Käytiin näytillä

 Roni: Lähikaupungissa järjestettiin mätsärit eli Match Show eli leikkimielinen harjoitusnäyttely. Keväällä käytiin yhdessä ja nyt sitten vuorostaan toisessa. Lähinnä kai siksi, että tuota pipanaa pitäisi kuljettaa välillä koirien ilmoilla, että oppisi olemaan. Siitä on useampi vuosi aikaa nimittäin, kun viimeeksi joskus Lucy-neidin kanssa mätsäreitä kierrettiin. Joku taika on kai myös siinä, että on täyttänyt kahdeksan vuotta ja on joku veteraani. Silloin kaikki alkaa näköjään alusta ja aletaan taas käydä mätsäreissä ja näyttelyissä, kun ei olekaan enää käyttöluokan koira vaan veteraaniluokan koira...

Roni: Täytyy myöntää, että häkissä on nykyisin hieman väljempää kuin Lucy-neidin kanssa, kun vieressä on kolme kiloa vähemmän mäyräkoiraa!

Roni: En tiedä, millä lihaksilla, mutta jotenkin Demo punnersi itselleen taas punaisen nauhan kehässä! Vaikka hän osallistui pienten aikuisten kehään, koska ehti täyttää vuoden ennen tätä tapahtumaa. Kehässä koiraparille jaetaan siis punainen ja sininen nauha sen mukaan, kumman tuomari arvelee esiintyvän kauniimmin ja olevan paremmin yhteistyössä esittäjänsä kanssa. Varmaan tuurilla oli aika iso osuus, koska Demon pariksi sattui pikkuinen mäykkytyttö, jonka kanssa ehdittiin kuonotella siinä ennen tapahtuman alkua. Lopuksi tuomari nimittäin sijoittaa kokoomakehässä punaisen nauhan saaneista neljä parasta (tänään punaisen saaneita oli tosin vain kolme, koska koko luokkaan osallistui vain seitsemän koiraa), ja siinä vaiheessa Demolla levisi pakka (samoin kuin keväällä), koska kehään tuli vieraita koiria ja se ei malttanut keskittyä Emäntään ja herkkupaloihin enää ollenkaan. Pirpana oli siis kolmas eli viimeinen.

Roni veteraanien 4.

Roni: Meitä veteraaneja oli koko mätsärissä vain viisi ja meidät otettiin kaikki kehään kerralla. Minun mielenkiintoni ei juuri herkuista herpaantunut. Ainoastaan niitä olisi voinut tarjoilla nopeammalla tahdilla. Sellainen puutos oli vetskukehässä, että pöytää ei ollut arvostelua varten eli tuomari kumartui tutkimaan minua maassa ja se on vähän epämukavaa, kun vieras ihminen ryömii melkein päälleni. Väistin. Sen jälkeen nuuskin maata yksittäisliikkeessä ja siinä se kova peli sitten varmaan oli pelattu. Minä olin viidestä osallistujasta neljäs eli toiseksi viimeinen, mutta muuten Emäntä oli todella tyytyväinen kehäkäytökseeni ja siihen, miten hyvin maltoin seistä paikallani. Kokemus tuo varmuutta!

Demo pienten aikuisten punaisten 3.

Roni: Sattui siis aika kivasti, että käytiin tänä kesänä kaksissa mätsäreissä ja kummallakin kerralla kaikki meidän luokkiemme osallistujat palkittiin! Lucy-neidin kanssa jäätiin monet kerrat ilman palkintoja, vaikka joskus toki jotain saatiinkin, niin nyt on ollut hauskaa, että on jotain pientä palkintoa saatu kummallakin kerralla vaivannäöstä.

Kuoleman jälkeinen elämä

 Roni: Mistähän lähtisi liikkeelle... Yleisin kysymys on ehkä, olemmeko me etsineet Lucy-neitiä.

Ei ole etsitty. Ei ole ollut tarvetta etsiä. Ei hän kadonnut tai hävinnyt meiltä yllättäen. Me näimme hänen lähtevän ovesta mestarien kanssa samalla, kun meidän käskettiin jäädä kotiin. Sitten mestarit tulivat kotiin ilman Lucy-neitiä, eikä hänen hajunsa ole enää lisääntynyt vaan haihtunut hiljalleen. Toki kotoa poissa oltuamme teemme aina iloisen huonetarkastuksen, mutta olemme useimmiten poissa Paremman Mestarin kanssa, joten huonetarkastus on yhtä lailla Mestarin olinpaikan kartoittamiseksi.

Emäntä: Uskomattoman ihana työkaveri tiesi, missä ja milloin Lucyn aika oli ja hän oli käynyt etukäteen viemässä klinikalle kukkasen, jonka sain menetyksen hetkellä. En tiedä, lukeeko hän blogia, mutta kiitos vielä valtavasti! <3

Sitten tietysti ainakin Parempaa Mestaria eli Emäntää on askarruttanut kysymys, että suremmeko me.

No te tiedätte suomalaiset miehet... Jos jotain surua on sydämellä ollutkin, niin ei siitä kauheasti ole ulospäin huudeltu. Ja me koirat elämme niin hetkessä muutenkin. Emäntä on vielä tarkoituksella järjestänyt meille mukavia hetkiä päivittäin, niin mielihyvä hoitaa surua tehokkaasti.

Emäntä on surrut senkin edestä. Lucyn kuppi on edelleen keittiön työpöydällä meidän kuppiemme kanssa ja Muumi-purkki, jossa hänen nappuloitaan säilytettiin on paikallaan myös. Tosin minä syön sen sisältöä nykyisin. Lucy-neidin itse petaama matto on rutussa makuuhuoneen nurkassa. Demo lainasi Lucy-neidin pantaa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin, mutta nyt Demolla on jo oma panta. Emäntä halusikin säilyttää Lucy-neidin pannan niillä asetuksilla, joille se jäi, jotta siinä näkyisi aina Lucy-neidin kaulan koko. (Toisaalta hän haluaa myös, että Demostakin jäisi aikanaan myös omia muistoesineitä, eikä vain toisten koirien jämiä.) Lenkillä käymme pääasiassa edelleen samoilla hihnoilla, joilla minä ja Lucy-neiti lenkkeilimme koko ikämme. On meillä se kolmaskin Demolle hankittu hihna, mutta koska se on vähän eripituinen, on helpompi ulkoiluttaa kahta vierekkäin kulkevaa koiraa samanmittaisissa hihnoissa. (Itseasiassa Demolle hankittua hihnaa käytti pääasiassa Lucy-neiti, koska silloin kun hän oli mukana lenkeillä, hän kulki tapansa mukaan takana ja siinä ei ollut väliä, minkä pituinen hihna on.)

Demon uusi panta. Demo lainasi Lucyn pantaa niin usein, että Emäntä ehti tykästyä turkoosiin väriin tämän mustan koiran kaulalla.

Ulkona metsäreitit ovat auenneet vähitellen lumien sulettua. Jokainen ensimmäinen kerta tutulla lenkkireitillä ilman Lucy-neitiä saa Emännän kyynelehtimään. Samoin ensimmäiset mejä-treenijäljet hän teki metsään huutoitkien. (Täällä maalla ei kukaan kuule tai häiriinny, vaikka metsässä vähän huutaisikin...) Olemme kuitenkin tehneet kaikkea samaa kuin ennenkin. Mejää harjoiteltiin itseasiassa jo ensimmäisenä viikonloppuna. Emäntä ajatteli, että on parasta jatkaa tavallista elämää mahdollisimman nopeasti, ettei esimerkiksi jäljestämistreeneihin tulisi isompaa kynnystä. Me elävät koirat ansaitsemme kuitenkin jokakeväiset treenimme ja Demo etenkin ansaitsee juuri niin hyvän pohjakoulutuksen kuin me muutkin koirat. 

Viime viikonloppuna kävimme vuosien tauon jälkeen myös mätsäreissä. Sekin oli lähinnä Demon koulutus- ja sosiaalistamistarkoituksessa, mutta kävinhän tuolla kehässä itsekin. Joku väärinkäsitys oli varmaan käynyt, kun minut, nuori vetreä urho, oli ilmoitettu VETERAANIluokkaan, mutta hyvinhän tuota saattoi patsastella ja laahustella veteraaninakin. (Minä olen päättänyt, etten anna Emännälle sitä riemua, että näyttäisin kehässä hyvää liikettäni. Voin seistä veistoksellisesti, mutta liikkuessa löntystän vastentahtoisesti. Tämä taktiikka on tehonnut hyvin, kun ei ole Emäntää huvittanut minua paljoa näyttelyissä käyttää vuosiin!) Demo oli jotenkin vilunkipelillä onnistunut kehveltämään itselleen punaisen nauhan, mutta sitten hän tapasi loppukehässä elämänsä ensimmäisen ranskanbulldogin ja häneltä meni kuppi niin pahasti nurin, että hän räksytti itsensä luokkansa viimeiseksi. 

Demo: Isi sillä koiralla ei ollut kuonoa! Sen naama vain halkesi keskeltä kahtia ja sieltä näkyi kieli ja hampaita! Ei se ole luonnollista!

Roni: Oli silti vähän epähienoa haukkua toista niin perinpohjaisesti ja vielä julkisesti... Meidän kummankin onneksi luokissamme oli vain 8 osallistujaa eli kaikki luokkien koirakot palkittiin.

Demo pienten pentujen pun4

Roni veteraanien sin3

Tänään olimme toista kertaa tänä keväänä Emännän mukana töissä koulukoirina. Se on ihan kivaa varsinkin noiden yläkoululaisten kanssa, kun he ovat aika rauhallisia ja ennalta-arvattavia. Välitunneilla näimme myös alakoululaisia ja hekin ovat ihan ok, mutta ei heitä koko päivää jaksaisi. Tänään oli sattumalta vielä naamiaiset, joten Demo oli melkoisessa tulikokeessa, kun kaikenlaiset keijut ja kummitukset halusivat silittää häntä. Minä tietysti tiesin, että ihmisiähän ne vain olivat, mutta Demo mieluummin katsoi hetken vähän kauempaa joitakin isoimpia peruukkipäitä. 

Demo: Koulukoira? Enkö minä olekaan enää mäyräkoira?

Tällä kertaa Demo tuhmaili onneksi vähemmän kuin edellisellä kerralla, niin ei tarvinnut ihan koko ajan hävetä silmiään päästä. Eikä jakaa häkkiä hänen kanssaan. Edellisellä kerralla Demo oli juuri saavuttanut sukukypsyyden ja kun joidenkin lasten kotona oli juoksuisia narttuja, niin Demo yritti astua lasten käsiä ja jalkoja. Voitteko kuvitella, mikä ääliö... Kyllä minäkin haistoin tietysti samat hajut, mutta tajuan sentään, että ei se haju ihmislapsesta lähde! Viimeeksi Demo joutui siis lopulta häkkiin karanteeniin hillittömän käytöksensä vuoksi. Tällä kertaa riitti, kun Emäntä komensi häntä napakasti. No hyvää harjoitusta tämä on pirpanalle. Ja parempi minulle, että hän on mukana, koska sitten minä saan kaikessa rauhassa köllötellä häkissäni alkutervehdysten jälkeen, kun pirpana kerää huomion.

Työpäivän jälkeen on onneksi edessä pitkät vapaat!

Turvallisuuspäällikkö turvaa keskitetysti kodin ihmisen välittömässä läheisyydessä, kun taas turvallisuusasiantuntija tiedustelee ja raportoi reviirin rajoilta.

Hyvää ja iloista vappua kaikille, missä tahansa elämäntilanteessa olettekin!

Rallynakkien seminaarimatka

Viikko sitten käytiin Ylöjärvellä Koirakoutsilla hakemassa lisää rally-toko-oppia Krista Karhulta. Tämä oli toinen kerta, kun osallistuttiin Rallynakkien koulutuspäivään eli mäyräkoirille järjestettyyn rally-tokopäivään. (Se ei ole vitsi, vaikka voi äkkiseltään kuulostaa sellaiselta.) Joukko taitavia mäyräkoiria oli taas kokoontunut yhteen ja opinjanoisen harmonian rikkoi vain hallissa pyörähtänyt hörökorva Tykki, joka on Kristan oma treenikaveri. Saatetaan me mäyräkoirat vähän roturasisteja olla. Joskus. Pikkuisen. (Tykki ei siis ole mäyräkoira.)

Kuva: Maarit Laakso

 Yksi meidän ongelmista on käsimerkkien sekoittuminen. Uusina tehtävinä on harjoiteltu puolen vaihtoa edestä ja ohjaajan ympäri kiertämistä ja nämä kaksi meinaavat valitettavasti mennä sekaisin. Lisäksi puolen vaihto edessä jää joskus vajaaksi ja jäämme Emännän eteen. Ylimmässä kuvassa harjoitellaan tätä puolen vaihtoa esteen avulla. Tämä harjoitus on myös hyvä esimerkki siitä, miksi meidän Emäntä lähes palvoo Krista Karhua: hän keksii aina jonkin helpon, yksinkertaisen apukonstin, jolla oppi menee perille ja toiminta korjaantuu lähes saman tien! (Tai parin kuukauden päivittäisellä jauhelihapalkalla, kuten seuraaminen, mutta siis sekin asia oli korjattavissa!)
    Tässä harjoituksessa siis Emäntä käski minun tökätä kämmentään (tehtävä, jonka olen oppinut jo aiemmin) ja samalla hän johdatti kämmenellä minut itsensä ja esteen välistä edestä toiselle puolelle ja samalla opin laajemman liikeradan. Sain myös kehuja Krista Karhulta, että vastaan hyvin koulutukseen. Voi siis sanoa, että minä olen oppinut oppimaan. Ymmärrän, että en saa palkkaa toistamalla aina vain samoja asioita, vaan jos palkkaa ei tipahda tutusta asiasta, yritän jotain uutta. Jos uudesta jutusta saa palkkaa, toistan uutta asiaa.

Kuva: Maarit Laakso

 Harmi vain, että juuri tuona päivänä minun peppuni oli tosi kipeä. Emäntä huomasi treenien aikana, että häntäni kiemurtelee ihan kummasti pitkin maata ja välillä pissalla käydessä en saanut edes häntää alta pois, vaan pissasin hännälleni. Parissa päivässä se meni kuitenkin ohi. Joko häntä parani itsestään tai sitten kipu oli anaalirauhasissa, joita Emäntä suihkutteli lämpimällä vedellä muutaman illan. En kommentoi asiaa muuten kuin, että kipeä oli!

Kuva: Maarit Laakso

Mutta ei siis niin kipeä, ettenkö olisi voinut vähän treenata herkkupalojen edestä!

Kuva: Maarit Laakso

 Okei Krista nyt minä tajusin, mutta voitko toistaa vielä oikein oikein hitaasti, että Emäntäkin ymmärtää?

Kuva: Maarit Laakso

No joo Emäntä... On se vähän tuonne päin, mitä Krista äsken sanoi...

Kuva: Maarit Laakso

Ronille ovat vaikeita liikkeet, joissa täytyy jäädä istumaan tai makaamaan, vaikka Emäntä jatkaa liikettään.

No juuri on monta vuotta toisteltu sitä "seuraa, seuraa" -mantraa ja nyt yhtäkkiä pitäisikin jäädä jälkeen ja pysähtyä omia aikojaan! Ei ole minun mieleni mukaista sellainen.

Roni saa myös opetella maahanmenon uudestaan, että etupää menisi varmasti aina ensin maahan. Siinäpä sitä on kotiläksyä kerrakseen!

Kuva: Maarit Laakso

Ylöjärven lisäksi ehdittiin viime viikonloppuna vierailla erään lapsen ja hänen vanhempiensa luona. Lapsi on kova Ryhmä Hau -fani, joten ihka oikeat koirat kylässä olivat hänestä aika kiva juttu. Hän kutsui meitä tosin pennuiksi, kuten ilmeisesti Ryhmä Hau:ssa on tapana. Emäntä kertoi hänelle, että minä olen lukukoira ja sen jälkeen hän esitteli meille useita eri kirjoja. Lähtiessämme hän toivotti meidät uudestaan tervetulleiksi ja mielellään kyllä menisimmekin.

Sunnuntaina ennätimme vielä Ninnin ja Moonankin luokse. Minua pidettiin vain sisällä potemassa takapäätäni, mutta Roni kävi hiihtolenkillä ja näyttelykoulutuksessa, vaikkei hänkään taida enää juuri oikeisiin näyttelyihin ottaa osaa.

Ninni, Moona ja Roni 5 km peltoaukeilla hangella juosten

Kuluneella viikolla ollaan harjoiteltu välillä rally-tokokotiläksyjä ja Roni kävi kaverikoiravierailulla. Tämä viikonloppu lötkötellään vain kotona.

Et kai sinä koko tuota rinkeliä yksin meinaa syödä?!

Ronin reipas päivä

Tiedättekö sen ihanan tunteen, kun on kerrankin saanut virikkeitä liikunnan, aivotyöskentelyn ja sosiaalisten suhteiden kautta ja on mieleltään ja ruumiiltaan hyvällä tavalla väsynyt ja saa vain lopulta köllöttää omalla sohvalla kaikessa rauhassa? Jep, meikä poika on juuri tuossa autuaassa tilassa!

Aamulenkkinä heitettiin taas iloinen kiekka jäätä pitkin. Aluksi pistelin vain menemään riemukierroksia vapauden huumassa. Sitten painittiin Lucy-neidin kanssa ja lopulta vain tutkimusretkeiltiin. 

Aika jännä hetki oli se, kun jää katkesi meidän alla! Kuului, kun sellainen jännä vonkuva rutina lähestyi meitä ja kulki meidän alta. Lucy-neiti pysähtyi oikein kuuntelemaan ja katsomaan jäätä allaan. Siirryttiin vähän rannemmas kulkemaan, vaikka järki sanoikin, että tuskin se jää tuosta noin vain aukeaa ja nielee meitä syvyyksiin.

Lenkin jälkeen ajelin Emännän kanssa koirakouluun. Mehän ollaan aika paljon viime aikoina vain keskitytty rally-toko-juttuihin, niin oli aivoja aktivoivaa välillä tehdä muitakin juttuja. Ja haastavaa oli se, että paikalla oli monta muutakin koiraa, jotka tekivät juttuja samalla. 

    Vähän aikaa Emäntä yritti pitää minua irrallaan käskyn alla, mutta se oli vielä vähän liian haastavaa. Paikallaan oleminen onnistui irti, mutta vuoron odottaminen irrallaan ei onnistunut. Olin muutenkin välillä vähän omissa ajatuksissani ja seuraaminen maata haistelematta ei yhtäkkiä toiminutkaan ollenkaan. Että vielä on vähän työmaata saada minusta tottelevainen nakki.

    Koska kouluttaja sattuu olemaan myös mäyräkoira-asiantuntija, niin Emäntä pyysi häntä näyttämään, mikä olisi minulle oikea näyttelyasento. Välillä harjoitellaan näyttelyasennossa seisomista, mutta Emäntää tuskastuttaa, kun hän ei tiedä, mikä se oikea asento olisi. No tässä se nyt suurinpiirtein olisi: 

En minä ehkä ihan niin sulavan virtaviivainen ole kuin suuret näyttelytähdet, mutta hyvin tämä kroppa minulle kelpaa.

    Myös Ninni oli koirakoulussa, niin että hengenravinnon jälkeen päästiin seurustelemaan jälleen järven jäälle. Siitäpä ei Emäntä hoksannut ottaa kuvaa, mutta vauhdikasta oli se meno!

Illalla vielä Emäntä tekaisi yhden rally-toko-radan meille pihalle, kun meillä on kerran omat kyltit, että Lucy-neitikin saisi vähän aivojumppaa ja siinä pyörähdin pari kertaa radan ympäri sitten vielä minäkin. Tällä kertaa harjoiteltiin ilman välipalkkoja eli kokeenomaisesti. Rata oli aika lyhyt ja helppo. Ei ollut yleisöä eikä häiriöitä eikä jännittänyt yhtään, niin harjoitus sujui oikein mallikkaasti. Mitä nyt Lucy-neiti innostui lopuksi niin paljon, että näykkäisi Emäntää nilkasta leikillään, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Noin viikon kuulumiset

Mikä sinusta on ollut kivointa koko edellisellä viikolla, Lucy-neiti?

Mejäily tietysti!

Niin minustakin! Tiesin jo siitä, että ajettiin metsätietä, että kohta saa veren tuoksun sieraimiinsa. Se oli vaan vähän ylläri, että minun jäljelläni oli sellainen veretön katko, mutta ei se haitannut. Meni hetki pidempään, mutta sitten minä löysin jatkon taas.

Minullakin oli sellainen katko. Se oli paljon vanhempi katko kuin koskaan ennen, arvioisin, että 17 tuntia ja 54 minuuttia. Emäntä vähän auttoi minua, kun minun jälkeni oli muutenkin niin onnettoman lyhyt ja oudossa paikassa, jossain tienristeyksessä, jossa ei ollut kunnolla tilaa etsiä jäljen jatkoa! Muka ettei selkä rasittuisi pitkässä jäljestyksessä. Joopa joo... No pääasia, että sorkka löytyi!

Minulle kyllä kävi vähän niin, että kun maanantaina pääsin sitä oikeaa eläintä etsimään, vaikkei sitä löytynyt, niin se pelkkä sorkka ei kauheasti enää kiinnostanut minua...

No maistui se sorkka sitten lopulta, kun Emäntä vähän leikitti minua sillä.

Toiseksi mukavinta olivat ehkä viikko sitten sunnuntaina olleet koirakoulun synttärit! Siellä oli taas ohjelmanumerona sellainen houkutusten highway ja minä tulin toiseksi viimeiseksi. Rinkelilautasen ohi juoksin erehdyksessä, kun Emäntä iloisesti kutsui minua, mutta nakkilautasen ohi en sentään juossut.

Juhliin piti tietenkin pukeutua. Meillä on noita juhlavaatteita koirille säälittävän vähän (eli ei yhtään), niin lainattiin Emännältä huivit kaulaan. Aika moni muukin oli huivilinjalla...

Minä hoksasin vasta paluumatkalla, että siellä olisi ollut jotain evästäkin... Minä olin juoksussa 6. Mutta kakunsyöntikisassa minä olinkin sinua nopeampi! Minä olin 8. ajalla 6,31 ja sinä 9. ajalla 6,56. 

Tuosta olen itsekin ihmeissäni. Ehkä minä vähän sitten unohduin nautiskelemaan (0,25 sekunniksi), kun maksalaatikkokakku oli niin hyvää.
    Synttäreiden lisäksi minusta oli mukavaa käydä taas siellä uudessa "työssäni". Minä olen jo kahtena tiistaina käynyt kuuntelemassa koulussa, kun oppilaat lukevat minulle kirjoja. En tokikaan ole mikään koulutettu ammattilainen, kuten Sylvi tai Aatu, mutta hauskaa on ollut. Viimeksi yksi lukija oli ihan minua varten ottanut mukaansa tietokirjan, josta hän luki minulle koirista!

    Sitten on toki ollut mukavaa käydä rallytokotreeneissä ja on ollut hauskaa, että sitä harjoitellaan nykyisin aika paljon muulloinkin kuin vain kerran viikossa.

Minustakin rallytoko on kivaa! En vain oikein malttaisi odottaa vuoroani, kun harkoissa on paljon muitakin koiria ja sitten pitäisi vain istua ja katsoa. Yksissä harkoissa kävin jo kerjäämässä yhdeltä toiseltakin naiselta, että voisiko hän vaikka mennä rataa kanssani, kun Emäntä käski vain odottaa hiljaa. 
   Minä käyn myös usein ennen rallytokoa näyttelytreeneissä, mutta se nyt ei ole minusta niin välttämätöntä. Siellä lompsin menemään vähän miten kuten huvittaa ja seison asennossa paikallani aina pienen hetken kerrallaan. Ja sitten siellä pöydälläkin täytyy aina käydä milloin kenenkin kopeloitavana.

Kokeiltiin myös Iivarin suosikkia eli pallon peluuta yhtenä päivänä koirapuistossa. Pallossa oli niin vähän ilmaa, että ei sitä tullut juuri pelattua, kun sen sai kokonaan suuhun. Ja sitten kohta siinä olikin vielä hyvin paljon vähemmän ilmaa...

Ja sehän oli vähän erikoinen myös se tilaisuus, missä käytiin viikko sitten sunnuntaina ennen koirakoulun synttäreitä! Ihmeellinen paikka, jossa oli outoja ihmisiä, jotka juttelivat ja kurkottelivat käsiään ja heiltä putosi esineitä.

Tiputtiko se yksi nainen takkinsa sinunkin kohdallasi?

Joo! Ja sillä toisella ei kestänyt kyynersauvat pystyssä.

Todella omituista. Sitten piti vielä käydä ihmisten taputeltavana muiden koirien kanssa. Minun kanssani samaan ryhmään sattui toinen nuori uros, joten meidän piti vähän vuorotella, kun jäi siinä alkuhötäkässä selvittämättä, että kuka kukin on.

Minä tulin tilanteeseen itselleni tyypillisesti hitaasti lämmeten, mutta lopulta kiersin jo antamassa kielisuukkoja ringissä. En minäkään oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta johonkin toimintaan meidät ilmeisesti hyväksyttiin, että ehkä sekin asia aikanaan selviää.

Runsaat sponsorikassit saatiin outoihin ihmisiin tutustumisesta.

Näköjään myös järjestelmäkamera on tullut taas lainaan, että sitä kierrellään sitten välillä taas kuvausmatkoilla. No hauskaahan sekin on, kun ollaan ulkona yhdessä ja Emännällä on taskussa herkkuja mukana.

Harrastelujuttuja ja pursuava patukka

Parempi Mestari olikin järjestänyt minulle illaksi teemasynttärit! Toiset kaksivuotiaat pääsevät Hoploppiin, minä pääsin rallytokoon ja näyttelyharjoituksiin. 

Näytelmästä minä osasin jo roolini aika hyvin. Seuraa. Asento. Seuraa. Asento. Asento. Asento. Seuraa. (Joo minut käsketään asentoon. Mestari halusi opettaa minulle pentuna seiso-käskyksi takajaloilla seisomisen, niin Parempi Mestari joutui keksimään näyttelyasentoon toisen sanan...)

Pöydällä nojasin Parempaa Mestaria kohti enää aavistuksen verran, vaikka toki seisoin niin pöydän reunalla kuin mahdollista. (Eikä se aina ihan mahdollista olekaan. Välillä Parempi Mestari joutuu työntämään minua keskemmälle pöytää, kun joku tassu tippuu reunan yli.) Mutta kaiken kaikkiaan esiinnyin hillitysti ja arvokkaasti, kuten ikäiselleni kuuluukin.

Roni 2v.

Rallytokorata oli tällä kertaa aika pitkä. Rataharjoituksissa teemme aina eri tuomareiden kisaratoja ja tällä tuomarilla oli monenlaista pyörimistä ja maassa makaamista. Ohjaaja sanoi, että hihna pysyi koko ajan kauniisti. Ja että olen innokas suorittamaan! Paremman Mestarin näkövinkkelistä katsottuna näyttää, että olen hidas jahkailija, mutta hän ei näekään minua sivusta vilkuillessaan häntäni asentoa ja askelteni rytmiä kunnolla.

Minä sain suorittaa rallytokoradan kahdesti, koska minulla ei ollut ensin tunnin näyttelyharjoitusta. Toisella kerralla päästiin jo aika vähillä herkuilla rata läpi. Ainoastaan maassa makaamista en suostu tekemään muuten kuin jatkuvalla herkuttelulla. Pomppaan aina pystyyn kuin vieteriukko. Parempi Mestari on saanut sellaisen pähkähullun idean, että haluaisi joskus kokeilla kisasuoritusta meidän kanssamme ja kisoissa ei saa käyttää herkkuja tai muitakaan palkkoja. Minä uskon, että se on rahan ja ajan haaskausta, mutta tuskinpa tuosta jalat kuluvat, vaikka jonkun kerran tuomarin edessäkin radan köpöttäisi läpi.

Kun viimeeksi oli puhetta, että kaikki frisbeet ovat nykyisin rei'illä, niin katsokaapa, mitä Musta alamainen teki kaksi viikkoa sitten saadulle tuliaispatukalle.

Oho... tähän tuli reikä.

Mitä sinä olet mennyt tekemään!
Täältä vain alkoi itsestään tursuta tämmöistä vaaleanpunaista möyhöä...
Minä olisin halunnut tehdä tuon!

Minä istun ja tarkkailen ympäristöä koirapuistossa edelleen mieluiten penkillä. Yleensä Parempi Mestari nostaa minut penkille, kun menen penkin viereen suunnittelemaan hyppäämistä. Välillä myös ehdin hypätä itse. Penkiltä on mukava myös härppiä heinän päitä suuhun. Äkkiä en keksi hankalampaa ja tasapainoa vaativampaa tapaa syödä heinää. Tuosta asennosta on vain niin paljon palkitsevampaa saada korsi lopulta suuhunsa, kuin että seisoisin tukevasti tuolla maassa heinien keskellä!