Sivut

torstai 27. kesäkuuta 2019

3400 kilometrin matkakertomus

Kun ketut, puruluut ja suklaat oli jaettu rally-tokokisojen jälkeen, loikoilimme sunnuntain laakereillamme, kunnes maanantaina alkoi ennennäkemätön ja -kokematon seikkailu.

Maanantai 17.6.

Meidät ja tavarat pakattiin autoon aamupalan jälkeen. Hyvästelimme Moonan ja Ninnin tarhaansa ja heidän emäntänsä (selvyyden vuoksi tästä eteenpäin emäntä2) hyppäsi kyytiin. Matkan pituudesta saattoi ounastella jotain tavaran määrästä johtuen ja siitä, että meillä oli omat paikat autossa. Emäntä arveli olevan mukavampi, kun ei tarvitse matkustaa ahtaasti samassa häkissä.


Minä sain ensimmäisen ministerivuoron mustan auton vaalealla takapenkillä.


Välillä pysähdyimme jaloittelemaan ja olimme aina yhtä innoissamme tutkimassa, mihin oli saavuttu. Kerta toisensa jälkeen meidät kuitenkin pakattiin aina uudestaan autoon. Mihin asti tässä oikein ollaan menossa?

Eikö vieläkään olla perillä?! 

 ...Lucy 2019.

Uusi kotimme oli tällainen punainen koirankoppi torniolaisella campingalueella. Kävimme pienellä iltakävelyllä ja menimme nukkumaan.


Tiistai 18.6.

Seuraavana päivänä loputtomalta tuntuva matka kohti pohjoista jatkui. Emännät kuuntelivat äänikirjana Veikko Huovisen Kylän koiria ja nauroivat makeasti. Minä olin vuorostani ministerin paikalla ja Roni yksiössä perällä.

Kilpisjärvellä otin turkkiini hieman käsivarren-Lapin tuoksuja. 

Sää oli aika pilvinen, mutta välttämätön Saana-kuva onnistuttiin kuitenkin ottamaan. Paikalla oli monenlaista rekikoiraa ja muuta hännänvispaajaa, joten aika pian Emäntä ohjasi meidät takaisin autoon, ettei vaan sattuisi mitään...


 Kilpisjärveltä kiemurreltiin jyrkkiäkin laskuja kohti Jäämerta Norjan puolelle. Nousut ja laskut tuntuivat korvissa ja noh minun kohdallani vähän mahassakin.



Norjassa majoituimme ensimmäistä kertaa elämässämme asuntovaunussa. Meri-ilma haisi suolaiselle ja oudolle, emmekä aluksi olisi halunneet olla hetkeäkään erossa Emännästämme. Jos tästä hyvinkin vielä jatkettaisiin matkaa. Vähitellen kuitenkin rentouduimme, koska ilmeisesti olimme tulleet määränpäähän.

 Minullekin alkoi ruoka taas maistua.

Keskiviikko 19.6.

Keskiviikkoaamuna kävimme kävelyllä laskuveden alta paljastuneella meren rannalla. Outo tuollainen suuri vesi, jota välillä on enemmän ja välillä vähemmän! Kävimme tietenkin maistamassa ensin merivettä, mutta sehän oli kamalan suolaista ja pahaa. Sitä virhettä emme toistamiseen tehneet. Sen sijaan rannassa oli pieniä puroja ja lähteitäkin, joista virtasi makeaa vettä juomavedeksi.


Paikallinen oppaamme oli suomenlapinkoira Hippu, jonka kanssa olemme viettäneet pari aiempaa juhannusta Ninnin ja Moonan (aiemmin myös Roosa-tädin) mökillä (Juhannuksesta toipumista 2017 ja Juhannuksen erikoisuudet 2018). Tämä oli siis hänen ja hänen isäntäväkensä toinen koti.

 Vähän tuosta märänneen turskan tuoksua turkkiin, niin paikalliset eivät erota suomalaiskoiraksi.

Tuollainen merenpohja oli oikea aarreaitta! Vähän väliä jollakin meistä oli jotain suussa ja meidän Emäntämme ja Hipun emäntä juoksivat tuon tuostakin meidän kanssamme kilpaa tyhjentämässä meidän suitamme. Emäntä2 oli tässä vaiheessa varmaan aika tyytyväinen, ettei hänellä ollut omia koiria mukana, koska hänen ei tarvinnut huolehtia raatojen syömisestä. Roni yritti jopa niellä linnunsiipeä sulkineen päivineen, mutta Emäntä kaivoi sen ulos. Siitä olisi jo voinut mennä suoli tukkoon. Tai ainakin tullut oksu myöhemmin.


Meren rannalta kapusimme pienen matkaa tunturin kuvetta katselemaan maisemia. Kyllä vain Hipulla on mahtavat lenkkimaastot tuolla!

 Kuten edellisilläkin tapaamiskerroillamme, me hullaannuimme Hipun kanssa toisistamme. Hän on sanoin kuvaamattoman ihana, blondi juhannusheila. Yritin tuon tuostakin ottaa hänet hellään syleilyyni ja vastaavasti hän syleili minua. Ahtaissa sisätiloissa meidät eristettiin toisistamme. Omituista.

Kuviohan meni siis näin: sinä aloit kuiskuttaa Hipulle, Hippu murisi sinulle, minä aloin tuijottaa varautuneena murisevaa narttua, Hippu huomasi varautuneisuuteni ja alkoi tuijottaa minua ja siinä alkoivat meillä sitten jo suupielet väristä ja niskat painua kyyryyn. Kun minä ja Hippu olimme kahdestaan sisällä, olimme kohteliaan välinpitämättömiä toisistamme. Siksi oli helpointa pitää sinua ja Hippua vuorotellen sisällä.

Torstai 20.6.

Aamupalan jälkeen kävimme taas herkuttelemassa rannalla.


 Purovettä palan painikkeeksi.


Ihmiset kävivät aamupäivällä merellä veneilemässä ja kalastamassa. Tuntui vähän epäreilulta, ettei meitä koiria otettu mukaan. Keikkuvaan veneeseen ei kuulemma tarvittu yhtään enempää häiriötekijöitä eikä meillä ollut pelastusliivejäkään mukaan.



Iltapäivällä minä, Hippu ja muuan Onni-koira lähdimme kävelylle paikkaan nimeltä Blåvatnet. 

Eikö "kävely" ole hieman harhaanjohtava termi sinun kohdallasi?

Kyllä minäkin kävelin siellä!

Hippu kertoi, että sinä myös kannatutit itseäsi melkoisia pätkiä...

No katso nyt tuota paikkaa! Sinua Emäntä ei halunnut edes ottaa mukaan, kun arvasi, että kivikko olisi sinulle liian raskas maasto kulkea. Hieman toki yllätyin itsekin, kuinka raskasta rakkakivikossa liikkuminen oli. Tai en minä nyt sillä tavalla väsynyt, mutta koko ajan töppöjalat luiskahtelivat kivenkoloihin, karkea maa kävi tassunpohjiin enkä aina edes nähnyt eteeni, että minne hyppäsin. Niinpä nielin ylpeyteni ja viestitin Emännälle, että sylikyyti kelpaisi tällä kertaa. Kivikon keskellä oli pieniä, pehmeämpi saarekkeita, joilla kävelin itse, mutta pysähdyin aina kivikon reunaan odottamaan, että Emäntä poimi minut syliinsä taas seuraavaan pehmeään lämpäreeseen asti.



Loppumatka oli niin karkeaa kalliolouhikkoa, että aivan järvenrantaan asti minä ja Emäntä2 emme menneet, vaan jäimme pieneen koivikkoon odottamaan, kun muu joukko kävi rannassa asti.




 Evästauolla Emäntä hyvitteli minua sämpylänsä välistä ottamilla juustopaloilla.

Isokokoisemmille Onnille ja Hipulle kivikossa liikkuminen oli helppoa. Yritin välillä osallistua heidän leikkeihinsä, mutta liikkuminen oli niin hankalaa, että oli tyydyttävä vain Emännän jalan juuressa kulkemiseen.


Onni on n. 1-vuotias novascotiannoutaja. Hän oli ystävällinen ja ymmärsi arvoni vanhempana uroksena, joten yhteislenkkimme sujui rauhallisesti.



Paluumatkalla bongasin muuten herkullisen kakkaläjän! Hyppäsin yhtäkkiä polulta varvikkoon ja haukkasin aimo haukkauksen ruskeaa, ihanaa ulostetta. Emäntää oksetti, eikä hän antanut minun suukotella koko iltana. Ihmeellinen hysteerikko.

 Hippu, Roni ja Onni

Perjantai 21.6.

Perjantaina kävimme pienellä kävelyllä Hipun kanssa ja hyvästelimme sitten. Matkamme jatkui leirintäalueelle Barduun. Juhannusaaton juhlinta jäi muutamaan suklaaleivokseen, pieneen kävelyyn ja Lucyn hierontaan.

Lauantai 22.6.

Lähdimme liikkeelle aamulla jo ennen seitsemää. Saavuimme naapuri kuntaan Salangeen, jossa meille olikin varattu paikat norjalaiseen mejä-kokeeseen. Hauska yllätys Emännältä!


Emäntä oli kuitenkin saanut hieman ristiriitaista informaatiota, joten hän luuli, että vain yksi koira voisi osallistua yhtenä päivänä. Lauantaina oli siis Ronin vuoro. Jäljestys ei kulkenut aivan toivotulla tavalla ja Ronin koe keskeytettiin jo pari sadan metrin jälkeen! Roni ja Emäntä olivat hukanneet jäljen ensimmäisellä katkokulmalla! Ronin puolustukseksi voi kyllä sanoa, että hän ei ollut ainoa kokeessa epäonnistunut. Avoimessa luokassa oli 15 koirakkoa, joista vain kaksi sai tuloksen, eikä kumpikaan niistä ykköstulosta.

Emäntä oli hieman järkyttynyt, että pitkä kisamatka saisi heti alkuunsa näin surkean päätöksen, mutta onneksi koejärjestäjät olivat valtavan ystävällisiä ja huomaavaisia ja muutenkin mukavia ihmisiä ja niinpä Ronille järjestyi koepaikka vielä seuraavallekin päivälle, vaikka ilmoittautumisaika olikin umpeutunut.

 Lauantai-iltana käytiin katsomassa Bardu-jokea.


Sunnuntai 23.6.

Toisena juhannuspäivänä palautimme Bardun kodin avaimet ja ajoimme taas koepaikalle. Nyt oli vihdoin minun vuoroni näyttää, mistä suomalainen mäyräkoira on tehty. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen minulle laitettiin jäljestysvarusteet ja menimme jäljen lähdölle. Maassa oli pieni raapaisu ja siinä verta ja siitä lähdin etenemään kohti suota.

Jälkeni kulki ensin tasaisessa suovarvikossa. Muutama kulma siinä tuntui olevan matkalla, mutta ne selvisivät ilman ongelmia. Yhden pienen pyörähdyksen taisin tehdä siinä yhdessä kohdassa, kun jäljessä oli hieman katkoa veretyksessä.

Epämieluisin osa jäljessä oli, kun se laskeutui alas useamman metrin leveään soiseen puroon. Jouduin kahlaamaan kaulaani myöten mättäiden keskellä ja kertaalleen pysähdyinkin luomaan Emäntään paljon puhuvan katseen: "Minä en pidä tästä yhtään ja sinä tiedät sen, mutta minä teen tämän kuitenkin meidän molempien vuoksi, koska tiedän, kuinka tärkeää tämän jäljen seuraaminen on meille molemmille." Mokomat norjalaiset olivat tehneet katkokulman keskelle suo-ojaa ja Emäntä tunsi syvää myötätuntoa ja liikutusta minua kohtaan, kun urhoollisesti kahlasin jo kolmatta kertaa hyiseen veteen rämpimään ja etsimään jälkeä. Jonkin aikaa siinä rengastelin, kunnes jatko löytyi.

Siitä jälki kulki korkeiden saniaisten keskellä, jossa näkyi ihmissilminkin polun tapainen painunut ura, joten Emäntäkin tiesi meidän olevan jäljellä. Lopulta aivan lähellä tietä Emäntä huomasi puussa kiinni sorkan. Minä kävelin siitä ensin ohi, mutta koska Norjassa ohjaaja saa auttaa koiraa, Emäntä otti riskin, vaikkei tuntenut kaadonlöytymissääntöjä aivan tarkasti, ja hän osoitti minulle sorkkaa siltä varalta, etten kävelisi tielle ohi siitä. Nappasin sorkan suuhuni iloisena ja jälki oli suoritettu.

Jäljestyksen jälkeen tuomari ei tietenkään saanut kertoa tuloksia suoraan, mutta hän totesi kuitenkin vaatimattomasti tämän olleen paras jäljestyssuoritus, jonka hän on tuomaroinut. Tuomari vaikutti ikänsä puolesta kokeneelta mejätuomarilta, joten tämä oli jo suuri kunnianosoitus.

Näin se homma hoidetaan!

Ronilla oli toisellakin kerralla selittämättömiä ongelmia jälkensä kanssa. Norjalaiset katkot ovat ilmeisesti hyvin vaikeita Ronin nenälle.

No joo. Minä jouduin pyörimään melkoisen huikosen siinä pariinkin otteeseen. Emäntä otti minut  välillä lyhyelle liinalle ja edellispäiväisten ohjeiden mukaan kuljetti minua jäljen hukkakohdan ympäri, mutta yllättävän vaikeaa oli ympyrän tekeminen hänellekin, kun koiraa tuijottaessa ihmisellä menee näköjään suuntavaisto nopeasti sekaisin. Lopulta hän antoi periksi ja meinasi ilmoittaa tuomarille keskeyttävänsä kokeen, mutta ajatteli sitten vain seurata minua sen 50 metriä, jonka kestäisi kulkea hukkaan, että koe keskeytettäisiin.

Yllätys olikin hänelle suuri, kun minä löysinkin jäljen jatkon ja suoritus jatkui. Toisen kerran vielä pyörimme hetken, mistä myös löysin eteenpäin ja lopulta aina kaadolle asti. Tuomari kehui tällä kertaa hänen koiranluku- ja ohjaustaitojaan. Hän ei kehdannut sanoa olleensa välillä itsekin aivan yhtä hukassa kuin minä. Tärkeintä on vain näyttää vakuuttavalta!



Tällä kertaa minäkin siis sain tuloksen, mutta pyöriskelyt maksoivat minulle kuitenkin ykköstuloksen, joten sain kakkosen (2. premie). Sunnuntaina kokeeseen osallistui avoimessa luokassa 16 koirakkoa ja tällä kertaa kolme koiraa sai tuloksen. Yhden koeviikonlopun perusteella ei osata sanoa, mikä on tulostaso yleensä Norjassa, mutta tuntui hurjalta, että suurin osa sai nollan ja jäi siis täysin ilman tulosta.

Päivän lopuksi jaettiin palkinnot ja minä olin kakkostuloksellani päivän 3. paras koira. Toiseksi tuli flätti Ruotsista, joka myös valioitui ja ykkönen oli meidän oma rakas Lucy-neitimme! Hän sai siis ykköstuloksen (1. premie), valioitui Norjan jäljestämisvalioksi (NO JVA) ja oli vielä koko viikonlopunkin paras avoimen luokan koira!


Mäyräkoirat Suomesta. 
Meidän lisäksemme kokeessa oli muuten vain yksi kaniinimäyräkoira, mutta luulisi tämän näytön jälkeen norjalaistenkin harkitsevan mäyräkoiran hankkimista!

Maanantai 24.6.

Taas uudessa "kodissa" vietetyn yön jälkeen matka jatkui pienen Narvik-pysähdyksen jälkeen rajan yli Ruotsiin. Emännät kävivät katsomassa kaupunkiakin ruokatauon verran, mutta me tutustuimme narvikilaiseen parkkihalliin autonpenkiltä.


Tiistai 25.6.
 Miten niin "ei tarvitse"? Totta kai minunkin täytyy päästä jäljestämään! Hiiteen sellaiset valionarvot, jotka estävät verijäljelle pääsemisen!

Ruotsissa aamu valkeni jo huomattavasti kylmää ja sateista Norjaa lämpimämpänä. Olin aika järkyttynyt, kun kävi ilmi, että tänäänkin olisi verijälki luvassa, mutta vain Lucy-neidille! Minulla kuulemma oli jo viime kesältä Ruotsin jäljestämisvalionarvo, joten minun ei tarvitsisi enää jäljestää täällä.

 Viimeinen reissukoti oli tilava mökki Piteåssa.

Minä sitä vastoin olin mykistyä onnesta, kun kävi ilmi, että pääsisin taas jäljestämään! Otin iloisia loikkia Emäntää ja tuomaria kohti, kun kävelimme metsään.

Ruotsissa ihmiset eivät näytä jäljen alkua koiralle, vaan koiran on itse etsittävä alku. Ilmankos olimme tätä kevään mittaan välillä harjoitelleet. "Etsi jälki!" tarkoitti, että minun täytyisi alkaa nuuskia ja etsiä veren hajua.

Pian pysähdyinkin yhteen kohtaan tutkimaan hyvin tarkkaan. Emäntä näki helpotuksekseen kasvien lehdillä veritippoja, joten hän lähti luottavaisin mielin seuraamaan minua metsän uumeniin.

Jälki kulki mukavassa kuusikossa noin mäyräkoiran korkuisesssa varvikossa. Etenimme jäljen päällä muutamaa koiranmittaista tarkistusta lukuunottamatta. 

Vasta viimeisellä katkokulmalla jouduin hieman hankaluuksiin. Kulma oli sähkölinjan alla hyvin korkeassa varvikossa ja osin myös risukossa. Tartuin kiinni risuihin ja oli hankala liikkua. Yritin etsiä jatkoa ja jouduin kulkemaan monta pientä ympyrää hankalassa maastossa. Paikalla oli myös hieman kosteikkoa, joten hörppäsin pariin otteeseen vettä lätäköstä, kun meinasi hikikin pukata jo niskaan siinä ahertaessa. Välillä kävin jo arvioivasti tuijottamassa tuomariakin, että hänkö sen jäljen jatkoa piilottelee, mutta lopulta palasin tarpeeksi taaksepäin, että löysin jatkoa katkolle. 

Ennen loppua törmäsin vielä uuteen yllätykseen, kun kesken matkan Emäntä pysäytti minut. Tuomari käveli edellemme ja AMPUI ASEELLA! Sitten hän tuli hetkeksi katsomaan minua ja minä tuijottaa napitin häntä epäuskoisena, kunnes Emäntä käski taas jatkaa matkaa. Hieman ihmetellen kävelin ampumiskohdan ohi, mutta pian taas matka jatkui entisenlaisesti. Sorkka löytyi puun juurelle sidottuna ja koe päättyi. 

Ruotsin kokeissa, ainakaan näissä tuomarin kanssa sovittavissa, ei jaeta ruusukkeita eikä syödä kakkuja, saati aplodeerata tai oteta ryhmäkuvia, mutta tällaisessa tehokkuudessa on myös puolensa. Tuomari kertoi tulokset heti autolle päästyämme ja koko homma oli alle tunnissa ohi. 

Ja se tulos: avoimen luokan ykkönen eli minusta tuli myös Ruotsin jäljestämisvalio ja samalla Pohjoismaiden jäljestämisvalio. Kotimatka oli pitkä, mutta hilpeä, kun reissu oli saanut näin onnellisen päätöksen. Roni tosin saattaa päästä vielä jonakin päivänä uudellekin matkalle...


Lucy (Taxmania Ingenious)
VOI1/46 18.6.2017
VOI1/47 5.5.2019
VOI1/43 9.6.2019 -> FI JVA
1. Premie 23.6.2019 -> NO JVA
Öppen klass 1. 25.6.2019 -> SE JVA -> POHJ JVA

Blodsporprøve i Norge

Norjaan matkustaessa koira tarvitsee lemmikkieläinpassin (voimassa olevan rabies-rokotuksen tietenkin) ja tunnistusmerkinnän. Suomesta Norjaan ja Norjasta Suomeen suoraan matkustettaessa ekinokokkilääkitystä ei tarvita, mutta jos haluaa matkustaa vaikkapa Ruotsin kautta, täytyy tämäkin asia huomioida. (Norwegian Food Safety Authority) (Ruotsiin matkustaessa täytyy lemmikkieläimestä tehdä myös ilmoitus tulliin, ettei tule syytettä eläinsalakuljetuksesta. Tullverket.)

Kokeet löytyvät Norjan Kennel Klubin nettisivuiltaKoelistasta täytyy valita haluttu koe. Norjassakin on Ruotsin tapaan mahdollista suorittaa tuomarin kanssa erikseen sovittava "bevegelig"-koe, mutta valioitumista varten koira tarvitsee vähintään yhden ykköstuloksen järjestetystä kokeesta eli ordinær/samlet, joten valioituakseen jo toisessa maassa valioituneen koiran täytyy osallistua järjestettyyn mejäkokeeseen (kokeen koodi on 25-alkuinen). 

Ilmoittautuminen tapahtuu (ainakin useimpiin kokeisiin) netin kautta ja sitä varten täytyy luoda oma käyttäjä sivustolle (Min side). Ilmoittautumislomakkeen voi kääntää myös englanniksi, jos norja sujuu huterasti. Koe maksettiin ilmoittautumisen yhteydessä pankkitilille ja kokeen hinta oli 400 NOK (42,02 e). (Kokeiden hinnat näyttäisivät vaihtelevan välillä 400-1800 NOK, 400-500 NOK yleisin.) Jos koepaikka on ilmoitettu kovin summittaisesti, on hyvä olla varsinkin kesäaikaan hyvissä ajoin liikkeellä majoituksen tähden eli kysyä järjestäjältä joko yöpymismahdollisuudesta koepaikalla tai suosituksia läheisistä yöpymispaikoista. Ja missä kunnassa koe ylipäätään järjestetään. Suurinosa majoituspaikoista oli jo täynnä, kun kesäkuun alussa aloin kysellä yöpymispaikkaa ja jouduimme yöpymään lähes tunnin ajomatkan päässä koepaikalta, mutta toki Pohjois-Norjassa tuokin majoitus oli "ihan siinä lähellä".

Ilmoittautuessa täytyy myös ilmoittaa, mihin luokkaan koira osallistuu. Tässä meinasikin mennä sormi suuhun ja tuli soiteltua läpi tutut ja tuntemattomat, ja lopulta vasta koepaikalla sain lopullisen varmistuksen, että olen ilmoittanut koirat oikeaan luokkaan. 

Norjassa on siis kaksi luokkaa: avoin luokka (åpenklasse) AK ja eliittiluokka (eliteklasse) EK. Suomalaisittain luontevimmalta tuntuisi, että valioituminen tapahtuisi tietenkin ylimmässä luokassa, mutta näin ei ole. AK:hon ei ole erityisiä osallistumisvaatimuksia. Norjassa valioituminen tapahtuu kuitenkin kolmella ykköstuloksella AK:ssa. EK:hon osallistumisvaatimus on vähintään yksi ykköstulos AK:ssa ja se on pakollinen luokka Norjan jäljestämisvalioille eli valioitumisen jälkeen on pakko vaihtaa luokkaa. Eliteklass on olemassa nähdäkseni lähinnä siksi, että on hyvä syy jatkaa harrastamista valioitumisen jälkeen ja on kiva kilpailla toisia samassa luokassa kilpailevia vastaan. (Koeviikonlopun 18 ja 19 osallistujasta vain 3 osallistui kumpanakin päivänä EK:hon.) 

Oikea valinta on siis AK, jos koira ei ole vielä Norjan jälkivalio. (Valioitumissäännöt: Kolme kertaa ykköstulos (1. premie) verijälkikokeessa, jonka lisäksi kahdelta eri tuomarilta näyttelytulos hyvä. Mäyräkoirilta näyttelytulos erittäin hyvä x2. Ulkomaalainen jäljestämisvalio tarvitsee yhden ykköstuloksen (1. premie) järjestetystä kokeesta ja kahdelta eri tuomarilta näyttelytuloksen hyvä, joista toinen vähintään 24 kk iässä.)

Ilmoittautuessa sain hieman ristiriitaita informaatiota Norjan Kennel Klubista tiedustellessani mahdollisuudesta osallistua samana päivänä kokeeseen kahden koiran kanssa. NKK:n edustaja vastasi, että voisin osallistua vain yhden koiran kanssa yhtenä päivänä, mutta koepaikalla kävi ilmi, että olisinkin voinut ilmoittaa kaksi tai vaikka kolmekin koiraa saman päivän kokeeseen. Järjestäjä oli jopa hieman ihmetellyt, miksi matkustan Suomesta asti ja olen ilmoittanut kummankin vain toiseen kokeeseen, mutta ei ollut asiaa tarkemmin kysellyt minulta. Harmi, koska heti ensimmäisen päivän jälkeen toista koepaikkaa olisi tarvittu! Onneksi se kuitenkin myös järjestyi, kiitos ystävällisten ja avuliaiden koejärjestäjien. Jos siis matkustat useamman koiran kanssa, voit ilmoittaa ne samaan kokeeseen, jos kunto riittää kävellä useamman jäljen samana päivänä. (Kannattaa toki varmistaa tämä vielä koejärjestäjältä. Bardu Hundeklubb suhtautui ainakin suopeasti useampiin saman omistajan koiriin.)

Kun koepaikat ja majoitukset on hommattu, koekutsu saapunut (norjaksi) ja pitkä matka Norjaan koepaikalle on taitettu, alkaa odotettu koepäivä vihdoin. Vanhalla, kylmällä koululla oli kotoisaa aloitella mejä-koetta suurella osallistujaporukalla. Kokeessa oli viisi tuomaria, joista jokainen tuomaroi kolme tai neljä jälkeä. Jokaisen tuomariryhmän jäljet oli tehnyt erillinen jäljentekijä, joka oli mukana opastamassa jäljelle. (Jälkeä ei ole merkitty maastoon, vaan jäljentekijä on nauhoittanut kulkemansa reitin GPS-laitteella. Tuomari ja opas seurasivat siis mukana GPS-laitteitaan tuijotellen, eivätkä he välttämättä seisoneet aina jäljellä, vaan seurasivat mukana hukkapoluillekin, joten heistä ei ollut koiranohjaajalle apua.)

Ensimmäisenä pihaan ajaessa koejärjestäjä tarkisti kaikkien koirien sirut ja rokotukset. Ennen kokeen alkua järjestäjätoimikunta oli arponut ryhmien jäljet ja alussa kaikille ojennettiin "katalog" eli lista kaikista kokeen koirista ja pieni paperilappu, jossa oli oman jäljen numero. Tämän jälkeen ryhmät kokoontuivat tuomarin luo, jonka kanssa sovittiin, missä järjestyksessä jäljet suoritetaan. Metsään ajoimme yhtenä letkana tuomarin perässä. Päivä alkoi siis varsin sutjakkaasti ilman pitkiä ylituomarin puhutteluja, eikä laukauksensietotestiäkään ole norjalaisessa kokeessa. Ei edes metsässä.

Avoimen luokan (AK) jälki on 600 metriä pitkä ja vähintään 12 tuntia vanha (voi olla myös 24h vanha). (Säännöt.) Lähtö osoitetaan (pieni raapaisu maassa, jossa on verta) ja myös jäljen suunta on osoitettu merkkinauhalla muutaman metrin päässä lähdöstä. Jäljen tekemiseen käytetään 0,3 l verta. Ohjaaja saa käydä tutkimassa lähdön jo ennen koiran paikalle tuomista ja muutenkin erilaista suomalaiseen kokeeseen verrattuna on, että kokeessa arvioidaan koirakkoa ei vain koiraa. Näin ollen koiraa saa ohjata ja kehottaa pitkin matkaa. Ohjaajan on tiedettävä, milloin koira on jäljellä ja milloin ei, ja jos koira poistuu jäljeltä, on ohjaajan osattava tuoda koira takaisin jäljelle, koska tuomari ei palauta koirakkoa jäljelle. Jos koirakko harhautuu jäljeltä yli 50 metriä, koe keskeytetään saman tien ja loppuun ei mennä harjoitellen, kuten Suomessa. (Kokeen keskeyttäminen tuntui aika valjulta ja koirakin oli vähän ihmeissään, että tässäkö se oli. Tuomari antoi hyvän neuvon, että hukan tullessa kannattaa tehdä laajahko ympyrä (kuitenkin alle 50 m!) hukkakohdassa siten, että koira on lyhyessä liinassa. Helpommin sanottu kuin tehty. Koiraa tuijottaessa vieras metsä tai suolämpäre näyttää hyvin nopeasti samalta joka suunnasta ja suuntavaisto katoaa, mutta periaatteessa hyvä neuvo. Tuntui myös TO-DEL-LA oudolta ottaa koira lyhyelle liinalle ja kuljettaa takaisin päin jäljellä, mutta Norjassa norjalaisten säännöillä!)

Jäljellä on neljä kulmaa ja kaksi n. 10 metrin katkoa, joista vähintään toinen on kulmalla. Jäljellä on yksi makaus (n. 30x30cm) ja koiran lisäksi ohjaajan täytyy osoittaa makaus tuomarille kädellä osoittaen. Sain kuulla tämän tärkeän säännön kuljettuani kolme koejälkeä, mutta onneksi tuomari oli niin reilu, ettei sakottanut ulkomaalaista ohjaajaa tästä. Hän sanoi nähneensä koiran osoittavan makauksen ja nähnyt myös minun huomanneen makaukset, vaikken niitä kohti ollutkaan kädelläni viitannut, kun en sellaisesta ohjeesta tiennyt. Jäljen lopussa oli puuhun sidottuna pala hirven jalkaa (varsinaisesta sorkasta ei ehkä voi puhua). Jälleen kerran olisi ollut hyvä kysyä etukäteen jäljen lopetuksesta, mutta kehuin koiriani heti kaadon löydyttyä, koska ajattelin, että koirakon työskentelyyn kuuluu, että myös ohjaaja huomaa kaadon. En siis Suomen tapaan jäänyt odottamaan, että tuomari antaa luvan kehua koiraa. Ei tästä ainakaan mitään pahaa seurannut, joten kenties tapa oli oikea.



Ainoan kuvan norjalaisesta verijäljestä löysin Norsk Collie Klubbin sivuilta: blodspor. Jälki voi toki olla vaihtelevan muotoinen (kulmien on oltava kuitenkin vähintään 50 m toisistaan), mutta kuvassa näyttäisi siltä, että norjalainen katkokulma on erilainen kuin suomalainen tai ruotsalainen. Äkkiseltäänhän 600-metrinen jälki ei kuulosta tempulta eikä miltään kahden maan valiolle, mutta niinpä vain toinen koiristani ensimmäisellä kerralla hukkasi jäljen katkokulmalla ja toisella yrityksellä olimme todella suurissa vaikeuksissa. Jäinkin miettimään, miksi koe on kuitenkin niin vaikea. (Viikonlopun aikana AK:hon osallistui lauantaina 15 koirakkoa, joista 2 sai tuloksen, muttei yhtään ykköstulosta, ja sunnuntaina 16 koirakosta 3 sai tuloksen, joista kaksi ykköstulosta ja yksi kakkostulos.) Katkokulmissa eroavaisuus on ainakin siinä, että Suomessa ja Ruotsissa jälki jatkuu aina 90 astetta jommallekummalle sivulle siitä, kun veretys päättyy. Norjassa kuitenkin koiran pitää osata kulkea veretyksen päättymisen jälkeen ilmeisesti jonkin matkaa suoraan eteenpäin ennen kuin veretys jatkuu oikealle tai vasemmalle. 

Kahdella jäljellä katkokulmaan liittyi myös veden ylitys. Keskeytetyllä koejäljellämme katko alkoi ilmeisesti puron takana ja veretyksen jatko olisi pitänyt löytää puron toiselta puolelta. Huonoa tuuria oli myös, että tie näkyi siihen kohtaan, jossa etsimme jäljen jatkoa ja tyhmästi ajattelin suomalaisittain, ettei se tuohon suuntaan voi jatkua, kun tie on niin lähellä. Kävimme neljän metrin päässä veretyksen alusta, emmekä löytäneet sitä juurikin tien suunnalta. Toisen koirani kanssa katkokulma oli tehty ilmeisesti keskelle n. 3-4 metriä leveää soista puroa. Koira joutui kerta toisensa jälkeen kahlaamaan kaulaansa myöten puroon (huom. mäyräkoira) etsimään jäljen jatkoa, joka onneksi löytyi. Tällä jäljellä lopetus oli noin 2 metrin päässä tiestä ja ilman pientä ohjaamistani (joka onneksi siis oli sallittua) koira olisi saattanut kävellä kaadon ohi tielle.

Vaativaksi norjalaisen kokeen tekee siis mielestäni se, että koemaasto voi olla hyvin moninainen (korkeuseroja, suota, puroja, lähellä teitä), osuudet eivät kulje suoraan, kuten suomalainen koira on tottunut, katkokulma on erilainen, kuin mihin Suomessa on tottunut ja jäljen lyhyydessä on myös se kääntöpuoli, että tapahtumat seuraavat toisiaan nopeasti, joten nopea (joku voisi sanoa hätäinen...) koira ei ehkä ehdi keskittyä työhönsä kunnolla, kun on jo hukassa. Oma hötkyilijäni tuntui toisella kerralla painavan vasta jäljen puolivälissä kuonon kunnolla maahan ja syventyvän työskentelyyn alun sinne-tänne-ryntäilyn jälkeen. Jokainen toki tuntee koiransa parhaiten, mutta mielestäni Norjan verijälki ei ole mikään helppo läpihuutojuttu.

Kun kaikki jäljet oli kuljettu ja kaikki olivat palanneet metsästä, odoteltiin jonkin aikaa, kun tuomarit kävivät keskenään läpi koesuoritukset ja kirjoittivat arvostelulomakkeet. Lopulta koitti tulosten julkistus. Koeselosteita ei luettu ääneen, mutta sen verran lueteltiin, että sai tietää, minkä tuloksen kukakin oli saanut. (Lähes kaikki saivat siis nollan.) Kumpanakin päivänä kolme kokeen parasta palkittiin (lauantaina siis vain kaksi parasta, koska vain kahdella oli tulos) ja sunnuntaina palkittiin myös koko viikonlopun paras koira kummastakin luokasta. Sitten onniteltiin ja kiiteltiin ja otettiin ryhmäkuvia ja mejä-viikonloppu Norjassa oli ohi.



Arvostelulomake


Lucy (Taxmania Ingenious) 1. premie -> NO JVA, sunnutain ja viikonlopun paras koira. Roni (Salamantelin Jäljen Jättiläinen) 2. premie ja sunnuntain 3. paras koira.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Mestarillinen startti mestariluokkaan


Nyt oli sellainen päivä rally-tokossa, että oksat pois! Avattiin mestariluokka samantien oikein tuplakisoilla ja kylläpä saivat mäyräkoirat loistaa! 

Minä olin A-kisassa poikkeuksellisesti lähtövuorossa ennen Lucy-neitiä. Mentiin Emännän kanssa radalle kevyellä höntsäilyasenteella ja treenifiiliksellä ja mikä jottei! Sellainen rauhallinen tunnelma sopi minulle ja homma pysyi kasassa loppuun asti. Liikkeestä maahanmeno piti uusia ja oli siellä muitakin pikku juttuja, mutta Emännällä irtosi leveä hymy, kun hän näki tulostaululle ilmestyneen tuloksen: 93/100 pistettä! Tulos riitti luokkavoittoon asti ja se olikin samalla elämäni ensimmäinen luokkavoitto! 


Minun ensimmäisellä radallani ei päästy aivan yhtä rentoon fiilikseen ja tulin esitelleeksi tuomarille istumistaitoani silloinkin, kun ei olisi pitänyt, joten ekalta radalta tulokseksi nolla. 
    B-kisassa olinkin sitten paremmin mukana ja pakko oli nokittaa Ronin huippusuoritus yhdellä pisteellä: 94/100 pistettä! Tässä kisassa se riitti kuitenkin vasta kolmanteen sijaan, mutta sain hyvästä kiristäni ekaradan nollan jälkeen vielä tuomaripalkinnonkin. 

A-kisan kartta
Äkkiseltään näytti aika pitkältä sokkelolta, mutta oli se kolmessa minuutissa kuitenkin selvitetty. 

 B-kisan kartta 

B-kisassa minun suoritukseni ei ollut ihan niin hyvä. Emäntä ajatteli pitkän autossa odottelun jälkeen herättää minut yhdellä patukan noudolla. Siinä oli yksi patukan nouto liikaa. Jäin vinkumaan patukan perään, joka vielä meni essun taskuun mukaan radalle. Mieleen ei meinannut mahtua ensin muuta kuin se kaivattu patukka. 
    Merkille lähetys piti uusia, kun en löytänyt ensin sitä pihkuran kartiota. Pisteitä oli kuitenkin vielä 94 kolmanneksi viimeiselle kyltille. Uusi kääntymistehtävä "tulppaani" meni sillä tavalla hassusti, että kuononi lipsahti väärään suuntaan Emännän selän takana. Hän ei nähnyt, kävinkö kokonaan väärällä puolella, eikä muistanut, voiko vielä uusia. Onneksi ei uusittu, koska uusinnat oli jo käytetty ja väärä kuonon asento oli vain -3. Emännän epäröinti aiheutti kuitenkin sen, että minäkin hämmennyin ja istuin pikkuisen maahan matkalla ja viimeisellä tehtäväkyltillä esittelin aivan oman sovituksen tuplatäyskäännöksestä. Näistä ropsahti siis -20 pistettä aivan loppumetreillä. Sain kuitenkin toisen hyväksytyn tuloksen pistein 71/100, että ei yhtään hullumpi startti MES-luokkaan! 





Palkinnoksi saatiin herkkuja ja kettuja. 

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Lucyn urakka


Vietettiin lämmin viikonloppu Ninnin ja Moonan mökillä. Tai osa ajasta myös heidän kotonaan. Oltiin muka niin kuin Emännän kanssa yhdessä, mutta käytännössä hän hyppäsi koko ajan jossain ja oli jatkuvasti hikinen ja voipunut.

Metsään? Mihin metsään sinä nyt taas olet menossa?


 Roni hoiti uimavalvojan tehtäviä ja huolehti samalla kaikesta muustakin vesiliikenteestä. Hän oli mm. kauden ensimmäinen suppailija. Hänellä oli myös muutamia noutotreenejä ja Emäntäkin sai yhden noutotreenin, kun tuuli kuljettikin dummyn niin kauas, ettei Roni osannut lähteä niin pitkälle uimaan. Tulipahan talviturkki heitettyä Emännälläkin!


Sunnuntaiaamuna Emäntä herätti minut epäkoiramaiseen aikaan puoli viideltä. Kahden edeltävän päivän metsäseikkailut tarkoittivat siis taas mejä-koetta. Lähdin ihan mielelläni mukaan, vaikka kovin varhaiselta se tuntuikin. (Roni protestoi hieman, että se jätettiin pois matkasta.)


Tämä oli minun seitsemäs kokeeni, joten aika rutiinilla kaikki jo meni. Laukauksensietotesti on vain aina hieman epäilyttävä tapahtuma. Ei siksi, että säikkyisin laukausta, mutta en voi sietää muiden koirien yletöntä riehumista ja haukkumista. Täytyykö sitä niin kovasti kohkata ennen jäljelle menemistä? Sellaisessa hillumisessa vain väsyttää itsensä ja hukkaa jäljen, jos sillä tavalla lähtee metsään riehumaan. Minun mottoni on: hiljaa hyvä tulee.
     Aluksi vietin muutaman tunnin sisällä koepaikalla häkissäni, koska Emäntä oli ensin metsässä opastamassa toisen hienon mäyräkoiran jälkeä. Koira siis ei tarvinnut opastusta, mutta ihmiset eivät luota koiriin, vaan haluavat, että mukana on jäljen tehnyt ihminen, että varmasti tiedetään, missä jälki kulkee. 


Minä olin oman tuomariryhmäni viimeinen koira jäljellä, mutta onneksi minunkin vuoroni lopulta koitti. Emäntä oli koko viikonlopun vahtinut säätiedotusta ja pelännyt pahinta. Hän arvasi, että minä olisin vasta puolen päivän jälkeen metsässä ja välillä joku sääsivusto näytti siihen aikaan ukkoskuuroja, toinen auringonpaistetta ja lämpöä +24 - +30 astetta. Ihme kuitenkin tapahtui ja juuri ennen minun vuoroani taivas meni pilveen ja maahan satoi pieni viilentävä sadekuuro. Ukkosrintama oli pilvitutkan mukaan haljennut kahtia ja ohitti koepaikan kummaltakin puolelta, joten salamaniskuja ei tarvinnut pelätä. Koko minun jäljestykseni ajan taivas pysyi pilvessä ja vasta kun kävelimme takaisin autolle, alkoi aurinko taas paistaa. Olosuhteet olivat siis juuri niin siedettävät kuin helteisenä viikonloppuna vain voi olla.
    Kuukausi sitten oli yli kymmenen astetta viileämpää ja silloin jaksoin pomppia kuin aropupu hyvässä kangasmaastossa olleen jälkeni. Nyt pääasiassa vanhassa kuusikossa kulkevaa jälkeä jaksoin taapertaa huomattavasti hitaammin, mutta kuitenkin jatkuvasti jälkeä pitkin edeten. Rauhallisessa tyylissäni on se etu, että harvoin ajaudun kovin kauas jäljen sivuun, joten ylimääräisiä lenkkejä ei tule paljoa, eikä niitä sen puoleen ehtisi tehdäkään.
    Kaksi kertaa säpsähdin metsässä niin, että Emäntä joutui ottamaan minut lyhyelle liinalle pelätessään käärmeitä. Mejässä on sellainen ohje, että muuten kuljetaan 6 metrin liinan päässä, mutta vaarapaikoissa ei tarvitse kysellä tuomarilta, vaan koiran saa nykäistä pois. Ensimmäisessä kohdassa ei ihmisille selvinnyt, mitä säpsähdin, mutta toisella kerralla maassa oli maatunut linnun luuranko. Luulin ensin tyrmistyksekseni, että se oli tämänkertaisen jäljen kaato ja loin myrtyneitä katseita Emäntään, että tämä oli mielestäni todella huono vitsi laittaa tämmöinen ällötys jäljelle, mutta Emännän vaitonaisuudesta päättelin, ettei tehtävä ollutkaan vielä suoritettu. Jatkoin siis matkaa ja huomasin, että verijälki jatkuikin vielä.
    Yksi poikkeuksellinen tapahtuma jäljellä oli myös erään leveän suo-ojan ylitys. Ensimmäisestä leveähköstä ojasta pääsin itse hyppäämällä yli, kun etsin sivusta hieman kapeamman kohdan. (Minulla on muutenkin tapana kiertää esteitä esimerkiksi liian oksaiset kohdat kaatuneissa puissa, sankat pusikot ym. Miksi suotta rämpiä hankalissa paikoissa, kun jälki jatkuu taas niiden takana, vaikka kiertäisikin?) Toinen oja oli kuitenkin leveä joka kohdasta. Merkkasin kohdan, josta jälki meni, mutta en halunnut hypätä summanmutikassa ojaan, josta en tiennyt, olisinko päässyt enää ylös. Siihen hetteikköönhän olisi voinut jäädä kiinni! Tuomari oli todella reilu tyyppi ja hän antoi Emännälle luvan nostaa minut ojan yli. "Nosta se vain yli. Se selvästi tietää, missä jälki menee, muttei halua nyt hypätä ojaan", tuomari tokaisi ja Emäntä heivasi minut toiselle puolelle, josta matka jatkui taas nenäni osoittamaa reittiä.
    Löysin lopulta siis ilman yhtään hukkaa sorkalle asti, mutta Emäntä ei uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Tämähän oli siis minun ensimmäinen tilaisuuteni valioitua, jos saisin ykköstuloksen. Minulle on kuitenkin kerran käynyt niin, että sain niin sanotun "hukattoman kakkosen" eli löysin kyllä kaadolle, mutta aika (45 min.) ylittyi. Sillä kertaa myös makuiden merkkaamisessa oli toivomisen varaa. Nyt Emännästä näytti, että merkkasin makuut ihan hyvin, mutta aika oli kysymysmerkki.


 Minun askeleeni oli kuitenkin kevyt autolle palatessa, koska tiesin tehneeni hyvää työtä jälleen kerran ja jälleen yksi metsään eksynyt sorkka oli saatu talteen. Vaikka jäljellä ollessani en halunnutkaan kastua tai pysähtyä juomaan, niin nyt ojavesi kelpasi niin vilvoitteluun kuin juotavaksikin.


Autolla sain palkinnoksi edellisiltaisen grillimakkaran puolikkaan ja kevyen kenttälounaan omia nappuloitani. Kyllä maistui!


 Tulosten luvussa Emäntä sai jännittää loppuun asti. Hänen helpotuksensa ja riemunsa oli valtava, kun hän sai kuulla minun saaneen ykköstuloksen. Vuosien työllä oli vihdoin saavutettu tavoite.

9.6.2019 Lucy VOI1/43 -> FI JVA

Kolme vuotta sitten hyvin alkanut mejä-urani oli pahasti katkolla. Juhannuksena 2016 sain mäyräkoirahalvauksen, joka onneksi oli sen verran lievä, että parani häkkilevolla. Se varjosti kuitenkin jäljestysuraani jatkuvasti ja välillä jouduin jättämään kokeita välistäkin ontumisen tai muun oireilun takia. Emäntä ei halunnut ottaa mitään riskejä. Kokeneet mejäiliijät kuitenkin lohduttivat, että on mäyräkoirahalvauksenkin jälkeen vielä valioiduttu.
    Kaksi vuotta sitten tein loistavan paluun ja sain ensimmäisen VOI1-tulokseni. Välillä vauhtini ei riittänyt kuin kakkostulokseen ja sattuipa minulle viime vuonna se mejä-urani ainoa koejäljellä tapahtunut hukkakin. Nyt olen kuitenkin ollut hyvässä kunnossa ja säännöllisellä hieronnalla ja sinkkilisällä ovat lihakset pysyneet vetreässä kunnossa. Kun uskoo itseensä ja rakastaa sitä, mitä tekee, niin kaikki on mahdollista. Toisen VOI1-tuloksen sain reilu kuukausi sitten (silloin lumi meinasi sotkea koejärjestelyt) ja viimeisen nyt helteestä huolimatta.

 Uusi Suomen jäljestämisvalio

Behind the scenes: Kaikki muutkin olisivat halunneet mukaan valiokuvauksiin.

Meidät jo tuntevat arvaavat varmaan, että tapausta juhlistettiin luonnollisesti kakulla!


2 x FI JVA


Koearvostelu:


 Toivottavasti tämä saavutus ei kuitenkaan vähennä lenkkipolun varrelta löytyvien verijälkien määrää. En minä nyt tähän halua vielä jäljestämistä lopettaa!