Demo: Sunnuntaina sain vihdoin kokea sellaisen paljon puhutun mejä-kokeen. Lauantaina Emäntä laittoi minut ja ihmispennut Moonan ja Ninnin ihmisten huolehdittaviksi ja lähti itse huitelemaan. Päivän aikana minut mm. pidettiin sisällä loppupäivä ja käytettiin vain hihnassa lenkillä, kun pihaan oli taas kerran saapunut kyykäärme ja minä olin onnistunut kertaalleen juoksemaan sen yli heinikossa kielloista ja aidoista huolimatta. (Välihuomatuksena että Moona voi hyvin keväällä saamastaan kyynpuremasta huolimatta ja näyttäisi olleen onni tahi muu siunaus matkassa mukana, ettei siitä ole ollut hänelle vaivaa sen koommin.) Aiemmin viikolla olin myöskin ottanut hatkat kahtena päivänä peräkkäin, joista toisella kertaa olin karussa tunnin verran, että pientä hikeä on ollut Emännällä pinnassa siitäkin, että saadaanko minut ylipäätään ehjänä metsään asti.
Sunnuntaiaamuna olimme liikkeellä Emännän kanssa siinä kukonlaulun ja sianpieremän tienoilla. Kävi ilmi, että kuten rally-toko ja vesiriistakokeetkin, niin myös mejä on koiraharrastus, jossa koira lähinnä kuluttaa aikaansa häkissä autossa makoillen. Aamulla kävin vähän aikaa istumassa ja haukkumassa muiden koirien keskellä puuhun sidottuna ja juuri kun keskityin hetkeksi kirputtamaan takajalkaani, ampui joku haulikolla. Hämmästyneenä nostin päätäni, mutta muuta reaktiota minussa ei tapahtunut. Laukauksensietotesti oli sillä hyväksytty.
Sitten vain odotin. Ja odotin. Ja odotin.
Koepaikan pihassa nähtiin myös kyykäärme, joten Emäntä ei halunnut päästää minua tutkimaan alueen heinikoita. (Aivan kuin käärmeitä olisi jotenkin vähemmän siellä, missä niitä ei ole VIELÄ nähty...) Niinpä en päässyt välillä jaloittelemaan kuin vasta metsän reunassa. Muutaman tunnin odottelun jälkeen siirryimme autolla metsään ja siellä pääsin pienelle kävelylle tien varteen. Sitten taas odotin. Emäntä lähti metsään porukan kanssa, johon kuului toinen mäyräkoira ja minä vain odotin.
Vihdoin saavuimme alkumakuulle. Tutkin tilanteen ja lähdimme Emännän kanssa yhdessä etenemään. 10 metrin jälkeen hän hölläsi vähän liinaa ja jättäytyi taakseni. Lähdin iloisesti seuraamaan jälkeä.
Jonkin matkan päästä jälki teki pienen kaarroksen ja viereen jäi kutsuva ura ja sen vieressä pieni kuusikko. Valitsin ensin veriuran, mutta en malttanut olla poistumatta siltä käydäkseni tarkistamassa, oliko avoimempaa uraa pitkin mennyt hirvi ja sen jälkeen sukelsin kuusikkoon tutkimaan jänisten yöpymispaikkoja. Tuskin olin ehtinyt hetken huvitella ajatuksella jänisajosta, kun huomasin, että minuahan oli seurannut Emännän lisäksi myös pienimuotoinen saattue! Koskaan ennen en ole ollut metsässä tällaisella joukkiolla. Emäntä muistutti minua lempeästi alkuperäisestä tehtävästä ja sanoi: "Jälki." Sitten muistin, että olin alunperin seurannut verijälkeä. Päätin etsiä sen alkuperäisen jäljen ja jatkaa sitä tehtävää.
Jälki löytyi helposti ja matka jatkui. Jonkin ajan päästä saavuimme makaukselle. Tutkin makauksen ja totesin, ettei kukaan ollut muistanut tuoda sille jauheliharasiaa. Mielessäni tuuletin jo itselleni: "I'm a good boy! I'm a good boy!" Kukaan ihmisistä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kiitelläkseen minua ja jos ihan tarkkoja oltiin, niin... itse asiassa verijälki tuntui jatkuvan. Laitoin taas kirsun käyntiin ja matka jatkui reipasta vauhtia, jota Emäntä ikävästi jarrutteli.
Seuraavalla osuudella ajauduin taas jäljen sivuun ja haistoin viekoittelevat jäniksen käpälän jäljet. Arvelin, että heinikkoa penkomalla löytäisin kyllä jonkun kivan riistajäljen, jota lähteä seurailemaan. Alkoi kuitenkin olla turkasen kuuma ja haisteleminen alkoi olla työlästä, kun piti läähättää samalla niin kovasti. Hienoinen epäusko alkoi myös levitä mieleeni, että kuinka pitkä tämä verijälki oikein saattoi olla! En ole eläissäni mennyt näin pitkää jälkeä kuin yksi tai kaksi kertaa. Istuin hetkeksi läähättämään ja puntaroimaan tilannetta. Emäntä vakuutti kuitenkin haluavansa edelleen tietää, mihin verijälki johtaa sanomalla taas: "Jälki." Enhän halunnut tuottaa hänelle pettymystä, joten matka jatkui taas.
Aikanaan saavuimme toiselle makaukselle, joka osoittautui toiseksi kulmaksi ja josta matka jatkui vielä seuraavalle osuudelle. Siinä alkoi jo kieli sotkeutua heinikkoon, kun se valui suustani ja yritin toivorikkaana jo katsella vettäkin joistakin syvennyksistä sitä kuitenkaan löytämättäni. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen jouduin taas jäljen sivuun ja pitkästä heinikosta tuntui mahdottomalta löytää enää jatkoa. Epäilin jo, onko tässä touhussa mitään järkeä. Perässä kulkenut mieshenkilö tähysteli eteenpäin kivellä seisten ja kävin katsomassa hänenkin touhuaan hetken, että kerro sinä nyt vaikka, näkyykö tälle touhulle loppua. Vaikutti kuitenkin siltä, ettei kukaan muu osaisi ohjata meitä eteenpäin ja toivottavasti lopulta pois metsästä kuin minä, joten etsin jäljen taas ja jatkoimme matkaa, kunnes yhtäkkiä edessäni olikin hirvensorkka. Pysähdyin tutkimaan sorkkaa ja yhtäkkiä kaikki olivatkin valtavan iloisia! Olimme löytäneet kadonneen sorkan ja siihen päättyi verijälki.
Sen jälkeen menimme tielle ja palasimme tietä pitkin autoille. Minä pysähtelin välillä haistelemaan tien vierustaa kiinnostuneena ja Emäntä ihmetteli, enkö sittenkään ollut vieläkään haistellut tarpeeksi! Ei kai koira niin äkkiä kyllästy... Autolla sain vihdoin vettä ja herkkuaterian eli märkäruokaa. Loppupäivä vierähti taas autossa köllötellen, mutta nyt se ei enää niin haitannut, kun oli päässyt jotain vähän tekemäänkin.
Poislähtiessä sain kuulla, että olin saanut kokeesta tulokseksi AVO1 44/50 pistettä. Emäntä oli todella tyytyväinen ja ylpeä minusta ja meidän yhteistyöstämme. Vaikka mieluiten olisinkin ajokoira, niin olin hillinnyt mieleni ja käynyt vain vähän nuuhkaisemassa muita houkutuksia ja aina jatkanut varsinaista työtehtävää Emännän pyynnöstä. Myös makausten merkkaukseen Emäntä oli erityisen tyytyväinen. Taito, joka esim. isältäni jäi puuttumaan, koska hänestä oli aina niin kiva rientää vain suoraan jälkeä pitkin... Minä sain osiosta "Lähdön, kulmien ja makauksien selvittämiskyky" heti ensimmäisessä kokeessani täydet 14 pistettä. Lucy-neiti ja isäni ylsivät molemmat samaan saavutukseen kerran uransa aikana ja kummallakin se oli jälkimmäinen AVO1-tulos, jolloin kumpikin oli saanut 48/50 pistettä koko suorituksesta. Ensimmäiset AVO1-tulokset heillä tulivat Lucylla pistein 45/50 ja isälläni 46/50. Lucy eteni voittajaluokkaan suoraan kahdella kokeella, mutta isi otti ensin kaksi AVO3-tulosta ennen kuin ykköset tulivat sitten putkeen. Kaiken kaikkiaan Emäntä oli sitä mieltä, ettei suoritukseni kalpene yhtään edeltäjieni suoritusten rinnalla, vaan olen kaikin puolin myös oikein kelpo jälkikoira.
Ps. Terveisiä myös isiltä. Kävi niin, että samalla kun minä sain peruutuspaikan mejä-kokeeseen, niin hän sai peruutusajan hammashoitoon, jonka piti olla vasta elokuussa. Hän kävi siis perjantaina jälleen kerran hammaslääkärissä. Talvella tehdyssä hammashoidossa jäi epäilys, että kaksi hammasta saattaisi olla poistokuntoisia, mutta käyttämällämme klinikalla ei ollut röntgenlaitteita asian todentamiseen. He suosittelivat menemään puolen vuoden päästä kontrolliin paikkaan, jossa röntgen pystytään ottamaan ja tämä oli nyt se käynti. Toinen hammas otettiin ja toinen jätettiin. Toivottavasti isi saa nyt lisää kivuttomia päiviä myös hampaiden puolesta, kun osin juuriltaan mädäntynyt hammas on nyt poissa. Täytyy kyllä sanoa, että eläkeläisten menot eivät vaikuta yhtään niin kivoilta kuin minun puuhani. Kesäkuussa isi on käynyt tämän hammaslääkärireissun lisäksi hierojalla.
