Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viltspårprov. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viltspårprov. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. kesäkuuta 2019

3400 kilometrin matkakertomus

Kun ketut, puruluut ja suklaat oli jaettu rally-tokokisojen jälkeen, loikoilimme sunnuntain laakereillamme, kunnes maanantaina alkoi ennennäkemätön ja -kokematon seikkailu.

Maanantai 17.6.

Meidät ja tavarat pakattiin autoon aamupalan jälkeen. Hyvästelimme Moonan ja Ninnin tarhaansa ja heidän emäntänsä (selvyyden vuoksi tästä eteenpäin emäntä2) hyppäsi kyytiin. Matkan pituudesta saattoi ounastella jotain tavaran määrästä johtuen ja siitä, että meillä oli omat paikat autossa. Emäntä arveli olevan mukavampi, kun ei tarvitse matkustaa ahtaasti samassa häkissä.


Minä sain ensimmäisen ministerivuoron mustan auton vaalealla takapenkillä.


Välillä pysähdyimme jaloittelemaan ja olimme aina yhtä innoissamme tutkimassa, mihin oli saavuttu. Kerta toisensa jälkeen meidät kuitenkin pakattiin aina uudestaan autoon. Mihin asti tässä oikein ollaan menossa?

Eikö vieläkään olla perillä?! 

 ...Lucy 2019.

Uusi kotimme oli tällainen punainen koirankoppi torniolaisella campingalueella. Kävimme pienellä iltakävelyllä ja menimme nukkumaan.


Tiistai 18.6.

Seuraavana päivänä loputtomalta tuntuva matka kohti pohjoista jatkui. Emännät kuuntelivat äänikirjana Veikko Huovisen Kylän koiria ja nauroivat makeasti. Minä olin vuorostani ministerin paikalla ja Roni yksiössä perällä.

Kilpisjärvellä otin turkkiini hieman käsivarren-Lapin tuoksuja. 

Sää oli aika pilvinen, mutta välttämätön Saana-kuva onnistuttiin kuitenkin ottamaan. Paikalla oli monenlaista rekikoiraa ja muuta hännänvispaajaa, joten aika pian Emäntä ohjasi meidät takaisin autoon, ettei vaan sattuisi mitään...


 Kilpisjärveltä kiemurreltiin jyrkkiäkin laskuja kohti Jäämerta Norjan puolelle. Nousut ja laskut tuntuivat korvissa ja noh minun kohdallani vähän mahassakin.



Norjassa majoituimme ensimmäistä kertaa elämässämme asuntovaunussa. Meri-ilma haisi suolaiselle ja oudolle, emmekä aluksi olisi halunneet olla hetkeäkään erossa Emännästämme. Jos tästä hyvinkin vielä jatkettaisiin matkaa. Vähitellen kuitenkin rentouduimme, koska ilmeisesti olimme tulleet määränpäähän.

 Minullekin alkoi ruoka taas maistua.

Keskiviikko 19.6.

Keskiviikkoaamuna kävimme kävelyllä laskuveden alta paljastuneella meren rannalla. Outo tuollainen suuri vesi, jota välillä on enemmän ja välillä vähemmän! Kävimme tietenkin maistamassa ensin merivettä, mutta sehän oli kamalan suolaista ja pahaa. Sitä virhettä emme toistamiseen tehneet. Sen sijaan rannassa oli pieniä puroja ja lähteitäkin, joista virtasi makeaa vettä juomavedeksi.


Paikallinen oppaamme oli suomenlapinkoira Hippu, jonka kanssa olemme viettäneet pari aiempaa juhannusta Ninnin ja Moonan (aiemmin myös Roosa-tädin) mökillä (Juhannuksesta toipumista 2017 ja Juhannuksen erikoisuudet 2018). Tämä oli siis hänen ja hänen isäntäväkensä toinen koti.

 Vähän tuosta märänneen turskan tuoksua turkkiin, niin paikalliset eivät erota suomalaiskoiraksi.

Tuollainen merenpohja oli oikea aarreaitta! Vähän väliä jollakin meistä oli jotain suussa ja meidän Emäntämme ja Hipun emäntä juoksivat tuon tuostakin meidän kanssamme kilpaa tyhjentämässä meidän suitamme. Emäntä2 oli tässä vaiheessa varmaan aika tyytyväinen, ettei hänellä ollut omia koiria mukana, koska hänen ei tarvinnut huolehtia raatojen syömisestä. Roni yritti jopa niellä linnunsiipeä sulkineen päivineen, mutta Emäntä kaivoi sen ulos. Siitä olisi jo voinut mennä suoli tukkoon. Tai ainakin tullut oksu myöhemmin.


Meren rannalta kapusimme pienen matkaa tunturin kuvetta katselemaan maisemia. Kyllä vain Hipulla on mahtavat lenkkimaastot tuolla!

 Kuten edellisilläkin tapaamiskerroillamme, me hullaannuimme Hipun kanssa toisistamme. Hän on sanoin kuvaamattoman ihana, blondi juhannusheila. Yritin tuon tuostakin ottaa hänet hellään syleilyyni ja vastaavasti hän syleili minua. Ahtaissa sisätiloissa meidät eristettiin toisistamme. Omituista.

Kuviohan meni siis näin: sinä aloit kuiskuttaa Hipulle, Hippu murisi sinulle, minä aloin tuijottaa varautuneena murisevaa narttua, Hippu huomasi varautuneisuuteni ja alkoi tuijottaa minua ja siinä alkoivat meillä sitten jo suupielet väristä ja niskat painua kyyryyn. Kun minä ja Hippu olimme kahdestaan sisällä, olimme kohteliaan välinpitämättömiä toisistamme. Siksi oli helpointa pitää sinua ja Hippua vuorotellen sisällä.

Torstai 20.6.

Aamupalan jälkeen kävimme taas herkuttelemassa rannalla.


 Purovettä palan painikkeeksi.


Ihmiset kävivät aamupäivällä merellä veneilemässä ja kalastamassa. Tuntui vähän epäreilulta, ettei meitä koiria otettu mukaan. Keikkuvaan veneeseen ei kuulemma tarvittu yhtään enempää häiriötekijöitä eikä meillä ollut pelastusliivejäkään mukaan.



Iltapäivällä minä, Hippu ja muuan Onni-koira lähdimme kävelylle paikkaan nimeltä Blåvatnet. 

Eikö "kävely" ole hieman harhaanjohtava termi sinun kohdallasi?

Kyllä minäkin kävelin siellä!

Hippu kertoi, että sinä myös kannatutit itseäsi melkoisia pätkiä...

No katso nyt tuota paikkaa! Sinua Emäntä ei halunnut edes ottaa mukaan, kun arvasi, että kivikko olisi sinulle liian raskas maasto kulkea. Hieman toki yllätyin itsekin, kuinka raskasta rakkakivikossa liikkuminen oli. Tai en minä nyt sillä tavalla väsynyt, mutta koko ajan töppöjalat luiskahtelivat kivenkoloihin, karkea maa kävi tassunpohjiin enkä aina edes nähnyt eteeni, että minne hyppäsin. Niinpä nielin ylpeyteni ja viestitin Emännälle, että sylikyyti kelpaisi tällä kertaa. Kivikon keskellä oli pieniä, pehmeämpi saarekkeita, joilla kävelin itse, mutta pysähdyin aina kivikon reunaan odottamaan, että Emäntä poimi minut syliinsä taas seuraavaan pehmeään lämpäreeseen asti.



Loppumatka oli niin karkeaa kalliolouhikkoa, että aivan järvenrantaan asti minä ja Emäntä2 emme menneet, vaan jäimme pieneen koivikkoon odottamaan, kun muu joukko kävi rannassa asti.




 Evästauolla Emäntä hyvitteli minua sämpylänsä välistä ottamilla juustopaloilla.

Isokokoisemmille Onnille ja Hipulle kivikossa liikkuminen oli helppoa. Yritin välillä osallistua heidän leikkeihinsä, mutta liikkuminen oli niin hankalaa, että oli tyydyttävä vain Emännän jalan juuressa kulkemiseen.


Onni on n. 1-vuotias novascotiannoutaja. Hän oli ystävällinen ja ymmärsi arvoni vanhempana uroksena, joten yhteislenkkimme sujui rauhallisesti.



Paluumatkalla bongasin muuten herkullisen kakkaläjän! Hyppäsin yhtäkkiä polulta varvikkoon ja haukkasin aimo haukkauksen ruskeaa, ihanaa ulostetta. Emäntää oksetti, eikä hän antanut minun suukotella koko iltana. Ihmeellinen hysteerikko.

 Hippu, Roni ja Onni

Perjantai 21.6.

Perjantaina kävimme pienellä kävelyllä Hipun kanssa ja hyvästelimme sitten. Matkamme jatkui leirintäalueelle Barduun. Juhannusaaton juhlinta jäi muutamaan suklaaleivokseen, pieneen kävelyyn ja Lucyn hierontaan.

Lauantai 22.6.

Lähdimme liikkeelle aamulla jo ennen seitsemää. Saavuimme naapuri kuntaan Salangeen, jossa meille olikin varattu paikat norjalaiseen mejä-kokeeseen. Hauska yllätys Emännältä!


Emäntä oli kuitenkin saanut hieman ristiriitaista informaatiota, joten hän luuli, että vain yksi koira voisi osallistua yhtenä päivänä. Lauantaina oli siis Ronin vuoro. Jäljestys ei kulkenut aivan toivotulla tavalla ja Ronin koe keskeytettiin jo pari sadan metrin jälkeen! Roni ja Emäntä olivat hukanneet jäljen ensimmäisellä katkokulmalla! Ronin puolustukseksi voi kyllä sanoa, että hän ei ollut ainoa kokeessa epäonnistunut. Avoimessa luokassa oli 15 koirakkoa, joista vain kaksi sai tuloksen, eikä kumpikaan niistä ykköstulosta.

Emäntä oli hieman järkyttynyt, että pitkä kisamatka saisi heti alkuunsa näin surkean päätöksen, mutta onneksi koejärjestäjät olivat valtavan ystävällisiä ja huomaavaisia ja muutenkin mukavia ihmisiä ja niinpä Ronille järjestyi koepaikka vielä seuraavallekin päivälle, vaikka ilmoittautumisaika olikin umpeutunut.

 Lauantai-iltana käytiin katsomassa Bardu-jokea.


Sunnuntai 23.6.

Toisena juhannuspäivänä palautimme Bardun kodin avaimet ja ajoimme taas koepaikalle. Nyt oli vihdoin minun vuoroni näyttää, mistä suomalainen mäyräkoira on tehty. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen minulle laitettiin jäljestysvarusteet ja menimme jäljen lähdölle. Maassa oli pieni raapaisu ja siinä verta ja siitä lähdin etenemään kohti suota.

Jälkeni kulki ensin tasaisessa suovarvikossa. Muutama kulma siinä tuntui olevan matkalla, mutta ne selvisivät ilman ongelmia. Yhden pienen pyörähdyksen taisin tehdä siinä yhdessä kohdassa, kun jäljessä oli hieman katkoa veretyksessä.

Epämieluisin osa jäljessä oli, kun se laskeutui alas useamman metrin leveään soiseen puroon. Jouduin kahlaamaan kaulaani myöten mättäiden keskellä ja kertaalleen pysähdyinkin luomaan Emäntään paljon puhuvan katseen: "Minä en pidä tästä yhtään ja sinä tiedät sen, mutta minä teen tämän kuitenkin meidän molempien vuoksi, koska tiedän, kuinka tärkeää tämän jäljen seuraaminen on meille molemmille." Mokomat norjalaiset olivat tehneet katkokulman keskelle suo-ojaa ja Emäntä tunsi syvää myötätuntoa ja liikutusta minua kohtaan, kun urhoollisesti kahlasin jo kolmatta kertaa hyiseen veteen rämpimään ja etsimään jälkeä. Jonkin aikaa siinä rengastelin, kunnes jatko löytyi.

Siitä jälki kulki korkeiden saniaisten keskellä, jossa näkyi ihmissilminkin polun tapainen painunut ura, joten Emäntäkin tiesi meidän olevan jäljellä. Lopulta aivan lähellä tietä Emäntä huomasi puussa kiinni sorkan. Minä kävelin siitä ensin ohi, mutta koska Norjassa ohjaaja saa auttaa koiraa, Emäntä otti riskin, vaikkei tuntenut kaadonlöytymissääntöjä aivan tarkasti, ja hän osoitti minulle sorkkaa siltä varalta, etten kävelisi tielle ohi siitä. Nappasin sorkan suuhuni iloisena ja jälki oli suoritettu.

Jäljestyksen jälkeen tuomari ei tietenkään saanut kertoa tuloksia suoraan, mutta hän totesi kuitenkin vaatimattomasti tämän olleen paras jäljestyssuoritus, jonka hän on tuomaroinut. Tuomari vaikutti ikänsä puolesta kokeneelta mejätuomarilta, joten tämä oli jo suuri kunnianosoitus.

Näin se homma hoidetaan!

Ronilla oli toisellakin kerralla selittämättömiä ongelmia jälkensä kanssa. Norjalaiset katkot ovat ilmeisesti hyvin vaikeita Ronin nenälle.

No joo. Minä jouduin pyörimään melkoisen huikosen siinä pariinkin otteeseen. Emäntä otti minut  välillä lyhyelle liinalle ja edellispäiväisten ohjeiden mukaan kuljetti minua jäljen hukkakohdan ympäri, mutta yllättävän vaikeaa oli ympyrän tekeminen hänellekin, kun koiraa tuijottaessa ihmisellä menee näköjään suuntavaisto nopeasti sekaisin. Lopulta hän antoi periksi ja meinasi ilmoittaa tuomarille keskeyttävänsä kokeen, mutta ajatteli sitten vain seurata minua sen 50 metriä, jonka kestäisi kulkea hukkaan, että koe keskeytettäisiin.

Yllätys olikin hänelle suuri, kun minä löysinkin jäljen jatkon ja suoritus jatkui. Toisen kerran vielä pyörimme hetken, mistä myös löysin eteenpäin ja lopulta aina kaadolle asti. Tuomari kehui tällä kertaa hänen koiranluku- ja ohjaustaitojaan. Hän ei kehdannut sanoa olleensa välillä itsekin aivan yhtä hukassa kuin minä. Tärkeintä on vain näyttää vakuuttavalta!



Tällä kertaa minäkin siis sain tuloksen, mutta pyöriskelyt maksoivat minulle kuitenkin ykköstuloksen, joten sain kakkosen (2. premie). Sunnuntaina kokeeseen osallistui avoimessa luokassa 16 koirakkoa ja tällä kertaa kolme koiraa sai tuloksen. Yhden koeviikonlopun perusteella ei osata sanoa, mikä on tulostaso yleensä Norjassa, mutta tuntui hurjalta, että suurin osa sai nollan ja jäi siis täysin ilman tulosta.

Päivän lopuksi jaettiin palkinnot ja minä olin kakkostuloksellani päivän 3. paras koira. Toiseksi tuli flätti Ruotsista, joka myös valioitui ja ykkönen oli meidän oma rakas Lucy-neitimme! Hän sai siis ykköstuloksen (1. premie), valioitui Norjan jäljestämisvalioksi (NO JVA) ja oli vielä koko viikonlopunkin paras avoimen luokan koira!


Mäyräkoirat Suomesta. 
Meidän lisäksemme kokeessa oli muuten vain yksi kaniinimäyräkoira, mutta luulisi tämän näytön jälkeen norjalaistenkin harkitsevan mäyräkoiran hankkimista!

Maanantai 24.6.

Taas uudessa "kodissa" vietetyn yön jälkeen matka jatkui pienen Narvik-pysähdyksen jälkeen rajan yli Ruotsiin. Emännät kävivät katsomassa kaupunkiakin ruokatauon verran, mutta me tutustuimme narvikilaiseen parkkihalliin autonpenkiltä.


Tiistai 25.6.
 Miten niin "ei tarvitse"? Totta kai minunkin täytyy päästä jäljestämään! Hiiteen sellaiset valionarvot, jotka estävät verijäljelle pääsemisen!

Ruotsissa aamu valkeni jo huomattavasti kylmää ja sateista Norjaa lämpimämpänä. Olin aika järkyttynyt, kun kävi ilmi, että tänäänkin olisi verijälki luvassa, mutta vain Lucy-neidille! Minulla kuulemma oli jo viime kesältä Ruotsin jäljestämisvalionarvo, joten minun ei tarvitsisi enää jäljestää täällä.

 Viimeinen reissukoti oli tilava mökki Piteåssa.

Minä sitä vastoin olin mykistyä onnesta, kun kävi ilmi, että pääsisin taas jäljestämään! Otin iloisia loikkia Emäntää ja tuomaria kohti, kun kävelimme metsään.

Ruotsissa ihmiset eivät näytä jäljen alkua koiralle, vaan koiran on itse etsittävä alku. Ilmankos olimme tätä kevään mittaan välillä harjoitelleet. "Etsi jälki!" tarkoitti, että minun täytyisi alkaa nuuskia ja etsiä veren hajua.

Pian pysähdyinkin yhteen kohtaan tutkimaan hyvin tarkkaan. Emäntä näki helpotuksekseen kasvien lehdillä veritippoja, joten hän lähti luottavaisin mielin seuraamaan minua metsän uumeniin.

Jälki kulki mukavassa kuusikossa noin mäyräkoiran korkuisesssa varvikossa. Etenimme jäljen päällä muutamaa koiranmittaista tarkistusta lukuunottamatta. 

Vasta viimeisellä katkokulmalla jouduin hieman hankaluuksiin. Kulma oli sähkölinjan alla hyvin korkeassa varvikossa ja osin myös risukossa. Tartuin kiinni risuihin ja oli hankala liikkua. Yritin etsiä jatkoa ja jouduin kulkemaan monta pientä ympyrää hankalassa maastossa. Paikalla oli myös hieman kosteikkoa, joten hörppäsin pariin otteeseen vettä lätäköstä, kun meinasi hikikin pukata jo niskaan siinä ahertaessa. Välillä kävin jo arvioivasti tuijottamassa tuomariakin, että hänkö sen jäljen jatkoa piilottelee, mutta lopulta palasin tarpeeksi taaksepäin, että löysin jatkoa katkolle. 

Ennen loppua törmäsin vielä uuteen yllätykseen, kun kesken matkan Emäntä pysäytti minut. Tuomari käveli edellemme ja AMPUI ASEELLA! Sitten hän tuli hetkeksi katsomaan minua ja minä tuijottaa napitin häntä epäuskoisena, kunnes Emäntä käski taas jatkaa matkaa. Hieman ihmetellen kävelin ampumiskohdan ohi, mutta pian taas matka jatkui entisenlaisesti. Sorkka löytyi puun juurelle sidottuna ja koe päättyi. 

Ruotsin kokeissa, ainakaan näissä tuomarin kanssa sovittavissa, ei jaeta ruusukkeita eikä syödä kakkuja, saati aplodeerata tai oteta ryhmäkuvia, mutta tällaisessa tehokkuudessa on myös puolensa. Tuomari kertoi tulokset heti autolle päästyämme ja koko homma oli alle tunnissa ohi. 

Ja se tulos: avoimen luokan ykkönen eli minusta tuli myös Ruotsin jäljestämisvalio ja samalla Pohjoismaiden jäljestämisvalio. Kotimatka oli pitkä, mutta hilpeä, kun reissu oli saanut näin onnellisen päätöksen. Roni tosin saattaa päästä vielä jonakin päivänä uudellekin matkalle...


Lucy (Taxmania Ingenious)
VOI1/46 18.6.2017
VOI1/47 5.5.2019
VOI1/43 9.6.2019 -> FI JVA
1. Premie 23.6.2019 -> NO JVA
Öppen klass 1. 25.6.2019 -> SE JVA -> POHJ JVA

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Viltspårprov och utställning i Sverige

Jos jota kuta muutakin kiinnostaa, että mitenkäs sinne Ruotsiin pääsee jälkikokeisiin ja ehtisikö siinä sivussa vaikka näyttäytymäänkin, niin tässä pieni koonti siitä, kuinka me ensikertalaiset (minä ja koira) lopulta päädyttiin näyttelyihin ja jäljestämiskokeisiin Ruotsiin eli viltspårprov, kuten se ruåttalaisittain kuuluu.

Toukokuun alussa sattui se onnellinen tapahtuma, että Roni saavutti kolmannen VOI1-tuloksen Suomessa mejä-kokeissa. Näin ollen siitä tuli Suomen jäljestämisvalio. Kun on valio yhdessä maassa, niin seuraavassa maassa pääsee suoraan ylimpään luokkaan ja seuraavaan valionarvoon riittää yksi ykköstulos. Niinpä heräsi haave myös Ruotsin jäljestämisvalioudesta. Jos haluaa mejäillä vain Ruotsissa, täytyy ensin suorittaa hyväksytysti alempi anlagsklass ja sen jälkeen koira siirtyy öppenklassiin, jossa valioitumiseen tarvitsee kolme ykköstulosta. (Ruotsin valiosäännöt, valionarvoa anotaan tällä lomakkeella. Kun valionarvo on myönnetty Ruotsissa, siitä lähetetään kopio Suomen Kennelliittoon, joka kirjaa sen jalostustietojärjestelmään.)

Tarkemmat viltspårprov-säännöt löydät Svenska Kennelklubbenin sivuilta, mutta lyhyesti luonnehdittuna jälki on 600-700 metriä pitkä ja öppenklassissa 12-24 tuntia vanha (anlagsklass 2-5 h). Jäljellä on verettömiä katkoja, mutta sorkkaa on vedetty jäljellä koko matkan. Öppenklass alkaa 25m x 25m ruudusta, josta koiran täytyy löytää jäljen alku. Koiraa saa kuljettaa lyhyemmässä liinassa ja kehottaa useamman kerran. Ylipäätään koiralle saa kai jutella ja kannustaa enemmän kuin Suomessa, mutta meillä on ollut Ronin kanssa tapana, että se jäljestää ja minä olen hiljaa häiritsemättä.

Jäljen loppupuolella suoritetaan laukauksensietotesti siten, että tuomari käskee pysähtymään. Ohjaaja menee koiran luo ja pitää koiraa lyhyellä liinalla (olisi kuulemma saanut ottaa vaikka syliin, mutta arvelin muutoin laukauksista välinpitämättömän koiran ihmettelevän, jos yhtäkkiä alan hyysätä, niin että olin vain hiljaa paikallani), ja tuomari meni hieman eteenpäin jäljellä, ampui, siirtyi takaisin taaksemme ja antoi luvan jatkaa. Sorkka oli sidottu narulla (ja rautalangalla) kiinni pienen männyn juurelle, jonne koiran piti osata mennä.

Arvostelulomake, jonka sai välittömästi jäljestyksen jälkeen.

Seurueemme halusi jälkikokeiden lisäksi käydä myös näyttelyissä, joten valitsimme viikonlopun, jolloin paikkakunnalla oli sekä kansainvälinen koiranäyttely että mäyräkoirien erikoisnäyttely. Viikonloppu oli heinäkuun puolivälissä, mutta otin yhteyttä mejä-tuomareihin jo toukokuun loppupuolella. Näyttelyiden yhteydessä jäljestämiskokeissa käyminen on suosittua, joten tuomari kannattaa varata hyvissä ajoin. (Ja majoitus, jonne pääsee koiran kanssa.) Yhdistelmä on mahdollinen, mutta hieman rankka viikonloppu siitä tuli aikataululla: la näyttely, jälkikoe; su näyttely, jälkikoe.

Kuten ehkä on jo käynyt ilmi, Ruotsissa kokeissa käymistä helpottaa se, ettei jälkien tekemiseen tarvitse osallistua. Tuomari tekee sovitun määrän jälkiä ja koe järjestetään sovittuun aikaan. Meidän tuomarimme olivat jopa niin joustavia, että sovimme, että soitamme, kun pääsemme näyttelystä ja ajoimme suoraan (vaatteiden vaihdon jälkeen) metsään jäljille. Kolmen koiran jälkikoe oli ohi parissa tunnissa. Tuomareiden yhteystietoja löytyy eri seurojen sivuilta. Me löysimme tuomarit Övre Norrlands Taxklubbenin sivuilta. Pakkoruotsista on tässä yhteydessä hyötyä, koska kaikki tuomarit eivät viesti englanniksi, mutta kyllä englantiakin taitavia tuomareita on.

Ilmoittautumislomakkeista ja maksuista kannattaa kysyä tuomarilta itseltään. Yleistä kai on, että jonkinlainen ilmoittautumislomake täytetään ensin, mutta meiltä sellaisia ei vaadittu. Tulosten kirjaamista helpottaa, jos koira on ilmoitettu SKK:n Hunddata-tietokantaan (kopio rekisteriotteesta osoitteeseen reg(at)skk.se, tiedon kirjaamisessa kestää pari päivää), mutta kopion voi toimittaa myös suoraan tuomarille. Kokeen hinta oli 200 SEK + 200 SEK. Osa summasta meni siis kerholle ja osa tuomarille. Hinta saattaa vaihdella eli sen osalta en lupaa mitään.

Ruotsiin matkustaessa (kuten muulloinkin ulkomaille lähtiessä) koira tarvitsee passin, johon merkitään voimassa olevat rokotukset. Oma eläinlääkärini kirjoitti passin hintaan 25 e, mutta näytti eräällä ketjulla hintaa lemmikkieläinpassilla olevan 112 e. Millä lie lehtikullalla sellainen hintavampi passi kirjailtu...

Matolääkitysasia täytyy myös muistaa. Kansainvälisessä koiranäyttelyssä paikalla oli eläinlääkäri, jonka kanssa lääkitysasia hoitui helposti paikan päällä. Mukana täytyi olla vain oma kerta-annos lääkettä, passi, johon lääkitseminen kirjattiin ja 100 kruunua rahaa. Jos ei halua käydä paikallisella eläinlääkärillä tai ei ole aikaa viipyä maassa vaadittua vähintään vuorokautta, voi lääkityksen hoitaa myös pidempänä kuurina kotimaassa. (Lainaus evidensia.fi-sivustolta: "Ennen kuin koira palaa Suomeen, sille tulee antaa koiralle hyväksyttyä matolääkettä ekinokokkoosia aiheuttavia heisimatoja vastaan. Lääke annetaan ulkomailla 1–5 vuorokautta ennen Suomeen tuloa. On myös mahdollista antaa loishäätö 28 päivän säännön mukaan. Tällöin koira saa matolääkkeen eläinlääkärin vastaanotolla kahdesti 28 päivän aikana ennen matkaa, ja se uusitaan viimeistään 28 päivän sisällä edellisestä madotuksesta. Koiralle, joka matkustaa usein, voidaan antaa matolääkitys eläinlääkärissä jatkuvasti 28 päivän välein.")

Näyttelyihin ilmoittaudutaan sähköisesti tai paperipostilla kuten Suomessakin. Pienempään erikoisnäyttelyyn ilmoittautuminen tapahtui sähköpostilla. Kerhon omilta sivuilta löytyi ilmoittautumislomake, jonka lisäksi tarvittiin kopio rekisteriotteesta (kännykällä otettu kuva paperista kelpasi) ja WCC eli Working Class Certifikate käyttöluokkaan osallistumista varten. WCC tilataan omasta Kennelliitosta ja se on todistus siitä, että koiralla on käyttöluokkaan oikeuttava käyttötulos. (Tämäkään ei ole ilmainen lappunen, vaan maksaa 10 e + 3,60 e toimituskulut.)

Kansainväliseen näyttelyyn oli netti-ilmoittautuminen skk.se-sivuilta. Sitä varten koiran tiedot täytyy rekisteröidä etukäteen Hunddataan. Maksaminen suomalaisilla verkkopankkitunnuksilla ei onnistunut, mutta maksaa voi myös luottokortilla.

Autolla koiran kanssa Ruotsiin matkustaminen oli helppoa. Kumpaankaan suuntaan meitä ei pysäytetty rajalla, vaikka hieman jännitti, kun eräät suurmaiden johtajat juuri olivat saapuneet kokoustamaan ja tiedossa oli, että rajatarkastuksia on tiukennettu. Ilmeisesti Haaparannasta koti-Suomeen palanneet koiraihmiset eivät olleet epäilyttävimmästä päästä. Näyttelyt olivat myös hyvin samanlaiset kuin näyttelyt Suomessa. Ainoastaan hämmennystä aiheutti luokkajärjestys, kun käyttöluokka olikin ennen avointaluokkaa.

Kaiken kaikkiaan matkasta jäi mukava mieli, vaikka aluksi tuntuikin mahdottomalta saada koottua kaikkea tietoa, mitä tuollaista matkaa varten tarvitsee. Kokeneiden näyttelyissä ja kokeissa kävijöiden mukana matkustaminen auttoi todella paljon. Ja parasta oli tietenkin, että koira saavutti haaveillun Ruotsin jäljestämisvalion arvon!

FI JVA SE JVA (anottu) Salamantelin Jäljen Jättiläinen