Sivut

torstai 28. kesäkuuta 2018

Juhannuksen erikoisuudet


Juhannus oli tuulisesta säästä huolimatta mainio. Suomenlapinkoira Hippu oli isäntäväkensä kanssa viettämässä juhannusta Ninnin mökillä meidän muiden riemuna. Hän oli aivan hurmaava blondi ja jo torstai-iltana me huumauduimme toisistamme. Ninni yritti välillä mustasukkaisena läksyttää meitä irti toisistamme, mutta emme voineet lopettaa. Välillä minut laitettiin naruun, että Hippu saisi hengähtää, mutta sitten hän tuli hääräilemään luokseni juoksulankaan, joten minut päästettiin irti, ettemme loukkaisi itseämme naruun. Sama meno jatkui koko perjantain.

Koko kokkokin koottiin ja poltettiin.

Liekö kahden päivän hurmoksella ollut osuutta asiaan, mutta lauantaina mejä-kokeissa minulle kävi vähän köpösti. Olin edennyt jälkitarkasti jo viimeisen osuuden viimeisille kymmenille metreille ja ehkä en aivan jaksanut enää sattuneesta syystä työskennellä täydellä teholla. Alkumatkan tiukkana pysynyt jälkiliina kiemurteli maassa minun ja Emännän välissä ja kuljin itsevamasti jälkeä pitkin. Tästä vain ja tästä... Ja yhtäkkiä olin hukassa! En omasta mielestäni, koska saappaan haju tuntui maassa vielä, mutta veri ei kuulemma kulkenut täällä päin. Palautus jäljelle ja sorkan ohi jäljentekijän poistumisjälkiä pitkin. Palautus sorkan lähelle ja siitä sorkalle. Ykköstulos rapsahti VOI3:ksi hetkessä.

Pikkuinen työtapaturma... sattuuhan noita.

Tänään käytiin vähän harjoittelemassa jäljestystä ja minäkin sain osallistua. Sorkka löytyi.


Ei aivan oikeaoppinen kaato, mutta harjoituksissa voi vähän tuunata sorkan kiinnostavuutta...

Mutta takaisin juhannuskuulumisiin, koska erikoisin osuus on vielä edessä. Erikoista oli esimerkiksi se, että minäkin menin melkein vapaaehtoisesti uimaan, kun sain siitä jauhelihaa palkaksi. Toisella kerralla jopa juoksin laiturin nokkaan kurkottelemaan vettä kohti, kun Emäntä otti uimaliivini esiin ja kysyi: "Lähteekö Lucy uimaan?"

Ja se, että yhtenä päivänä onnistuin soluttautumaan kanalaan Ninnin emännän selän takana, niin että hän vasta poislähtiessään tajusi yhdellä kopin alla kaivelevalla "kanalla" olevan kuono ja neljä jalkaa.

Mutta nämäkään eivät olleet erikoisin juttu.


Hipun lähdettyä loikoilimme raukeina mökin pihalla, kuka auringossa, kuka varjossa ja vietimme rauhallista aikaa, kun Ninnin emäntä ja meidän Emäntä kurvasivat pihaan tämä mukanaan:


Niin saapui äkkiä yllättäen perheen neljäs lappalainen ja Moonan aikakausi oli alkanut. (Ninni myönsi, että oli hieman aavistellut jotakin, kun hänen emäntänsä oli jo useammin tullut kotiin Moonalta tuoksuen ja olipa hän itsekin ollut yhdellä kerralla mukana.)

Ensikohtaaminen omalla mökkipihalla

Aluksi minä olin suojelevainen pientä kohtaan ja menin mm. väliin seisomaan, kun Roni tuli tutustumaan pentuun (hihnassa). Ninni oli välinpitämätön ja Roni yli-innokas. Roni oli jopa niin pöljä, että yritti pari kertaa näykätä pentua niskasta, kun pentua laskettiin sylistä maahan. Hän ei ehkä ihan ensin tajunnut, että Moona on koira, eikä saalis, joka kohta heitetään Ronille veteen noudettavaksi. Muutaman tunnin jälkeen katsoin, että pentua oli hyysätty kylliksi ja annoin sille opetuksen, mitä käy, jos nyppii aikuista, ylempiarvoista laumanjäsentä perskarvoista...


Hyvin me kaiken kaikkiaan otettiin Moona laumaan vastaan. Meillehän tämä oli jo tuttua, kun vastahan Ninnikin liittyi joukkoomme kolme vuotta sitten.


Ja kuten viimeeksikin, niin tälläkin kertaa Roni oli lopulta se, joka innokkaimmin (ja lopulta myös näykkimättä) teki tuttavuutta pennun kanssa meidän narttujen seuratessa hieman sivummasta. Kolmantena päivänä saapumisestaan Roni ja Moona jo leikkivät hieman. Roni tosin ei uskaltanut koskea pentuun enää ollenkaan.


Me tultiin jo omaan kotiimme, mutta kuulemma Ninni ja Moona ovat jo hyviä kavereita ja leikkivät paljon yhdessä. Moona on ilmeisesti aika tirpakka neiti, jolta löytyy taistelutahtoa ja päättäväisyyttä. Hän ei myöskään ujostele ilmoittaa ääneen, jos asiat eivät etene hänelle mieluisalla tavalla. Mielenkiintoista seurata, millaista vastapainoa hän tuo Ninnin rauhalliseen elämään.

 Minä ohjaan ja Ninni painaa polkimia, että hyppää vain Emäntä takapenkille. Mihis ajetaan?

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Raivohärkä

Sellainen meidän Emäntä on, jos joku uhkaa meidän turvallisuutta. Muutaman päivän sisällä on ollut tavanomaisesta poiketen useampia kauhun hetkiä.

Pari päivää sitten eräästä pihasta rynnisti irrallinen ranskanbulldoggi. Me ei tosin ehditty juuri edes huomata tapahtunutta, kun Emäntä kuuli röhkivän possukan juoksevan meitä kohti ja hän ojensi jalkansa, johon ranskis törmäsi. Emäntä ärjäisi sille, ettei meidän luo ole tulemista ja pullero kipitti kuuliaisesti takaisin kotiinsa.

Tänään sen sijaan oli hieman kamalampi läheltä piti -tilanne. Oltiin normaalisti aamulenkillä, kun Emäntä huomasi samaan suuntaan tien toisella puolella lenkkeilevän mastiffin itseään kevyemmän näköisen taluttajan kanssa. Me jättäydyttiin jälkeen ja annettiin isommalle tietä. Se isompi kuitenkin jäikin taluttajansa kanssa tielle seisomaan. Hetken aikaa arvottiin, että mitä tehdään, mutta päätettiin jatkaa lenkkiä. Emäntä pohti ensin, huikkaisiko ulkoiluttajalle, että saahan koiran varmasti pidettyä, mutta koska hän ajatteli sen olevan vähän epäkohteliasta, jatkoimme vain matkaa. Mastiffin taluttaja piteli koiraa toisessa kädessä ja selaili puhelintaan toisella. Samassa silmänräpäyksessä, kun koira huomasi meidät, se nykäisi meitä kohti ja ulkoiluttaja tuli sujona perässä. 
    Emäntä karjui, ettei päästäisi koiraa meidän luoksemme, mutta nainen ei mahtanut koiralle mitään. Emäntä yritti työntää meitä selkänsä taakse samalla kun peräännyimme ylivoimaisen vastuksen edessä kauhuissamme. Minä rähisin, Lucy-neiti kiljui kauhusta ja Emäntä huusi ja kirosi.
    Todennäköisesti mastiffi halusi vain tulla haistelemaan, koska lopulta jäimme kaikki henkiin ja Lucy-neidin selässä oli vain kuola tahra, vaikka se olisi voinut rouhaista koko selän murskaksi niin halutessaan. Jatkoimme matkaa vapisevin jaloin ja pistäydyimme lempikauppaamme, jossa maailman paras asiakaspalvelija kuunteli Emännän kertomuksen ja sai meidät unohtamaan ikävät asiat herkkupaloilla.

Edelleenkin peräänkuuluttaisimme sitä, että ihmiset hallitsisivat koiransa joko käskyin tai lihaksin! Meillä pienilläkin on oikeus liikkua turvallisesti julkisilla paikoilla ilman pelkoa!


Mutta ehkä sitten hieman iloisempiin asioihin. Maanantaina mäykkykerhomme järjesti vesiriistaharjoituksen ja minä pääsin mukaan. Lucy-neiti ei oikein pidä vedestä eikä vesiriistasta, joten hän jäi kotiin.


Ensin harjoittelimme laahausjälkeä. Se oli vähän kuin verijäljen seuraamista, paitsi että jälki haisi kuolleelle linnulle ja alussa oli höyheniä. Ja lopussa oli se lintu. Helppo homma. Siis seurata jälkeä jälkiliinassa. Oikeasti lintu pitäisi käydä hakemassa itsekseen ja kantaa Emännälle käteen. Ei tule tapahtumaan!


Allu ja elävä riista

Sitten harjoiteltiin tyhjän hakua. Kävin pienen lenkin uimassa, mutta kuulemma matkaa pitäisi saada yli puolet lisää. Sitten oli vielä linnun nouto vedestä. Kävin reippaasti hakemassa sen rantaan, mutta en tuonut Emännälle. Oikeastaan vein sitä pienen matkaa heittäjää kohti, mutta en lopulta vienyt sitä hänellekään.
    Harjoitusta, harjoitusta...

Tänään harjoittelimme rally-tokoa piristykseksi kauhujen jälkeen.


Se oli mukavaa, vaikka vähän alkoikin sataa. Ja tuulla. Mutta uusilla kylttitelineillämme mitkään sääolot eivät enää pysäytä rally-tokoa:


Eräästä sisustuskaupasta saa halpoja tietokoneen sylitelineitä, joita meillä on nykyisin 20 kappaletta. Kun kyltin kiinnittää sellaiseen parilla mejää varten maalatulla puisella pyykkipojalla, niin kyltit pysyvät paikallaan napakassakin tuulessa.

Ai niin illemmalla lenkkeiltiin hyvän ystävämme Lakun turvallisessa seurassa aamuinen lenkki uudelleen, jottei paikkaan jäisi huonoja fiboja. Ainakaan Lakun seurassa ei pelottanut yhtään, että toivottavasti huonot muistot katosivat herkkujen myötä.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Oodi nännikumille

Ollaan Emännän kanssa löydetty mahdollisesti paras lelu, jota maa päällään kantaa! Lypsykoneen nännikumi! Tämä ei ole meidän keksintömme, vaan ihmiset ovat kautta aikojen (lypsykoneaikojen) käyttäneet käytettyjä kumeja koirien leluina, mutta minä olen päässyt vasta hiljan tutustumaan tähän lelumaailman ihmeeseen. Joku ystävällinen sielu on aika ajoin toimittanut nännikumeja koirapuistoomme ja voi veljet, mikä riemu niillä leikkiessä on!



Nännikumeilla on monia hyviä ominaisuuksia. Ensinnäkin muotoilu on ensiluokkainen. Pitkulaa on helppo heittää, helppo kantaa, turvallista kiskoa ihmisen kanssa ja kätevä sujauttaa treenitaskuun. (Tai olisi, jos meillä olisi ikioma. Tähän asti olemme leikkineet vain koirapuiston yhteisillä.)

Materiaali on kestävää ja sopivan joustavaa, ettei hampaiden vuoksi tarvitse olla huolissaan. Toki jos tällaista jää ihan asiakseen järsimään, niin saahan siitä hampaan läpi ja joskus lapsuudessaan Emäntä näki jämtlanninpystykorvan kaluavan nännikumia kuin lakritsipatukkaa, mutta tavallisissa nouto- ja vetoleikeissä ovat melko kestäviä.



Ja huono ominaisuus ei ole sekään, että tällaisessa hyvin palvelleessa nännikumissa on vielä tallella sulokas lannan leyhähdys ja aavistus lehmän utareen makua... Ainut kysymysmerkki ovat näiden lelujen kellumisominaisuudet, eli voiko niitä hakea myös vedestä.

Tänään koirapuistossa leikimme juuri yhdellä nännikumilla, kun äkkiä en nähnytkään, mihin kumi lensi. Emäntä käski etsimään ja hetken päästä löysinkin lelun, mutta Emäntä sanoi, ettei se ollut se, jolla alunperin leikimme ja käski etsimään vielä. Kohta löysin kumin taas, mutta huomasin jo heti itsekin hajusta, ettei se ollut sama, joka oli aiemmin suussani. Vein senkin kuitenkin Emännälle ja jatkoin etsimistä. Lopulta vasta neljännellä yrittämällä löysin oikean nännikumin!


Tässä näitä nyt olisi! Voisitko jo jonkun taas heittää, että saisin hakea?


Minä en ymmärrä moista kohkaamista jonkun kumipalan takia. Eihän Musta alamainen saa edes herkkuja palkaksi juoksemisestaan!

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Viime viikkojen harrastelukooste

Onpas aikaa kulunut viime päivityksestä. Emännällä on ollut muka niin kiireitä, ettei ole ehtinyt kaikesta kirjaa pitämään. Eikä mitään niin kovin maata mullistavaakaan ole tapahtunut, ettette ole mistään isosta jäänyt paitsi, mutta ehkä tässä voisi nyt päällimmäisiä purkaa.


Verijälkiä on käyty muutaman kerran treenailemassa. Snoopyn kanssa ja Ninnin kanssa. Tai Roni niitä lähinnä on tyttöjen kanssa reenaillut. Minulla on ollut vain yksi harjoitus. Snoopy oli luonnonlahjakkuus ja Ninnikin muisti viime kesältä, mitä se on tämä jäljestäminen. Lupaavia mejä-neniä Emännän mielestä.


Snoopyn kanssa käytiin tervehtimässä myös hänen lähes laumatoveriaan Börjeä. Börje ja Roni puhuivat äijäjuttuja välillä vähän isoon ääneen, mutta turkkeihin ei tullut reikiä.


Minä supisin Börje-herran kanssa vähän hillitymmin.


Ninni on saanut todella veikeitä kavereita tontilleen! Siinä ihmeteltiin toisiamme aidan puolin ja toisin. Näille ei kuulemma saanut haukkua, mutta hauskaa kotkotusta sai aikaiseksi myös aivan hiljaa aitaa kohti hypähtäessä. Ninnin uutuuden viehätys oli jo kaikonnut, eikä hän jaksanut tulla enää edes kotkottajia katsomaan.


Ronin kunniakirja tuli myös postissa jokin aika sitten. Nyt hän on aivan virallisesti tittelin haltija ja hänen armonsa nimi kirjoitetaan nykyisin muodossa:
FI JVA Salamantelin Jäljen Jättiläinen
Kunniakirjaa enemmän hän oli itse mielissään toisesta postilähetyksestä:


Emäntä on yrittänyt edelleen opettaa Ronia noutamaan patukan vedestä ja tuomaan sen hänelle suorinta tietä käteen. Harjoituksen alla on myös niin kutsuttu tyhjän veden haku. Siinä koiran pitäisi itsenäisesti tarkistaa vesialue haulikon kantamalta. Roni tekee tällä hetkellä sellaisen kaksivuotiaan lapsen pallon heiton kantaman tarkistuksen, että vähän on tekemistä heillä siinä asiassa. Helpommalla pääsee, kun on alunperin tehnyt selväksi, että minä olen rintaa myöten kahlaava koira, niin ei ole tuollaisiin vesiriistahullutuksiin tarvinnut osallistua.





Yhtenä päivänä jouduttiin eräänlaiseen luonnetestiin. Olimme mukana autopesulassa!


Roni kesti sen hiukan haukotellen ja läähättäen, mutta täytyy myöntää, että itselläni kauhu ui puseroon ja Emäntä otti minut syliinsä tärisemään, että selvittiin pahimmasta.


Ei ole koiran paikka olla tuollaisen jyrinän ja hurinan keskellä.


Minä jouduin taas käymään lekurissa. Kolme viikkoa huilailin lenkkeilystä, mutta ei se jalka oikein noussut reippaasti senkään jälkeen. Virtsakin tutkittiin, ettei ole virtsakiviä. Ei ole, mutta näytteenotto oli aika jännä tapahtuma. En olekaan ennen pissannut soppakauhaan! Eläinlääkärin tunnustelun tuloksena oli, että yksi kohta selässä kuumottaa ja antaa pienen kipureaktion. (Jännitin siinä kohtaa vatsalihaksiani. Ei muuta reaktiota.) Nyt nappailen sitten kipulääkettä ja lenkkeilen edelleen rennosti vain pikku lenkkejä.

Muuten elämä on ihan mallillaan.