Sivut

torstai 29. joulukuuta 2016

Onneksi haju ei tartu blogipäivityksiin


Tjaaha. Nyt se Emäntä hankki sitten oman digijärkkärin. Tätä on siis tästä lähin paljon luvassa:



Ensimmäiset kokeilut ei meitä kauheasti innostaneet. Emäntä sai ryömiä juuri niin paljon meidän ympärillä kuin lystäsi.

Lucy ja Roosa-täti
Sitten yhtäkkiä Roosa-täti ja Ninni ihmisineen pelmahtivat meille iltateelle. Minä olin niin iloinen Ninnin nähdessäni, että halusin halailla häntä koko ajan. Jonkin aikaa halailtuamme Emännällä meni hermot meihin ja hän telkesi minut häkkiin.

Teidän halailunne häiritsi koko lähitienoota, kun Ninni puri sinua korvista ja ärisi ja Roosa-täti alkoi aina haukkua, ku Ninni ärisi, että ihan oikein, että sinut laitettiin jäähylle.

Kun Ninni ja Roosa-täti lähtivät, me mentiin lenkille. Lenkin jälkeen Lucy-neidistä ei enää ollut valokuvamalliksi. Hän löysi ulkona herkullisen lantaläjän, heittäytyi siihen pitkälleen ja joutui kotona vaahtokylpyyn!

Ihme nipotusta. Kerrankin kukaan ei olisi tunnistanut minua hajun perusteella!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Kohti normaalia eloa

Ilouutisia! Emäntä on toipunut niin paljon, että taas päästään yhdessä lenkkeilemään!

Lenkki sujui mukavasti tuttuun tapaan: Lucy-neiti halusi mennä oikealle, minä vasemmalle ja Emäntä suoraan.

Kuulemma olisi pitänyt olla vähän kiitollisempi koira ja ajatella vasta toipumassa olevaa laumanjohtajaansa ja kipitellä jalan vieressä tien reunaa samaan suuntaan: "Oi kyllä Parempi Mestari. Totta kai Parempi Mestari! Mennään vain tästä kiinnostavan pissa-kakki-pysäkin ohi kiireellä kaikki kolme rinnakkain!" Ei tule kuuloonkaan! (Paitsi nakki- tai lihapullapalkalla.)

Mehän juuri toivottiin ja ymmärrettiin, että Emäntäkin toivoi, että kaikki olisi mahdollisimman pian SAMALLA tavalla kuin ennen pitkää kuumejaksoakin. Jos me sen sijaan ei kiskottaisi vastaantulijoita kohti, pysähdyttäisi jättämään pissapäivityksiä tai vedettäisi Emäntää perässämme ojien pohjille tutkimaan ojarumpuja, niin eihän asiat silloin olisi samalla tavalla vaan eri tavalla.

Siinähän ne makaamisesta jäykistyneet kädet ja hartiat taas vetreytyvät, kun me annetaan vähän vastusta!

Meidän mieli taas vetreytyi kerrasta, kun pidettiin ihan omat rally-toko-ratatreenit. Saatiin Emännän kanssa yhdessä joululahjaksi kyltit.


Ja kun meillä oli jo ennestään nuo omat kartiot, niin saatiin ihan oikea kisarata aikaiseksi!


"Kartiot"?

Niin nuo siniset tötteröt.

Ei ne ole kartioita. Ne on lasten leikkiämpäreitä lähikaupasta viidelläkymmenellä sentillä kappale.

No ei se nyt ole niin tarkkaa. Hyvinhän sitä voi noitakin pujotella.

Voi voi... Mutta ei niitä kannata kartioiksi kutsua, kun ei Emäntä sellaisia aitoja, oikeita raaskinut ostaa.

Tauon jälkeen oli tosi kiva rallyilla yhdessä. Hieman tuli siinä kaahottaessa vain tallottua noita kylttejä, kun ne on maassa. Ja minusta näytti, että Lucy-neiti yritti kuljettaa niitä vähän suussaankin. Lisäksi Lucy-neiti ei vieläkään siedä vuoron odottamista, vaan hän alkoi heti kiljua kiinni tolpassa odottaessaan. No ei se minua yleensä häiritse. Enää.

Minä pelkäsin, että sinä rohmuat kaikki naudanmahalastut siellä radalla!

Mahalastut? Saitko sinä mahalastuja radan varrella? Minä menin kyllä ihan kuivin suin. Mutta sain minä lopuksi ihanan frisbeeni! Niin no ja lopuksi lopuksi sitten muutaman mahalastupalan.

No niin minä arvasin, että sinä rohmusit niitä! Minä niin arvasin tämän! Minä en varmasti saanut yhtä montaa!

Pah! Minä sain lopuksi ehkä KOLME palasta. Minusta näytti, että Emännän käsi kävi sinun suullasi melkein joka kyltillä!

Mutta NIITÄ kolmea minä en saanut, jotka sinun ahneesta suustasi menivät alas...

Sinä olet toivoton...

maanantai 26. joulukuuta 2016

Loikoilua enemmän kuin tarpeeksi

Viimeinen viikko ei ole ollut ihan parasta aikaa olla mäyräkoira tässä taloudessa. Ei mäyräkoirana olemisessa sinänsä ole koskaan mitään vikaa, mutta Emäntä, tuo päiviemme valo, on ollut viikon kuumeessa ja hänen sairautensa heijastuu aina suoraan myös meidän elämänlaatuumme. Mestari on toki meitä ulkoiluttanut ja leikittänyt, mutta lenkit hänen kanssaan eivät, anteeksi nyt vain, ole ihan yhtä pitkiä kuin Emännän kanssa.

Minua henkilökohtaisesti ei ole haitannut nukkua vuorokaudesta toiseen Emännän kanssa vierekkäin sängyssä peiton alla, kun ulkonakin on ollut niin kurja sää.

No olenhan minäkin ahkerasti nukkunut, ei siinä mitään. Sanotaan, että ensimmäiset kolme vuorokautta olivat ihan mukavia, mutta sitten minä en enää jaksanut nukkua ja niinpä yhtenä yönä menin keskellä yötä eteiseen syömään puruluuta, kun en vain saanut enää unta.

Sinä oletkin aina ollut vähän hätäinen. Kun tuntien torkkumisen jälkeen Mestari on tullut kotiin viemään meitä ulos, olet sinä aina pompannut pystyyn ja hihkaissut: "Vihdoin!", kun taas minun unenpöpperöinen ajatukseni on ollut ennemminkin: "Taasko?!"

Minulle oli kuitenkin varattu tälle viikolle eläinlääkäriaika ja sitä ei kuulemma voinut viime tipassa enää perua. Minä yritin kyllä vakuutella Emäntää, että jos on sairas niin sitten on sairas ja on paras jättää minun eläinlääkärillä käyttämiseni toiseen kertaan.


Ei auttanut. Minut käytettiin virallisessa silmätarkastuksessa.

Missä?!

Virallisessa silmätarkastuksessa!

Pitikö se virallisesti tarkastaa, että sinulla on silmät päässäsi? Minä olenkin usein epäillyt...

Höhlä. Ei se mikään sellainen tarkastus ollut. Siellä tarkastettiin, että minun silmäni ovat terveet.

No näkyykö niistä läpi?

Terveet silmät on. Eikä siitä mitään epäilystä ollutkaan. Minun kasvattajani vain toivoi, että saisi tietää kasvattiensa silmien terveyden.
    Heti kun mentiin tuonne eläinlääkäriasemalle, niin joku hoitaja tipautti minulle silmätipan kumpaankin silmään. Hetki siitä ja aloin nähdä aika huonosti. Haukuin aika rumasti muutamalle kivalle hoitsulle, jotka tarjoilivat minulle herkkupaloja, mutta kun en oikein nähnyt heitä kunnolla. Se hyöty on siitä, että on säkäkorkeudeltaan vain 27 cm, kun saa haukkua melko römäkästikin ja ihmiset pitävät sinua silti söpönä ja ihmettelevät matalaa ääntäsi, jonka ei uskoisi tulevan "noin pienestä koirasta". 
    Silmätarkastus itsessään ei kestänyt varmaan viittä minuuttia. Eläinlääkäri kurkisti pimeässä huoneessa silmiini muutamalla lampulla  ja linssillä ja totesi kaiken olevan kunnossa. Ei edes ylimääräisiä ripsiä silmissä, mikä on kai meille pitkäkarvaisille harmillisen yleistä. Ne kun alkavat sitten hiertää silmiä pitemmän päälle.

Emäntä yritti ottaa kuvan minun laajennetuista pupilleistani, mutta en tietenkään ollut paikallani tarpeeksi kauaa...

Jouluaattona koirapuistossa.
 Aattoiltaa mentiin sentään viettämään Roosa-tädin ja Ninni Nöpönenän luokse. Roni sai vihdoin purkaa energiaansa leikkimällä Ninnin kanssa ja minä nautin ihmisten huomiosta. Niin ja pakettien avaamisesta! Minä olin niin tehokas, että yritin avata ihmistenkin lahjoja, kun vain jostain nurkasta sain kiinni.


Mitähän täältä paljastuu?

Ihana lämmin alusta! Kiitos Roosa-tädin ja Ninnin emäntä!
Tässä syömme Roosa-tädin kanssa vierekkäin toista joululahjaamme: Petteri Punakuonon korvia. Nämä kyllä haistettiin jo kotona hyllyn päällä...
 Sen verran heikkona oli vielä Emäntämme, että perinteisiä koirat kuusen juurella -poseerauksia ei nyt otettu yhtään.
    Yöllä kuume nousi ja tultiin jo joulupäivänä takaisin kotiin. Illalla Emäntä sentään jaksoi hetken viihdyttää meitä heittelemällä Pinkkejä. Muutaman heiton jälkeen minulle paljastui, ettei herkkupaloja ollutkaan mukana tässä leikissä. Niinpä en tuonut enää Pinkkiäkään kuin metrin päähän.

Lucy, tuo Pinkki!
Näytä ensin palkka!

Äh, mikset sinä voi Lucy-neiti vain leikkiä leikkimisen ilosta?
"Leikkimisen ilosta?!" Ei kuule susilaumakaan leiki vain "leikkimisen ilosta". Meidän petojen on huolehdittava energiataloudestamme ja tehtävä vain saalistusretkiä, joissa onnistuminen on todennäköisintä.
 Tänään Emäntä jaksoi taas raahustaa kanssamme koirapuistoon. Hän istui penkillä ja heitti Ronille lelua. Minä pidin hänelle seuraa penkillä.

No on sitä kuule korva nurin päin itselläsikin! Ei tuota nyt niin tarvitse nauraa.

Katso nyt tuota pöhköä. Juoksee itsensä läkähdyksiin pitkin puistoa.

Jeeeee...!! Minulla on niin kivaa! Heitä tämä lelu taas!
Että semmoinen joulu. Mutta tuleehan se taas ensi vuonna.
Mukavaa tapaninpäiväniltaa kaikille kuitenkin!

tiistai 20. joulukuuta 2016

Rakkaalla koiralla on monta nimeä

Nykyaikainen koira ei ole enää vain "Musti" tai "Piki" päivästä ja tilanteesta riippumatta, vaan nykyisin rotukoiralla täytyy olla virallinen kennelnimi, jonka lisäksi tulevat usein ainakin kutsumanimi ja liuta erilaisia hellittely-, lempi- ja köllinimiä.

Tällä kertaa syvennymme siis meidän nimiimme.

Lucy eli Taxmania Ingenious

Kennelnimi viitannee jonkinlaiseen mäyräkoirapakkomielteeseen. Ruotsiksi mäyräkoira on tax. Ingenious taas tarkoittaa nerokasta, älykästä, terävää... joitakin merkityksiä mainitaksemme (sanakirja.org). Tästä virallisesta nimestä juontuu lempinimeni Neiti Ingenious, jota Emäntä käyttää esimerkiksi silloin, kun en suostu kävelemään märällä alustalla, kierin autuaasti jossakin jätöksessä ("Alahan nyt tulla, Neiti Ingenious!") tai jos säikähdän jotain Emännän mielestä merkityksetöntä, kuten jätesäkkiä naapurin pihalla.

Kutsumanimeni Lucy on Mestareiden kompromissi. Mestarin mielestä se on lyhenne Luciferistä ja Emännän mielestä viittaus Lucia-neitoon, valontuojaan. Suurinosa lempinimistäni on tästä kutsumanimestä johdettuja.
    Hellitteleviä ovat sellaiset nimet kuin Lucynen ja pikku-Lucy (olen varmasti vielä vanhana mummonakin Mestareiden pikku-Lucy...). Muiden kuin Mestareiden käyttämiä lempinimiä minusta ovat Lucias ja Lusikka. Toisinaan kun Emännän täytyy saada huomioni nopeasti kiinnittymään häneen, hän saattaa suhahtaa vain Lus.

Muita, lähinnä Emännän ällöpylly hellittelynimiä, ovat Nupu, Lucy-muru ja pikku-Höpö.
Ikävämpiä sävyltään ovat sen sijaan Rosmokoira ja Pökelö.

Osoittaakseen muistavansa arvojärjestyksemme Roni kutsuu minua Lucy-neidiksi.

Kerran pikku-Lucy,
aina pikku-Lucy...


Roni eli Salamantelin Jäljen Jättiläinen

Tässä virallisessa nimessä on leikitelty r- ja l-kirjaimilla. Kennelin nimi voisi siis viitata sammakkoeläinten lahkoon kuuluviin pieniin eläimiin tai salaiseen manteliin. Jäljen Jättiläinen taas voisi olla hieman halveksiva arvio älyllisistä lahjoista tai osoitus suurista jäljestystaidoista. Nimi, joka varsinkin mejäkokeissa aiheuttaa hilpeyttä ja Emännälle paineita. Toistaiseksi ei Jäljen Jättiläinen ole sentään tehnyt vielä nollatulosta mejässä!
    Ennen kuin minut oli haettu kotiin, minusta ilmeisesti puhuttiin joissain yhteyksissä Jättinä, koska kutsumanimeäni ei ollut vielä päätetty. Pentuna kuljin toisinaan myös nimillä Lizard King ja Sudenratsastaja, koska... no etujalkani olivat ehkä hieman vartalon sivuilla, kuten liskolla tai hirviösusilla, joilla Taru Sormusten Herrasta -elokuvissa ratsastetaan, ennen kuin kasvoin ja jalat alkoivat näyttää olevan selkeämmin allani.


They call me the Lizard King.

Kutsumanimi Roni on sekin Mestareiden kompromissi. Mestarin mielestä oikea nimi on Ronin (Rōnin) eli samurai ilman mestaria. Emännästä nimi oli sopiva, koska siitä tulee mieleen Ron Weasley Harry Potter -kirjoista. 
    Saman kaavan mukaan kuin edellä myös minun hellittelynimiäni ovat Roninen ja pikku-Roni. Emäntä kutsuu minua myös nimellä Ronsu ja Ronsuli tai jos hänen täytyy saada minut nopeasti kuulolle saatan olla vain Ron. Muiden kuin Mestareiden käyttämiä lempinimiä on Roni Romppainen tai vain Romppainen. Tytöistä innostuessani olen Hellärakastaja

Vähemmän mairittelevana nimityksenä minustakin on toisinaan tuo edellä mainittu Pökelö tai Rontti, joka saattaa olla myös Lucy-neidin nimitys. 

Lucy-neiti käyttää minusta joskus nimitystä Musta alamainen. Varsinkin kun olin nuorempi, hänelle oli välillä tärkeää tehdä selväksi järjestyksemme. Nykyisin kun minäkin olen aikuinen, ovat välimme hieman tasa-arvoisemmat. Toki sillä erotuksella, että mitä ikinä Lucy-neiti haluaakin, hän saa sen minulta viipymättä.


Tämä ei välttämättä ole täydellinen luettelo lempinimistämme, koska uusia syntyy aina tarvittaessa tai muistuu mieleen juuri tietyissä tilanteissa.

Kuinka paljon teillä muilla on lempinimiä?

Joku on muuten tehnyt nimipäiväkalenterin myös koirille! (Ja kissoille ja hevosille...) Ronin nimipäivä on ilmeisesti 27.5. ja Lucyn 24.11.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Lucyn ja Ronin blogin lauantaishow

Blogipäivityksen isäntinä toimivat tuttuun tapaan:

Lucy-neiti! (aplodeja)


Ja Roni-boy! (aplodeja ja vihellyksiä)


Kiitos, kiitos! Tervetuloa seuraamme!

Tällä kertaa kerromme teille tämän päiväisestä pitkästä lenkistä, jolle pääsimme. Tai alunperin oli tarkoitus, että Emäntä kävisi MINUN kanssani pitkälläpitkällä lenkillä, mutta kun ulkohousuja kaivettiin kaapista, olikin Lucy-neiti ensimmäisenä paikalla selkäänsä venyttämässä.

No minä tunsin siinä olevani elämäni kunnossa, ulkona oli kerrankin sopiva sää, ei liian kylmä eikä kuuma, ja ennen kaikkea ei liian märkä. Edes lumi ei lopulta tarttunut tassuihin, eikä niitä tarvinnut putsata kertaakaan lenkin aikana, että voisi sanoa, että parahultainen keli.

Aivan, aivan. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan!

Hieman ohimennen loukkaavana koin sen, että Emäntä tokaisi minun mukaanlähtötohinani nähdessään, että jaahas, täytyy laittaa toppatakki päälle, ettei vilustu lenkillä, mutta menköön nyt.

Niin matkan varrellahan sinä näytit, ettei sinunkaan seurassasi aina tule vilu ja sinähän sait melkoisia juoksuhepuleita, niin että meillä tuli oikein hiki Emännän kanssa, kun annettiin sinun määrätä tahti.


Toivoisin, että nyt viimeistään spekuloinnit minun kunnostani vihdoin lakkaisivat. Kaikki on toki suhteellista ja meidän pitkäpitkä lenkkimme on tietysti jollekin isommalle ihan normaali päiväkävely, mutta ei huonoselkäinen mäyräkoira ravaisi ja laukkaisi kuutta kilometriä!



Tämän kertaisella lenkkireitillä emme olleetkaan käyneet kolmestaan varmasti viime kevään jälkeen ja puolenvälinsuora sai meidät jälleen riehaantumaan. Täytyy tässä nyt ihan suorassa lähetyksessä kaiken kansan edessä todeta Lucy-neiti, että onpa mukava saada sinut taas takaisin remmiin myös pidemmille lenkeille! Lenkkeily ilman sinua ei tunnu samalta! Kaksi kuonoa huomaa aina enemmän asioita kuin yksi.

Kiitos Roni. Sinähän saat minut aivan herkistymään. On mukava olla taas mukana. Kyllähän se aina tuntuu kuin puolikas puuttuisi, jos ilman kollegaa joutuu kävelylle. Harmi, ettei saatu seurata sitä varmaa ilmavainua riistasta tien reunaa pidemmälle tänään.

Niin Emäntä mutisi jotain kengistä ja lumesta. Ettei pysty kävelemään umpihangessa. Naisella on metrin pidemmät jalat kuin meillä, mutta kyllä me vaan olisi voitu ihan hyvin kulkea umpihangessa! No joku toinen kerta sitten.



Sillä aikaa, kun Emäntä kuvasi vaaleanpunaisia koivunlatvoja, me käytettiin tilaisuus hyväksemme ja kieriskeltiin vähän löytämässämme ulosteessa. Aika hauska jekku, vai mitä!



Viime viikolla tuli tehtyä niitä muutamia metkuja, kuten Vaahteramäen Eemeli sanoisi, ja Emäntä jo ehkä hieman uhkaili, että ikkunoista kurkkivat tontut näkevät, kuinka tuhmia koiria täällä on ja lahjat jäävät saamatta tänä jouluna. Kuitenkin kun tultiin lenkiltä kotiin oli tonttu käynyt jättämässä ovelle aika mahtavan pikkujoululahjayllärin!


Tällä kylällä taitaa sittenkin hiippailla mäyräkoiria ymmärtäviä tonttuja! Tai jos tämä on rangaistus, niin en tiedä, mikä se palkinto sitten olisi...

Ehkä olisi saatu uusi säkillinen hirvenluita? Joista, kun nyt tuli puhe, niin yhä turhan moni luu lojuu syömättömänä pakastimessa...

Kiitos seurastanne! Hyvää päivän/illan jatkoa ja muistakaa tehdä koiruuksia!

perjantai 16. joulukuuta 2016

Jatkoa riiviöinnille

Nyt menee jo liian pitkälle! Täällä ei ilmeisesti saa enää haukkua postillekaan! Eilen Emäntä olikin kotona postin saapuessa, ja jo kun posteljoonin ensimmäiset lumienkopisteluaskeleet kaikuivat rappukäyttävässä, hän kiilasi eteemme eteisessä.
    Musta alamainen yritti kerran päästä Emännän ohi, mutta kun ei onnistunut, niin se luovuttaja haukotteli turhautuneena ja kävi saman tien pitkäkseen. Minäkin yritin päästä ohi, mutta turhaan. Sen sijaan murisin ja kurisin ja istuin paikallani yli kymmenen minuuttia. Tuijottaa napitin ovea tiiviisti Emännän jalkojen takaa. Kyllä siinä sappi kiehui sisälläni, mutta minkäs teit.
    Lopulta keräsin ylpeyteni rippeet ja hyppäsin sohvalle niin muina koirina kuin mahdollista ja tein sinne pesän itselleni. Emäntä ehkä voitti taistelun, mutta sota Oven Haukkujan Herruudesta ei ole ohi!

No joo... Myöskään pöydällä ei saisi ilmeisesti enää seisoskella. Eikä varsinkaan seisoa keskellä pöytää haukkumassa, kun Emäntä tulee kotiin. Minulle ei koskaan ole sanottu niin rumasti! Olihan siinä tietysti vähän muutakin, mitä oli tullut tehtyä...
    Osittain se on kyllä mielestäni Emännän vika, kun hän ei lähtiessään jättänyt meille kongeja nuoltavaksi! Että kun ei siinä ollut sitten mitään puuhaa, niin tuli kurkattua pöydälle, että mitäs kivaa siellä olisi ja miten lie sitten sattuikin se ulkolämpömittari hampaisiin, vaikka iät ja ajathan se on siinä ikkunalla ollut tähänkin asti. Sitä sitten eteisessä järsiessä kävikin niin, että se pahalainen alkoi pitää niin maan pirullista ulvontaa, että aivan siinä meinasi korvat mennä. Yritettiin lymyillä sitä pahaa ääntä piilossa Lucy-neidin kanssa keittiössä, kun se maailmanlopun härveli huusi eteisessä. Sen metelin läpi sitten ei kuullut kunnolla, koska Emäntä oli asunnon ovella, enkä ehtinyt hypätä ajoissa pöydältä. Eikä sen vekottimen ohi olisi ovelle uskaltanut mennäkään.
    Emäntä meidät lopulta pelasti irrottamalla patterit mittarista, jotta sisään painunut nappi ei pitänyt ääntä enää, mutta ei hän varsinaisesti päätä silittänyt tämän keissin jälkeen...

Oikeisiin rally-tokotreeneihin ei menty tälläkään viikolla, mutta ollaan harjoiteltu itsekseen. Harjoitukset sentään ovat onnistuneet hyvin. Mitä nyt Emäntä kokeili yhden ratatreenin tänään kummankin kanssa ilman hihnaa... Rata meni hienosti, mutta kun se oli tehty ja Emäntä yritti laittaa minut hihnaan odottamaan Mustan alamaisen suorituksen ajaksi, niin minäpä en antautunutkaan kiinni! Rupesin aivan hillittömästi vehtaamaan Emännän ympärillä ja hyppelin kuin villi aropupu. No jäin minä sitten lopulta kiinni, mutta Emännän kuvitelma, että tottelevaisuuslajeja harjoittelemalla koirasta tulisi tottelevainen myös arkielämässä, on nyt viimeistään romuttunut totaalisesti.

Me taidetaan myös tietää jo, mitä me saadaan joululahjaksi. Oltiin mukana hakemassa postipakettia ja viisi sekuntia myöhemmin, me arvattiin, mikä meidän lahja on! Nyt se laatikko odottelee eteisen hyllyn päällä. Me välillä nuuskitaan hyllyn luona, että laatikko yhä on siellä. Todella järkevää hankkia koirille syötäviä joululahjoja! Tai siis toki järkevää ja mieluisaa, mutta turha kuvitella, että se pysyisi yllätyksenä! 

Emäntä sanoo, ettei nyt ole edes tuoreita kuvia "mokomista riiviöistä". En tiedä, ketä hän mahtaa tarkoittaa, mutta kuvamateriaali ei näköjään nyt ole tarjolla.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kesäkuvahaastekuvia

Me osallistutaan myös Myrskyn ja Tuiskun koiramaiseen kesäkuvahaasteeseen! Omaa puutarhaa meillä ei ole, mitä nyt Ninni ja Roosa-täti vieraanvaraisesti joskus tarjoavat oman puutarhansa meidänkin käyttöömme. Heillä kun on niitä kaksi. Kotona ja mökillä.


Kesäkuussa kukkaismäykkyiltiin joskus lenkillä, kun kaikki oli vielä hyvin ja uusi iloinen mäyräkoirakesä tuntui olevan aluillaan.


Juhannuskokkoa poltettiin myös vielä iloisentietämättömänä käänteestä, jonka kesä tulisi saamaan. Paikalla oli paljon ihmissukulaisia ja koira"sukulaisia", mutta niin vain oli Emäntä onnistunut nappaamaan minusta yhden aivan yksittäiskuvankin.


Juhannuspäivänähän tapahtui se äkillinen selän kipeytyminen tai ainakin siihen pisteeseen päätyminen, ettei käveleminen tai hyppääminen enää maittanut. Sen jälkeen minä teinkin kolme viikkoa puutarhahommia lähinnä häkistä käsin. Asia, joka ei toivottavasti koskaan palaa.


Lucy-neidin kökkiessä häkissä, minä jouduin tekemään kaikki koiran työt. Kuten olemaan tuntitolkulla mukana mustikkametsässä. Emäntä nauroi, että olin kuin hän pienenä: "Pitääkö olla vielä kauan? Mennään jo kotiin! Tylsää..."


Elokuussa elämä alkoi palautua normaaleihin uomiinsa pikku hiljaa ja päästiin taas yhdessä vaikkapa koirapuistoon, kuten kuvassa. Häkki tosin jäi keittiöön ovi avoinna, koska Roni löysi siitä itselleen mieluisan nukkumapaikan. Onhan tuota tullut ehkä joskus loikoiltua siellä itsekin vapaaehtoisestikin, mutta kyllä siellä sen verran sai lojua, että mieluummin valitsen sohvan, jos mahdollista!

Ja koska tämä haaste oli ilmeisesti lähtenyt liikkeelle kissamaisena, niin tässäpä loppuun vielä kissakevennys: Tohtori Kynsi ja Sylvester omassa puutarhassaan (jonne meitä ei edes huolittu mukaan... pyh...)


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Ronin (?) viimeisin hävyttömyys

Nyt jäin kiinni melkoisen nolosti ja melkoisen röyhkeästä käytöksestä. Tai ainakin Mestareiden syyttävät sormet heti osoittivat minua. 
    Parempi Mestari oli näet päivällä tiskannut ja pyyhkinyt kaikki pöydät kerrankin oikein viimeisen päälle. Sitten hän lähti hakemaan Mestaria kotiin ja me jäimme Lucy-neidin kanssa kahden tuokioksi. 
    Kun Mestarit sitten tulivat kotiin, istahti Parempi Mestari keittiönpöydän ääreen ja siinä hetken istuttuaan hiipi hänen tajuntaansa oivallus, että pöydän pinta näytti tahmaiselta, vaikka hän selvästi muisti pyyhkineensä pöydän juuri aiemmin. Siinä valoa vasten pöydän pintaa tutkaillessaan hän teki pöyristyttävän havainnon: Pöydällä erottui tassunjälkiä! Koko pöytä oli tepsuteltu hänen kohdaltaan mähmäiseksi ja tassutellun alueen reunoilla erottui selviä tassukuvioita. 
    Voitte arvata, että siitä nousi sen päiväinen haloo. Minullahan on ollut näitä ylilyöntejä ennenkin, kuten revitty kirjastonkirja, rikki jyrsittyjä keittiövälineitä ja pitkin eteistä sotkettu askartelulaatikko (joitakin mainitakseni), mutta tässä viime aikoina on ollut hiljaisempaa. Mestarit tietenkin heti epäilivät, että olen täällä kaiket päivät patsastellut pöydällä. Muuta en sano, kuin että minä olen pieni, ketterä koirapoika, jolle tulee todella helposti tylsää! Ja satun tietämään, etten ole edes talon ainoa pöydällä tallustellut mäyräkoira, vai mitä Lucy-neiti! (Jos se olin tälläkään kertaa minä?! Saattoihan Lucy-neitikin saada ketteryyspuuskan!)

Minäkö pöydällä?! Ei sentään. On totta, että pari kertaa jäin kiinni siitä synnistä, mutta kyllä se oli viimeinen kerta, kun Parempi Mestari saapui kotiin juuri, kun seisoin keskellä pöytää ja hän minut hirveällä huudolla nappasi sieltä alas. Silloin minä ymmärsin, ettei pöytä ole koiran paikka. Eikä sille pöydälle ole sen koommin mitään herkullista jätettykään mäyräkoiran kiusaksi.
    Ensimmäisen kerranhan minut pöydälle houkutteli lautasellinen tuulihattu-leivoksia. Muistan vieläkin, kuinka Parempi Mestari kyräili minua koko illan, kun olin syönyt kaikki hänen leivoksensa ja nuollut huolella puoli pöytääkin kermasta puhtaaksi ja lopulta en saanut edes vatsavaivoja tai ripulia, joita hän minulle kostoksi manasi.
    Mutta kyllä minun pöytäpäiväni ovat ohi, että kanna sinä vain itse vastuu teoistasi!


On meillä ollut silti ihan hilpeääkin viikonloppuna. On lenkkeilty kovasti ja tänään käytiin koirakoulussakin, kun ei päästä tänä vuonna enää rally-tokotreeneihin, kun Paremmalla Mestarilla on muita menoja juuri niinä iltoina. Oli oikeastaan ihan hauskaakin käydä koirakoulussa pitkästä aikaa, kun siellä tehdään vähän eri juttuja kuin rally-tokossa ja muut koirat tekevät yhtä aikaa ympärillä samoja juttuja, niin se vaatii vähän erilaista keskittymistä.





Koirakoulussa tehtiin mm. paikallapysymisharjoituksia. Yllätin vähän itsenikin, kuinka hyvin maltoin pysyä paikallani, vaikka tulin mukaan harjoituksiin kesken kaiken, kun Parempi Mestari vaihtoi koiraa kesken treenien. En saanut tervehtiä Ninniäkään, vaikka hän oli samoissa treeneissä ja se otti koville jäädä liikkeestä istumaan Ninnin viereen, kun ihmiset jatkoivat matkaansa ja ei saanut edes vilkaista toista. Lopuksi sitten saatiin vähän peuhata, että jäi siitä lopulta ihan hyvä mieli.


Jos ihmettelette, miksi Lucy-neidillä on takki päällä ja minulla ei, niin vastaus on taas siinä mäykkyhalvauksessa. Oikeasti ei ole kovin kylmä ja ulkona tarkenee oikein hyvin, mutta Parempi Mestari on huolissaan Lucy-neidin selästä ja ehkäistäkseen mahdollista kylmästä aiheutuvaa kolotusta Lucy-neiti saa tepastella toppatakissa jo pikku pakkasessa. Ja kieltämättä hän on pirteämpää seuraa lenkillä, kun hänellä on lämmin. Parempi Mestari meinaa vain vähän turhautua, kun me tupataan varsinkin alkulenkistä olemaan aina enemmän jalat taivasta kuin maata kohti!

perjantai 9. joulukuuta 2016

Pitkäselkäinen hälytysjärjestelmä



Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun ei päästetty ovelle haukkumaan! Rapusta kuului ties mitä kilinää ja kolinaa, mutta Emäntä vain topakkana seisoi eteisessä kuin tammi eikä laskenut ohitseen oven eteen haukkumaan ja ulisemaan.
    Aikaisemminhan on ollut jo näitä käskyjä "Lucy, hiljaa", "Anna olla, Lucy.", "Ei hauku!" ja nyt tämä uusi konsti, että Emäntä tulee vain eteen seisomaan hiljaa ja ottaa joka haukahduksella askeleen eteenpäin, niin ettei meidän Mustan alamaisen kanssa auta kuin siirtyä syrjään monesti aivan eteisen toiseen päähän asti. Eihän sieltä kaukaa oikein edes kuule, että mitä käytävässä tapahtuu ja menee jotenkin maku koko haukkumisesta. Joskus ei enää jaksa sängystä tai sohvalta mukavasta asennosta edes rynnätä ovelle, kun haukkumisen riemu kuitenkin tyssää tuohon tylsään Emännän tönöttämiseen.
    Että kenestä se on sitten taas tämäkin mukavaa? Kyllä ei minun mieleni mukaisesti ainakaan ole tämä asia!


tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää!


On ihanaa olla itsenäinen mäyräkoira itsenäisessä Suomessa. Voi itse päättää asioistaan, kuten ulkoileeko ja minkä verran ja mihin suuntaan tai millaisella säällä. Ruokakupillakin voi ainakin päättää, syökö vai eikö syö. Saa totella Mestareitansa tai olla tottelematta, ihan kummalta enemmän tuntuu.
    Vaikka lenkkipoluilla kaikkea arveluttavaa onkin usein vastassa, saa yleensä kuitenkin turvassa kulkea, ainakin jos isot, vihaiset koirat pysyvät tarhoissaan ja sudet omilla reviireillään. Metsää ja riistajälkiä, joskus iloisena yllätyksenä myös verijälkiä, on kaikkialla ympärillä ja kauniissa luonnossa lepää mäyräkoiran mieli. Ruoka on hyvää ja terveellistä, vaikka sitä turhan niukasti tarjoillaankin. On myös mukava harrastaa erilaisia lajeja, joita on kiitettävästi tarjolla täällä syrjemmässäkin.
    Onnea siis 99-vuotias Suomi, maailman paras maa mäyräkoirille!

Virallisen potretin lisäksi voidaan esitellä muutama "behind the scenes"-otos...

Hei katsokaa! Minä olen lipunkantaja!

Sinä jyrsit sen kepin poikki. Anna minä vien sen Emännälle.

Suomi on uusi maailmanmestari HEI!

Päästä irti! Sinä häpäiset sen lipun!
Enkä häpäise. Saan minäkin kuulua lippuairueeseen!

Hihii! Sainpas sen! Ette saa minua kiinni!

lauantai 3. joulukuuta 2016

Lauantaina Emännän kanssa radalla

Tällä kertaa tämä oli päivän agenda:


Vaihteeksi siis taas virallisempaa rally-tokoa. Ajokeli oli kamala ja Emäntä manasi koko menomatkan, että kaikkeen hullutukseen sitä pitää itsensä mukaan työntääkin. Perillä oltiin kuitenkin yhtenä kappaleena ja hyvissä ajoin, kun oltiin varattu kunnolla aikaa matkaan.


Hallin pihalla ehdittiin vähän katsella paikkoja ja nuuskutella meininkiä. Lunta oli melkoisesti. Onneksi rata oli valoisassa, tilavassa hallissa. Hanki-toko ei ole oikein mäykyn laji.
    Kuten yleensäkin koiraharrastuksissa, myös rally-tokossa tylsintä on pitkät odotusajat. Tällä kertaa odoteltiin takit päällä kylmässä autossa. Ei ollut hääviä, vaikka kyllä se toki kuumassa autossa odottamisen aina voittaa. Meillä oli viltit mukana, joista myllättiin penkeille pesät ja sitten vain torkuttiin.
    Tuttuun tapaan minä pääsin suorittamaan ensin. Sain hallissa vähän nakkeja, ja harjoiteltiin muutama liike. Koska aamuruokani oli ollut n. 10 koiranruokanappulaa, niin huomiotani ei ollut vaikea pitää nakkeihin kiinnitettynä. Lähtöviivalla Emäntä otti vielä nakkipussista herkun, muttei antanutkaan sitä minulle. Seurasin koko radan tiiviisti häntä, myös katseellani. Yleensä Emäntä antaa nakkipalan viimeistään puolivälissä rataa, mutta nyt me vain jatkoimme ja jatkoimme ja minä ravasin vierellä, istuin, makasin, käännyin (yksi ympyrä tehtiin uudestaan, kun Emännästä näytti, että peppuni käväisi maassa, vaikka ei olisi pitänyt. Minun peppuni on vain sen verran matalalla, että varmuudella sitä ei voi tietää, istuinko vai en. Vain minä ja tuomari tiedetään se ja kumpikaan ei kerro!) ja kun lopulta päästiin maaliin kävi ilmi, ettei Emännällä mitään nakkia ollutkaan kädessä! Minua oli höynäytetty! Kehänauhan ulkopuolella sain sitten kuitenkin kourallisen nakkipaloja, joten tämä huijaus oli helppo antaa anteeksi.
    Minä sain ensimmäisen hyväksytyn tulokseni rally-tokosta alokasluokassa ja pisteitä 94/100! Emäntä oli ikionnellinen, kun kaikki sujui kerrankin siten kuin harjoituksissakin.

Minä olin jälleen luokan viimeinen koira. Varmaan halusivat säästää parhaan viimeiseksi. Vaikken pisteissä lopulta paras ollutkaan, niin henkinen voitto oli minun! Minä pidin Emännän jännityksessä kirjaimellisesti lähtöruutuun asti. Minua ei näet kiinnostanut hallin pihalla ja hallissa mikään muu kuin kaiken ympärillä olevan haistelu ja tarkkailu. Emäntä yritti harjoitella muutaman liikkeen kanssani ensin nakilla ja sitten vielä frisbeellä, mutta minua ei kiinnostanut. Ennen lähtökyltille menoa kiemurtelimme muutaman lenkuran, että pääsisimme yhtä aikaa lähtöruutuun. Pisteitä alkaa nimittäin tippua siitä lähtien, jos koira heilahtaa lähtökyltin ohi ilman lähtölupaa. 
    Kun vihdoin nakotimme vierekkäin lähtölupaa odottamassa, Emäntä ajatteli, että päivä on jo ollut menestys, koska Lucy-neiti on saanut tuloksen, joten ei kannata stressata minun höntyilystäni. Mutta kun Emäntä hihkaisi minut ensimmäisen kerran seuraamaan, unohtuikin mielestäni lähes kaikki muu ympäröivä ja mieleni täytti kiihtyvä odotus frisbeeleikistä radan päässä. Seurasin Emäntää reippaasti, istuin paikallani ja menin maahan, kun käskettiin ja käännyin sinne minne Emäntäkin, kun sen aika oli. Ohjeet sain tällä kertaa varmuuden vuoksi reippaalla äänellä, ettei vain yksikään käsky tai kehu jäisi kuulematta, eivätkä ne varmasti jääneet kuulematta keneltäkään yleisössäkään.
    Radan lopuksi sain frisbeeni, joka ensin ilahdutti minua, mutta unohtui sitten äkkiä, kun ympärillä oli paljon muita koiria. Tässä vaiheessa sillä ei enää ollut kuitenkaan väliä. Olin jo saanut radan suoritettua ja ansainnut 96 pistettä! Vain neljä kertaa olin unohtunut yhden pisteen verran omiin ajatuksiini.

Kuten siis huomaatte, niin mäyräkoiran kanssa voi kuin voikin harrastaa rally-tokoa ja saada jopa silloin tällöin tuloksiakin! M.O.T.

Kotona saatiin juhlan kunniaksi ruoka nakkipaloilla höystettynä.


Ruuan jälkeen käytiin (no ensin tietenkin ulkona, mutta sen jälkeen) saunassa, koska mikäpä olisi ihanampaa pitkän päivän jälkeen kuin ottaa kunnon löylyt! Olihan rankkaa värjötellä koko päivä kylmässä autossa ja totella radalla yli minuutin ilman nakin nakkia.



 Saunan jälkeen me saatiin possunsaparot ja Mestarit söivät kakkua. Että ei lopulta yhtään hassumpi päivä!

Näin tärkeää merkkipaalua on hyvä juhlia kakun kera!