Hei nuohan ovat... eivätkös nuo ole... nehän ovat ulkoiluhousut! Jihuu!
Älä nyt riehu siinä. Sinä olet Roni aina niin hätäinen.
Hätäinen? HÄTÄINEN?! Minä olen nukkunut 10 tunnin yöunet, kuten sinäkin, käynyt aamulla jaloittelemassa vartin aamupissalla ja jatkanut siihen perään 7 tunnin päiväunet pääasiassa Emännän selkää vasten. En ole valittanut, vaikka hän on korissut ja kuolannut rintakarvoilleni. En ole juuri kommentoinut naapureiden liikkeitäkään, että Emäntä saa nukkua rauhassa flunssaansa pois. Että jos hän nyt vihdoin osoittaa uloslähdönmerkkejä ja minä siitä ilahdun, niin minusta se ei ole hätäistä.
Menkää te sitten käymään ulkona. Minä voin vielä vähän oikaista itseäni täällä sängyssä... hei mitä... ei.. EI!
Vielä hetki sitten olin kuiva ja oli ihanan lämmintä ja pehmeää. Miksi piti tulla tänne koirapuistoon, jossa sade valelee selkääni, silmiä pystyy tuskin pitämään auki, kun pisarat lentelevät silmiin ja maa on liian märkä kävellä, saati sitten istua?
Minua ei haittaa! Ihanaa, että saa taas juosta ja hakea frisbeetä. Minä tarvitsen liikuntaa päivittäin, enkä vain kuivina päivinä. Ja äkkiähän turkki taas kuivuu, kun pääsee sisään.
Jos oli viikko sitten viikonloppu liikunnallinen, niin tämä oli sitten täysin vastakohta. Oltiin kyllä Ninnin ja Roosa-tädin luona ja torstai-iltana päästiin rally-tokotreeneihin ja perjantaina heidän emäntänsä kanssa puolukanvarpujen keruuretkelle, mutta omia Mestareita ei nähty kuin vilaukselta silloin tällöin. Oli kuulemma jotkut juhlat, joita ensin valmisteltiin ja sitten juhlittiin. Kehuivat vielä mukavaa olleen. Ei ollut oikein meidän mieleen sellaiset juhlat, joihin koiria ei ollut kutsuttu.
Paitsi sunnuntai. Se oli oikein mainio päivä, kun tuli vieraita ja oli paljon ihmisiä ja loputtomasti ruokaa. Tosin ei meille. Mutta toiveikkaana seurattiin jokaista askelta, josko kuitenkin joltakulta olisi jotain lipsahtanut maahan.
Tänään on sitten palattu normaaliin arkeen ja työpäivän jälkeen Parempi Mestari yritti hyvitellä viikonlopun mitääntekemättömyyttä pienillä harjoituksilla.
Mustalle alamaiselle Parempi Mestari yritti opettaa vesiriistakokeen osa-alueita. Kokonaisen linnun noutaminen ja kantaminen ei oikein toiminut, niin treenissä otettiin askel taaksepäin. Musta alamainen harjoittelee nyt kantamaan ja noutamaan (itsetehtyä) dummya, jossa on kiinni siipi. Kun se alkaa sujua, niin leluun tulee lisää linnun osia. Nythän tässä on koko pitkä talvi aikaa kantaa sulka kerrallaan enemmän lintua ennen kuin kesä ja uimakausi (ja koekausi) alkaa taas. Ei se taida ihan kunnossa olla se uimispuolikaan, mutta onhan Mustalla alamaisella loppuelämä aikaa opetella. Ainut toimiva asia oikeastaan on, että Musta alamainen menee veteen ja tuo linnun suussaan rantaan. Toki se on 100 % enemmän kuin mihin minä vaikka suostuisin... Itsehän vain nuuskin lintua ja senkin teen hyvin pikaisesti ja kaukaa.
Kun lelu meni välillä jäähylle koirapuiston aidan ulkopuolelle ja Musta alamainen jäi portille vahtimaan, ettei se häviä, kokeiltiin me Paremman Mestarin kanssa, kuinka sujuisi pallopaimennuksen alkeet vuosien takaa. Silloin joskus kauan kauan sitten ennen Mustan alamaisen saapumista Parempi Mestari oli lukenut lehdestä pallopaimennuksesta ja jutussa oli kehuttu, miten laji sopii kaikille koirille rotuun katsomatta. Ilman mitään kurssia tai opetusvideoita ei kovin pitkälle päästy tässä jännittävässä ja aivoja aktivoivassa lajissa, mutta sen verran, että minä osaan käskystä tökätä palloa ja jos minut laittaa valmiiksi pallon taakse, niin saatan saada sen ihmistä kohti. Vielä oli temppu muistissa!
Tämä on meidän hätävaralajimme ja viimeinen oljenkorsi, että jos mitkään mejäilyt, rally-tokoilut ja vesiriistailut eivät onnistu, niin sitten omistamme elämämme pallon tökkimiselle.
Tai rapsuteltavana olemiselle! Tänään saatiin vihdoin viime vuoden kiitospussit kaverikoirailusta. Oltiin tosi ilahtuneita ja vähän yllättyneitäkin, kun luultiin, että sponsori oli luopunut kiitospusseista, mutta niin vain saatiin kumpikin pussillinen herkkuja.
Eilen käytiin pitkästä aikaa (ehkä vuoden tauon jälkeen?) yhdellä lähellä olevalla metsäpolulla. Kotipihasta kotipihaan matkaa olisi kertynyt 10 kilometriä, mutta Emäntä halusi säästää jalkoja (meidänkö vai omiaan?) asfalttimarssilta ja mentiin autolla metsän reunaan.
Joskus on saatu nauttia vähän vapaudestakin tuolla polulla, mutta nyt kuului heti alkumatkasta jonkun kollegan iloinen ajohaukku ja Emännälle tuli mieleen, että täällä päin saattoi olla tänä viikonloppuna jotkut ajokokeetkin. Me ei yleensä lähdetä oma-aloitteisesti riistaa etsimään, mutta jos joku kaveri olisi laittanut riistan jo valmiiksi liikkeeseen ja vähän näyttäisi edellä mallia, niin kai tuota saattaisi vähän ajuemetsästystä kokeillakin. Meidän oli siis tyytyminen flexin 7 metrin vapauteen.
Kuka kiskaisi hihnasta!
Toisinaan sekään ei meinannut riittää...
Kun saavuttiin polun synkimpään osuuteen, Emäntä alkoi muistaa, miksei olla käyty täällä pitkiin aikoihin. Polku kulkee sellaisessa synkässä solassa ja kummallekaan puolelle ei näe edes mäenrinteille kunnolla. Kerran pienenä tyttönä minä seurasin täällä todella kiinnostuneena hihna kireänä hauskoja eläimen jälkiä, jotka Emäntä eräästä märästä painaumasta tunnisti karhun jäljiksi.
Emäntää alkoi pelottaa.
On pehmeännäköistä sammalta. Tuolla varmaan karhukin tykkäisi kelliä.
Tilannetta ei oikein auttanut se, että mekin alettiin juuri samoihin aikoihin säpsähtelemään ja pälyilemään ympärillemme huolestuneina. Emäntä yritti siinä sitten vain reippaana jutella meille isolla äänellä mukavia, kun hän ei kehtaa myöntää, että pelkää joskus metsässä. Hän kun on virallisesti sitä mieltä, että metsässä on turvallisempaa kuin vaikkapa isossa kaupungissa.
Metsäetappi päättyi kuitenkin aikanaan suon reunaan ja saatiin nauttia vielä muutamista auringonsäteistä.
Meidän takaa tuli iloisesti rupattelevia juoksijoita ja heidän jäljessään ei jännittänyt enää kulkea, kun kaikki elävä oli varmasti kaikonnut jo heidän menonsa kuullessaan.
Vähän alkoi kyllä se kameran kanssa tihrustelu jo kyllästyttää ja pienen vihjailevan vinkumisen ja paikallaan rapsuttelun sekä haukottelun myötä Emäntä ymmärsi pakata aparaatin reppuunsa ja saatiin taas laittaa tassua toisen eteen.
Kilometrejä kertyi lopulta 7, kun autolle asti päästiin. Vähän harmitti, ettei sitten nähty kuitenkaan sitä ajurikaveria eikä riistakaan näyttäytynyt. Emäntä tuntui olevan siitä vähän tyytyväinenkin.
Tänään oli hauska huomata, että aamupäivällä Emäntä kaiveli metsäpöksynsä ja lippalakkinsa uudestaan kaapista! Tänään käytiin toisella suunnalla metsäpolulla, jota on sattumalta tässä syyskuussa tallattu jo useampaan otteeseen.
Tämä toinen polku kulkee enemmän vesistöisissä maisemissa. (Ja vieressä kulkee koko ajan melko vilkkaasti liikennöity maantie, niin karhuista ei ole pelkoa. Tai no... pelkoa ja pelkoa. Viime syksynä karhu kävi kylän keskustassa pesiskentän reunassa tepastelemassa, että voihan niitä olla missä vain.)
Emäntä vähän sadatteli tyhmyyttään, että oli jättänyt kameran nyt pois, kun aamupäivän aurinko olisi kullannut ruskaista maisemaa, mutta meitä ei haitannut, että lenkki eteni kerrankin joutuisasti. Muutama kännykkäräpsy oli kuitenkin pakko ottaa. Ei alistuttu katsomaan kameraan ilman palkkaa.
Liukkaimmilla kallioilla saatiin kulkea irti hihnoista, kun Emäntä pelkäsi, että oltaisiin nykäisty hänet kumoon. Muutamat ilohepulit saatiin siis kirmata. Emäntä oli hyvillään nähdessään minun vielä paluumatkallakin juoksevan kalliorinteitä ylös ja alas kevyesti ja hallitusti. Tämän päivän lenkille tuli mittaa 10 kilometriä. Ei siis liene epäilystäkään, ettenkö minä Queen Lucy I olisi taas hyvässä kunnossa!
Mitä se sanoo?
Emäntä haluaisi, että lisättäisiin tähän, että se kävi tänään myös ilman mäyräkoiria 7 kilometrin juoksulenkillä.
Ilman mäyräkoiria?! Eihän sitä silloin lasketa!
Ei minustakaan.
Sehän on ihan huijaamista jättää koirat kotiin ja mennä yksin lenkille. Siinähän saattaa ihminen kiskoa itsensä ihan loppuun, jos ei mukana ole mäyräkoiraa huolehtimassa vauhdista.
Joo ei laiteta siitä mitään tähän loppuun. Ilman mäyräkoiria kuljettuja kilometrejä ei lasketa. Hei mutta sen voisi mainita, että minun enoni (Salamantelin Eddie Express) oli tänä viikonloppuna mejän SM-kisoissa! Lauantain karsinnoista (18 koirakkoa) hän pääsi finaaliin asti. Katseltiin vähän menneiden vuosien tuloksia, eikä siellä näyttänyt kovin montaa pitkäkarvaista mäyräkoiraa historian saatossa finaalissa olleen. Aivan mahtava suoritus siis! Valitettavasti riista taisi sotkea hänen finaalisuoritustaan ja hän ei saanut tulosta eli oli finaalin 7. eli viimeinen, mutta minä olen hänestä kuitenkin ylpeä! Täällä sisarenpoika voi moisesta urotyöstä vain haaveilla...
Tässä tekstissä esittelemme jarruttelun hyötyjä ja käymme läpi keskeisimpiä lenkillä jarruttelun syitä. Nostamme esiin myös kootusti joitakin tärkeimpiä jarrutustapoja.
Ihmiset, nuo lyhytsäärisinäkin pitkäjalkaiset honkkelit, ovat aina kiiruhtamassa paikasta toiseen. Tuskin on päästy lenkille, kun jo pitäisi kiirehtiä takaisin kotiin. Mäyräkoiran maailma etenee usein hyvin toisenlaisissa sykleissä. Onko lenkille välttämätöntä lähteä juuri nyt? Onko tämä tänään järkevin reittivalinta? Ketä muita täällä on liikkeellä?
Oletko aivan varma, että nyt on hyvä hetki lähteä? Näyttää hieman kostealta minusta...
Lenkillä jarruttamisen hyödyt ovat kiistattomat. Tärkein yksittäinen syy on tietenkin haisteleminen. Hajuihin ei voi syventyä kunnolla ohi juostessa, vaan on pysähdyttävä ottamaan selvää, ketä muita on liikkeellä. Ovela mäyräkoira jarruttaa jo ennakoiden, mutta tehokas on myös juuri tuoksujen sinfonian kohdalla tapahtuva voimakas jarrutus.
Haistelemisen lisäksi on tärkeää antaa aikaa kuulohavainnoille ja näköhavainnon yhteydessä on paras pysähtyä odottamaan kanssakulkijoita, olkoot he kuinka pitkän suoran päässä hyvänsä ja liikkuivatpa kuinka hitaasti tahansa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun on ilahdutettu jotakuta rollaattorilla liikkuvaa, kun on jääty odottamaan ja katsomaan, kuka sieltä tulee.
Toisaalta varovainen pitää aina olla ja minkä tahansa epäilyttävän tai arveluttavan asian yhteydessä on paikallaan pysähtyä tuumailemaan. Varovainen kannattaa olla esimerkiksi tuulessa irrallaan riehuvien muovikassien kanssa tai toisaalta lenkkipolun varteen yllättäen ilmestynyt tiiliskivi on myös hidastamisen arvoinen ylläri.
Hihnassa jarruttelun haittapuolena kuulee usein mainittavan niskojen rasittumisen ja sen, että se voi aiheuttaa niska-hartia-jäykkyyttä. Näin varmasti onkin ja varsinkin tällaisilla pantakaulaisilla, kuten me, mutta toisaalta ahkeran harjoittelun tuloksena ulkoiluttaja on mahdollista ehdollistaa kiristyvään hihnaan niin hyvin, että hän automaattisesti pysähtyy ja joustaa, kun jarrutus tulee. Sopivan mallisia valjaita ei ole meille oikein löytynyt ja toisaalta ulkoiluttajamme mielestä meitä on mahdotonta saada liikkumaan, kun jarruttelemme valjaissa. Sen sijaan vaihdoimme viime kesänä leveämpiin ja pehmustetumpiin pantoihin.
Jarrutustapoja
1. Lukkojarrutus: Tehokas perusjarrutus, jossa kaikki neljä tassua pysähtyvät yhtäaikaisesti kesken liikkeen. Painopiste on syytä painaa mahdollisimman alas. Etutassut ja hartiat joustavat, pää on suorana. Tässä jarrutuksessa on mahdollista myös saavuttaa vapaus, jos panta on löysällä tai ulkoiluttajan ote hihnasta on löperö. Yllättävin lukkojarrutus on yhdellä kertaa tehtynä, mutta sitä voi myös pohjustaa etuhidastelulla, jolloin tassujen liikettä hidastetaan huomattavasti normaalivauhdista ennen pysähdystä.
2. Haluan vielä haistella -jarrutus: Tässä jarrutuksessa koko vartalo tekee töitä, että kirsu pysyy paikallaan siinä kohdassa, jossa kiinnostava haju on. Usein vartalo on kääntynyt hieman sivuttain ja painoa yritetään viedä jommallekummalle etujalalle. Vahvat kaulalihakset ovat etu tässä jarrutuksessa. Tässä jarrutuksessa oveluudesta on hyötyä, koska voi olla järkevää yrittää kiskoa kiinnostavan hajun lähestyessä hieman kauemmas, kuin missä haju todellisuudessa on, koska silloin voit antaa hihnassa hieman periksi ja kirsusi ohjautuu juuri suoraan hajun päälle!
3. Leikkaava jarrutus: Tässä hidastava liike syntyy viistoudesta. Ulkoiluttaja ei voi moittia, koska koira ei ole pysähtynyt, mutta matka ei etene, koska koira on sivuttaisliikkeessä pyörätien reunalta toiselle. Tämä on oikeastaan eräs haluan vielä haistella -jarrutuksen sovellus, koska joskus kiinnostavaa haisteltavaa voi olla tien toisella puolella.
4. Kunhan tässä juntturoin -jarrutus: Tämä on yleinen jarrutus muiden kuin hajuaistimusten yhteydessä. Kun mäyräkoira kuulee tai näkee jotain tai käyttää mäyräkoira-aistiaan (eli luulee kuulevansa tai näkevänsä jotain), alkaa jarrutus, jossa vartalo muuttuu löysäksi ja painuu kasaan samalla, kun pää kääntyy alaviistoon. Koira saattaa vielä edetä joitakin hidastettuja askeleita, kunnes pysähtyy kokonaan. Tätä jarrutusta on mahdollista jatkaa pitkiäkin matkoja ja äärimmilleen vietynä koira saattaa lopulta maata kokonaan maassa.
Seuraavat jarrutukset ovat mahdollisia, jos mukana on lajitoveri:
5. Aurajarrutus: Tässä jarrutuksessa kaksi koiraa pysähtyy yhtä aikaa auramuodostelmaan. Vino rintamasuunta ulkoiluttajan kulkusuuntaan nähden pysäyttää vauhdin tehokkaasti, eikä liikkeelle lähdetä tuosta noin vain, koska koirat sotkeentuvat helposti toisiinsa hihnoista vedettäessä.
6. Blokkaus: Tehokkain jarrutus. Toinen koira tulee kylki edellä toisen koiran eteen ja muodostaa barrikaadin, jonka takana toinen suorittaa lukkojarrutuksen. Tätä muodostelmaa on lähes mahdoton purkaa, koska etummainen koira on poikittain liike-energian suuntaan nähden ja takana oleva koira törmää ja sotkeutuu etummaiseen, jos sitä yrittää vetää väkisin liikkeelle.
Videomateriaalia lenkillä jarruttelusta:
Jarruttamisen syyt ja tavat ovat siis moninaiset, mutta yhteistä jarruttamiselle on aina periksiantamaton halu saavuttaa jotain, joka on juuri hihnanmitan ulkopuolella (tai ajautumassa ulkopuolelle). Jarruttelemalla voi lenkistä saada irti paljon enemmän kuin vain läpi juoksemalla. Maailma avartuu, kun pysähdyt sitä tutkimaan!
Vuosi sitten näyttelykesämme päättyi toiveikkaisiin tunnelmiin. Vaikka Emäntä päätti, että halvauksesta toipuvan Lucy-neidin näyttelyt on näytelty, sain minä kuitenkin kauden viimeisestä näyttelystä hyvät arvostelut, sain ERI:n ja SA:n eli olin sertinarvoinen ja lopulta olin paras uros -kehän toinen ja sain vara-sertin. Silloin tuntui, että nythän tämä näyttelyelämä aukeaa, mutta se olikin jo samalla koko näyttelyelämän tähtihetki. Tänä vuonna olen saanut viidestä näyttelystä kolme EH:ta (laatuarvostelu erittäin hyvä) ja kaksi ERI:ä (erinomainen), mutten ole kummallakaan kerralla yltänyt SA:han asti. Viime vuonna vielä näytti, että hyvän menestykseni tiellä on arastelu kehässä ja ehkä hieman Emännän ammattiinkin liittyen hän tuumasi vain, että harjoittelullahan tästä selvitään. Hänen elämänfilosofiansa mukaan kaikkea on mahdollista oppia, kun vain harjoittelee tarpeeksi. Mikään treeni ei saa kuitenkaan kuritonta turkkia asettumaan, liian vaaleita silmiä tummumaan, eikä uudenlaisen ravin opettelu tunnu mahdolliselta (eikä ehkä vaivanarvoiselta, jos siihen hyvä treeni olisi olemassakin). Tunnelma eilen näyttelystä kotiin palatessa oli aika synkkä. Tähänkin harrastukseen on vuosien mittaan panostettu paljon aikaa ja rahaa, mutta olisiko nyt aika lopettaa ja myöntää, että tähän meistä ei ollut. Minusta näyttelyissä käymisen lopettaminen kuulostaa tietenkin mahtavalta, koska en ole niistä niin kovasti perustanut alunperinkään. Keskityn ilomielin rally-tokoon ja mejäilyyn ja voinhan niitä Kaverikoira-keikkojakin silloin tällöin tehdä, jos ihmiset niin kovasti tahtovat minut tavata. Mitä tästä neljä vuotta kestäneestä näyttelyvaiheesta sitten opittiin? Ensimmäinen ajatus oli, että kaikki on ollut turhaa, mutta onhan kuitenkin puuhailtu yhdessä, harjoiteltu kontaktia, sosiaalistuttu vieraisiin ihmisiin ja koiriin, totuttu uusiin paikkoihin ja ehkä turkinhoitokin on ollut säntillisempää, kun ulkonäöllä on ollut merkitystä. Saatiin myös kokea kehittymistä, kun EH:t vaihtuivat ERI-arvosanoihin ja kumpikin sai myös SA:n. Onnistumisen kokemus on mahtava. Toisaalta tämä on opettanut meille myös nöyryyttä. Jos nyt tyylillemme uskollisesti vaatimattomaan tapaan todetaan, että olemmehan me myös onnistuneet aika monessa asiassa, niin tämä on palauttanut tassut maan pinnalle. Johan sitä oltaisiin vallan ylpistytty, jos oltaisiin näyttelyissäkin oltu niitä, jotka ihan vain lähti ekaa kertaa kokeilemaan ja päivän päätteeksi koira on ROP (rotunsa paras). Aidosti on iloittu heidän puolesta, jotka ovat täydellisesti onnistuneet, mutta olisihan se ollut joskus mukava kokea itsekin. Ilmeisesti tähän lopetuspäätökseen sisälty siksi myös pikkupränttiä, jossa todetaan, että oikeudet muutoksiin pidätetään, koska jos sattuisi huvittamaan joskus kun joku kiva pikkunäyttely olisi jossain lähellä, niin saatettaisiin sitä ehkä vielä vanhoja hyviä aikoja muistellaksemme pyörähtää jossain kehässä, mutta mitään suunnitelmia ei tältä saralta enää tehdä. No sitten viikonlopun hauskempaan antiin! Lucy-neidille nimittäin nöyryyttä opetti tänä viikonloppuna Freddie-herra. Täytyy sanoa, että Freddie-herran käytös sai minut ihailemaan häntä entisestään. En ole koskaan Roosa-tätiä lukuunottamatta nähnyt kenenkään uskaltaneen kajota Lucy-neidin niskavilloihin hampaineen! Voitte kuvitella, että Lucy-neidin oli aika vaikea käsittää tapahtunutta itsekään.
Pieni suuri Freddie
Me olimme siis kylässä Urhon ja Freddien luona. He ovat pienoismäyräkoiria ja minä opin jo viime vuonna, että heitä on syytä kunnioittaa koosta huolimatta. Urho-herra yritti liehitellä Lucy-neitiä ja sai satikutia kuten asiaan kuuluukin, mutta Freddie-herra ei ollut lukenut koirien kultaista käytöskirjaa tai sitten hän seurasi jotain aivan omaa koodistoaan. Hän näytti Lucy-neidille hampaita. Lucy-neiti kavahti takajaloilleen (kuvainnollisesti), otti haasteen vastaan ja röyhisti rintaansa sekä nosti häntänsä pystyyn: "Minulleko sinä näytät hampaitasi, senkin moukka! Ettäs kehtaat!" Ja siinä silmänräpäyksessä se tapahtui! Freddie oli pikkuhampaineen Lucy-neidin korvan juuressa kiinni. Minä ja Urho katselimme hölmistyneinä vieressä. Tilanne oli hyvin outo. Urho tiesi, että hänen pitäisi auttaa alempaa laumatoveriaan, muttei voinut käydä kiinni tyttöön. Minä taas tiesin, että minun olisi puolustettava neitoa hädässä, mutta en olisi halunnut satuttaa itseäni ylempiarvoisia ja vanhempia herrasmiehiä. Onneksi Emäntä ratkaisi pulmallisen tilanteen, kun me vielä rauhassa mittailimme Urhon kanssa toisiamme. Hän kutsui minut etemmäs ja aivan kuin joulu olisi tullut tänä vuonna etuajassa: hän torui Lucy-neitiä huonosta käytöksestä. Kuinka kaksi niin hauskaa asiaa voikin tapahtua samana päivänä ja lähes yhtä aikaa! Lucy-neiti sai pojalta köniinsä ja Emäntä vielä moitti häntä siitä. Ei haitannut yhtään, että vähän myöhemmin Freddie köhi myös minusta irronnutta karvatuppoa suustaan. Minä en ollut pikku irvistelystä ja näykkäämisestä millänikään.
Freddie, Lucy, Urho, Roni
Me laumauduimme kuitenkin hyvin nopeasti. Lucy-neiti ja Freddie-herrakin sopivat erimielisyytensä, koska heillä oli vahva yhteinen intressi saada nukkua mahdollisimman lähellä ihmistä saman peiton alla. Lucy-neiti hyppäsi kuitenkin sohvalle aina hyvin varovasti ja Freddietä kunnioittaen.
Punaiset mäyräkoirat
Mustat mäyräkoirat
Kerää koko sarja!
Roni ja Urho
Freddie ja Roni
Emäntä oli oikein ylpeä minusta, kun minä tulin toisten urosten kanssa niin hyvin toimeen.
Ennen kotiinlähtöä kävimme vielä yhdessä koirapuistossa. Minä juoksentelin vähän poikien kanssa, mutta lähinnä vahdittiin ohikulkijoita porukalla. Niitä tuntui tuolla pääkaupunkiseudulla riittävän.
Emäntä on sairastunut keskivaikeaan aikuisiän marjamaniaan. Niinpä kun hän eilen kävelyllä näki paikan, jossa kasvoi valtavasti puolukoita, oli hänen tänään päästävä niitä keräämään. Käypähoitosuositus marjamaniaan on marjastus niin kauan, että hartiat ovat jumissa, selkään särkee ja jaloista lähtee tunto. Marjamania ei ole yleensä vaarallinen, mutta toisinaan varsinkin lähipiirille hieman kiusallinen vaiva.
Ensin käytimme Mustan alamaisen kanssa tilanteen hyödyksi ja tutustuimme tähän punamarjaan, mutta jonkin ajan päästä alkoi marjojen syöminen pitkästyttää. Nähtäväksi jää, onko runsas puolukan syöminen mäyräkoiran ruuansulatukselle uhka vai mahdollisuus...
Teimme hieman kaivauksia aikamme kuluksi ja Musta alamainen kävi mäen päällä katsomassa, ettei mikään uhkaa meitä siltä suunnalta, mutta sitten vain kävimme rinteeseen poteroihimme valvomaan turvallisuutta. Hyvin oli turvallista loppuun saakka.
Eilen Ninni ja Roosa-täti kävivät emäntineen kylässä. Kävimme kävelemässä tuolla samalla polulla, jossa tuo puolukkapaikkakin oli. Matkalla koettiin eräs jännittävä hetki, kun huomasimme jo kauempaa, että järvellä uiskentelee joutsenpariskunta. Mitä kauempaa ei erottanut, oli se, että kolme niiden poikasta oli rantametsässä kenties marjoja syömässä. Roosa-täti ja Ninni menivät edeltä ja me mäykyt perässä. Emäntä ei ensin käsittänyt, mitä hän näki, kun metsässä alkoi kuhista. Ensin hän säikähti meidän törmänneen kauriisiin tai jäniksiin tai toisiin koiriin, ja kun hän tajusi, että ne olivat joutsenia, pelkäsi hän minun yrittävän uida perässä, jolloin uros voisi antaa minulle oikein isän kädestä. Mitään ei kuitenkaan sattunut. Joutsenet uivat kaakattaen pois ja me tulimme lopulta pyynnöistä luokse.
Lucy ja Ninni
Muuten lenkki oli tasaista jolkottelua vesisateessa, paitsi milloin vähän pistettiin Ninnin kanssa painiksi.
Meidän kylänraitti on myllätty aivan kerta kaikkiaan ympäri. Tässä jo muutaman viikon ajan on päästy aina aamulenkeillä seuraamaan tietyön edistymistä.
Meitä maansiirronasiantuntijoita on etenkin kiinnostanut tuo kaivuutyö, mutta Emäntä ei ole päästänyt meitä kovin liki tuota kaivuria. Hänen mielestään siinä saa olla kaivurinkuljettaja jo muutenkin tarkkana kuin ripulissa pierressä, kun poistaa maata vesi- ja viemäriputkien ympäriltä, että siihen ei kuulemma tarvita arvostelevaa mäyräkoiran kuonoa alle 100 senttimetrin päähän.
Olisi vain hauska päästä tutkimaan, mitä sieltä asfaltin alta löytyy ja mistä se uusi sora on peräisin!
Männä viikolla lähetimme myös vihdoin erään vahingonkorvauskirjeen. Sattui nimittäin kauan kauan sitten (tarkalleen ottaen helmikuussa 2016), että Remu-herran hiirilelu saattoi hieman kokea väkivaltaisen lopun meidän leikeissämme. Asia ei ollut niinkään unohtunut, vaan lähinnä se vain muistui mieleen väärissä paikoissa eikä esim. koskaan silloin, kun Emäntä oli kaupassa. Nyt kuitenkin aika ja paikka muistamiselle olivat oikeat ja korvaava lelu löytyi. Vastaustekstarikin saapui jo ja ilmeisesti Remu-herra oli ilahtunut uudesta lelusta. (Herkkupussin kuvassa oli sattumalta juuri Remu-herran rotuinen koira.)
Viikonloppuna kävimme pitämässä hauskaa mätsäreissä. Uskomaton juttu, mutta saimme molemmat punaiset nauhat eli kun alkukehissä esiinnytään pareittain, niin voitimme kumpikin oman parimme (niin sanotusti)... Yleensä vähintään toinen on saanut sinisen nauhan eli hävinnyt omalle parilleen. Sikäli sillä ei ole väliä, koska kummankin nauhan saaneiden joukosta loppukehissä sijoitetaan neljä parasta. Lucy-neiti oli jopa niin innoissaan siitä, että pääsi pitkästä aikaa esiintymään, että kun kehässä olisi pitänyt kiertää ympyrä Emännän vieressä, niin Lucy-neiti osoitti tietävänsä jo, mitä kehässä tehdään, otti ohjat omiin tassuihinsa ja kiersi ympyrän niin, että Emäntä joutuikin tulemaan hänen perässään eikä toisin päin. Tuomariakin hieman nauratti, mutta hyvä suoritus se silti oli. Loppukehässä tuli tietenkin ongelma eteen, kun Emäntä ei voinut esittää meitä kahta yhtä aikaa. Onneksi eräs mäyräkoiratuttu tuli apuun ja esitti Lucy-neidin. Hän ei kuitenkaan sijoittunut tällä kertaa, kun ei suostunut seisomaan kunnolla vieraan ihmisen kanssa. Minä olin punaisten neljäs. Sain palkinnoksi herkkuja ja uuden kupin, joka tosin meni Lucy-neidille, koska se on jonkinlainen "puuhakuppi".
Aivan typerä keksintö! Pohjassa on jotain kohokuvioita ja saman ruoka-annoksen syömiseen tuosta kupista kuluu tupla-aika tavalliseen kuppiin verrattuna, kun nappuloita joutuu ajelemaan kielellä takaa pitkin kupin pohjaa. Minä en ehdi enää juuri ollenkaan rosvoamaan Mustan alamaisen kupista nappuloita, kun omani tyhjentämisessä kestää niin kauan!
Tällä viikolla on tehty aika kivoja lenkkejä. Käytiin pitkästä aikaa mm. pururadalla.
Tällä kertaa kokeiltiin sellaista järjestelyä, että Musta alamainen kulki lyhyessä hihnassa ja minä vapaana. Ongelmanahan on vähän ollut pururadalla se, että me niin kamalasti innostumme sinne mennessämme tai viimeistään sieltä lähtiessämme, että vaikka olisimme molemmat hihnoissa, niin onnistumme hyppimään toisiamme vasten ja jo useamman kerran minua on siinä rytäkässä sattunut niin, että Emäntä on joutunut kantamaan minut kotiin. Järjestely toimi hyvin siihen asti, kunnes metsästä kuului kova rysähdys ja minä meinasin ottaa hatkat.
Lucy-neiti on paraskin metsäkoira... Hänet piti laittaa kiinni, ettei hän olisi karannut pois metsästä!
Tänään käytiin eräällä merkityllä polkureitillä Emännän ja hänen työkavereidensa kanssa. Meistä oli niin kivaa kulkea yhdessä porukalla, että meinattiin sotkeutua toisten jalkoihin tuon tuostakin! Vajaan 10 kilometrin lenkki sujahti aivan huomaamatta, kun kiipeiltiin ylös ja alas ja syöksyttiin toisten perässä polun mutkiin, kun ensin oli sotkeuduttu puihin ja pusikoihin ja jääty jälkeen.
Emäntä oli hieman varautunut kantamaan minua välillä tai ensin hän jopa harkitsi jättävänsä minut kotiin, mutta niin vain todistin, ettei minua heikota yhtään, jos motivaatio on kohdallaan!
