Vanhemman oikeudella

Emäntä oli tavattoman huomaavainen, kun hankki minulle ei vain yhtä vaan KAKSI sorsapehmolelua! Minä niin pidän tuollaisista pienistä vinkuvista leluista! Kun olen leikkinyt niillä kyllikseni, jään mielelläni niiden viereen lepäämään ja vahtimaan, ettei kukaan (lue: Musta alamainen!!!) pääse koskemaan niihin.

Minä jäin jotenkin sellaiseen käsitykseen, että ehkä mahdollisesti kuitenkin TOINEN niistä olisi ollut minulle tarkoitettu.

Mitä?!

Tai että kun sinulla ei kuitenkaan ole KAHTA suuta, niin sillä aikaa, kun vingutat TOISTA, niin minä ehkä voisin leikkiä TOISELLA. 

Älytön idea... En usko, että Emäntä olisi tarkoittanut sitä niin.

Ai yhtä älytön kuin sekin idea, että minä voisin syödä joskus puruluuta rauhassa?

Kuten jotkut koirien elekieltä ymmärtävät saattavat huomata, niin olen tässä ajautunut ehkä hieman kiusalliseen tilanteeseen. Tuo Lucyn suussa oleva luu oli nimittäin minun suussani noin kaksi sekuntia ennen tätä videota. Ei riittänyt, että hän riisti sen suustani, vaan hänen piti jäädä vielä syömäänkin sitä samalle kohdalle minun jalkojeni päälle.

No Emännän suosiollisella avustuksella Lucy-neiti saatiin siirtymään eteisen puolelle ja minä sain jatkaa luun syömistä itsekseni.

Koirajuna

Eilen oli koirapuistossa vilkasta (meidän kylämme mittapuulla huom.!). Tavattiin pitkästä aikaa Doris. Sen verran pitkästä aikaa, että meillä meinasi mennä vähän sanomiseksi. Tai Doris sen minun mielestäni aloitti. Minä olin ihan rauhallisesti. Tai Emäntä vähän ennakoivasti käski minunkin olla kunnolla. Ja oltiinhan me sitten, kun päällimmäiset oli mielestä purettu.

Sitten siellä pyörähti Kasperkin pikaisesti ja lopulta tuli vielä joku kääpiövillakoira ohikulkumatkallaan. Kääpiövillakoira oli vielä pentu ja säikähti meidän riemukasta tervetulotoivotustamme siinä määrin, että tutustui koirapuistoelämään isäntänsä sylistä penkiltä. Jospa hänelle ei kuitenkaan olisi jäänyt traumoja. Eikä hänen ihmisilleen...

Tästä luontokuvasta Emäntä on erityisen ylpeä:

Kuten selvästi huomaatte, niin siinä on Emännän ensimmäistä kertaa elämässään livenä näkemä saimaannorppa!
Niinpä. Ei mekään sitä oikein eroteta, mutta kuulemma sen pää on tuossa keskellä niemenkärkien välissä. Ehkä tämä ei vielä aivan Vuoden luontokuva -ainesta ole...

Kahden kuonon kuulumisia

Kylläpä se on aika taas vilahtanut kuin iltamissa, kun on puuhaa arkena ja sunnuntaina. Jos tästä jotain pääkohtia kuitenkin punottaisiin aikakirjoihin muistiin.

Minun ensimmäinen lukuvuoteni lukukoirana päättyi jo männä viikolla ja jäin hyvin ansaitulle kesälomalle. Toivottavasti taas syksyllä jatkuu tarinoiden kuuntelu. Ilmeisesti kuuntelijanlahjojani on arvostettu asiakaskunnan keskuudessa, vaikka suora palaute itselleni onkin yleensä vain hyvin hillitty "Heippa Lucy!" Lukeminen on sen verran vakavaa, ettei sinä aikana paljoa jutustella, mutta muutoin koulunpihalla fanilauma usein ympäröi minut. 

Koirapuistoiltu on myös ahkerasti. Näiden kuvien jälkeen siellä on alkanut jo myös vihertää. Lunta ei ole enää satanut.

Kaikki nautimme puistoilusta omalla tyylillämme. Musta alamainen vähän railakkaammin ja minä rauhallisemmin maata tonkien. Emäntä joko viihdyttää itseään lelua heitellen tai valokuvaten. Tai yleensä molempia.

Ollaan myös saatu uusi ystävä, Kasper. Hän on asunut tällä samalla kylällä jo jonkin aikaa ja meidän Emäntä on usein katsellut, että tuossapa sopivan kokoinen ja leikkisän oloinen koira, mutta koskaan ei satuttu koirapuiston kohdalle yhtä aikaa. No nyt on muutaman kerran satuttu ja hän on mahtava juoksukaveri! Ensin hän vähän ujosteli, mutta nykyisin ilahtuu jo kaukaa meidät nähdessään.

Ja sitten oli myös tämä minun ehkä viimeinen juoksulenkkini... Saatoin siinä hieman jallittaa Emäntää. Pitkin metsiä olisin kyllä voinut juosta, mutta että Emännän pillin mukaan narunjatkona... Ei tule kysymykseenkään!

Sitten on ollut tämmöistä pienimuotoista risusavottaa pihalla (kun Emäntä olisi halunnut jo mennä takaisin sisälle jatkamaan töitä...)

Ja käväisin minä yhdessä mejä-koettelemuksessakin vielä.

Se oli taas sitä samaa... Ensin koko lauantai autossa vartomista. Yötä jossain oudossa tuvassa vieraiden koirien ja ihmisten kanssa, tosin omassa häkissä kerällä, ja sunnuntaina taas loputonta odottelua. Minä toimin luppoaikanani tällaisen Saluunan portsarina.

Jäljestys sujui taas mallikkaasti, vaikka Emännän mielestä poistuinkin tavattoman monesti jäljeltä. Löysin kuitenkin aina takaisin! Jäljellä oli kyllä ikääkin yli 26 tuntia, että se on ehkä ennätysaika. Ja oli tosi kuumakin, mutta nämä kaikki ovat ehkä verukkeita sille, että minulle sattui työtapaturma: kävelin lopuksi sorkan ohi. Tjooh... 500 kilometriä autoilua, 2 vuorokautta, 10 km umpimetsä rämpimistä (Emännälle), 55 euroa ja VOI2. (VOI1 olisi ollut n. 3 metriä oikealle, jos olisin sattunut sorkalle suoraan...)

MINÄ olin tietenkin tyytyväinen suoritukseeni ja MINULLA oli hauskaa, mutta Emäntä joutui ehkä muutaman kerran vetämään henkeä saavuttaakseen taas zen-tilansa. Mutta tämmöistä on koiraharrastaminen. Ja saatiinhan kuitenkin kokemusta ja tavattiin mukavia ihmisiä. Niin ja minun enoni oli samassa kokeessa! HÄN sai tietenkin VOI1:n, vaikkei hänen emäntänsä mukaan häneltäkään se jäljestys ihan joka kerta irtoa täydellisesti.

Uintiretki

Minusta tässä on jotain väärin.
Missä?
Vuodenajassa. Minusta tästä on nyt jäänyt joku vuodenaika välistä.
Kuinka niin? Eivätkös ne vuodenajat ole syksy, talvi, kevät, syksy, talvi, kevät...
Kun minä muistelisin lyhyen elämänkokemukseni valossa, että tässä piti olla joku sellainen lämmin ja ihana vuodenaika välissä, ennen kuin ilmat taas viilenevät ja sataa lunta.
Niinkö... Eikös tästä vain aleta pikku hiljaa laskeutua kohti joulunaikaa ja odottelemaan joululomaa?

Onneksi latua ei ollut vielä ajettu, niin ei tallottu latusta ja häiritty hiihtäjiä eilisellä juoksulenkillä!

 Tänään saatiin kuitenkin maistaa  trooppisempaa ilmastoa, kun Emäntä oli  järjestänyt meille allasbileet ja hyvä ystävämme Snoopy oli kutsuttu myös mukaan!

Mokomatkin "bileet"... Minä olisin voinut ihan hyvin notkua vain siinä altaan reunalla Emännän ja Snoopyn ihmisen kanssa. Meillä oli altaassa uittaja mukana ja hän pakotti minutkin uimaan. Kyllähän minä sitten Emännän kutsumana kävin muutaman lenkin uimassa, mutta jos saan sanoa, niin en nauttinut siitä hetkeäkään.

 Minä nautin! Tai minulle ominaiseen tapaani tunnetila oli jollain tavalla kauhun ja riemun sekainen. Toisaalta kiljuin ja kiukkusin, jos jouduin odottamaan vuoroani, mutta lopulta en oikein jaksanut enää lähteäkään lelujen perään, vaikka ensin uin mielelläni. Emäntä ihmetteli, että olenko muka sittenkin niin huonossa kunnossa, mutta itse väittäisin, että tällä viikolla on vain ollut niin kova treeniputki, että ei enää yty riittänyt koko ajaksi.

Snoopy osasi mitoittaa treeninsä oikein. Hän lähti aluksi hieman varovasti liikkeelle, mutta jaksoi hakea palloa altaasta loppuun asti. Kun pallo lopulta otettiin pois ja laitettiin lelukoriin, jäi hän vielä kaihoisasti katselemaan pallon perään. Näytti, että hänelläkin oli mukavaa!

Viimeinen pallolla on mätämuna!

Puolituntinen sujahti lopulta hyvin äkkiä ja oli kuivattelun aika. Emäntien mielestä kuivaaja oli kovaääninen ja muistutti liikaa imuria, jota me kaikki pelätään, joten kävimme kaikki vain pyyhekuivauksen läpi, kun oli lämmin ilma (eli ei pakkasta) ja liikuttiin autolla.

Pihalle päästyämme Emäntä oli tyytyväinen, ettei ollut tuhlannut aikaansa sampoopesuun, kun me jatkettiin oma-aloitteisesti kuivattelua nurmikkoon.

Koirauimalasta tuli ulos iloisenriehakasta koiraväkeä ja meinattiin pistää pihalla ihan ranttaliksi. Olisi ollut niin hauska painia, kun selvittiin pois uimasta. Emännästä me mäyräkoirat oli jo kuitenkin aiheutettu kylliksi pahennusta uimalassa mm. haukkumalla seuraavalle asiakkaalle, että oli aika pakata mäykyt autoon ja ajaa kotiin.

Autossa alkoi sitten silmä luppasta...

Yhden epäonni on toisen onni

Keskiviikkoilta. Kolme päivää mejäkokeeseen. Lucy-neiti alkaa ontua takajalkaansa. Emäntä syynää ja tutkii. Lucy-neiti ontuu. Emäntä kantaa hänet kotiin ja pihalla Lucy-neiti ottaa juoksuspurtin. Iltapissalla taas ontumista. Seuraavana aamuna ontumista. 

Emäntä kiristelee hampaitaan ja haluaisi raivota jollekin, vaikkei tämä kenenkään vika ole. Kymmenen kuukautta on paranneltu Lucy-neidin selkää. Puoli vuotta on jo lenkkeilty normaalisti. On käyty laserhoidoissa ja fysioterapiassa. Uimassa. Emäntä on hieronut Lucy-neitiä itse ja toivonut ja odottanut Lucy-neidin ensimmäistä VOI-luokan jälkikoetta. Lucy-neiti on ollut pirteä ja iloinen. Häntäkin jo normaalissa asennossa eikä enää koipien välissä, mutta kolme päivää ennen mejäkoetta Lucy-neiti ontuu toista takajalkaansa. Ei koko ajan, mutta joka ulkoilukerralla muutaman kerran.

Tärkein ohjenuora on aina koiran terveys etusijalla. Muut haaveet toisena. Emäntä soittaa lopulta lyhyen, mutta sitäkin raskaamman puhelun.

"Siitä viikonlopun mejäkokeesta... Voisinko mitenkään vaihtaa toiseen VOI-luokan koiraan, kun tämä, joka on ilmoitettu, ei ole ihan kunnossa?"

Tilannetta paikkaamaan tulen siis minä, Roni "varakoira" S. Jäljen Jättiläinen. Viikkoa aiemmin VOI-luokkaan noussut noviisi.

Jälkientekopäivä on aina yhtä tylsä. Odotellessa tutustun sentään Enniin ja Juliaan, jotka ovat äiti ja tytär. Pitkäkarvaisia mäyräkoiria. Juliaa yritän vähän liehitellä leikkimään kanssani, ja hän ensin vähän lämpeneekin minulle, mutta näyttää sitten suloista hammasrivistöään. Enni-mamma ei kai pidä siitä, että yritän pelehtiä hänen tyttärensä kanssa, kun hänkin yrittää antaa minulle suoraan hammasta. No minä olen tottunut lukemaan narttujen mielen liikkeitä ja olen ketterä poika väistämään.

Eikö se jälki ole ikinä valmis! Täytyykö meidän todella odottaa seuraavaan päivään asti!

Illalla majapaikassamme saan sentään leikkiseurakseni Diivan. Aivan ihanan, suunnilleen ikäiseni mäykkyneidin. Olen aivan myyty!

Metsästysmajalla on oikea mäykkyleiritunnelma, kun minun ja Diivan lisäksi sinne majoittuvat Enni, Julia, Sissi (tuttu tätikoira jo viime vuodelta) ja Kalevi-herra. Kalevin kanssa vähän mittailemme toisiamme hihnoissa. Käymme nuuskaisemassa ja heilutamme häntäämme, mutta kummankin olemus viestittää, että jos sinä aloitat, niin täältä pesee myös. Mitään draamaa ei synny, koska olemme järkeviä herraskoiria. Kuka nyt koetta edeltävänä päivänä haluaisi laittaa rähinäksi?

Emäntää naurattaa, kun metsästysmajan piha on kuin Kultaisesta kompassista: jokaisen ihmisen rinnalla kulkee hihnassa mäyräkoira-daimoni, minne ikinä kukin on matkalla.

Vihdoin koittaa koepäivä! Herään samalla hetkellä, kun Emäntä liikahtaa vuoteessaan. Olen valmis samantien aamulla kello kuusi, mutta joudun odottamaan vielä puolille päivin, että pääsen metsään.

Emäntä hoi! Vainuan, että tuolla jossain on sorkka hädässä! Meidän täytyy pelastaa se!

Lo-pul-ta pääsen ulos autosta hiekkakuopalla jäljestysvarusteissani. Ihmiset kuppailevat ja käyn jo hyppäämässä tuomari-setääkin vasten, että mikä tässä kestää. Mennään jo!

Ja sitten me menemme. Veri tuoksuu sieraimiini ja haistelen sitä antaumuksella alkumakauksesta. "Jälki!" Emäntä sanoo ja pitelee minua vielä hetken alkumakauksen päällä. Kuljemme hitaasti jälkeä eteenpäin, kunnes varsinainen työ alkaa. Liina kireälle ja eteenpäin! Maasto on helppoa ja tunnen verijäljen vetävän minua eteenpäin kuin lumous tai viehe. 

Ensimmäisen kerran havahdun, kun verijälki yhtäkkiä katkeaa. Teen pienen rengastuksen ja löydän ihmisjalkojen jäljen, joka on kulkenut koko ajan veren alla. Käännyn kulmalta ja verijälki jatkuu taas edessäni. 

Teen välillä pienen pieniä sivu tarkistuksia, mutta pääasiassa liidän eteenpäin jälkeä myöten. Matkalla on vielä kaksi kulmaa, ja viimeisellä osuudella on yksi makaus, jota tutkailen hetken, koska minulle tulee ohimennen pieni black out, että mihin suuntaan täytyy jatkaa. Löydän jäljen kuitenkin taas ja sen päästä kaadon eli sorkan.

Tuomari väittää, että matkalla on ollut kolme muutakin makausta. Kuononi kävi niiden kohdalla alhaalla, mutta täytyisi kuulemma malttaa pysähtyä. Pysähtyä, kun jälki vetää nenää ja koiraa eteenpäin kuin vinssi! Perässä seuranneet toteavat myös, että oli reipasvauhtinen jäljestys. Emäntä kysyy arasti, kuinka kauan jäljellä kului. Hän on mielestään jarruttanut minua, minkä pystyi, eikä olisi osannut liikkua yhtään hitaammin.

Ikuisuudelta tuntunut aika on 21 minuuttia. Sallittu aika on 45 minuuttia, ihanneaika ehkä jossain puolen tunnin hujakoilla. Emäntää hävettää, että on taas juoksutettu ihmisiä, mutta tuomari lohduttaa, että tähän helppokulkuiseen kangasmaastoon vauhti on ollut ihan sopiva.

Loppupäivän lepäilemme ja odottelemme tuloksia. Saan tuloksen VOI1 ja 43 pistettä. Olen yksi kolmesta VOI1-tuloksen saaneista. Samoissa pisteissä kokeneen Bootsy-neidin kanssa. Sissi-neiti pyyhkii meillä muilla pöytää: hän uusii viimevuotisen kerhonmestaruutensa, saa 49 pistettä ja valioituu Suomen jälkivalioksi. Hän on ehdottomasti palkintonsa ansainnut!

Emännän mielestä olen toiminut oikein hyvin varakoirana ja tuomari kehottaa harjoittelemaan makausten merkkausta. "Täydellinen suoritus ei ole kaukana", hän kirjoittaa arvosteluun.
Toivottavasti edessämme on vielä uusia mejä-kokeita. Myös Lucy-neidille...

Nenälle hommia

Perjantai-iltana auton nokka kääntyi taas kohti Roosa-tädin ja Ninnin tiluksia. Vietettiin mukava ilta heidän kanssaan ja käytiin ihanalla iltalenkillä laumana läheisillä pelloilla ilta-auringon kullatessa maisemaa.

Ninni ja Roosa-täti lähtivät sitten ihmisineen mökille yöksi ja me jäätiin Emännän kanssa taloon yöksi. En oikein pitänyt ratkaisusta, vaan yritin karata mukaan mökille, koska se on yksi lempparipaikoistani! Makasin pihalla mahallani enkä totellut, vaan talon isäntä joutui kantamaan minut takaisin sisään.

Seuraavana aamuna Emäntäkin hylkäsi meidät. Hän lähti kuulemma "jälkitalkoisiin". Varustuksesta päättelin, että kivoja asioita olisi luvassa, mutta mukaan en päässyt. Otin hyllyn päältä kostoksi neulerannekkeen ja vein sen Emännän tyynylle. Ninnin ja Roosa-tädin emäntä tuli onneksi pian hakemaan meidät ja vei meidät mukana mökille. Riehuimme Ninnin kanssa k-o-k-o  p-ä-i-v-ä-n!

Emäntä oli jälkiä tehdessään nähnyt kangasvuokkoja monen vuoden jälkeen.

 Kun Emäntä tuli mökille, me kaikki neljä tiedettiin, millä asioilla sitä oli liikuttu! Veren ja metsän haju oli ilmeinen. Saunan jälkeen Emäntä otti minut mukaan ja me kävelimme yöksi talolle. Meillä oli kuulemma niin aikainen herätys, ettei muita kannattanut herättää vielä siihen aikaan.

Ja kuinka aikainen se herätys olikaan! En olisi millään jaksanut herätä ja nousta ylös siihen aikaan, vaikka yleensä minä olen ensimmäisenä jalkeilla ja odottamassa, että jotain tapahtuisi.

Aamu valkeni myös kirjaimellisesti hyvin valkoisena, kun koko illan oli satanut lunta ja se oli jäänyt maahan. Emäntä paljasti jo, että mejä-kokeisiinhan tässä oltiin menossa, mutta tällä kertaa eniten jännittävä asia oli se, toteutuisiko koko koe, kun maassa on lunta! Jäljet oli onneksi tehty sääntöjen mukaan lumettomaan maahan, mutta sanoivatko säännöt jotain hangen alta jäljestämisestä?

Pikkuhiljaa lumi kuitenkin suli pois eikä sitä metsän uumeniin kovin paljoa ollut lopulta satanutkaan. Koe järjestettiin. Laukauksensietotestissä tärisin kauttaaltani jännityksestä ja ehkä hieman innostakin, mutta itse ampuminen sai minussa aikaiseksi vain pienen nytkähdyksen, kuten yleensäkin.

Jouduin odottamaan tunteja, ennen kuin pääsin itse asiaan. Välillä nukahdin autoon hetkeksi, mutta aina kun Emäntä siirsi autoa jonnekin, heräsin ja jälkipanta kaulassani muistutti, että kohta mennään. Kun lopulta pääsin ulos autosta, kiskoin joka suuntaan ja vikisin. Tuntui, että jouduimme odottamaan paikallamme vieläkin ikuisuuden.

Sitten tuomari-ihminen ja opas-ihminen saapuivat ja lähdimme kävelemään jäljelle. Tiedän jo nämä kuviot, koska tämä oli neljäs kokeeni ja rentouduin, kun astuimme tieltä metsään.

Emäntä osoitti minulle alkumakauksen, sanoi taikasanan "Jälki!" ja piteli minua lyhyessä narussa makauksen edessä. Nuuskin makausta, koska en päässyt vielä eteenpäin. Näin tehtiin viimeeksi harjoituksissakin. Etenemään pääsi vasta, kun alkumakaus oli tutkittu. En yleensä ole jaksanut jäädä siihen kuppailemaan, mutta Emännän mukaan se on jotenkin tärkeää joidenkin pisteiden takia.

Emäntä kuljetti minua lyhyessä narussa vielä jonkin matkaa, kunnes pääsin rauhassa työskentelemään. Emäntä töppösteli rauhassa perässäni, enkä minäkään viitsinyt enää riuhtoa liinassa, kuten joskus aiemmin. Toki välillä otin vähän spurttia, mutta Emäntä ei innostunut yhtään laukalle. 

Pian oltiinkin jo ensimmäisellä kulmalla ja pysähdyin hetkeksi tutkimaan sitä. Joskus harjoituksissa Emäntä on tehnyt niinkin, ettei ole päästänyt minua makauksen ohi, jos en ole nuuskinut sitä, niin nuuskin hänelle malliksi kaikki makaukset tällä kertaa. Oli siitä se hyöty, ettei tarvinnut hapuilla suuntaa, kun rauhallisesti nuuskiessa kulman suunnan huomasi heti, ja siitä vain seuraavalle osuudelle.

Yksi vähän jännempi tilanne oli jäljen loppupäässä, ehkä 50 metriä ennen kaatoa, kun jälki meni yli metsäautotiestä, jolla joku oli (kai) liikkunut. Tarkistin ensin tietä toiseen suuntaan, sitten toiseen suuntaan. Mentiin aika pitkällekin tietä pitkin, kunnes huomasin, ettei jälki ehkä jatkukaan tänne. Yritin hakea jälkeä oikealta, mutta maasto oli niin hankalaa, että jäin kiinni ja palasin takaisin tielle. Emäntä keräsi vähän paineita, mutta yritin sanoa hänelle, että älä hätäile, kyllä se jälki vielä löytyy! Palasin metsään uudestaan ja tällä kertaa pääsin etenemään. Jälkikin löytyi ja jatkoimme matkaa. Ja siinähän kaato sitten olikin!

Kun homma oli hoidettu, tuli mukavan rento olo. Vesikin maistui ja loppupäivän torkuin autossa ihan tyytyväisenä. En enää yrittänyt karkuun jokaisella ovenavauksella.

Tuomari-ihminenkin oli ollut tyytyväinen suoritukseeni. Sain kuulemma 48 pistettä eli vain kaksi pistettä vajaan täysistä pisteistä. Se oli varmaan sen metsätiellä harhailun hinta. Tulos oli AVO1 ja koska kyseessä oli toinen ykkönen, siirryin kuulemma voittajaluokkaan. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan, mutta ainakin se kuulostaa hyvältä.

Ota jo se kuva, että pääsen takkatulen lämpöön köllöttelemään. On tässä jo tehty töitä yhdeksi päiväksi...

Vappupäivää on sitten vietetty rennosti kotosalla, kuten Lucy-neiti tässä esittelee:

Kökkäreasiantuntija ja lenkkeilyn uhri

 Kökkeröasiantuntija Neiti L. palveluksessanne! Millaisestahan kökkeröongelmasta teillä oli noussut huoli?

Ahaa. Koirapuiston laitamille nousseita kökkäreitä. Katsotaanpas.

Avataanpa hieman tämän kökkösen pintaa, niin päästään kiinni sen sisällä muhivaan aromiin. Minähän olen siis aina valmiina antamaan viranomaisapua mitä tulee erimuotoisiin ja -kokoisiin salaperäisestä maasta nousseisiin kökköihin. Käsittääkseni kyseessä on jonkinlainen maanalainen salaliitto, jossa jokin toistaiseksi tunnistamaton voima nostaa maasta multakökkäreitä ja usein niiden keskellä saattaa olla pieni onkalomainen kolo. Olen kerännyt dataa neljän vuoden ajan ja tunnen olevani lähellä läpimurtoa, mutta mielelläni kartoitan vielä uusia tapauksia, vaikka kaava tuntuisikin olevan useimmiten sama.

Kökkäretutkimusteni ohessa olen suorittanut myös toista virkaani eli lukukoiruutta. Lukukoiruus on minulle todellinen kutsumusammatti. Otan lukijan vastaan iloisesti häntääni heiluttaen ja sitten käperryn viltilleni nauttimaan hauskoista ja jännittävistä tarinoista. Joskus saan vähän rapsutuksiakin.

Minulle ei ole käynyt ihan yhtä hyvin. Emäntä on päättänyt uhmata luonnonlakeja ja aloittanut sittenkin juoksuharrastuksen. Eihän siinä mitään. Sen kun hullu hölkkää, mutta miksi minut on täytynyt valita tämän harrastuksen uhriksi tai niin kuin Emäntä asian ilmaisee "juoksukaveriksi"?

Oikeaoppinen lenkkihän etenee näin: Mene ulos ovesta. Haistele. Merkkaa lähimmän puskan juurelle. Haistele lisää. Kävele pihan toiseen reunaan. Mittaa lämpötila, tuulen suunta, ilmankosteus ja etenkin maan kosteus. Pohdiskele, mihin suuntaan tekisi mieli tällä kertaa kipitellä. Kävele vähän matkaa. Muuta mieltäsi. Kävele toiseen suuntaan. Merkkaa. Jatka sattumanvaraisesti ojan pohjaa pitkin. Kuuntele. Haistele. Ajaudu pikkuhiljaa metsän reunaan. Poikkea metsän puolelle. Palaa takaisin tielle ja jatka matkaa. Havainnoi ympäristöäsi ja kävele rauhallisesti pysähdellen nelisen kilometriä n. 1,5-2 tunnin aikana.

Emäntä on sen sijaan yrittänyt lanseerata aivan hullua lenkkijärjestystä: Mene ulos ovesta. Tee tarpeesi pihapuskaan. Hölkkää suoraan yhtä kyytiä 40 minuuttia ja palaa kotiin. 

Missä on nuuskuttelu? Missä kuulumisten vaihtaminen?

Eilen heittäydyin mahalleni maahan, josta seurasi, että Emäntä otti minut syliinsä ja juoksi mäyräkoira sylissään. (Kevyesti sadatellen...) Paluumatkalla sain kiinnostavan hajun metsästä ja sitten yhtäkkiä jaksoinkin juosta. Juoksemisella täytyy olla jokin syy! Pelkästään Emännän perässä hölköttely ei ole minusta tarpeeksi kiinnostavaa puuhaa.

Nyt ymmärrän Lucy-neidin lenkillä hidastelun nerokkuuden. Häntä ei koskaan pakotettaisi juoksulenkille!

Erittäin hyvä ellei täydellinen pääsiäinen

Kylläpä onkin aika vilahtanut. Pääsiäinen meni kiireesti, kun harrastettiin kaikkia meidän lajeja (rally-toko, näyttely, mejä), oltiin kylässä ja tavattiin uusia ja vanhoja tuttuja.
Ei siis ehditty kirjoittaa.
Sitten ei enää ollut niin kiire, kun Emäntä kai meiltä salaa söi jonkun lumen alta paljastuneen ulostekökkösen tai raa'an hirvenluun, no joka tapauksessa maha oli monta päivää sekaisin, niin sitten ei jaksanut kirjoittaa.

Mutta nyt siis viikon parhaat palat:

Torstaina rally-tokoiltiin ja tässä videonäytteet tämän hetken tilanteesta. Roni on siis avoimessaluokassa ja minä yhtä tulosta vaille avoimessa. Videolla harjoitellaan avo-rataa. Minulla on tarkoituksella vähän matalampi hyppy, kun oli silloin alkuviikosta se tassu ollut kipeänä. Ei tosin enää tuossa vaiheessa.

Vietettiin pääsiäistä Roosa-tädin ja Ninnin luona. Otettiin Ninnin kanssa pienet päikkärit. Jonkin eroavaisuuden roduissa voi ehkä nähdä kuvan perusteella...

Lauantaina Ninni ja Roni kävivät näyttelyssä. Kumpikin sai arvosanan EH eli erittäin hyvä. Ninnin emäntä oli riemuissaan, kun Ninni menestyi niin hyvin ja meidän Emäntä oli hieman pahoillaan, kun Roni ei oikein menestynyt. Kaikki on niin suhteellista!

Ninnillä oli juoksut, lopuillaan, mutta kuitenkin, joten Ronin meininki oli sen mukaista. Ninni ja Roni olivat pääasiassa eri aikaan ulkona ja sisällä, kun nuoripari oli koko ajan toistensa kimpussa. Roni rakkauden huumassa ja Ninni... no ehkä se oli sellaista astetta rankempaa sulhasta-hampailla-niskasta -ja-korvista-kiinni-rakkautta. Kun Ninni kuitenkin viihtyi paremmin sisällä ja ulkona oli vielä vähän kylmä pitää tuntitolkulla mäyräkoiraa ikkunalaudalla seisomassa (!), niin Roni sai välillä seurailla olohuoneen menoa kaltereiden takaa.

Lauantaina tavattiin myös eräs yksivuotias ihmispentu! Hän oli todella kiinnostava. Minä en poistunut hetkeksikään metriä etemmäs hänestä. Myös Roni oli kiinnostunut pikkuihmisestä. Hän istui pikkukaveria vastapäätä, kun ihmispennun emä sanoi yhtäkkiä: "Ei saa purra!" Roni oli hämillään ja yritti näyttää vielä kiltimmältä ja osoittaa kaikin tavoin, ettei ollut missään aikeissa purra ketään, mutta emä toisti vain: "Ei saa purra!" Meidän Emäntä ehätti jo vähän myös hätiin, että tuskinpa se Roni nyt ihan äkkiä on ketään puremassa, kun kävi ilmi, että ihmispentu se olikin aikeissa purra Ronia! Meidän Emännälläkin on vielä vähän opettelemista tuossa ihmislasten kehonkielessä...

Maanantaina tapahtui ehkä kuitenkin se paras asia nimittäin mejä-kausi alkoi vihdoin! Saimme kaikki koirat vuorollamme verrytellä hajuaistejamme. Jäljet olivat n. 18 h vanhoja eli voittajaluokan jälkien ikäisiä. Mittaa oli ehkä vain puolet, jos sitäkään, mutta matkalla oli tämä uusi haaste eli katkokulma. Minun jäljelläni Emäntä oli juuri luovuttamassa, että ei se Lucy taida tätä selvittää, kun hän huomasi, että itse asiassa katkokulmahan selvisikin jo. Kummalla meistä on tarkemmat aistit? Minun hajuaistini vs. hänen näköaistinsa! Hän ei huomannut puissa roikkuvia oransseja merkkejä, joita oli itse ollut mukana laittamassa!

Ronilla oli samanlainen jälki kuin minulla ja Ninnillä oli avoimenluokan jälki. Roosa-täti sai selvitettäväkseen pienemmän pellolla olevan jäljen, kun Emäntä ei uskaltanut laittaa häntä risukkoon loikkimaan, koska hänen jalassaan on taas ollut vähän avointa haavaa. Hyvin sillä jalalla kuitenkin lenkillä kävi ja kettujen pesillä mylläämässä, että ehkä laiskuus oli suurin syy, miksi neljäs jälki oli pellolla.

Tämä viikko oli siis sitten enemmän hiljaiseloa. Yksi lukukoirakeikkakin täytyi perua, kun Emäntä ei kyennyt lähtemään ja minä en kai saa sitten yksin mennä... Jospa ensi viikko kulkisi taas normaaliin tahtiin!