Sivut

torstai 27. joulukuuta 2018

Joulumuisteloita hankien keskeltä


Meilläkin oli joulu! Ja oikein hyvä joulu on ollutkin. Olemme Ninnin ja Moonan luona ja palvelu on pelannut. Sisään ja ulos saa kulkea takaovesta mielensä mukaan, kun joku hovimestareista on aina valmiina avaamaan oven ja herkkujakin on tarjoiltu sopivasti, kun etsiytyy vain ruokapöydän läheisyyteen lukuisina ruoka-aikoina.


Henkilökohtaisesti olen viihtynyt hyvin sohvan ja ruokapöydän läheisyydessä, mutta Musta alamainen liehuu aika ajoin pitkin pihojakin. Hän ja Moona ovat erottamattomat. Tai no lähes erottamattomat. Toisinaan ihmiset kyllästyvät heidän loputtomaan nahisteluunsa ja pistävät Moonan ulos jäähylle.


Moona on nyt 7 kk vanha ja kyltymätön leikkimään. Minusta hänen paras ominaisuutensa on täydellinen alistuminen minun tahtooni ja syvä nöyryys edessäni. Hän väistää ja varoo minua kaikissa käänteissään ja pieninkin urahdukseni saa hänet (ja Ninnin) nöyrästi seljälleen jalkojeni juureen. (On huvittavan näköistä, kun kaksi puolet korkeampaa lapinkoiraa yrittää langeta maan matosiksi matalan mäyräkoiran juureen lipumaan tämän suupieliä. Emännän huom.)
    Moonan erikoisuus on ulkona nukkuminen. Pakkasten alettua hän on joka yö pyrkinyt yksin ulos nukkumaan jossain vaiheessa yötä. Muutenkin hän viihtyy parhaiten ulkona. Hän saattaa pyrkiä ulos vain heittäytyäkseen terassille pitkälleen. Toisaalta hän on myös hyvin ihmisläheisyyden kaipuinen ja viihtyy pitkiä aikoja kainalossa rapsutettavana.


Yksi lempipaikoistani täällä on takan edusta! Kun uuniin laitetaan tulet, olen kärppänä paikalla köllöttelemässä takkatulen loimussa.
    Tietenkin olen käynyt myös joulusaunassa. Eräänä iltana muut puhalsivat ovesta ulos, kun Emäntä meni saunasta jäähylle, mutta minä jäin sisään odottamaan ja kiirehdin sen sijaan hänen kanssaan löylyihin, kun olin vahingossa jäänyt paitsi ensimmäisistä löylyistä.

Enkä kyttää... Odotan tässä vain eturivissä lahjojen jakoa...

Lahjojakin saatiin. Koska kuusi on tänä vuonna ulkoterassilla kylmässä jouluhuoneessa, koottiin lahjat pianon juurelle. Pukki oli tosi reilu ja toi meille kaikille koirille kappaleen poroa. Liekö Petteri Punakuonolle tullut jo ikä täyteen...?


Vertailun vuoksi vaihdoimme kaikki luita keskenämme ja maistelimme toinen toistemme lahjoja. Saman oloisia olivat kaikki luut.


Tämä oli Moonan ensimmäinen joulu ja hän ei aivan vielä hallinnut lahjan avaamista. Lahjojen jaon jälkeen hän tosin otti erään paperimytyn ja harjoitteli sillä repimistä, että ensi kerralla hän on varmasti jo yhtä taitava kuin me muut.


Lunta täällä on ollut aika yllin kyllin. Tapaninpäivänä käytiin yhdessä lenkillä ja Emäntä oli varuilta ottanut pulkan mukaan. Menomatkalla Moona sai harjoitella sillä vetokoirana olemista ja loppumatkasta hän (Emäntä, ei Moona) veti sillä meitä mäykkyjä. Niistä paakuista sulamiseen tarvittiin kunnon löylyt!





 Minä en oikein viihtynyt pulkassa, joten Ninnin ja Moonan isäntä kantoi lopulta minut takaisin tien laitaan, mutta Roni istui kiltisti pulkassa, kun ei muuten enää päässyt eteenpäin.


Moonan lisäksi Ronia ovat pitäneet ulkona tarhassa lojuvat hirvenluut. Joulukuun alussa täällä käydessämme minäkin olin kiinnostunut luiden kaluamisesta, mutta nyt loppuun kalutut luut eivät ole minua enää kiinnostaneet. Varsinkin kun uudet luut ovat sisällä.


 Lopuksi vielä videotaideteos tummasta muotoaan muuttavasta massasta, joka sisältää kaksi lapinkoiraa ja yhden mäyräkoiran:


Mukavia vuoden viimeisiä päiviä kaikille lukijoillemme ja hyvää uutta vuotta!


sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Haaveista totta osa 2: RTK3 Ronille


 

Kävin eilen Emännän kanssa vuoden viimeisissä rally-tokokisoissa. Joulurallyissa, kuten ne leikkisästi oli nimetty. Tilannehan oli se, että minulta yhä itsepintaisesti vuoden jälkeenkin puuttui vielä se loppusilaus eli kolmas hyväksytty tulos VOI-luokassa. Vuodenvaihteessa astuvat voimaan uudet sääntöuudistukset ja uudet kylttitehtävät eli tämä oli viimeinen tilaisuus saavuttaa koulutustunnus näillä säännöillä. Ainekset totaaliseen paniikkiin ja hysteriaan olivat siis kasassa.


Kaikista lukuisista virheistä viisastuneena Emäntä kuitenkin päätti pitää päänsä kylmänä. (Pakkaskeli varmaan helpotti siinä.) Hänen ei kannattanut stressata, koska minä hoidan sen joka tapauksessa ja siitä ei kokemuksesta seuraa mitään hyvää, jos me molemmat jännitämme radalla! Emäntä oli siis päättänyt pitää vain hauskaa radalla ja nauttia siitä, että tämä on viimeinen kisa, jossa käytösruutu on enää mukana. Tämän jälkeen ei koskaan enää tarvitse pitää mäyräkoiraa tahdonvoimalla paikallaan tietyssä asennossa minuuttitolkulla tai pelätä, että oma koira karkaa radalla tervehtimään toista, käytösruudussa olevaa koiraa.

Olin aika pätevä, eikö vaan?

Pää kylmänä ollessa hyviä asioita alkoi tapahtua! Käytösruutu oli hankalin koskaan näkemistämme. Sen paikka oli todella lähellä lähtöä ja rataa ylipäänsä. Puolen vaihto jalkojen välistä tapahtui jopa niin, että koira ohjattiin suoraan jalkojen välistä kohti käytösruudun koiraa. Alku oli todella tahmea. Käytösruudussa kökötti nimittäin pieni valkoinen koira ja minä RAKASTAN pieniä valkoisia koiria. Olisin niin mielelläni käynyt kurkkaamassa, onko se Himmu tai Doris, mutta Emäntä ei laskenut. Sitkeästi hän vain hermostumatta vaati minua suorittamaan tehtäviä ja ihme kyllä hänen rauhallinen olemuksensa tarttui minuun niin, että pystyin suorittamaan koko radan, vaikka Himmu/Doris-klooni istui aivan lähellä.
    Lopuksi tapahtui vielä ikävähkö työtapaturma, kun yleisöä kohti kävellessämme unohduin katsomaan ihmisiä ja viimeinen tehtävä meni ihan pipariksi. Emäntä oli jo varma, ettei mitään tulosta tulisi ja saisimme jatkaa yrittämistä uusin opein ensi vuonna.




 Ilo ja riemu (ja ehkä pieni liikutuskin) tuli siitä yllätyksestä, kun tulostaululle ilmestyi nimeni perään pisteet 79(/100) ja maaginen lyhenne RTK3! Kolmen vuoden treenaaminen ja 17 kisastarttia oli saanut täyttymyksensä.


Pisteeni riittivät luokkasijoitukseen 3. ja hännän heilutukseni tuomaripalkintoon. Treeni- ja kisakaverini Väinö oli ykkönen ja hänkin sai RTK3:n. (Se pieni ero meihin mäykkyihin, että vahvan tokotaustan omaava kultainennoutaja oli aloittanut lajiin tutustumisen tämän vuoden tammi-helmikuussa ja kisasi ensimmäisen kerran huhtikuussa. Tämä oli hänen 9. kisansa eli puhdas suora!) 

Hyvin me äijät vedettiin taas! 

Sain kivoja palkintojakin mm. frisbee, jossa oli led-valo. Paino sanalla OLI, koska minusta se oli aivan turha vilkutin, joka heikensi frisbeen lento-ominaisuuksia. Katselin sitä diskoa tänään koirapuistossa n. 10 heittoa ja nyppäisin sen sitten irti.

 Luonnollisesti tapahtuma vaati jälleen myös kakkua!


Nyt sen ehkä uskaltaa jo ääneenkin tunnustaa, että nämä koulutustunnukset olivat meillä tämän vuoden tavoite ja ne saavutettiin! Ensi vuosi aloitetaan mestariluokan tehtäviä treenaamalla ja niihin uusiin alempien luokkien tehtäviin tutustumalla. Jos ollaan jossain vaiheessa ensi vuotta kisakunnossa, niin sitten kisataan, mutta mitään kiirettä ja stressiä ei siitä enää oteta. Mestariluokka on ylin luokka ja siellä pysymme lopun ikäämme. (Jos ei jotain uudistusta tule.) Olemme jo nyt saavuttaneet enemmän kuin mitä Emäntä 3 vuotta sitten villeimmissäkään haaveissaan pystyi kuvittelemaan, kun lähti rally-tokoa lemmikkikoiriensa aktivoimiseksi kokeilemaan. Kisatahan meidän ei ollut koskaan tarkoitus!

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Reippaat älykoirat

Tänä aamuna aloitettiin päivä 6 kilometrin kävelyllä raikkaan lumisessa metsässä. Minullakin tassu nousi oikein vilkkaasti, kun oli niin kiva mennä vaihteeksi vähän eri suunnalle lenkille, kuin missä useimmiten lenkkeillään.


Metsä oli niin kutkuttavan tuoksuinen, että täytyi välillä heittäytyä piehtaroimaan. Kaikkia jänniä ääniäkin siellä kuului. Ainakin tikkoja oli matkan varrella, kun sen päiväinen takominen kuului jatkuvasti.


Perjantaina oli ilmeisesti joku markkinatalouden bakkanaali, kun Emäntäkin pistäytyi kaupungissa jo ennen sianpieremää. Takaisin hän tuli uuden kuvauskojeen kanssa, joka myös puheapparaatin virkaa toimittaa. Ei ollut tarvinnut ilmeisesti sentään jenkkityyliin muiden asiakkaiden kanssa painia mieleisestä tuotteestaan, vaan joku mukava nuori mies oli jopa antanut Emännän tehdä ostoksensa ensin, vaikka nuori mies oli oikeastaan jonottanut ovella liikkeen avaamista jo ennen meidän Emäntää.


Kuvaushommiksihan se kävely sitten osittain meni, kun oli se kaunis metsä ja ensilumi ja kauniit koirat.


Kuvia piti ottaa läheltä ja kaukaa.

 Joka korrenko sinä meinaat kuvata tällä matkalla?! Minä en jaksa enää odottaa!


Ketään ei nähty, mutta haistettiin kyllä, että muitakin oli liikkeellä.



Kaikki koskaan koiria kuvanneet tietävät varmasti, kuinka hankalaa on pidellä samalla hihnaa, kun yrittää ottaa vakaita kuvia. Saati sitten, kun kädessä on kaksi flexi-hihnan kahvaa. Emäntä päätti siis minuutiksi päästää meidät irti, että voisi hetken keskittyä laitteeseensa.
    Sillä punaisella sekunnilla, kun Roni pääsi irti hihnastaan, hän lähti painelemaan puuterilumi pöllyten pusikkoon. Armoton "TÄNNE!"-karjaisu sai hänet onneksi muuttamaan mielensä yhtä nopeasti ja palaamaan takaisin, mutta vapauden hurma jäi tällä lenkillä lyhytaikaiseksi.

 Minäpä käväisen vähän tuolla ajelemassa riistaa. Heippa!


Luultavasti tämä uusi laite on älykkäämpi kuin meidän Emäntä. Ilouutisia mm. teille, jotka olette kärsineet vinoista horisonteista kuvissamme: tässä laitteessa on ominaisuus, joka mittaa horisontin kaltevuutta ja kun näytön viiva muuttuu oranssiksi, tietää, että horisontti on suorassa!
   Toisaalta Emännälle tuli heti pieni huoli, että pitkästyyköhän tämä uusi laite hänen seurassaan, kun hän tulee luultavasti käyttämään vain hyvin pientä osaa sen koko älykkyyskapasiteetista. Täytyykö älypuhelinta aktivoida? Siinä on kaikkia upeita ominaisuuksia, mutta hän ottaa kuvia ja laittelee viestejä. Vähän niin kuin omistaisi mäyräkoiran, muttei metsästäisi sillä!


Vanha laite muistutti Emännästä omissa oloissaan viihtyvää laumanvartijaa ja sen kanssa oli helppo tulla toimeen. "Jos tarvitset minua, olen tässä, mutta muuten annan sinun olla rauhassa", oli edellisen puhelimen filosofia. Se ilmoitti, kun joku soitti tai laittoi viestin, mutta muuten se oli hiljaa.
    Tämä uusi laite on kuin yli-innokas, pallohullu palveluskoira. Se piippaa tuon tuostakin pyrkiessään katsekontaktiin omistajansa kanssa. Se pyrkii jatkuvasti miellyttämään ja palvelemaan entistä paremmin. Se kyselee koko ajan kaikenlaista: "Hyväksytkö?" "Sallitko?" Emäntä on jo välillä hermostunut sille: "Ole hiljaa! Sinä olet vain puhelin!"
    Ehkä hän kuitenkin pikku hiljaa tottuu tähänkin vekottimeen.


Mikä siellä nakuttaa? Ihan varmasti kuulen jotain ääniä! Vai onko joku tulossa?


Olisiko mitenkään voitu jatkaa taas matkaa?

Päivänvalossa harjoiteltiin vielä vähän uusia rally-tokoliikkeitä. Minulla olisi sellaiset 28 uutta tehtävää opittavana. Osa tosin on sellaisia, että osaan jo tehdä ne vasemmalla puolella, mutta tiedättekö, että ihmisen oikealla puolella aukeaa aivan toisenlainen maailma! Esimerkiksi seisoa osaan oikein hyvin käskystä vasemmalla puolella, mutta oikealla puolella peppuni ei kerta kaikkiaan vielä tajua, mitä pitäisi tehdä! Emännän käsimerkkikin näyttää aivan erilaiselta, kun se on annettu eri kädellä. Herkut ja hauska yhdessä tekeminen on taattua taas ainakin vuodeksi eteenpäin!

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Haaveista totta: RTK3!


Eilen oli aikamoinen ilon päivä ja unelmien täyttymys. Tai minun unelmani täyttyi, kun sain paljon herkkuja, mutta Emännän unelma oli saada kolmas hyväksytty tulos rally-tokossa voittajaluokassa kanssani. Näin tapahtui, kun ansaitsin radalta 89/100 pistettä ja saavutin siis koulutustunnuksen RTK3.

Tässä treenikaverimme kuvaama video radastamme:


Kaksi kertaa täytyi uusia, kun sain väärää infoa Emännän kehonkielellä, että mitä täytyisi tehdä, mutta muuten tuollainen aika perus mäykkyrata. Vähän pitää aina nuuskia!


Sattui vielä sellainen hauska juttu, että olin pisteilläni voittajaluokan 3. koira! En ole koskaan ennen päässyt palkinnoille, mutta nytpä tuli koettua sekin.


Wäinö on treenannut välillä meidän kanssamme ja hän on noussut pikavauhtia kuudella tuloksella voittajaluokkaan. Eilen oli hänen ensimmäinen VOI-luokan kisansa ja hän sai hienosti 84 pistettä! Roni oli myös mukana ja sai hyväksytyn tuloksen hänkin, 77 pistettä. Oli siis iloisia emäntiä paluumatkalla autossa!


Emäntä tutkaili Kennelliiton tietokantoja ja näyttäisi siltä, että rally-tokon virallistamisen jälkeen (2014) olen 5. mäyräkoira, joka on ansainnut koulutustunnuksen RTK3. Kovin montaa meitä ei siis ole (vielä).
    Aloitimme rally-tokon harrastamisen kolme vuotta sitten ja kisasimme ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten lokakuussa. Sen jälkeen kisastartteja on kertynyt 19 ja olemme treenanneet lajia jatkuvasti lähes viikoittain ja välillä jopa päivittäin. Helpolla tämä saavutus ei siis ole tullut, mutta meillä on ollut hurjasti kivaa yhdessä kaikki nämä vuodet. Tarkoitus olisi tietenkin jatkaa aikanaan mestariluokkaan, kunhan uudet liikkeet ja sääntöuudistukset on opittu.


Tapaus vaati tietenkin kakkua!





Tänään otettiin vähän päivänvalossa lisää kuvia tämän ikimuistoisen tapahtuman kunniaksi.




Sitten palattiin juhlahumusta arkeen ja kävin töissä hyvän ystäväni Snoopyn kanssa.


Onneksi Kaverikoiralle työkin on yhtä juhlaa. Oli mukava käydä pitkästä aikaa rapsuteltavana tutustumassa uusiin neniin ja tervehtimässä vanhoja tuttuja.


Snoopy on niin hyvä ystävä, että jaoimme hänen alustansa, vaikka olisin kuulemma saanut olla toisella puolella penkkiäkin, missä koira-alustaa ei ollut. Vierailun uuvuttamina oli mukava torkkua kotimatka kylki kyljessä.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Sumun keskeltä



Sumusta on ollunna. Ja melkein aina pimeetä. Mitä nyt joku päivä ehdittiin Emännän työpäivän jälkeen vielä valoisan aikaan koirapuistoon, mutta hämärän hyssyä se oli silti.


No Ronista koirapuistossa leikkiminen on ihan yhtä hauskaa niin kirkkaalla kuin usvaisellakin säällä.


Lehdet ovat tippuneet koirapuiston pikkuisista puista, mutta erikoisia hedelmiä niihin on kasvanut syksyn mittaan.



Minä suoritin tuttuun tapaan rauhallisia tutkimuksiani koirapuistossa. Kuka on käynyt? Millä tuulella? Kenen kanssa?


Emäntä oli bongannut erään eläinkaupan mainoksesta, että heiltä saa tietyn ajan tilattua omalla kuvalla painatettuja tuotteita. Eihän hän malttanut olla tilaamatta pussukkaa meidän kuvallamme. Muuten hieno Suomessa valmistettu pussukka, mutta eihän hän nyt lopulta raaski käyttää sitä missään! Onhan se kiva tietysti omistaa sellainen ja tietää, että siellä se on kaapissa valmiina, jos ikinä tarvitsee pussukkaa, jossa on omien koirien kuva.


Perjantaina Emännällä oli vähän lyhyempi työpäivä, joten hän vei meidät heti töistä päästyään pururadalle lenkille. Ihan kiva.
    Tänään olin vahingosta viisastunut ja kun Emäntä taas veti lenkkivaatteita päälle ja kiskoi minut suoraan sängystä ulos, suostuin kävelemään vain roskiskatokselle asti. Tein siihen ison hommelin ja käännyin takaisin pihaa kohti mennäkseni. En tiedä, ajatteliko Emäntä enemmän minua vai itseään ja omia hermojaan, mutta huokaisten hän tokaisi, että jos kävisin vielä pissalla, niin pääsisin suoraan takaisin sisälle. Hypähdin iloisesti, kipaisin pensaan juurelle aamupisulille ja siitä kipitin häntä pystyssä takaisin ulko-ovelle. Juoksin portaat ylös ja hyppäsin suoraan sänkyyn.
    Roni joutui lähtemään lenkille, mutta se pöhkö saattoi jopa nauttia 7 kilometrin kävelystä pikku tihkussa.