyysi päästämään minut samalla ulos häkistäni ja kuljeskelin ympäri lääkärin huonetta nurkkia tutkien. Tervehdin lääkäriäkin kohteliaasti ja hän rapsutti minua leuan alta. Hän varmisti, että olenhan kiltti koira ja Emäntä vakuutti, että olen. (En ole koskaan tehnyt väkivaltaa ihmistä kohtaan hampaillani, vaikka olisin ollut kivuissani.) Eläinlääkäri testaili refleksejäni ja tunnusteli selkääni. Emäntä hämmästyi valtavasti, kun eläinlääkäri ilmoitti, ettei hän huomaa koirassa mitään kipuja. Takajalat ovat toki heikot ja askel epävakaa, mutta kipua tuo tila ei aiheuta tällä hetkellä. Magneettikuva päätettiin ottaa.

5.11.2025

Minut rauhoitettiin ja vietiin kuvattavaksi. Reilun tunnin päästä eläinlääkäri kertoi tulokset. Selästäni löytyi neljä välilevytyrää, kaikki lannerangasta. (Näyttelyissä monet tuomarit ovat huomauttaneet, että minulla on luisu lantio.) Tämä sopi yhteen sen kanssa, että lokakuussa alkanut kipuilu oli jo neljäs kerta tänä vuonna. Tuloksen kuuleminen oli järkytys, mutta toi myös selkeyttä ja varmuutta: leikkaushoito ei tulisi kysymykseen. Kaikkia ei voisi edes leikata kerralla eli olisi täytynyt tehdä useampia vaikeita, kivuliaita leikkauksia (ja kalliitakin). Sitten tapahtui se lopullinen ihme. Eläinlääkäri suositteli hoidoksi konservatiivista hoitoa eli kipulääkitystä ja liikunnan rajoittamista. Minun ei tarvitsisi kuitenkaan olla häkkilevossa, vaan voisin olla kotona vapaasti, kunhan en hypi ja pompi huonekaluille tai portaissa, enkä leiki tai riehu ja ulkona kuljen hihnassa. Emäntä on viimeiset 14 viikkoa kantanut minut häkissä sisään ja ulos neljä kertaa päivässä. Sitäkään eläinlääkäri ei katsonut tarpeelliseksi, vaan riittäisi, kun Emäntä kantaisi minut sylissään toki selän vääntymistä varoen. Fysioterapiaa lääkäri suositteli ja sen voisi aloittaa heti. Eutanasiaa eläinlääkäri ei pitänyt aiheellisena. Entisenlaista minusta ei enää saa, mutta hieman rauhallisempaa seniorikoiran elämää saattaisi vielä olla edessä. (Lucy-neitiä ei koskaan tutkittu, mutta hänellä oli todennäköisesti kolme välilevytyrää selässään elämänsä loppuun asti, eikä loppu tullut selän vuoksi vaan sydämen.)

Eilinen ja tämä päivä on sulateltu tätä yllättävää käännettä. Emäntä haluaa kiittää kaikkia teitä, jotka olette tilannettani rukouksin muistaneet. Hänestä tämä oli Taivaan Isän järjestämä ihme. Hän sai sen tiedon ja varmuuden, jota kaipasi ja tietää nyt tehneensä kaiken voitavan hyväkseni ja loppuelämäni on Herran hallussa. Minua ei tarvinnut leikata, mutta minua ei myöskään lopetettu. Hän on jo monet kerrat pysähtynyt katsomaan minua ja ajatellut, että toisissa olosuhteissa minua ei enää tänään olisi. Jos hän olisi kuunnellut omaa ja toisten järkipuhetta, tässä talossa olisi tänään enää yksi koira. Toisaalta jos hän olisi vienyt minut kuvattavaksi jo kesällä, olisi siellä ollut vasta yksi tai kaksi tyrää, jotka ehkä olisi päädytty leikkaamaan ja pian leikkauksesta toipumisen jälkeen olisivat saattaneet tulla tyrät kolme ja neljä, koska ne ilmeisesti olivat myös jo heikentyneitä nikamavälejä. Leikkaushan korjaa vain olemassa olevan vian, ei ennaltaehkäise uusia. Siinä tapauksessa leikkaus olisi ollut hieman turha ja minut olisi saatettu lopettaa, kun olisi todettu, ettei leikkaus auttanutkaan ja koska mitään ei olisi enää tehtävissä. Tämä on tietysti vain jossittelua, mutta tuntuu, että kaikki tapahtui oikeaan aikaan ja juuri meille sopivalla tavalla.

Nyt tärkeintä on tämä hetki. Se, että tänään olen saanut nakkia syödäkseni ja että Emäntä on saanut koiransa takaisin. Emännällä on kännykkä pullollaan jäähyväisvideoita ja "viimeisiä" valokuvia. Hän osti jopa hautakynttilän valmiiksi. Hyvä sureminen meni ehkä vähän hukkaan, mutta toisaalta ehkä juuri suuret tunteet pelastivat minut tällä kertaa.

4.11.2025 Yksi "viimeisistä" kuvista minusta kotipihalla. Tulkoon näitä kuvia kamerarullalle vielä paljon lisää!

Ronin jäähyväiset

 Roni: Aikani alkaa tulla loppuun. Vaikuttaa siltä, että Taivaan Isä tarvitsee taas luokseen yhden hyvän mäyräkoiran.

26.10.2025

Lokakuun puolivälissä Emäntä huomasi omalla tiellä kävellessämme, että jätän taas takajaloilla askelia välistä. Siinä vaiheessa olimme jo muutaman viikon pystyneet käymään enimmillään n. 500 metrin kävelyllä. Muutamana päivänä olin käynyt pihatarhassamme itsekseni ulkoilemassa ja kulkenut takapihalle neljä porrasaskelmaa. Siihen asti edelliset 11 viikkoa Emäntä oli kantanut minut häkissä sisään ja ulos 4 kertaa vuorokaudessa.

31.10.2025 illalla keittiössä vakio kerjuupaikalla jääkaapin vieressä

Niin surullista kuin se onkin, niin selkäni ei yksinkertaisesti enää kestä normaalia koiranelämää. Kesän jälkeen sain vielä jatkoajan, mutta nyt alkavat voimat ehtyä. Kävin eläinlääkärillä, joka arveli, että lepohoidolla saattaisin pärjätä taas muutaman kuukauden, mutta näyttää siltä, että vaiva uusiutuu jatkuvasti. Vain magneettikuva näyttäisi totuuden selästäni, mutta se tarkoittaisi tuntien matkaa kipeänä autossa ja jännitän automatkoja terveenäkin. Leikkauksesta toipuminen olisi kivuliasta ja työlästä sekä myös jonkin verran epävarmaa. Ja nuorta minusta ei enää saisi leikkaamallakaan. Siihen vahvan, nuoren uroksen elämään, jollaisena Emäntä minut muistaa, en palaisi enää millään konstilla. 

19.10.2025

Emännän sydän särkyy jokaisesta horjuvasta askeleestani ja hiljaisesta tärinästäni, joka on ainoa asia, joka minussa paljastaa, että kipuja on. Ilahdun edelleen ulos lähtemisestä, yhdessä tekemisestä ja herkuista. Tervehdin Demoa häntä heiluen, kun käymme yhdessä kävelemässä tai nykyisin yhä useammin istumassa tai makaamassa ulkona. Ilahdun jopa taaperoiden tapaamisesta heidän palatessaan kotiin päiväkodista. Innostun ulkona riistan jäljistä ja kiskon hihnassani, kunnes on paneuduttava maahan huilaamaan, että jaksan jatkaa. Toisinaan en jaksa ja Emäntä hakee häkin ja kantaa minut takaisin sisälle. Kerjään purutikkuja ja herkkuja. Tarjoan rally-tokoliikkeitä, vaikka muutaman istumisen ja maahanmenon jälkeen koko vartaloni tärisee ponnistuksesta. Mieleni on vahva ja haluaisi edelleen vaeltaa metsissä ja uida järvissä. Mieleni voisi yhä jäljestää, noutaa ja tehdä rally-tokoa loputtomiin, mutta kehoni ei kanna enää. 

29.10.2025 aamukävely

Emäntä ei pysty käsittämään, että joudumme eroamaan. Hän ei osaa ajatella maailmaa, jossa minua ei ole. Hän ei haluaisi päästää minusta irti ja samalla hän tietää, ettei pysty pyytämään minua kestämään enää yhtään enempää kipua ja kärsimystä. Hän ymmärtää, ettei elämäni ole enää sellaista, millaiseksi me kumpikin sen haluaisimme. Minä nuolaisen häntä nenästä yhteisymmärryksen merkiksi. On aika päästä vapaaksi tästä maallisesta ruumiista ja matkata toisaalle, jossa saan taas juosta ja leikkiä ilman kipuja ja tavata taas ihanan Lucy-neidin. 1.11.2025 olemme olleet erossa 932 päivää eli 2 v 6 kk 22 päivää.

19.10.2025 

FI KVA-VERI FI JVA NO JVA SE JVA POHJ JVA SALAMANTELIN JÄLJEN JÄTTILÄINEN

Demo jää onneksi Emännälle seuraksi ja katsomaan muutenkin lauman perään. Näiden viimeisten kuukausien aikana ehdin sparrata Demoa vähän oikeaan suuntaan tuossa rally-tokohommassa, kun teimme ratatreenejä vuorotellen, niin hän sai katsoa vähän mallia ja mikäänhän ei tsemppaa paremmin kuin joutua jakamaan ihmisensä huomio. Jos ei treeni meinaa lähteä, niin joutuu katsomaan hetken sivusta ja seuraavalla kierroksella alkaakin homma luistamaan. Uskon, että Emäntä saa hänestä ihan hyvän kisakoiran, jos innostuu vielä kisoissa käymään. Demo on muutenkin kelpo poika, joten en ole lainkaan huolissani, etteikö Emäntä saisi lohtua ja pystyisi jatkamaan elämäänsä. Näinhän tämä on meidän koirien kohdalla, että koskaan ei voi tietää, paljonko yhteistä aikaa on, mutta se on varmaa, että vähemmän sitä on kuin ihmisillä. (Siksi kannattaa tehdä lapsia. He ovat yleensä meitä lemmikkejä pitkäikäisempiä.)

1.11.2025 Roni ja Demo

Olen saanut mielestäni viettää hyvän ja aktiivisen koiran elämän, enkä varmasti tehnyt koskaan mitään puolivillaisesti vaan aina täysillä kaiken, mikä oli mielestäni tekemisen arvoista. Saimme kokea upeita hetkiä ja retkiä Emännän kanssa ja oppia monenlaista yhteisellä taipaleellamme. Ja tärkeintä tietenkin, että saimme jakaa jokapäiväisen arkisen hyvän elämän ja olla toistemme kanssa kaikki nämä vuodet. Olen kiitollinen, että sain omakseni juuri nämä Mestarit ja oman lauman lisäksi vielä jatketun laumamme lapinkoirineen ja heidän ihmisineen. Olen saanut myös paljon ystäviä niin tavallisessa maailmassa kuin some/blogi maailmassakin. On ollut hienoa saada jakaa jotain elämästä kaikkien teidän kanssanne! Voikaa hyvin ja toivottavasti jonakin päivänä vielä tapaamme!

1.11.2025 viimeiset rally-tokotreenit

26.10.2025 Roni 11 v, Ninni 10 v, Demo 3v ja Moona 7 v.