torstai 27. kesäkuuta 2019

Blodsporprøve i Norge

Norjaan matkustaessa koira tarvitsee lemmikkieläinpassin (voimassa olevan rabies-rokotuksen tietenkin) ja tunnistusmerkinnän. Suomesta Norjaan ja Norjasta Suomeen suoraan matkustettaessa ekinokokkilääkitystä ei tarvita, mutta jos haluaa matkustaa vaikkapa Ruotsin kautta, täytyy tämäkin asia huomioida. (Norwegian Food Safety Authority) (Ruotsiin matkustaessa täytyy lemmikkieläimestä tehdä myös ilmoitus tulliin, ettei tule syytettä eläinsalakuljetuksesta. Tullverket.)

Kokeet löytyvät Norjan Kennel Klubin nettisivuiltaKoelistasta täytyy valita haluttu koe. Norjassakin on Ruotsin tapaan mahdollista suorittaa tuomarin kanssa erikseen sovittava "bevegelig"-koe, mutta valioitumista varten koira tarvitsee vähintään yhden ykköstuloksen järjestetystä kokeesta eli ordinær/samlet, joten valioituakseen jo toisessa maassa valioituneen koiran täytyy osallistua järjestettyyn mejäkokeeseen (kokeen koodi on 25-alkuinen). 

Ilmoittautuminen tapahtuu (ainakin useimpiin kokeisiin) netin kautta ja sitä varten täytyy luoda oma käyttäjä sivustolle (Min side). Ilmoittautumislomakkeen voi kääntää myös englanniksi, jos norja sujuu huterasti. Koe maksettiin ilmoittautumisen yhteydessä pankkitilille ja kokeen hinta oli 400 NOK (42,02 e). (Kokeiden hinnat näyttäisivät vaihtelevan välillä 400-1800 NOK, 400-500 NOK yleisin.) Jos koepaikka on ilmoitettu kovin summittaisesti, on hyvä olla varsinkin kesäaikaan hyvissä ajoin liikkeellä majoituksen tähden eli kysyä järjestäjältä joko yöpymismahdollisuudesta koepaikalla tai suosituksia läheisistä yöpymispaikoista. Ja missä kunnassa koe ylipäätään järjestetään. Suurinosa majoituspaikoista oli jo täynnä, kun kesäkuun alussa aloin kysellä yöpymispaikkaa ja jouduimme yöpymään lähes tunnin ajomatkan päässä koepaikalta, mutta toki Pohjois-Norjassa tuokin majoitus oli "ihan siinä lähellä".

Ilmoittautuessa täytyy myös ilmoittaa, mihin luokkaan koira osallistuu. Tässä meinasikin mennä sormi suuhun ja tuli soiteltua läpi tutut ja tuntemattomat, ja lopulta vasta koepaikalla sain lopullisen varmistuksen, että olen ilmoittanut koirat oikeaan luokkaan. 

Norjassa on siis kaksi luokkaa: avoin luokka (åpenklasse) AK ja eliittiluokka (eliteklasse) EK. Suomalaisittain luontevimmalta tuntuisi, että valioituminen tapahtuisi tietenkin ylimmässä luokassa, mutta näin ei ole. AK:hon ei ole erityisiä osallistumisvaatimuksia. Norjassa valioituminen tapahtuu kuitenkin kolmella ykköstuloksella AK:ssa. EK:hon osallistumisvaatimus on vähintään yksi ykköstulos AK:ssa ja se on pakollinen luokka Norjan jäljestämisvalioille eli valioitumisen jälkeen on pakko vaihtaa luokkaa. Eliteklass on olemassa nähdäkseni lähinnä siksi, että on hyvä syy jatkaa harrastamista valioitumisen jälkeen ja on kiva kilpailla toisia samassa luokassa kilpailevia vastaan. (Koeviikonlopun 18 ja 19 osallistujasta vain 3 osallistui kumpanakin päivänä EK:hon.) 

Oikea valinta on siis AK, jos koira ei ole vielä Norjan jälkivalio. (Valioitumissäännöt: Kolme kertaa ykköstulos (1. premie) verijälkikokeessa, jonka lisäksi kahdelta eri tuomarilta näyttelytulos hyvä. Mäyräkoirilta näyttelytulos erittäin hyvä x2. Ulkomaalainen jäljestämisvalio tarvitsee yhden ykköstuloksen (1. premie) järjestetystä kokeesta ja kahdelta eri tuomarilta näyttelytuloksen hyvä, joista toinen vähintään 24 kk iässä.)

Ilmoittautuessa sain hieman ristiriitaita informaatiota Norjan Kennel Klubista tiedustellessani mahdollisuudesta osallistua samana päivänä kokeeseen kahden koiran kanssa. NKK:n edustaja vastasi, että voisin osallistua vain yhden koiran kanssa yhtenä päivänä, mutta koepaikalla kävi ilmi, että olisinkin voinut ilmoittaa kaksi tai vaikka kolmekin koiraa saman päivän kokeeseen. Järjestäjä oli jopa hieman ihmetellyt, miksi matkustan Suomesta asti ja olen ilmoittanut kummankin vain toiseen kokeeseen, mutta ei ollut asiaa tarkemmin kysellyt minulta. Harmi, koska heti ensimmäisen päivän jälkeen toista koepaikkaa olisi tarvittu! Onneksi se kuitenkin myös järjestyi, kiitos ystävällisten ja avuliaiden koejärjestäjien. Jos siis matkustat useamman koiran kanssa, voit ilmoittaa ne samaan kokeeseen, jos kunto riittää kävellä useamman jäljen samana päivänä. (Kannattaa toki varmistaa tämä vielä koejärjestäjältä. Bardu Hundeklubb suhtautui ainakin suopeasti useampiin saman omistajan koiriin.)

Kun koepaikat ja majoitukset on hommattu, koekutsu saapunut (norjaksi) ja pitkä matka Norjaan koepaikalle on taitettu, alkaa odotettu koepäivä vihdoin. Vanhalla, kylmällä koululla oli kotoisaa aloitella mejä-koetta suurella osallistujaporukalla. Kokeessa oli viisi tuomaria, joista jokainen tuomaroi kolme tai neljä jälkeä. Jokaisen tuomariryhmän jäljet oli tehnyt erillinen jäljentekijä, joka oli mukana opastamassa jäljelle. (Jälkeä ei ole merkitty maastoon, vaan jäljentekijä on nauhoittanut kulkemansa reitin GPS-laitteella. Tuomari ja opas seurasivat siis mukana GPS-laitteitaan tuijotellen, eivätkä he välttämättä seisoneet aina jäljellä, vaan seurasivat mukana hukkapoluillekin, joten heistä ei ollut koiranohjaajalle apua.)

Ensimmäisenä pihaan ajaessa koejärjestäjä tarkisti kaikkien koirien sirut ja rokotukset. Ennen kokeen alkua järjestäjätoimikunta oli arponut ryhmien jäljet ja alussa kaikille ojennettiin "katalog" eli lista kaikista kokeen koirista ja pieni paperilappu, jossa oli oman jäljen numero. Tämän jälkeen ryhmät kokoontuivat tuomarin luo, jonka kanssa sovittiin, missä järjestyksessä jäljet suoritetaan. Metsään ajoimme yhtenä letkana tuomarin perässä. Päivä alkoi siis varsin sutjakkaasti ilman pitkiä ylituomarin puhutteluja, eikä laukauksensietotestiäkään ole norjalaisessa kokeessa. Ei edes metsässä.

Avoimen luokan (AK) jälki on 600 metriä pitkä ja vähintään 12 tuntia vanha (voi olla myös 24h vanha). (Säännöt.) Lähtö osoitetaan (pieni raapaisu maassa, jossa on verta) ja myös jäljen suunta on osoitettu merkkinauhalla muutaman metrin päässä lähdöstä. Jäljen tekemiseen käytetään 0,3 l verta. Ohjaaja saa käydä tutkimassa lähdön jo ennen koiran paikalle tuomista ja muutenkin erilaista suomalaiseen kokeeseen verrattuna on, että kokeessa arvioidaan koirakkoa ei vain koiraa. Näin ollen koiraa saa ohjata ja kehottaa pitkin matkaa. Ohjaajan on tiedettävä, milloin koira on jäljellä ja milloin ei, ja jos koira poistuu jäljeltä, on ohjaajan osattava tuoda koira takaisin jäljelle, koska tuomari ei palauta koirakkoa jäljelle. Jos koirakko harhautuu jäljeltä yli 50 metriä, koe keskeytetään saman tien ja loppuun ei mennä harjoitellen, kuten Suomessa. (Kokeen keskeyttäminen tuntui aika valjulta ja koirakin oli vähän ihmeissään, että tässäkö se oli. Tuomari antoi hyvän neuvon, että hukan tullessa kannattaa tehdä laajahko ympyrä (kuitenkin alle 50 m!) hukkakohdassa siten, että koira on lyhyessä liinassa. Helpommin sanottu kuin tehty. Koiraa tuijottaessa vieras metsä tai suolämpäre näyttää hyvin nopeasti samalta joka suunnasta ja suuntavaisto katoaa, mutta periaatteessa hyvä neuvo. Tuntui myös TO-DEL-LA oudolta ottaa koira lyhyelle liinalle ja kuljettaa takaisin päin jäljellä, mutta Norjassa norjalaisten säännöillä!)

Jäljellä on neljä kulmaa ja kaksi n. 10 metrin katkoa, joista vähintään toinen on kulmalla. Jäljellä on yksi makaus (n. 30x30cm) ja koiran lisäksi ohjaajan täytyy osoittaa makaus tuomarille kädellä osoittaen. Sain kuulla tämän tärkeän säännön kuljettuani kolme koejälkeä, mutta onneksi tuomari oli niin reilu, ettei sakottanut ulkomaalaista ohjaajaa tästä. Hän sanoi nähneensä koiran osoittavan makauksen ja nähnyt myös minun huomanneen makaukset, vaikken niitä kohti ollutkaan kädelläni viitannut, kun en sellaisesta ohjeesta tiennyt. Jäljen lopussa oli puuhun sidottuna pala hirven jalkaa (varsinaisesta sorkasta ei ehkä voi puhua). Jälleen kerran olisi ollut hyvä kysyä etukäteen jäljen lopetuksesta, mutta kehuin koiriani heti kaadon löydyttyä, koska ajattelin, että koirakon työskentelyyn kuuluu, että myös ohjaaja huomaa kaadon. En siis Suomen tapaan jäänyt odottamaan, että tuomari antaa luvan kehua koiraa. Ei tästä ainakaan mitään pahaa seurannut, joten kenties tapa oli oikea.



Ainoan kuvan norjalaisesta verijäljestä löysin Norsk Collie Klubbin sivuilta: blodspor. Jälki voi toki olla vaihtelevan muotoinen (kulmien on oltava kuitenkin vähintään 50 m toisistaan), mutta kuvassa näyttäisi siltä, että norjalainen katkokulma on erilainen kuin suomalainen tai ruotsalainen. Äkkiseltäänhän 600-metrinen jälki ei kuulosta tempulta eikä miltään kahden maan valiolle, mutta niinpä vain toinen koiristani ensimmäisellä kerralla hukkasi jäljen katkokulmalla ja toisella yrityksellä olimme todella suurissa vaikeuksissa. Jäinkin miettimään, miksi koe on kuitenkin niin vaikea. (Viikonlopun aikana AK:hon osallistui lauantaina 15 koirakkoa, joista 2 sai tuloksen, muttei yhtään ykköstulosta, ja sunnuntaina 16 koirakosta 3 sai tuloksen, joista kaksi ykköstulosta ja yksi kakkostulos.) Katkokulmissa eroavaisuus on ainakin siinä, että Suomessa ja Ruotsissa jälki jatkuu aina 90 astetta jommallekummalle sivulle siitä, kun veretys päättyy. Norjassa kuitenkin koiran pitää osata kulkea veretyksen päättymisen jälkeen ilmeisesti jonkin matkaa suoraan eteenpäin ennen kuin veretys jatkuu oikealle tai vasemmalle. 

Kahdella jäljellä katkokulmaan liittyi myös veden ylitys. Keskeytetyllä koejäljellämme katko alkoi ilmeisesti puron takana ja veretyksen jatko olisi pitänyt löytää puron toiselta puolelta. Huonoa tuuria oli myös, että tie näkyi siihen kohtaan, jossa etsimme jäljen jatkoa ja tyhmästi ajattelin suomalaisittain, ettei se tuohon suuntaan voi jatkua, kun tie on niin lähellä. Kävimme neljän metrin päässä veretyksen alusta, emmekä löytäneet sitä juurikin tien suunnalta. Toisen koirani kanssa katkokulma oli tehty ilmeisesti keskelle n. 3-4 metriä leveää soista puroa. Koira joutui kerta toisensa jälkeen kahlaamaan kaulaansa myöten puroon (huom. mäyräkoira) etsimään jäljen jatkoa, joka onneksi löytyi. Tällä jäljellä lopetus oli noin 2 metrin päässä tiestä ja ilman pientä ohjaamistani (joka onneksi siis oli sallittua) koira olisi saattanut kävellä kaadon ohi tielle.

Vaativaksi norjalaisen kokeen tekee siis mielestäni se, että koemaasto voi olla hyvin moninainen (korkeuseroja, suota, puroja, lähellä teitä), osuudet eivät kulje suoraan, kuten suomalainen koira on tottunut, katkokulma on erilainen, kuin mihin Suomessa on tottunut ja jäljen lyhyydessä on myös se kääntöpuoli, että tapahtumat seuraavat toisiaan nopeasti, joten nopea (joku voisi sanoa hätäinen...) koira ei ehkä ehdi keskittyä työhönsä kunnolla, kun on jo hukassa. Oma hötkyilijäni tuntui toisella kerralla painavan vasta jäljen puolivälissä kuonon kunnolla maahan ja syventyvän työskentelyyn alun sinne-tänne-ryntäilyn jälkeen. Jokainen toki tuntee koiransa parhaiten, mutta mielestäni Norjan verijälki ei ole mikään helppo läpihuutojuttu.

Kun kaikki jäljet oli kuljettu ja kaikki olivat palanneet metsästä, odoteltiin jonkin aikaa, kun tuomarit kävivät keskenään läpi koesuoritukset ja kirjoittivat arvostelulomakkeet. Lopulta koitti tulosten julkistus. Koeselosteita ei luettu ääneen, mutta sen verran lueteltiin, että sai tietää, minkä tuloksen kukakin oli saanut. (Lähes kaikki saivat siis nollan.) Kumpanakin päivänä kolme kokeen parasta palkittiin (lauantaina siis vain kaksi parasta, koska vain kahdella oli tulos) ja sunnuntaina palkittiin myös koko viikonlopun paras koira kummastakin luokasta. Sitten onniteltiin ja kiiteltiin ja otettiin ryhmäkuvia ja mejä-viikonloppu Norjassa oli ohi.



Arvostelulomake


Lucy (Taxmania Ingenious) 1. premie -> NO JVA, sunnutain ja viikonlopun paras koira. Roni (Salamantelin Jäljen Jättiläinen) 2. premie ja sunnuntain 3. paras koira.

6 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta ja kattavasta matkaselostuksesta ja paljon onnea!! Nimim. Loppukesästä samoille jäljille ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai te olette myös menossa Norjan jäljille! Onnea matkaan! :)

      Poista
  2. Kiitos selkeästä kertomuksesta! Onnea tuloksista, taitavia olette. Terveisin koohot

    VastaaPoista
  3. Kyllä Suomi saa olla ylpeä teistä! Hengästyttävän upeaa työtä. Paljon onnea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Piti meidänkin puhallella pari päivää reissun jälkeen ennen kuin jaksoi tehdä mitään tavallisia arkiasioita. :D

      Poista