Ensimmäisen kolmen viikon jälkeen Emännän mielestä takajaloissani oli vielä ylimääräisiä potkuja ravatessa, joten eläinlääkäri määräsi suoraan vielä toiset kolme viikkoa lepoa. Sain kuitenkin jo pienen tarhan olohuoneeseen, ettei tarvinnut enää pelkästään häkissä maata. Vähitellen aloin käydä jo itsekseni tarhassa asioillani ja kuuden viikon jälkeen pienillä hihnakävelyillä omalla tiellämme ja eläinlääkärin kanssa sovittiin lääkitykseni alasajosta.
Vappuviikonloppuna lääkitys oli melkein ajettu alas ja olimme Ninnin ja Moonan luona. Siellä on isompi pihatarha ja lähistöllä kettuja ja niinpä onnistuin muutaman kerran iltapissalla ollessani ryntäilemään tarhassa vauhdilla sydämeni kyllyydestä haukkuen. Kävin myös jo muutaman sadan metrin hihnakävelyillä. Selkä ei kestänyt kaikkea tätä riemua ja jouduin uudestaan häkkilepoon.
Kunnan eläinlääkäri kehotti kääntymään jonkin asiasta enemmän perillä olevan pieneläinklinikan puoleen ja arveli, että magneettikuvaus olisi seuraava vaihe. Siinä oli mestareilla kovan pohdinnan paikka. Vakuutuksestani huolimatta magneettikuvat ovat kalliita ja sen jälkeinen mahdollinen leikkaushoito maksaisi myös. Lähimpään eläinsairaalaan on satoja kilometrejä ja leikkauksen jälkeinen kuntoutus vaatisi aikaa, jota puolitoistavuotiaiden kaksosten kanssa ei juuri ole ylimääräistä. (Emännällä on jo nyt huono omatunto siitä, että joutuu toisinaan jättämään lapset pinnasänkyyn katsomaan Pipsa Possua, että saa käytettyä minut häkkeineni ulkona.) Ikääkin minulla alkaa jo olla (kuukauden päästä 11 vuotta), joten mietitytti, mikä tulisi lopulta olemaan laadukkaiden elinvuosien määrä, mikä operaatiolla saataisiin. Mestarit tekivät raskaan päätöksen, ettei vaivaa lähdetä tämän tarkemmin selvittämään, vaan yritetään vielä häkkilevolla.
Tällä kertaa Emäntä oli tarkempi häkkilevon kanssa, ettei liikuntaa tulisi yhtään ylimääräistä. Vointi lähti taas paranemaan ja juhannusta vietettiin vanhalla porukalla mökillä. Pääsin myös jo käymään taas pienillä hihnalenkeillä. Toisinaan Emännästä näytti, että onnuin hieman etujalkojani. Hän otti ensin yhteyttä etäeläinlääkäriin selvittääkseen, olisiko jotain vielä tehtävissä hyväkseni ja tämä eläinlääkäri kehotti käymään jollain klinikalla näytillä. Kävimme hammashoidoista tutulla klinikalla ja siellä lääkäri määräsi lisää kipulääkettä ja sanoi, että sitä kannattaa käyttää vaikka lopunikää, eikä yrittääkään enää ajaa alas. Hän ehdotti myös laserhoitoa. Sinnekin lääkäriin meiltä on tunnin ajomatka ja matkaseurana ne edellämainitut kaksoset, joten oli vakava pohdinta, että käytämmekö kaksi viikkoa kesälomasta siihen, että ajamme joka toinen päivä naapurikaupunkiin.
Lopulta Emäntä päätti, että koska on ajanut kanssani maailman ääriin harrastustenkin perässä, niin tämä on vielä asia, jonka hän pystyy hyväkseni tekemään, vaikka leikkauksia ei enää tehdäkään. Nämä olivat myös kesälomaretkiä lapsille, kun kävimme samalla jossain leikkipuistossa puuhaamassa. (Tai siis minä odotin hihnassa portin ulkopuolella.)
Hoidot auttoivat ja olin jo aika reipas oma itseni. Kävimme pisimmillään muutaman kerran 2 kilometrin lenkin. Heinäkuun lopulla olimme uudestaan mökkeilemässä. Kuumalla kelillä Emäntä oli päättänyt uittaa Demoa. Minä kiihdyin sen näkemisestä aivan tappiin ja Emäntä heltyi ja antoi minunkin uida. Hän ajatteli, että uiminen on turvallista liikuntaa, kun sitä monesti suositellaan erilaisiin kuntoutumisiin. Myös Lucy-neitiä hän kuntoutti aikanaan uittamalla.
Minä olen kuitenkin hetkessä nollasta sataan kiihtyvä mäyräkoira. Vaikka uiminen itsessään ei raskasta olisikaan ja vaikka Emäntä piti minut hihnassa koko ajan maalla, niin ehdin aika paljon hyppiä, pomppia, kieriä ja riehua siinä samalla siitä huolimatta. Ensimmäisen kerran jälkeen Emäntä ei huomannut mitään poikkeavaa, mutta vajaan viikon aikana kävin uimassa myös toisen kerran ja sen jälkeen hänestä tuntui, että saatoin olla hieman selkä köyryssä.
Tulimme kotiin ja viikko sitten lauantaina en halunnut enää lähteä tavaksi muodostuneelle pienelle kävelylle omalle tielle. Hän antoi minulle varuiksi toista kipulääkettä, jota eläinlääkäri oli antanut mukaan siltä varalta, että tulisi jotain takapakkia. Hän oli yhden yön lasten kanssa reissussa ja kun hän sunnuntaina palasi kotiin, ryntäsin häntä vastaan tarhan portille. Liikuin hänestä vaikeannäköisesti, kaaduin aidan viereen enkä yrittänyt enää lähteä liikkeelle. Hän haki heti häkin sisältä, laittoi minut häkkiin ja kantoi sisään.
Nyt olen siis kolmatta kertaa puolen vuoden sisään häkkilevossa. Tällä kertaa tilanne on pahempi kuin aiemmilla kerroilla. Kun aiemmin olin kipeä ja jäykkä, niin nyt minulla on myös oikeita halvausoireita. Jalkani ovat hervottomat ja tasapaino ei meinaa pysyä. Emäntä on itkenyt silmät päästään ja rukoillut, hän heräilee öisin eikä ruoka maistu. (Minulle edelleen maistuu!) Hän tietenkin syyttää itseään ja riutuu muun surun lisäksi vielä tunnontuskissaan, ettei ole osannut tai pystynyt huolehtimaan minusta oikein ja tarpeeksi. Hänen sydämensä särkyy jokaisesta horjuvasta askelesta, jonka otan pihalla hihnassa. Koko viime viikko on taas käyty ottamassa laseria joka toinen päivä, mutta tällä kertaa ilman hauskoja leikkipuistopysähdyksiä. Yhtenä päivänä toisen lapsen kummitäti tuli vahtimaan lapsia, ettei heidän tarvinnut istua joka reissua mukana.
Tilanne on siis hyvin kriittinen. Emäntä haluaisi ajatella, että olen tullut viikon mittaan paremmaksi, mutta se voi myös olla toiveajattelua. Ensi viikolla jatkamme laserhoitoa ja keskiviikkona tapaan taas eläinlääkärin, joka tekee arvion tilanteestani. Emäntä pyytää, että jos lukijoissa on mukana sellaisia, joilla on ollut tapana rukoilla asioiden puolesta tai vaikkei olisikaan, niin jos voisi tämän kerran esittää pienen pyynnön Taivaan Isälle, että Hän parantaisi minut, koska toivo alkaa olla ohut.
Tämä päivä meni siten, että heräsin kahdeksan aikoihin, kun Emäntä vei minut takapihalle. Hän auttoi minut häkistä ja kävin aamupissalla. En halunnut kävellä sen enempää, joten jäin seisomaan paikalleni ja Emäntä toi häkin viereeni ja menin sinne. Söin aamulääkkeet raa'an jauhelihan sisällä ja join, mutten syönyt aamuruokaani. Aamupäivän aikana Emäntä kävi välillä tarjoamassa ruokaa ja vettä ja söin puoleen päivään mennessä aamuruokani. (Minulle ei voi jättää häkkiin ruokaa eikä vettä, koska haluan aina haudata kaikki resurssit eli kaadan kupit. Tämmöinen oma pikku juttuni, joka minulla on ollut aina.) Yhden aikaan kävin toisen kerran ulkona taas takapihan tarhassa hihnassa. Sain aamukakan tehtyä. Intouduin myös piehtaroimaan viettävässä pihassa, kun itsensä rapsuttaminen on hankalaa häkissä osin halvaantunein jaloin. Välillä Emäntä tarjosi taas vettä ja kuuden aikaan pääsin ulkoilemaan oikein etupihalle. Siellä on vähän tasaisempaa, mutta helposti siellä tulee käveltyä vähän enemmän, kun tilaa on enemmän. Riemastuin maiseman vaihdoksesta ja pääsin häkistä ulos ihan omin avuin. Heilutin vähän häntääkin ja iltakakan lisäksi piehtaroin taas. Kahdeksan jälkeen sain iltalääkkeen jauhelihan kanssa ja söin iltaruuan. Kymmenen aikaan kävin vielä iltapissalla jälleen tarhan puolella. Kävin toiveikkaana portin takana kääntymässä, jos olisin päässyt taas etupihalle, mutta Emäntä ei suostunut. Häkkiin pääsin melkein yhdellä ponnistuksella takaisin. Nyt olen hengaillut häkissä Emännän kanssa keittiössä, mutta yöksi menen taas olohuoneeseen koiraportin taakse, etteivät mini-mestarit pääse aamun tullen kolisuttelemaan häkkiäni.
Yritetään jaksaa tulla päivittämään kuulumisia tässä matkan varrella. Jos ei muuten, niin laitan Demon asialle. Siitä on kasvanut kelpo poika. Voin olla isänä ylpeä, että siitä on tullut niin järkevä ja reipas.
Voi rakkaat, Roni ja emäntä, sydämestä vihlaisee, kun tuohon kertomukseenne on niin helppo eläytyä. Se on osittain itse koettua ja itkettyä elämää. Minä en jaksanut kuin yhden kuntoutusyrityksen, mutta Artulla olikin tilanne jo ensimmäisestä kerrasta lähtien vahvasti halvausoireinen. Yksin en jaksanut enää omien terveyshaasteiden lisäksi yrittää sitä toista kertaa, ja välillä tunnen siitäkin syyllisyyttä.
VastaaPoistaKipulääkettä on varmaan hyvä käyttää tosiaan säännöllisesti, kun siihen on lääkärinkin lupa. Noiden vipeltäjien kanssa on tosiaan hankalaa, kun ei ne malta pysyä aloillaan, vaan heti juostaan tuhatta ja sataa kun hiukankin vointi antaa myöden. Kunpa ymmärtäisivätkin toipua rauhassa.
Pienellä pelolla tulin lukemaan kuulumisianne, kun blogissa oli niin pitkä tauko. Taivaan Isälle juttelen muutenkin joka ikinen päivä, ja nyt ihan varmasti tästäkin asiasta.
Kiitos viestistäsi! <3 Varmasti kaikkesi teit Artun hyväksi siinä hetkessä niillä resursseilla, joita oli käytössä! Nämä ovat niitä lemmikin omistaja synkkiä hetkiä, jolloin tulee jopa mieleen, että onko järkeä hankkia lemmikkejä, kun niistä sitten on huolta ja suru, mutta sitten taas muistaa kaiken sen ilon, mitä ne ovat elämänsä aikana antaneet ja tietää, että yhteinen elämä on ollut kaikkien näiden kyyneltenarvoinen.
PoistaKiitos rukousavusta! Tänään Ronin vointi on pysynyt vakaana.