maanantai 19. kesäkuuta 2017

Maalaisloman loput kuulumiset ja kauan odotettu comeback


Onko kaikki kunnossa, Ninniseni?

Ole sinä vain siellä pesässä, minä vartioin tässä ulkopuolella.
 Siinä kestikin koko viikon, että Ninnin ja Roosa-tädin ihmiset löysivät takaisin kotiinsa! Meillä oli kuitenkin oikein mukava viikko.

Maanantaina Ninnin synnyttämisen aika koitti, tai ainakin hän luuli niin, ja hän ei suostunut nousemaan koiranpedistään aamupissalle. Emäntä nosti hänet väkisin ulos ja hän suunnisti pihalla toiseen koirankoppiin ja teki sinne heiniin pesän tuleville "pennuilleen". Roni oli vastuullinen isä ja vartioi perhettään kopin ulkopuolella (tai sitten Ninni ei päästänyt häntä sisälle). Tätä kotileikkiä jatkui jonkun aikaa, kunnes molemmat kyllästyivät ja Ninni huomasi, ettei hänestä tullutkaan äitiä.

Minä voin auttaa pihan vartioinnissa, Roosa-täti!
"En minä tarvitse apua. Minä olen vartioinut tätä pihaa ansioituneesti yksin jo 8 vuotta."
No minä olen tässä lähettyvillä kuitenkin, jos tarvitset minua. Huomaahan neljä korvaa aina enemmän asioita kuin vain kaksi.
"Hmm... Minusta nuo sinun läppäkorvasi kuulevat välillä ihan omiaan. Ei täällä ole tarkoitus jokaiselle tuulenhenkäykselle haukkua."
Yhtenä päivänä Emäntä innostui kokeilemaan grillaamista. Oli se vaikeannäköistä aluksi, mutta jotain kärventyneitä lihapaloja sieltä grillistä lopulta tuli.

Tuleekohan tuosta mitään... Minä olisin voinut ottaa piffini raakana...
 Torstaina käytiin koiraharrastamassa kolmen koiran voimin. Emäntä otti Ninnin mukaan näyttely- ja rally-tokotreenihin. Näyttelytreeneissä Ninni kävi aina pitkäkseen, kun mitään erityistä ei tapahtunut, mutta kyllä hän käskystä malttoi seistäkin.

Rally-tokosta Ninni innostui niin, että itselleen epätyypilliseen tapaan jopa vinkui vuoroaan odottaessaan! Radalla hän töpötteli oikein mallikkaasti Emännän kanssa.


Viikolla käytiin myös useampaan otteeseen mökillä saunomassa tai vain päiväkävelyllä Ronin uimista ja vedestä noutamista treenaamassa. Mäyräkoirille ja metsästysterriereille on olemassa oma vesiriistakokeensa, jota Emännän tekisi mieli kokeilla Ronin kanssa. Hieman yllättäen myös Ninni innostui tästä lajista suunnattomasti. Ei hän itse suostunut uimaan, mutta hän kannusti Ronia kiivaasti rannalta.



Taasko sinä syöt jotain? Kuinka voi olla mahdollista, että meillä koirilla on vain kaksi ruoka-aikaa päivässä, mutta sinulla tuntuu olevan kaksitoista!

Minäkin näin. Jotain hän taas sujautti suuhunsa kaapista.
 Päivät sujuivat leppoisasti kaikenlaista pientä puuhaillessa ja sunnuntaina koitti vihdoin se ihmeellinen päivä, kun minä pääsin taas mejä-kokeisiin! Siitä minun mäykkyhalvauksestani tulee juhannuksena kuluneeksi vuosi ja niin vain vuoden jälkeen olen taas mejäkunnossa, vaikka Emäntä pelkäsi tämän harrastuksen olevan kohdaltani ohi ikiajoiksi. Starttasin siis ensimmäistä kertaa elämässäni voittajaluokassa.

Jälkeni kulki mukavassa metsämaastossa ja kuljin sitä tyypilliseen tapaani rauhallisesti jäljen päällä edeten. Minä en yleensä tee paljoa tarkistuksia jäljen sivuun. Ei ole tarpeen: kun kulkee tarpeeksi hitaasti, niin ehtii huomata hyvin, missä jälki kulkee. Joissain kohdissa tosin valitsin kuljettavakseni helpomman metsäkoneenuran, kun se kulki aivan jäljen vieressä.

Katkokulmaa ei ollut ehditty aivan kunnolla harjoitella, joten sitä (ja ajan riittämistä) Emäntä pelkäsi eniten. Hiukan siinä veretyksen loputtua pitikin tarkistella, että mihin jälki jatkuisi (edelleen hy-vin rau-hal-li-ses-ti...) mutta Emännästä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua veretetyn jäljen pää löytyi ja matka jatkui.

Yksi pieni poikkeama minun täytyi tosin jäljeltä tehdä, koska metsässä oli Jotain. Menin jäljen viereen ja nousin mangustiasentoon tähystämään ja haistelemaan. (Se asento, jossa mäyräkoira istuu etutassut ilmassa koko pitkä selkä pystyssä...) Tökötin siinä tovin haistellen, kun tiheikössä oli Joku. Emäntä alkoi sitten jo hermoilla ja kehotti minua pari kertaa jatkamaan jäljestystä. Jatkoinhan minä sitten, kun olin saanut tarpeeksi tuumailla, että kannattaako sen Jonkin perään lähteä vai ei. Jälki kääntyi kulmalta vielä juuri tuohon samaan suuntaan ja sielläkin osoitin, että tästä kohtaa Se Joku on mennyt poispäin, mutta muistin toki koko ajan, että me olimme kuitenkin verijälkeä seuraamassa.

Kaadolle päästyämme Emäntä tiedusteli heti tuomarilta, kuinka paljon aikaa meni. Tämä tuomari halusi olla hieman salamyhkäinen ja totesi vain, että menihän sitä, mutta vähän vielä jäikin. Aikaraja on siis 45 minuuttia ja Emäntä pähkäili, että luultavasti minun aikani oli jotain 43-44 minuuttia. Tarkalle siis varmasti meni.

Tulos oli kuitenkin oikein kelvollinen. Tuo yksi poikkeama jäljen sivuun tuumailemaan ja yksi merkitsemättä jäänyt makaus (muut merkkasin tarkasti pienellä pysähdyksellä ja nuuhkaisulla) verottivat 4 pistettä, mutta tuloksena VOI1 ja 46 pistettä. Sattuipa vielä niinkin hauskasti, että olin tällä kertaa kokeen paras voittajaluokan koira ja kokeen parhaalle oli palkinnoksi iso säkki koiranruokaa! Paluu verijäljille oli siis hyvin onnistunut.

Lucy (Taxmania Ingenious) VOI1/46 18.6.2017 
 Mukava viikko sai siis mukavan päätöksen.

Hei, miksi nämä lapinkoirat tungeksivat minun ruokasäkkini ympärillä!

4 kommenttia:

  1. Lucy kaunotar, lämpimät onnittelut loistavasta mejä voitosta. Olet paras ikinä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Párek! Et tuota ole hassumpi itsekään! ;)

      Poista
  2. Voi että, Lucy-neiti, kui pieneltä sä näytät noitten lapinkoirien ja ruokasäkin vieressä. Pieneltä ja kauniilta. Nih.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh... kiitos! Pieni mutta pippurinen. ;) Ruokasäkki oli 12 kg ja Emäntä tuumasikin, että tienasin nenälläni melkein vuoden ruuat! :)

      Poista