Sivut

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Taitavat koirat ja kehityskelpoinen ohjaaja

Tiedättekö, oltiin eilen sellaisessa paikassa, että siellä oli hallillinen hyvin koulutettuja mäyräkoiria ja me! Ihan tosi juttu, eikä mikään mäyräkoiran omistajan märkäuni!


Paikka oli tuollainen kuin Koirakoutsi ja suosittelemme sitä lämpimästi. Meille rally-tokoa harrastaville mäyräkoirille oli järjestetty oma koulutuspäivä, ja vaikka meiltä olikin sinne matkaa monta sataa kilometriä, niin koulutus oli ehdottomasti vaivan arvoinen. Kouluttajamme Krista Karhu oli todella mukava ja osasi kohdata niin koiran kuin ihmisenkin. Voisin vaikka vannoa, että pois lähtiessämme Emäntäkin heilutti häntäänsä!

Oho! Näitkö tuon! Onpa taitavia koiria! Miten se tuonkin osasi!
Hetken aikaa Emäntä pohti alussa, että jos vain sittenkin kantaisi häkin takaisin autoon ja lähdettäisiin suoraan takaisin kotiin, kun näytti, että ollaan valovuosia muita jäljessä, mutta sitten hän päätti imeä niin paljon oppia itseensä kuin mahdollista. Koska kouluttajan kanssa jokaisella oli vain 2x20 min aikaa, niin Emäntä uteli muilta ohjaajilta, kuinka he ovat koiriaan kouluttaneet. Kaikki jakoivat auliisti kokemuksiaan, joten koulutuspäivästä jäi todella paljon käteen. Kiitos siis myös kaikille muille tietolähteille!

Huomaatko nyt? Kyllä minä teen, kun vain tiedän, mitä pitää tehdä!
Hyvin pian kävi ilmi se tuskallinen totuus, jonka me jo oikeastaan Lucy-neidin kanssa tiesimme: meissä ei ole mitään vikaa, mutta Emäntä ei osaa ohjata meitä. Emme mielellämme osoittele Emäntämme heikkouksia, koska Krista Karhun tavoin uskomme positiiviseen vahvistamiseen, mutta tämän kerran todettakoon, että onhan meidän Emäntämme hieman hidas tajuamaan asioita ja jonkin verran kömpelökin. Hän ei esimerkiksi huomannut, ettei tarvitse niin isosti huitoa, vaan me ymmärrämme jo pienemmästäkin eleestä, mitä meiltä toivotaan ja liike sujuu sulavammin, kun ei tarvitse väistellä Emännän hehtaariraajoja.

Eteen vai taakse päin? Näytä sinä, niin minä seuraan. 
Palasimme siis koulutustavoitteissa aimoharppauksen taaksepäin ja lähdemme uudestaan liikkeelle perusasioista. Opettelemme ensin seuraamista askel kerrallaan. Askel, herkku, askel, herkku, kaksi askelta, herkku, askel, herkku... Aivan mahtavaa!

Jaa tätäkö se seuraaminen on! Tämä on vähän niin kuin kävelemistä, mutta vierekkäin ja samaan suuntaan. Kyllä minä varmaan näinkin voisin liikkua, jos se on sinulle niin tärkeää. Nyt meni jo monta askelta! Longotapas taas sitä herkkupussin suuta!

Hopsista! Noin meni tunneli, toista kertaa elämässäni.

Vieläkös tehtäisiin jotain, kun on päästy hyvään alkuun?
Kuvista kiitos Maarit Laaksolle!
 Tänään on innokkaasti kokeiltu uusia oppeja kotioloissa. Ainakin omassa eteisessä ja keittiössä samat jutut toimivat. Vähitellen täytyy laajentaa harjoituksia muuallekin vaihteleviin ympäristöihin.

Sattuipa myös niin kivasti, että tänään oli Kaverikoira-vierailu ja se oli minun viimeinen perehdytysvierailuni. Ansaitsin vihdoin Kaverikoira-huivini ja saan nyt liikkua virallisesti ystävyyden ja ilon asialla!


Meitä on nyt Kaverikoira kumpaankin kainaloon!


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Kynttä näkyvissä!

Kävimme viikonloppuna surunvalittelu- & piristysvierailulla Ninni Nöpönenän luona. Ninnille ei ollut Roosa-tädin poismenon jälkeen oikein maistunut ruoka ja hän oli vain kuurunut eteisessä masentuneena. Hänhän ei ole koskaan aiemmin ollut yksin ilman koirakaveria, kun hänen lapsuuskodissaan oli paljon koiria ja sieltä muutettuaan hän on ollut aina Roosa-tädin tai vähintään meidän mäyräkoirien seurassa. Toki hänen ihmisensäkin ovat olleet niin surullisia, että he kaikki olivat pirteää mäyräkoiraenergiaa vailla.

Meidän seurassamme Ninni suostui taas syömään ja leikkiinkin hän innostui sen, mitä Roni nyt vajaakyntisenä pystyi hänen kanssaan leikkimään. Hän oli myös hiihtolenkillä mukana ihmisten kanssa ja parin kilometrin peltolenkille myös minä pääsin kirmailemaan hänen seurakseen. Sunnuntaina Ninni ja Roni vielä osallistuivat koirakouluun ihmistensä kanssa, että Ninnillä oli varmasti ihan mukava vuorokausi meidän kanssamme. Toivottavasti hän alkaisi toipua menetyksestään, koska surullinen koira särkee omistajansa sydämen.


Ei olla seurattu muun maan tilannetta, mutta tänne on yhtäkkiä tuprahtanut melko läjä uutta lunta. Eilisellä iltalenkillä jouduimme kahlaamaan kaulaa myöten hangessa, kun aurauskalusto oli aloittanut katujensiivousurakan autoteistä. Siitä voi olla montaa mieltä, oliko asiat nyt priorisoitu oikein. Kummalla on korkeampi maavara, autolla vai mäyräkoiralla? Sitkeästi kuitenkin loikittiin eteenpäin, että hyvästä kuntoilustahan tuo kävi.


Kosteahko pöppyrälumi tarttui karvoihin jonkun verran. Tai minun karvoihini. Ronilla on ilmeisesti erilaiset voiteluaineet turkissaan.


Lumituisku jatkui tänään, että täällä on nyt varmaan tullut kahtena päivänä saman verran lunta kuin koko talvena yhteensä sitä ennen.


Meidät löytää muuten nykyisin myös Instagramista nimimerkillä @lucy_ja_roni.
Siellä muistimme jo mainita tämän merkkipaalun saavuttamisen, mutta täällä blogin puolella emme tainneet muistaa kertoa kaikkien suru-uutisten keskellä, että sellainen iloinenkin asia on tapahtunut, että minä Queen Lucy I olen ansainnut vihdoin Kaverikoira-huivin! Olen nykyisin siis paitsi virallinen Lukukoira, niin myös virallinen Kaverikoira.


Tänään tihrustettiin Ronin jalkaa oikein taskulampun avulla ja vaikuttaisi siltä, että pikkuriikkinen kynnen kärki sieltä kolosesta on ehkä vihdoin kurkistamassa. Toista viikkoa kestänyt jalan kääriminen ja tötterö kaulassa kulkeminen alkaa siis olla ohi. (En voi olla mainitsematta, että Roosa-täti kulki jalka kääreessä ja tötterö kaulassa monta vuotta, että siihen nähden Roni pääsi hyvin vähällä, vaikka tämä pitkä viikko on ollutkin meille kaikille.) Elämä siis jatkuu hiljalleen.

perjantai 16. maaliskuuta 2018

In memoriam: Roosa-täti





24.12.2008-13.3.2018

Raskain sydämin joudumme kertomaan, että rakas Roosa-tätimme on lähtenyt luotamme koirien taivaaseen. Ikävä on suunnaton, eikä toista yhtä upeaa laumanjohtajaa pienelle koiralaumallemme tule. Vaikka hän joutui kärsimään elämässään paljon kohtalokkaasta auton alle jäämisestään lähtien, ei hänen iloisuutensa ja ystävällisyytensä ihmisiä ja toisia koiria kohtaan koskaan horjunut, eikä hän valittanut kivuistaan paitsi joskus iltaisin hyvin hiljaisella äänellä uikuttaen.
Roosa-tädin hyviä ominaisuuksia voisi luetella loputtomiin, mutta suru tuntuu vievän kaikki sanat.
Hän oli hyvin rakastettu koira ja hänen elämänasenteestaan voimme kaikki ottaa mallia: Tee sitä, mitä rakastat. Tee se täydestä sydämestäsi nauttien joka hetkestä. Älä koskaan anna periksi. Älä lannistu vastoinkäymisistä, vaan elä täysillä jokainen hetki. Älä murehdi sitä, minkä olet menettänyt, vaan iloitse siitä, mitä sinulla vielä on.

Ikuisesti Roosa-tätiä kaivaten: Lucy, Roni, Ninni ja ihmiset







perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kurja tapaturma

Tällä kertaa teille kertoo mäyräkoiraelämän kuulumisia luottokertojanne Queen Lucy I, koska Mustalla alamaisella on taju kankaalla.

No en minä nyt... ihan... ta...j...u...ton..... ole...

Ei sitä lasketa tajuissaan olemiseksi, että ryntää ovelle haukkumaan kiertelevälle kaupustelijalle sankan narkoosinsa läpi.

Minäpä aloitan alusta, niin ulkopuolisetkin pääsevät paremmin tilanteen tasalle.

Kuukauden treenitauon jälkeen pakkanen asettui vihdoin sellaisiin lukemiin, että kylmässä treenihallissamme pystyi taas treenaamaan. Edelliset kisathan menivät hiukka riman ali ja tuttua tietä itsensä surkuttelun ja mollaamisen kautta Emäntä oli taas saanut pumpattua itsensä täyteen taistelutahtoa ja uuden yrityksen pirskahtelevaa iloa. Treeneihin lähdettiin uusin eväin ja voitto mielessä. Suunnitelma oli selkeä: askeltakaan ei edetä radalla, jos mäyräkoiran nokka osoittaa maata.

Musta alamainen sai kokea tämän uuden linjan ensimmäisenä. Hän ei päässyt lähtökytiltä liikkeelle, kun jo ensimmäisellä askeleella nenä painui. Mustan alamaisen ilme olikin sitten aivan toinen, kun Emäntä ei tuttuun tapaan maanitellut ja houkutellut jatkamaan. Naps - hihna kiinni, koira jäähylle ja toinen koira kehiin. Sitten kehän reunalla olikin hyvin innokas ja halukas koira tekemään mitä tahansa.
Minäkin jouduin ottamaan startin muutaman kerran, mutta hoksasin nopeasti, että nyt on parempi pitää katsekontakti, jos aikoo loppupalkalle asti päästä. Minun jälkeeni vielä toinenkin koira pääsi hommiin ennen Ronin uutta yritystä.

Toisella kerralla Roni olikin aivan toisella tavalla hereillä. Hän sai myös frisbeepalkan muutaman kerran jo onnistuneesta startista. Ilosen palkkausleikin jälkeen hän teki muutaman kyltin ja sai taas palkkajuhlat ja sen jälkeen hän meni loppuradan.

Uusi treenimetodi näytti tepsivän yli odotusten jo ensimmäisellä kerralla. Minä tietenkin kiukkusin suureen ääneen kentänlaidalla, kun jouduin odottamaan, mutta Ronilla ja Emännällä oli hauskaa yhdessä. Heidän treeninsä jälkeen oli toki minunkin vuoroni uudestaan.

Lopuksi Emäntä otti vielä Roninkin uudestaan rataa tekemään, kun hyvä fiilis oli löytynyt. Jälleen onnistunut lähtökyltiltä lähtö ja heti frisbeepalkka. Roni kirmasi frisbeen perään ja tuli takaisin, mutta ontui viimeiset askeleet. Emäntä kumartui katsomaan, mikä tassussa mahtoi vaivata. Verta. Jalasta herahti vuotamaan valtoimenaan verta ja Emäntä yritti kaksin käsin estää verta vuotamasta hallin lattialle, mutta sitä tuli niin paljon, että se virtasi sormien lomitse. Emäntä katsoi jalkaa ja meinasi oksentaa. Reunimmainen kynsi oli pullahtanut irti ja roikkui sivuttain jalan vieressä. Onneksi kouluttaja sattui olemaan siviiliammatiltaan hoitoalalla, joten kun Emäntä haukkoi henkeään ja keräsi paniikkia sisäänsä, kouluttaja oli jo etsinyt hallin ensiapupakkauksen, käärinyt ensimmäisen kerroksen sidettä jalkaan ja soittanut päivystävälle eläinlääkärille. Eläinlääkäri kehotti tyrehdyttämään verenvuodon, estämään nuolemisen ja suuntaamaan seuraavana päivänä eläinlääkäriin. Kouluttaja sitoi vielä toisen kierroksen sidettä jalkaan ja se olikin niin hyvä ja napakka paketti, että vasta tänään eläinlääkäri kääri sen auki, kun Roni oli ensin rauhoitettu. (Tuhannet kiitokset Tuulalle nopeasta avusta!)


Valitettavasti sairaan koiran hoitoon ei saa vapaata töistä, joten Roni joutui odottamaan työpäivän ajan kotona. Iltapäivällä Roni oli ulos päästyään kovasti matkalla koirapuistoon leikkimään, koska ainahan me menemme koirapuistoon työpäivän jälkeen! Nyt Emäntä kuitenkin pakkasikin hänet häkissä autoon.


Eläinlääkärillä Roni tarvitsi kolme piikkiä, ennen kuin hän antautui hoidettavaksi. Ronin kunniaksi on mainittava, että missään vaiheessa hän ei tarjonnut hammaskalustoa kenellekään, vaikka kivun on täytynyt olla melkoinen. Hän yritti vain paeta niin voimallisesti, ettei Emäntäkään olisi saanut häntä pidettyä paikallaan hoidon ajan.

Lopulta lääkäri vain nyppäisi irrallisen kynnen pois ja totesi sen lähteneen niin siististi ja kokonaisena, ettei varpaalle tarvinnut tehdä muuta kuin puhdistaa ja sitoa uudestaan.

Minä pääsin tänään yksin kävelylle, kun Roni on maannut horroksessa koko illan. Ilmeisesti pääsen myös seuraaviin ja samalla tämän kevään viimeisiin rally-tokokisoihin yksin, koska Ronilla lääkkeiden varoaika ei taida ehtiä täyttyä. Treenata sentään saa, kunhan kynsi alkaa vähän kasvaa ja jalka ei ole enää arka. Kaikkea sitä pitääkin sattua tällaisessa Emännän mielestä eläkeläisten leppoisassa hauskanpitolajissa! (Monet rally-tokokoirat ovat agilitysta tai tokosta eläkkeelle jääneitä koiria, jotka ovat tarvinneet jotain rauhallisempaa puuhaa eläkepäivilleen.)

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Naks naks naksutin

Pientä kriisiä meinaa pukata, kun tietokone on ilmeisesti kohdannut loppunsa. Yritetään päivittää blogia ensimmäistä kertaa ikinä tabletilla. Pienen säätämisen kautta puhelimen kuvat ilmeisesti voi siirtää tällekin laitteelle, mutta kameran kuvista ei pääse nauttimaan ennen kuin kone virkoaa tai uusi laite muuttaa luoksemme.

Koko viikon on ollut niin kylmä, että minä olen kuluttanut aikani lähinnä sohvalla tai sängyssä. Musta alamainen on muutamina päivän leudompina tunteina päässyt Paremman Mestarin kanssa lenkkeilemään. Ilmeisesti on ollut NIIN kylmä, että Paremman Mestarin ei ole tarvinnut mennä töihinkään. Hän tosin väittää olleensa lomalla joka tapauksessa, säästä viis.

Kivoin asia tällä viikolla on ollut naksutinkoulutus! Parempi Mestari hankki naksuttimen ja tällä viikolla on perehdytty sen käyttöön. Hän ilmoittautui kurssillekin, muttei malttanut sitten odottaa sen alkua, kun ohjevideoita löytyi netistäkin. Ehkä mennään sitten kurssille ja todetaan, että on tehty kaikki väärin.
    Tähän mennessä on lähinnä opeteltu naksahdusäänen ja herkkupalan pyhää liittoa. Naks - herkku, naks - herkku, naks - herkku. Voitte uskoa, että on asioita, jotka mäyräkoiran on helppo oppia nopeasti!
    Vähitellen on kokeiltu tehdä myös rally-tokoliikkeitä naksahduksen tahtiin. Alku vaikuttaa lupaavalta. Me on tosissaan yritetty tehdä liikkeet tarkemmin ja nopeammin, kun tiedetään, että onnistuessa naksahtaa ja siitä seuraa heti herkkua!

Arvatkaa kumpaa koiraa on pyydetty siirtymään toiseen huoneeseen toisen koiran treenien ajaksi...

Käytiin myös Roosa-tädin ja Ninnin luona. Paitsi että heidän laumastaan kukaan ei ollut paikalla! Musta alamainen oli niin pettynyt, ettei hänelle maistunut aamulla ruokakaan. Mestarit kävivät kuulemma jossain juhlissa ja majoituimme vain Roosan ja Ninnin taloon, vaikka he olivatkin lomalla.

Parempi Mestari kävi Ronin kanssa sunnuntaikävelyllä ja he kohtasivat tämän:

Roosa-tädillä ja Ninnillähän on ollut tämä ongelma, että eräästä läheisestä talosta on monta kertaa hyökännyt koiria heidän kimppuunsa. (Aiheesta aiemmin: Ihana ja kamala viikonloppu.) Aiemmat hyökkäilijäkoirat ovat joko päässeet hengestään tai muuttaneet pois, mutta uusi sukupolvi on näköjään kasvamassa entisten tilalle. Tämä valkoinenpaimenkoira on vielä nuori, eikä uskaltanut tulla lähelle ja pakeni Roninkin rauhallista katsetta, mutta eiköhän se tuosta iän myötä rohkaistu.


Onneksi minä en ollut mukana. Minua karmaisevat tuollaiset isot koirat muutenkin ja olisin varmasti pannut rähinän päälle. Ronikaan ei olisi siinä tilanteessa enää kävellyt yhtä viilipyttymäisesti eteenpäin kuin hän nyt ilmeisesti oli tehnyt. Hurjantuntuisesta tilanteesta oli siis selvitty eikä koira ollut jäänyt ohi ajavien autojenkaan alle, vaikka ryntäili pitkin tietä. Emme hyväksy tällaista koiran ulkoilutusta! Varsinkaan kun kyseessä on ihminen, joka ilmeisesti kasvattaa rotua kennelnimen alla.


Ensi viikolla Paremman Mestarin täytyy kuulemma palata taas töihin, pakkasta tai ei, ja arki jatkuu taas laumassamme. Toivottavasti myös naksuttelu jatkuu!