Sivut

lauantai 18. syyskuuta 2021

Lucyn laihis

 Lucy: Kävin reilut kaksi viikkoa sitten eläinlääkärissä. Reissu oli perus kontrollikäynti sydämen vuoksi. Sydän kuunneltiin ja ultrattiin ja kaikki oli pysynyt ennallaan. Sivuääni oli 4/6 ja hengitystiheys oli sama kuin ennen (n. 19 krt/min levossa). 

Sydämen lisäksi Emäntä halusi esitellä pattejani ja eläinlääkäri tunnusteli niitä ja arveli niiden olevan tavallisia rasvapatteja ja kehotti seuraamaan niitä. Jos kasvaisivat, niin tutkittaisiin. Kesällä kiertyneestä vilkkuluomestakin oli puhetta ja lääkärin mielestä silmä näytti ihan normaalilta. Hän ei halunnut käydä tonkimaan terveennäköistä silmää, ettei aiheuttaisi vahinkoa turhalla tutkimuksella.

Minulla oli siinä jo vähän tassu oven välissä, että eiköhän tämä ollut tässä, kun Emäntä pudotti pommin:

"Mitenkäs tuo Lucyn paino?"

"Mitäh?! Vaikene nainen!"

"Kun tuntuu, että on tuota ylipainoa kertynyt, kun kesällä ei voinut lenkkeillä ja närästyksen takia ei ole ruoka-annoksia voinut pienentää."

"Ole nyt jo hiljaa!!!"

Niin siinä sitten kävi, että meille annettiin jokin näytepaketti laihdutusruokaa. Se sisältää entistäkin vähemmän rasvaa ja jotakin kuituja, joiden pitäisi muka pitää näläntunne loitolla.

Neljäntenä laihdutuskuurin päivänä olimme rally-tokotreeneissä. Olimme Ninnin kanssa ja hänen emäntänsä autolla. Meidän Emäntämme laittoi minut vapaana takapenkille odottamaan vuoroani. Ninniä varten oli pilkottu lihapullia avoimeen pussiin...

Ninnin emäntä avasi juuri auton oven, kun olin lipomassa suupieliäni viimeisten lihapullapalaste jälkeen. Olin helpottunut, kun sain vihdoin helpotusta nälkääni.

Kahden viikon päästä pahin oli tapahtunut: olin laihtunut! Olin menettänyt kallisarvoisia, vaivalla kokoon haalittuja grammoja! Tätä menoa olen pian pelkkää luuta ja nahkaa. Emäntä sanoo, että olen hänen mielestään jo piristynyt selvästi olon keventyessä ja ilmojen viiletessä. Kai sitä nyt on pakko olla valppaana joka hetki, ettei menetä yhtään mahdollisuutta pienimpäänkään suupalaan! Minun onnekseni Mestari on sentään välillä vähän suurpiirteinen ruoka-annostensa kanssa ja saattaa tiputtaa lattiallekin jotain. Muuten olisin jo ehkä mennyttä koiraa...


Olisiko tuolla puskassa rasahtanut joku pihviaines?

Ensin nälkiinnytät ja sitten vielä juoksutat päivittäin pitkin metsiä! Eikö sinulla ole Emäntä enää mitään moraalia?!

Roni: Minusta on kivaa, kun Lucy-neiti on taas leikkisä! Ei hän oikeasti kärsi, vaikka valittaakin muodon vuoksi.


Roni: Öö tuota Lucy-neiti, sinä et vissiin huomannut, että minä vähän niin kuin makasin tässä sängyssä jo... Että tulit siihen vähän niin kuin minun paikalleni...

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Kesälajien kauden päätöskoe


Roni: Lauantaina meillä oli, jälleen kerran, aikainen aamu Emännän kanssa. Ajomatkaakin tuntui kertyvän taas ihan kunnioitettavasti.

Neljän tunnin röykkyytys autossa... Tämän olisi parasta olla joku kiva juttu!

Jonkinlainen kämppä metsän keskellä, lammen rannalla meitä siellä perillä odotti, joten ihan hyväähän se lupasi. Autoista näytti purkautuvan kaikenlaisia erinäköisiä metsästysterriereitä ja yksi ihastuttava pitkäkarvainen mäykkyneito. Paljoa enempää ei tarvinnut houkutella. Olin mukana, mitä ikinä tapahtuisikaan!

Tämä olikin vaihteeksi vesiriistakoe! Kivaa!

Kokoontumispaikalta ajeltiin vielä toiselle metsätielle, jonka varrella tehtiin ensin kokeen laahausjäljet. Otettiin Emännän kanssa niin rennosti, että oltiin lopulta vähän myöhässä omalta suoritusvuoroltamme. Sen verran Emäntä ehti kuulla, että muutama koira oli käyttäytynyt oudosti metsässä ja jättänyt linnun palauttamatta ohjaajalleen. Siinä vaiheessa Emännällekin tuli ohimennen mieleen, että entä jos minäkin tekisin saman tempun, mutta hän sammutti huolensa saman tien, koska hän totesi, ettei mahtaisi sille mitään kuitenkaan, jos päättäisin olla lintua kantamatta.

Sattui kuitenkin sellainen tavallisempi päivä minulle ja toin linnun ensin siihen lähettyville ja sitten pienellä lisäohjeistuksella lopulta käteen asti. Kai se on vähän sellainen periaatekysymys, että haluan aina tiputtaa linnun siihen näköetäisyyden päähän, enkä juosta suoraan luovuttamaan sitä käteen asti. Saan pidettyä Emännän sillä tavalla paremmin jännityksessä! Tästä suorituksesta 9/10 pistettä.

Seuraavaksi ajoimme tien päähän, jossa odotti hieman jo epämukavasti viilennyt suolampi. Omalla vuorollani olin niin intoa täynnä, etten toki ihan heti huomannut veden viileyttä. Luvan saatuani kirmasin rantaan, etsin hyvän kohdan ja pulahdin uimaan. Ensimmäinen uimalenkki ei vielä ollut riittävän pitkä. Vaati kaksi uusintalähetystä, että sain uitua melkein koko alueen. Yksi nurkka jäi vähän vajaaksi, mutta tuomari sanoi suorituksen olevan arvokkaampi, jos Emäntä saa minut siinä vaiheessa käskystä kiinni, kuin että menisin vielä uimaan. Luoksetulo ei yleensä tuota minulle ongelmia eli tästä tulokseksi 7/10 pistettä. (Tässäkin minulla on tuo oma tapani mennä veteen aina useamman kerran ja useampi lähetys on aina automaattisesti 7 pistettä...)

Lopuksi tiesin jo, mitä odottaa ja niinpä minut vihdoin ohjattiin odottamaan linnun noutoa vedestä. Hieman meidän vakio aloituskuviomme kärsi, kun en suostunut istumaan märällä sammalikolla. Niinpä sain tehdä paikalla olon seisten, mutta onnistui se niinkin. Käskystä ryntäsin linnulle (ranta oli vähän vaikea, kun veteen ei voinut kävellä, vaan täytyi hypätä sammallautan reunalta, joten haukahdin muutaman turhautuneen haukahduksen rannalla ennen veteen loiskahtamista) ja uin se suussani rantaan. Sammalikkoon oli aika työlästä vetää itsensä vedestä iso vesilintu suussaan, mutta onnistuin siinä kuitenkin. Uimisen jälkeen halusin pienen hetken itsekseni linnun kanssa. Emäntä halusi linnun itselleen nopeammin. Samalla huomasin, että rannalla pienen näreen takana oli joku mies. Vähän siinä meinasi mennä pasmat sekaisin, kun Emäntä käskee tuomaan lintua, ei huvittaisi luopua siitä ja pusikossa piileksii vieras mies (linnunheittäjä ja ampuja, toim. huom.). Pienen edestakaisin juoksentelun ja lukuisien kierimisten jälkeen toimitin linnun Emännälle käteen. Tästä osiosta pisteitä tuli 9/10.

Palkintoja jaettaessa minulle selvisi, ettei tämä ollutkaan mikä tahansa vesiriistakoe vaan epävirallinen SM-kisa vesiriistassa eli rotujen välinen mestaruuskisa. Paikalla olivat siis kaikkien koemuodossa kisaavien rotujen parhaat koirat. Mäyräkoirissa osallistumisoikeus on rotumestaruuskisan kahdella parhaalla ja olin siis mukana, koska sijoituin kesällä toiseksi RM-kisoissa.

Ja niin vain kävi, että minun tulokseni VERI1 25/30 p riitti sijoituksissa toiseen palkintosijaan eli sain SM-hopeaa! Kultaa vei viime vuoden mestari, saksanmetsästysterrieri, joka sai tällä kertaa kokeesta täydet 30 pistettä. Pronssille tuli parsonrusselinterrieri, jonka tulosta emme valitettavasti muista.

SM2 VERI1 25/30 p

Tuntui uskomattomalta sijoittua näin hyvin niin kovassa porukassa, mutta totta se oli. Tein tasaisen, omannäköisen suoritukseni ja tällä kertaa se toi hyvän sijoituksen. 

Kotimatkalla Emännällä oli minulle ylläri.

Oho... mikäs se tämä on?

Emäntä on kuullut monilta koiraharrastajilta, että hyvän kisasuorituksen jälkeen he ovat vieneet koiransa hampurilaiselle. Meillä ei ole sellaista tapaa ollut, mutta nyt Emäntä ajatteli, että olisiko SM-hopea kuitenkin jo hampurilaisen arvoinen suoritus.

Tosin lopulta sain syödä vain pihvin, joten ehkä pitää saada kultaa jossain lajissa, että saan koko hampurilaisen?

Sitten kun seuraavan kerran tarjoat minulle hampparin, niin voisinko saada sen ilman näitä kastikkeita? En haluaisi valittaa, kun kerrankin saan tällaisen herkun, mutta tämä ketsuppi ja majoneesi eivät ole aivan minun makuni mukaisia...

maanantai 6. syyskuuta 2021

Riista sekoitti jälkikoiran


PM5 VOI3 22/50p

 Sunnuntaina 5.9.2021 piirinmestaruusmejäkokeissa yön aikana jäljen yli kuljeksinut riista sai Ronin mielen sekoitettua siinä määrin, että jälkikoira vaihtoi verijäljen katkokulmalla riistajälkeen. Jäljelle palautuksen jälkeen houkuttelevat riistahajut saivat kokeneen jäljestäjän kääntymään häntä liehuen edelleen paluujäljelle kohti kesken jäänyttä riistan jäljestystä. Toisen palautuksen jälkeen mejäveturin oli lopulta uskottava, että riistaa ei tänään metsästä olla hakemassa ja häntä painui normaaliin jäljestysasentoon maata viistäen ja loppumatka edettiin pääasiassa jälkiuraa pitkin aina kaadolle asti.

Kaatona oli peuransorkka

      Koiranohjaaja sanoi huomanneensa jo suorituksen alkupuolella, että verijäljen seuraamiseen oli vääränlainen draivi päällä. Tavallisesti jälkiuraa etenevä jälkinenu hyppelehti nyt lähes vallattomasti pitkin metsää erilaisia vaihtoehtoisia tehtäviä etsien. "Sain siitä ekalta kulmalta pyöriessäni hyvät riistahajut nenääni. Seurailin siitä sitten vuoroin verijälkeä vuoroin riistajälkeä toiselle katkokulman sisältäneelle kulmalle. Siinä katkokulmalla oli sitten tehtävä se ratkaisu, että seuraanko riistaa vai verta. Hetken siinä punnitsin ja totesin sitten itselleni, että helkkari, koko kesä on kuljettu veren perässä, että mitä jos pistäisi elämän risaiseksi ja menisi kerrankin tätä riistajälkeä pitkin! Oikein siinä sellainen riemu nousi rintaan ja tunsi kerrankin elävänsä! Eihän siitä sitten valmista tullut, vaan lopulta oli sinne verelle taas palattava... Onhan se ok sekin, mutta kyllä lämmöllä muistelen viime syksyä ja tunteja kestänyttä hirven jäljestystä...!" kommentoi koesuorituksen etenemistä tuoreeltaan kauden ensimmäiset kaksi hukkaa tehnyt mejä-veteraani.


Tyytyväinen osallistuja suorituksensa jälkeen

     Elämänsä ensimmäisiin piirinmestaruuskisoihin tiensä raivannut Roni-boy jäi tuloksellaan VOI3 22/50p koko kisan viimeiseksi eli sijalle 5. Voiton vei uusi tulokas labradorinnoutajauros Ukko, joka saavutti jäljestysvalion arvon samaisessa kokeessa. Ronille tämä kisa oli koekauden viimeinen mejä-koitos. Tulos ei näyttänyt Ronia harmittavan: "Se harmittaa, että sain mahtavan, vinkuvan rotan palkinnoksi ja heti kotiin päästyä Lucy-neiti omi sen, enkä nyt voi leikkiä palkintorotallani, koska Lucy-neiti makaa sen vieressä!" Myös koiranohjaaja vaikutti helpottuneelta, että saa vihdoin ripustaa pyykkipojat kaapin perukoille talveksi kevättä odottamaan.

Viimeisenä jälkivuorossa olevan koiran päivä on yhtä suurta odotusta.


Kokeen kiintiömäyräkoira laukauksensietotestissä

Koepäivää edeltävä yö vietettiin kylässä ja ilmeisesti maailmassa on vielä paikkoja, joissa katuvalot palavat, vaikkei meidän kotinurkilla sellaista luksusta enää olekaan.


Koti kuului Maisu-kissalle.

Ronin oli vaikea käsittää, kuinka kissa saa niin monta kertaa ruokaa.


Toisaalta Roni oivalsi pian, että kun nätisti odottaa, niin kissa jättää kyllä kupin pohjalle joitain lihapaloja koirankin nautiskeltavaksi. Samalla Roni huomasi myös hieman itseltäänkin salaa, että hän pitääkin oikeastaan enemmän kissan- kuin koiranruuasta. Ei kai se kuitenkaan kenestäkään vielä kissaa tee, eihän?! Ehkä hän on vain cat curious?