Vuoden viimeiset kisakuulumiset

 Lucy: Lauantaiyönä kello 3.30 soi herätyskello. Luulen näkeväni unta ja käännän kylkeäni. Emäntä nousee. Kohta hän laittaa valot päälle ja keittää aamukahvia. Vähän ajan päästä meille tarjotaan aamuruoka. Onko minun kelloni sittenkin sekaisin vai onko tämä hieman varhainen hetki aamuruualle? Otan tarjotun aterian tietenkin vastaan, mutta kakistelen hieman aamupissalle lähdön kanssa. 4.39 istumme Ronin kanssa auton peräpaksissa omassa häkissämme ja auton keula osoittaa kohti Etelä-Suomea.

Neljä tuntia myöhemmin heräämme koiraharrastehallin pihalta Lohjalta. Käy ilmi, että tänään kisataan mäyräkoirien rotumestaruudesta rally-tokossa. Käymme pienen pissalenkin ja Emäntä treenailee Ronin kanssa pihalla. Odotan turhaan omaa vuoroani. 

Aikaa kuluu ja Roni noudetaan tekemään kisasuoritusta. Sen jälkeen Emäntä ottaa minutkin autosta taas jaloittelemaan. Laskutaitoisena mäyräkoirana olen varma, että nyt on minun vuoroni päästä harrastehalliin tekemään oma suoritukseni, koska Roni on ilmiselvästi jo käynyt, joten nyt on OLTAVA minun vuoroni. Kiskon kaikin voimin kohti hallia ja yritän tarttua kynsilläni jäiseen maahan, kun Emäntä vetää minua pois päin hallista. Kävelytiellä en suostu kävelemään hallista pois päin, mutta hallia kohti kuljen reippaasti häntä pystyssä. 

Niin vain lopulta käy, etten minä pääse halliin. Roni on ainoa mestariluokassa kisannut mäyräkoira ja näin ollen, vaikka hänen tuloksensa jää pisteen päähän hyväksytystä tuloksesta (69 pistettä), hän on kuitenkin mäyräkoirien rotumestari, koska ilmeisesti nollatuloskin lasketaan, kunhan tuomari ei hylkää suoritusta esim. ratavirheen vuoksi tai ohjaaja ei luovuta kesken suorituksen.

Mäyräkoirien rally-tokon rotumestari 2020

Kotona (jälleen neljän tunnin automatkan jälkeen...) selviää, että siitä huolimatta, etten päässyt kisahalliin, olen saanut pokaalin! Koska kiertopalkinto siirtyy joka vuosi seuraavalle mestarille, niin kiertopalkinnon tilalle olen saanut oman pokaalin viime vuoden rotumestaruudesta. Tämä onkin sitten minun kilpailu-urani viimeinen palkinto. Emäntä on hiukan pahoillaan, kun olen vuosien mittaan oppinut poseeraamaan niin hyvin palkintojen vieressä, että on sääli, ettei näitä palkintokuvatilaisuuksia enää tule, mutta ehkä voin jatkossa kuvauttaa itseni Ronin palkintojen kanssa?

Tulin, näin, voitin...? Minä olen ilmeisesti jo niin taitava, että saan palkintoja ilman, että tarvitsee mitään tehdäkään!

Mäyräkoirien rally-tokon rotumestarit 2019 ja 2020

Ps. Roni kävi tänäänkin (!) rally-tokokisoissa. Tällä kertaa ihan vain lähikaupungissa, joten minä olin kotona. Tänään hän oli sitten saanut 91 pistettä, mutta oli "vasta" kilpailun neljäs eli tänään ei herunut palkintoja ja pokaaleja.

Eilisissä kisoissa hänelle tuli vielä yksi -10 pisteen virhe, kun hän pysähtyi kesken ohjaajan kiertämisen, mutta tänään ei tullut yhtään isoja mokia. Eilen hän oli nuuskinut melkein koko matkan hallin lattiaa perimäyräkoiramaiseen tapaan ja jäänyt yhteen kohtaan oikein huolella tutkimaan, mutta tänään nuuskiminen rajoittui enää kuuteen yksittäiseen kuonon alaspainumiseen, joista jokainen siis maksoi yhden pisteen ja lisäksi oli kolme muuta yhden pisteen virhettä (jotka kyllä johtuivat samasta asiasta eli huomion kiinnittymisestä Emännän sijaan ympäröiviin asioihin). Roni on kyllä hienosti kehittynyt, että kunhan hän vähän vielä treenaa oikeaa virettä ja keskittymistä, niin ehkä hän jonakin päivänä on yhtä hyvä rally-tokomäyräkoira kuin minä!

Kun käsky käy...

Roni: Olimme aamulla rauhallisella sunnuntaiaamukävelyllä, kun Emännän puhelin soi. Meitä tarvittaisiin mahdollisessa haavakkotilanteessa. Käännyimme kotia kohti ja kun pääsimme kotiin asti soittaja vahvisti, että olisi tarvetta hyvälle jälkikoiralle. Niinpä Emäntä laittoi tavarat kasaan (jälkipanta ja -liina, oranssi liivi, saappaat, vaihtovaatteet kotimatkaa varten, WC-paperia merkitsemistä ja veritippojen tarkistamista varten, otsalamppu, jos päivä sattuisi venähtämään, vesipullo...) Tässä vaiheessa hän vähän epäröi, pitäisikö vielä käyttää hetki oman aamupalan syömiseen, kun se oli vielä jäänyt välistä, mutta hän oikaisi ja otti vain pienen jugurtin ja muutaman mandariinin taskuun. Minä olin siinä vaiheessa jo syönyt aamiaiseni.

Ajoimme paikalle, josta meidät opastettiin jäljen alkuun. Tien yli meni kahdet hirven jäljet. Aloitin ensin toisista, mutta koska metsästäjät olivat sitä mieltä, että ylemmät olivat todennäköisemmin oikeat, niin Emäntä vaihtoi minut toisille jäljille. No minä teen vain työtä käskettynä, joten jälki kuin jälki. Kyllähän minä jäljestän. Hieman epäilyksiä aiheuttava oli alkutieto, ettei oletetusta haavakosta ollut nähty pisaraakaan verta. Ei ampumapaikalla eikä missään muuallakaan. Minäkään en merkannut matkan varrella ainuttakaan veritahraa.

Mukana seurannut metsästäjä oli hyvin vakuuttunut jäljestystaidostani ja kuljimme aivan tarkalleen hirvenjälkiä pitkin läpi tiheikköjen ja yli ojien. Hirvi näytti kuitenkin olevan kunnossa. Ei verta, ei makauksia, ei mitään merkkejä haavoittumisesta. Metsästäjä lähti hakemaan autoaan ja me jatkoimme vielä pienen matkaa. Tulimme ajouralle ja kävelimme tien varteen odottamaan kyytiä. Kahden kilometrin jälkeen ei tuntunut järkevältä seurata hirveä, joka ei selvästi ollut haavoittunut. Lähdimme kuitenkin tarkistamaan vielä ampumispaikkoja.

Hirveä oli siis ammuttu kahdesti, mutta se ei ollut pudonnut kummastakaan laukauksesta. Aloitimme uudestaan ensimmäiseltä ampumapaikalta. Etenimme siitä jälkeä pitkin toiselle ampumapaikalle. Siitä metsästäjät olivat arvelleet hirven kulkeneen sille hiekkatielle, jolta olimme tehneet ensimmäisen jäljityksen. Seurasimme toisen metsästäjän kanssa jälkeä kohti lähtöpistettä.

Kun tulimme tielle, olikin edessä yllätys. Emme tulleet samalle jäljelle, jota olimme aiemmin menneet! Ammuttu hirvi olikin ylittänyt tien eri kohdasta. Tilanne sähköistyi hetkeksi, kun tajusimme, että homma ei olekaan vielä ohi. Tällä toisella metsästäjällä ei ollut edes asetta mukanaan, koska olimme mielestämme tarkastamassa selvää asiaa. Nyt hänelle tuotiin ase mukaan, koska haavakko saattaisi sittenkin olla tämän jäljen päässä. Minä hihkuin malttamattomana ja vihdoin jäljestys jatkui. 

Kuljimme tätä jälkeä, mutta verta ei edelleenkään löytynyt. Muutamia ehkä makauksen tapaisia löysimme, mutta jäi epäselväksi olivatko ne jäljittämämme hirven. Vähitellen Emäntä ja metsästäjä alkoivat luopua toivosta. Kuulimme vielä edessämme liikkeelle lähtevän eläimen ääniä, kun jokin risu katkesi, mutta olimme niin tiheässä metsässä, ettei mitään näkynyt. Löysimme vielä tuoreet jätökset ja Emäntä ja metsästäjä näkivät, että tuoreilla hirven jäljillä kuljetaan, mutta viiden kilometrinkään jälkeen hirvi ei osoittanut mitään haavoittumisen merkkejä, ei verta, ei (kunnollisia) makauksia.

Loppupäätelmä oli, että tämä onnekas hirvi oli juossut läpi kahdesta passista haavoittumattomana ja jatkoi iloisena juoksenteluaan. Ainakin ensi viikonloppuun asti...

Tämän pari tuntia ja yli 7 kilometriä kestäneen jäljestyksen jälkeen en enää erityisesti vastustellut, kun Emäntä otti minut pois jäljeltä. Hän kehui kovasti ja sain vähän herkkujakin. Olimme molemmat aika raukeita tämän reissun jälkeen. Tai Emäntä oli sillä tavalla raukea, että hän joutui oksentamaan ja menemään suoraan sänkyyn. Ilmeisesti kun ihminen on liian kauan syömättä, hän ei lopulta enää edes pysty syömään. Ehkä hän ensi kerralla muistaa syödä itsekin ennen jäljestämään lähtemistä. Umpimetsässä kulkeminen ei ole kevyttä ulkoilua!

Vastavalmistuneen lelukirurgin piirinmestaruuskisakertomus

Roni: Olen suorittanut vihdoin mäyräkoirien lelukirurgian perustutkinnon ja poistanut onnistuneesti pillin kumikanan sisältä!

Kumikana on vaiennut!

Roni: Viime viikonloppuna järjestettiin rally-tokon piirinmestaruuskisat siinä kennelpiirissä, johon meidän harrastuskerhomme kuuluu. Emäntä oli ilmoittanut joukkuekarsintaan meidät kaikki kolme eli minut, Ninnin ja Moonan. Hänen yllätyksekseen meidät kaikki valittiin joukkueeseen näyttöjemme perusteella. 

Joukkue koostuu kuudesta koirakosta siten, että kaksi koirakkoa voivat olla ylemmistä luokista (VOI-MES) ja neljä koirakkoa alemmista luokista (ALO-AVO). Joukkueiden pisteisiin lasketaan mukaan kolmen parhaan koirakon pisteet siten, että yhden tuloksen pitää tulla ylemmistä luokista ja kaksi alemmista. Oli siis hieman kuumottavaa, kun minun tai Ninnin oli pakko saada tulos, että joukkue saisi tuloksen!

Minun suoritukseni oli ensimmäisenä (tosin luokan viimeisenä). Halli oli siitä erikoinen, että ylhäältä avoimen seinän takana oli varasto, josta juuri kilpailun aikana jotkut tulivat hakemaan tavaroitaan. Trukki piippasi, paikat kolisivat ja ihmiset huutelivat. Useampikin koira kärsi tästä erikoisesta äänihäiriöstä, enkä minäkään jäänyt osattomaksi. Lisäksi alusta oli pistelevää keinonurmea, joten kun olen tällainen herkkä, äärimmilleen viritetty kisakone kuin formula-auto ikään, niin voi arvata, että homma sakkasi moneen kertaan. Ei formuloillakaan ajeta huippuaikoja sadekelillä tai jos radalla on soraa! Pieni muutos on tehty treeni- ja kisarutiiniin eli Emäntä on opettanut minulle rauhoittumista. Se on sellaista, että hän pyytää minut maahan makaamaan, sanoo "Rauhoitu." ja sitten saan siitä palkkaa. Näin tehtiin myös juuri ennen kisasuoritusta odotusalueella. Jos haluaisi nähdä kehityskaaren, niin ensimmäinen kisa tänä vuonna tuotti 69 pistettä eli juuri yhden pisteen alle hyväksytyn tuloksen ja nyt rauhoittumisharjoittelun jälkeen pisteitä tuli 70 eli juuri hyväksytyn tuloksen puolella. Kyse voi olla myös sattumasta.

Minun hyväksytty tulokseni rentoutti meininkiä joka tapauksessa sen verran, että sen jälkeen Ninnin ei ollut pakollista saada tulosta. Ninni oli voittajaluokan ensimmäinen koira suoritusvuorossa. Hän sai radalta 98 pistettä eli kaksi pistettä vajaa täydet pisteet. Hän oli astunut sivuaskeleen hieman vinoon ja yhdellä kyltillä hänelle oli pitänyt toistaa istumiskäsky. Jos minä olen Ferrari, niin Ninni on koko perheen farmari-Volvo: ei ehkä näyttävin ja tehokkain, mutta vie eleettömän varmasti aina perille. Joukkueen tuloksiin laskettiin mukaan siis Ninnin tulos, koska se oli huomattavasti omaani parempi.

Ninni sai tuloksellaan luokkavoiton ja ansaitsi myös koulutustunnuksen RTK3, koska tämä oli hänen kolmas hyväksytty tuloksensa VOI-luokassa. (Ja kolmas kisansakin.)

Avoimen luokan aikana käytiin kävelyllä ja Emäntä tankkasi evästä autossa istuen. Yksi meidän joukkueen jäsen osallistui AVO-luokkaan, mutta hän ei valitettavasti saanut tulosta. 

Lopulta illan jo hämärtyessä oli alokasluokan vuoro. Autoanalogiassa Moona on ehkä jotain WRC-ralliauton ja monster truckin väliltä... Kiihtyvyys ja räjähtävä voima ovat aina yhden sormen heilautuksen päässä, mutta taitava kuljettaja voi saada kauhuntasapainon säilymään pienistä muhkuroista huolimatta. Moonakin sai 98 pistettä ja hän ansaitsi koulutustunnuksen RTK1 (kolme kisaa, kolme tulosta...) Hänelle tuli yksi miinus hieman tahmeasti suoritetusta ensimmäisestä kyltistä ja loppupuolella hän ehti nuuskaista yhden kartion kärkeä ennen kuin Emäntä sai hänen päänsä nousemaan. Alokasluokassa oli kaksi muutakin joukkuekaveria ja he saivat 99 pistettä (!) ja 94 pistettä.

Joukkueemme lopputulos oli siis 295 pistettä ja kuinka ollakaan se oli tällä kertaa paras joukkuetulos eli meidän joukkueemme voitti piirinmestaruuden! Meidän kerhomme toinen joukkue tuli toiseksi eli meidän kerhomme otti kaksoisvoiton joukkuekisassa! Treenaillaan siis viikoittain  huippuseurassa!

Joukkuepiirinmestarit 3/6

Moona ALO98/100 ja RTK1

Ninni VOI98/100 RTK3, Roni MES70/100

Osa palkinnoista meni Emännän suuhun ja osa koirien...

Minä vietin sillä aikaa päivää Ninnin ja Moonan emännän kanssa ja toimin mm. eteerisenä porkkanamallina

Ja täydennettiin me mallikansiotani myös otoksilla ilman porkkanoita...

Viikolla tapasimme koirapuistossa Vallun. Hänellä on kylillä vähän rähinöitsijän maine nykyisin, mutta meidän välimme olivat onneksi edelleen kunnossa. Joskus nuorempana saatettiin ottaa joku juoksuaskelkin yhdessä, mutta nyt ei viitsitty sellaiseen temuamiseen lähteä. Vaihdettiin lyhyesti kuulumiset ja jatkettiin omiin suuntiin.

Lucy: Keskiviikkona käytiin hakemassa vaihtelua lenkkeilyyn uusissa maisemissa. Jätettiin auto yhden talon pihaan ja käytiin käppäilemässä lenkki.

Lenkin jälkeen kokeiltiin sellaisia Iivarinkin mainostamia rappuskahveja. Iivari ilmeisesti saa oikeasti hörpyn kahviakin, mutta meillä oli vain vettä kupissa ja kalkkunatikku puoliksi. Hyvin maistui niinkin. Ketään ei vain kuulostanut olevan talossa kotona.

Oudon hiljainen pihapiiri. Kukahan täällä asuu?