Sivut

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Mejän merkit

Emännällä on tietyt rutiinit, joista me koirat tunnistetaan helposti, milloin on mejää luvassa.

1. Veripullo sulaa tiskipöydällä. Hyvin itsestään selvä mejän merkki.

2. Pyykkipoikakassi kaivetaan kaapista eteiseen odottamaan. Kassi on kulkenut kilometritolkulla metsiä läpi, joten siinä on oma, vahva metsän arominsa.

3. Samoin hyvin metsäiselle tuoksuva jälkiliina ja -panta otetaan esiin eteisen lipaston ylälaatikosta ja sujautetaan koirareppuun.

4. Emännällä on tietyt treenihousut ja vaelluskengät metsässä liikkumista varten. Niiden pukeminen on aina lupaus jostain kivasta.

5. Verisienen kastelu ja pussitus on aina seurattava tarkasti vierestä.


6. Emäntä lähtee yksin ilman meitä, mutta palaa jonkin tunnin päästä kädet verisinä ja metsältä haisten. Jos ei lähdetä saman tien, on hauskuus edessä viimeistään seuraavana päivänä.

7. Autossa istuessa tunnistamme, koska käännytään pienelle metsätielle. Jäljet alkavat aina pieniltä metsäteiltä. Pitelemätön odotus alkaa viimeistään tässä vaiheessa.


8. Lopulta auton vieressä metsätien varressa puetaan päälle jälkipanta ja kiinnitetään jälkiliina. Tässä vaihessa on jo päivän selvää, mikä on homman nimi. Jäljen etsiminen alkaa tässä vaiheessa, vaikka varsinainen käsky annetaankin vasta jäljen päässä.


Lauantai-iltana tämä jäljestämiseen johtava ketju käynnistyi ja tänä aamuna vihdoin pääsimme metsään tosi toimiin. Tällä kertaa jäljet eivät olleet pelkkiä nenänkalibrointiraapaisuja, vaikkeivät olleetkaan kuin kolmasosan koejäljen mitasta. Matkalla oli kuitenkin kulmia, makauksia ja katkoja, kuten oikeilla jäljillä kuuluukin olla. Meidän hyvä kaveri Snoopy oli mukana myös.

Minä sain aloittaa ja etenin omaan rauhalliseen tahtiini jäljen alusta loppuun. Kelpo suoritus minulta, vaikka itse sanonkin.


Roni oli toisena ja kuten ehkä kuvastakin voi nähdä, niin kieli pitkänä mentiin taas. Emäntä on toki tukeva ankkuri, joka saa Ronin vauhdin hidastettua kävelytahtiin sopivaksi, mutta Roni-pojalla ei vielä ikä paina töppösissä. Ensimmäinen makaus ohijuosten, toiselle Emäntä pysäytti hänet väkisin ja kolmannella ihme tapahtui ja Roni pysähtyi itse tutkimaan makausta. Makauksilta on treeneissä löytynyt viime kesästä lähtien herkkupurkkeja, että kannattaa niille pysähdelläkin.


Snoopy on muistaaksemme jäljestänyt kanssamme kaksi kertaa aiemmin. Edellisillä kerroilla jäljellä on ollut ikää puolesta tunnista tuntiin, joten ihmisiä vähän jänskätti, kuinka tytölle käy, kun yhtäkkiä edessä onkin 18 tuntia vanha jälki. Snoopy selviytyi haasteesta upeasti. Hieman enemmän työtä teetti tällainen vanhempi jälki, mutta hän on todella tarkka ja osaa pysähtyä kulmamakauksille tutkimaan oikeaoppisesti (ilman herkkupurkkeja...). Hauskaa oli, että myös Snoopy oli jo autossa innoissaan eli tiesi, mikä juttu on edessä, vaikka hänen edellisestä kerrastaan on pitkä aika.


Jälkimetsän jälkeen Emäntä sai tehdä aika pikaisen siistiytymisharjauksen minulle ja itselleen, koska oli luvattu käydä myös kaverikoiravierailulla sunnuntaina. Juuri ja juuri ehdittiin paikalle myöhästymättä ja kävin Tieva-neidin kanssa rapsutettavana.


Iltalenkillä käytiin vielä katsomassa, joko pururata olisi sulanut. Vähän oli vielä lunta kierittäväksi.


Minä hidastelin niin paljon, että sain tulla takaisin päin omaan tahtiin irrallaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin ojassa kahlaamassa ja viimeistelin turkinhoidon hankaamalla itseäni perusteellisesti puruun. Emäntä pyöritteli päätään ja totesi, että onneksi ehdimme jo käydä vierailulla. Tämän rypemisen jälkeen olisi ollut hankalampi saada koiraa siistiksi viidessä minuutissa.


maanantai 22. huhtikuuta 2019

Pääsiäinen maalla

Mejä-kausi on AVATTU! Ilon päivä! Vietettiin pääsiäistä Moonan ja Ninnin luona ja tänä aamuna Emäntä muisti, että hän olikin syksyllä jättänyt Moonan ja Ninnin ihmisten pakastimeen tilkan verta. Saatiin kaikki neljä pienet kokeilujäljet muistojen verestelyksi. Moona ei ihan tiennyt vielä, miksi kaikki olivat niin innoissaan, kun Emäntä teki lähtövalmisteluja ja toisaalta, kun hän palasi kädet veressä takaisin, mutta ei hänkään enää pelännyt veren hajua, kuten syksyllä pienenä pentuna ollessaan.


Minä sain mennä ensimmäisenä ja minun Emäntä käski etsiä jäljen pään itse. Helppo homma. Tiesin jo pihasta lähtiessäni, mihin suuntaan Emäntä oli kävellyt ja seurasin hänen jalan jälkiään verijäljelle ja siitä päähän asti. Siitä olisin sujuvasti jatkanut seuraavan pikkujäljen päähän, mutta vetovuoroon vaihdettiin Roni.


Emäntä halusi kokeilla, miten Roni jäljestäisi, jos joku muu kuin hän pitelisi liinan päästä. Ei näyttänyt olevan Ronille paljoa väliä, kuka narun toisessa päässä oli. Roni kiskoi aivan yhtä innoissaan kuin muulloinkin.

Lumiluolassa oli hyvä vilvoitella jäljestyksen jälkeen.

Ninniä ohjasi hänen emäntänsä. Suoran osuuden Ninni meni ongelmitta, mutta mutkakohdassa hän pysähtyi katselemaan ympärilleen, josko joku voisi tulla auttamaan. Me olisi menty avuksi, mutta ihmiset eivät päästäneet! Niinpä Ninnin täytyi etsiä jatko itse, ja kun hän sai taas hajun jäljestä, hänkin kulki joutuisasti loppuun asti.

Moonan harjoituksen ajaksi meidät muut teljettiin sisälle, ettei me häirittäisi hänen suoritustaan. Moona lähti kiinnostuneena liikkeelle ja eteni pienen suoran jäljen hetkessä. Kaatona ei ollut sorkkaa vaan härkäkastiketta purkissa. Moona olisi vielä halunnut jatkaa jäljestämistä ja hän ihmetteli, kun kiva jälki loppui niin äkkiä. Oli hänkin iloinen, kun sai vähän herkkuja purkista.

Muuten vietettiin pääsiäistä lenkkeillen ja köllötellen. Emäntä kävi koiranäyttelyssä, muttei ottanut meitä mukaan ja kehui, miten mukavaa ja rentoa oli käydä koiranäyttelyssä ilman koiraa. Hän lähtee tästä lähtien kuulemma aina ilman koiraa. Kuulostaa oudolta. Hän oli myös ostanut uuden näyttelyhihnan ja harjan, vaikkei hänellä muka ole näyttelykoiraa, mutta arvaanpa, että jonakin päivänä Ronia taas viedään. Minut on onneksi jo vapautettu virallisista näyttelytouhuista.

Minäkö muka näyttelykoira? Älä nyt enää jaksa sitä samaa juttua. Eikö tuo ole jo nähty, kuinka niissä touhuissa on menestytty? Ei sitten ollenkaan. Tuskin se hihnaa vaihtamalla paranee.

Ninni ja Moona. Näitä tyttöjä on helpompi kuvata yhdessä kuin erikseen.



Kauankohan tämä jää vielä kantaa? Metrin verran sitä sentään oli rannassa vielä.

Pääsiäiseen kuului myös siis hyvin paljon tätä:

Viime viikon tiistaina taivas putosi niskaamme! Tai siltä se kuulosti. Kun Emäntä tuli töistä kotiin, odotti häntä tällainen näky:


Roni pyyteli Emännältä varmuuden vuoksi anteeksi, kun yleensä hän on ollut huonotuulinen, jos keittiössä on ollut jotain vinksin vonksin (se on hänestä ollut aina jotenkin Ronin vika), mutta nyt Emäntä ei ollut yhtään äkäinen, vaan nauroi ja sanoi, ettei usko Ronin syyllistyneen tällä kertaa mihinkään. Kukka oli vain kasvanut niin isoksi, että oli keikahtanut hyllyltä omia aikojaan. Kukka siivottiin bioastiaan ja elämä jatkui.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Koirapuuhia räntäsateella ja ilman


Viikonloppuna oli maailma mallillaan! Hiekoitushiekat oli jo monin paikoin lakaistu jalkakäytäviltä eli sai tassutella kivien pistelemättä ja oli lämmintä ja aurinkoista. Toki katupölyä tarttuu tällaiseen vertikaalisesti rajoittuneeseen vartaloon vähän enemmän kuin korkeammalla kulkeviin eliöihin, mutta sinnehän se Mestareiden lakanoihin kivasti karisee sitten päivän mittaan tai yön hiljaisina tunteina viimeistään.



Sunnuntaina oli pientä yhteistä kivaakin, kun käytiin pyörähtämässä yksissä mätsäreissä. Ihan huvin kannalta lähdettiin kokeilemaan, eikä meitä palkittu tällä kertaa, mutta kehuttiin hyvästä kehäkäytöksestä kuitenkin. Näyttelyasento ei ehkä ollut täysin ortodoksinen, mutta osattiin molemmat pysähtyä suoraan liikkeestä seisaalleen, eikä meitä tarvinnut asetella tai houkutella seisomaan. Ai niin no tai loppukehässä Emäntä vähän nipisti minua toisesta reidestä, kun en enää SIINÄ vaiheessa olisi malttanut seistä paikallani. Minä sain punaisen nauhan ja Roni sinisen. Roni esiintyy aina niin totisena. Häneltä puuttuu se pirskahteleva ilo kehästä, jota minä mielelläni esittelen myös.


Moona oli myös emäntineen mätsäreissä. Tai hän oli ilmeisesti se juurisyy, miksi olimme sinne lähteneetkin. Moonalla on hieman ongelmia kohdata muita koiria. Hän on käynyt jonkin verran pentukoulussa ja toisinaan muuten vain koirien ilmoilla, mutta siellä omissa kotiympyröissään hän ei kohtaa muita koiria kuin Ninnin. Niinpä hänellä on hieman arkuutta vieraita koiria kohtaan. Nyt häntä yritetään siis tehososiaalistaa, että hän tottuisi vieraisiin koiriin ja jos ei nyt yltiöystävällisesti syleilisikään koko maailmaa, niin olisihan hauskaa, ettei hänen kanssaan liikkuessa tarvitsisi pelätä, että hän näykkii ketään.


Moona on kehittynyt huimasti viime kuukausina ja mätsärit menivät jo tosi hienosti. Hän osaa vaieta ihmisen käskystä ja hillitä itseään, ettei hauku enää koko ajan. Hän pystyy myös kulkemaan jo melko läheltäkin vieraita koiria irvistelemättä ja murisematta. Tosin hän tarvitsee siihen vielä aika paljon ihmisen apua.


Meidän Emäntä esitti Moonan kehässä ja elämänsä ekasta mätsäristä Moona sai punaisen nauhan, vaikka Emäntä oli varma, että hän saisi sinisen. (Punainen on ykkönen, sininen on kakkonen omasta pariarvostelusta.) Hän ravasi hyvin ja malttoi seistä hienosti jonkin aikaa. (Hänen emäntänsä näytti meidän Emännälle kikan, jolla Moonan saa seisomaan: pitää hihnan tiukalla ja samalla nostaa häntäkiehkuraa ylös, niin siinähän lapikas seisoo eikä pyöri omiaan.) Punaisen nauhan saaneiden loppukehästäkään Moonaa ei kätelty ensimmäisenä pois eli todella hieno aloitus. Vain kahdesti hän ehti nyrpistää nenäänsä kehässä, kun ahtaaseen kehään oli sullottu vierekkäin seisomaan melkein 20 koiraa ja ensin yksi tosi vauva koira tööttäsi kuononsa Moonan kuonoon kiinni ja sitten eräs toinen pyörähti kymmenen sentin päässä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten varmasti kokemus oli Moonallekin ihan kiva.


Maanantaina sitten sää kääntyi hieman erilaiseksi kuten kai kaikkialla muuallakin Suomessa. Maanantaina minun ei tarvinnut lenkkeillä ollenkaan, kun Emäntä ei omien sanojensa mukaan "jaksanut vetää minua perässään". Erikoisesti ilmaistu se asia, että hän yrittää aina laukkoa lenkillä kovalla kiireellä välittämättä mistään kiinnostavista hajuista, märistä kohdista tiessä tai ojan vieruksen heinikosta löytyvistä herkkupaloista!


Tänään kävimme kaikki kolme yhdessä lenkillä ja kyllä oli niin kotoisaa, kun Roni veti ensimmäisenä, Emäntä puhisi keskimmäisenä ja minä raahauduin perässä nelitassulukkojarrutuksessa. No en minä koko matkaa viitsinyt vastustella. Ensimmäiset puoli kilometriä vain sillä lailla periaatteen vuoksi. Sitten kipittelin ja välillä laukoin ihan mielellänikin.
Varsinkin oli kivaa, kun Emännällä olikin repussa mukana treenikartio ja harjoittelimme yhdellä parkkipaikalla merkille lähetystä. Rally-tokojuttuja... Kun ensin osaa jonkun asian omassa eteisessä, kellarissa, omalla pihalla ja tutussa treenihallissa, niin sitten kaikki käskyt pitää opetella hallitsemaan myös pitkin kyliä. Se on kiva vaihe, kun koskaan ei tiedä, millä torilla tai parkkipaikalla treenit käynnistyvät. Yhtäkkiä vain herkkupussi aukeaa ja naksutin kaivetaan taskusta ja sitten treenataan.

Olisiko teillä hetki aikaa lukea?