Sivut

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Säikähdys iltalenkillä

Olisi tästä viikonlopusta varmaan muutakin kerrottavaa, mutta iltalenkin tapahtumat väreilevät vielä selvimpänä mielessä, joten aloitetaan siitä.

Olin kaikessa rauhassa siis iltakävelyttämässä Emäntää kotikylällä, kun äkkiä yhdestä pihasta ryntäsi meitä kohti kaksi koiraa. Toinen enemmän minun kokoluokkaani ja toinen enemmän Emännän. Yritin puolustaa Emäntää ärähtämällä, mutta ne työntyivät vain meidän luoksemme ja sotkeentuivat flexiini. Emäntä karjui kuin leijona, muttei hänenkään ärhennyksensä saanut koiria perääntymään. Hässäkässä Emäntä pudotti hihnani ja minä ryntäsin karkuun houkuttelin ison koiran pois Emännän luota, kun hän tuntui olevan niin kauhuissaan. Tässä vaiheessa koirien omistaja oli myös rynnännyt paikalle. Hän huusi koirilleen ja Emäntä huusi hänelle. Joka meidän Emäntää tuntee, tietää, että hän on yleensä rauhallinen ja harkitsevainen sanojensa kanssa, mutta me mäykyt olemme hänen heikko kohtansa. Joka meidän henkeämme uhkaa, saa kuulla suomalaisin kirosanoin höystettynä, mitä mieltä Emäntä on tilanteesta. 

Hurja tilanne päättyi lopulta parhain päin. Omistaja sai koiransa kiinni, iso koira (tanskandoggi kenties...) ei tallannut minun päälleni ajaessaan minua takaa, tiellä ei ajanut autoa juuri sillä hetkellä, joten kukaan ei jäänyt auton alle, eivätkä toiset koirat lopulta olleet onneksi niinkään äkäisiä kuin vain uteliaita. (Eivätkä ne onneksi vastanneet minun puolustus ärähdykseeni samalla mitalla...) Minä jäin erään pensaan taakse kiroilemaan, mutta annoin Emännälle kiinni kiltisti, enkä lähtenyt enää säntäilemään. 

Emäntä myös päätti, että jatkaisimme siihen suuntaan, mihin olimme menossakin, ettei jäisi kammoa. Koirien omistaja tuli vielä erikseen pahoittelemaan tapahtunutta, kun oli saanut koiransa sisälle. Emäntäkin oli jo vähän rauhoittunut, mutta yritti selittää, että suututti lähinnä siksi, että minä en ole aiemmin joutunut pelkäämään toisia koiria (paitsi kerran, mutta siitä selvisin ilmeisesti vähillä henkisillä vaurioilla) ja minun kanssani on tarkoitus harrastaa koiralajeja ja käydä kaverikoiravierailuilla, jolloin joudun olemaan pienessä tilassa toisten koirien kanssa ja tällaiset hyökkäykset voivat vaikuttaa käytökseeni. Emäntä pelkää nyt, että tulen äkäiseksi toisille koirille ja alan stressata toisten koirien läheisyydessä. Kotiin palatessa läähätin vielä vähän pelkoa ulos, mutta aika näyttää, millaiset traumat minulle jäi. Onni onnettomuudessa oli, että Lucy-neiti ei ollut mukana, koska hän on vielä viikonlopun vietossa Roosa-tädin ja Ninnin luona! Hän ei ole henkisesti aivan niin kovaa tekoa kuin minä.

Niin ja siitä muusta viikonlopusta... No minä pääsin mukaan eräänlaiseen mökkiviikonloppuun, ja Emäntä oli juuri hyvillään, kuinka hyvä kokemus se oli minulle, koska sain hyvän sosiaalistumisharjoituksen, kun paikalla oli paljon ihmisiä ja olin rennosti porukassa ja otin rapsutuksia vastaan. (Toivottavasti tämäniltainen ei nyt nollannut koko sitä hyvää kokemusta.) Kävin myös näyttelyssä lauantaina ja sielläkin olin todella reipas koira ja esiinnyin hyvin. Jouduin seisomaan pöydällä aika kauan, kun sihteerillä oli jotain säätöä ja tuomari odotti, että voi sanella arvosteluni ja koko sen ajan tuomari piteli minusta kiinni, mutta kestin sen kuin vain mäyräkoiramies (lievästi tutisten ja nakkia syöden). Olin tämänkin tuomarin mielestä ERInomainen, mutten edelleenkään sertinarvoinen. Kai siihen on vähitellen tyytyminen, että olen todistettavasti mäyräkoira ja ihan hyvä sellainen, mutten silti aivan täydellinen.

tiistai 22. elokuuta 2017

Ronin vuoro jäljestää


Sunnuntaiaamuna Emäntä herätti meidät aamuruualle puoli kuudelta! Hetken hän sai huhuilla, kun eihän tuo ole vielä mikään aikaa herätä. Ei edes ruuan tähden.

Kun hän sen jälkeen alkoi raahata häkkiä ulko-ovea kohti, heräsi mielenkiintoni. Tästähän ollaan lähdössä jonnekin! Lucy-neitikin olisi siinä vaihessa ollut valmis luopumaan sängyn pehmeydestä, mutta häntä ei huolittu mukaan. Nyt oli kuulemma minun vuoroni. Vuoroni tehdä mitä?

Sen verran olen oppinut paikkoja tulkitsemaan, että kun käännyimme metsätielle ja körryyttelimme jonkun erätorpan pihaan, jossa saunan vieressä kuusessa roikkuivat eiliset verisienet kuivumassa kuin mitkäkin karmeat joulukoristeet, ymmärsin, että edessä olisi harrastuksista parhain: verijälki!

Laukauksen siedin silmän räpähtämättä ja hauskasti tällä kertaa koepäivä aloitettiin voittajaluokalla. Ensin jouduin tosin odottamaan, koska Emäntä kävi opastamassa aluksi jäljen yhdelle fieldsinspanielille. Tai "opastamassa"... Se spanieli löysi jäljen kyllä ihan itse opastamattakin. Ja oli löytänyt ilmeisesti ennenkin, koska päivän päätteeksi hänestä tuli Suomen jälkivalio!

Minä olin vuorossa toisena. Emäntä yritti houkutella minua juomaan ennen lähtöä, mutten voinut keskittyä niin maalliseen asiaan. Kinusin vain jäljelle. Ja vihdoin se tapahtui! Alussa oli heinikko, johon jäljentekijät olivat tallanneet selvän polun. Se oli helppoa kuin heinänteko. Juoksin vain kujaa pitkin. Tai no sen minkä pääsin. Emäntä oli taas ilonpilaaja ja tassutteli hitaasti pienellä askeleella perässä. Hän yritti kuunnella tuomarin hengästyneisyydestä, onko vauhtia liikaa vai sopivasti.

Heinikon jälkeen muistui mieleen, että jäljellä pitää tehdä vähän töitäkin, eikä vain juosta häntä suorana. Metsänrajassa täytyi vähän tarkistaa suuntaa, mutta sitten matka jatkui taas. Muutenkin olin tarkkana poikana, ja jos tipahdin jäljeltä, tein rengastuksen taakse päin ja jatkoin sitten tarkemmin siitä kohdasta. 

Katkokulma selvisi tällä kertaa ennen kuin Emäntä ehti edes tajuta, että olemme veretyksen katkolla. Hän huomasi oppaamme pysähtyneen jonnekin taakse ja manaili jo vähän mielessään, että mitä sinä Roni nyt täällä kuhnailet, mutta hän oli sitten tyytyväinen, kun saman tien käännyin takaisin päin ja jatkoin matkaa oppaan vierestä. Vasta nähdessään veretyksen jatkumisen merkiksi laitetun krepin puussa Emäntä tajusi meidän juuri kulkeneen katkokulman läpi täyttä jäljestysvauhtia ilman hetkenkään epäröintiä tai suunnan tarkastelua.

Makaukset menivät ohi melko eleettömästi, paitsi viimeinen. Emäntä meinasi kiljaista riemusta ja osoittaa tuomarille, että huomasithan tuon. Tuohan oli selvä merkkaus, eikö ollutkin! Minä nimittäin PYSÄHDYIN makaukselle. Emännän mielestä se oli harjoittelun tulos ja johtopäätöksenä, että täytyy harjoitella lisää. Sehän vain minulle passaa!


Muutaman epäonnisen kokeen jälkeen palasin siis taas ykköspalkinnolle. Tämä oli toinen VOI1-tulokseni ja pisteet paranivat kahdella pisteellä edellisestä ykkösestä. Emäntä sanoi, että seuraavasta ykkösestä minustakin tulee Suomen jälkiruokavalio.

Jälkivalio.

Niinhän minä juuri sanoin! Ilmeisesti edellisen kokeeni nollatuloksesta oli myös yllättävä hyöty, koska kun se kerran nyt on tapahtunut, niin Emäntä ei enää pelännyt sitä. Hän huomasi, että nollastakin jää henkiin, eikä se tarkoita, että koira olisi huono tai toivoton tapaus. Edes ohjaajaa ei kukaan pidä huonona tai toivottomana tapauksena, vaikka tulosta ei aina tulisikaan. Hän ei siis jännittänyt yhtään ja siitä tuli vähän rauhallisempi mieli minullekin. On huomattavasti helpompi selvitellä jäljen kiemuroita, kun Emäntä kulkee rauhallisena perässä eikä huokaile tai pidätä hengitystään, kun vähän ollaan ajauduttu jäljen sivuun. Kyllähän siinä stressiä pukkaa itsellekin, jos täytyy kaiken muun lisäksi vielä olla huolissaan Emännän pärjäämisestä!


Kokeen järjesti toinen niistä koirakerhoista, joihin kuulutaan ja heillä on hauska tapa, että saa valita palkinnoksi pokaalin tai lelun. Sain tällä kertaa lelun: pinkin narupallon.

maanantai 14. elokuuta 2017

Uhka metsässä

Sinnikäs paarma pörräsi varvikossa makaavan mäyräkoiran ympärillä kuin tehdäkseen tahallaan sietämättömästä olosta vielä vaikeamman kestää. Lucy-neiti ei enää vaivautunut vaihtamaan asentoa, vaikka oli aluksi tehnyt niin useampaan kertaan. Hän tiesi jo, ettei paarma jättäisi rauhaan. Ettei parempaa asentoa enää ollut. Ettei koskaan aikaisemmin ollut joutunut kohtaamaan näin todellista uhkaa. Kuin paarman surinana alkanut tietoisuus tilanteesta oli vallannut Lucy-neidin mielen. Oli hyvin todennäköistä, että koko lauma menehtyisi pitkästymiseen. Ei enää vain todennäköistä, vaan väistämätöntä.

Marjastus oli jatkunut jo toista tuntia. 

Aluksi kaikki oli ollut kivaa. Oli laitettu lenkkivaatteet päälle. Oli otettu hihnat naulakosta. Hännät olivat heiluneet ja olipa joku innokas (Roosa-täti varmaan) päästänyt muutaman ilohaukunkin lähdön merkiksi. Oli kuljettu tuttua lenkkipolkua ja päästy metsään ja sitten. Sitten oli pysähdytty. Emäntä oli ottanut muovikojeensa ja alkanut kyykkiä varvikossa juuri, kun lenkin olisi pitänyt todella alkaa. Olisi pitänyt, muttei alkanut. 

Ninni ja Musta alamainen kirmailivat aluksi polkua edestakaisin. Ne nauttivat vapaudesta ja leikin huumasta, mutta pian nekin asettuivat ämpärin viereen odottamaan. Odottamaan mitä? Odottamaan, että... Lucy-neiti ei olisi uskaltanut ajatella ajatusta loppuun, mutta se halusi tulla loppuun ajatelluksi: että Emännän ämpäri olisi täynnä! Lucy-neiti katsoi Emännän hitaasti liikkuvia käsiä ja muutamia hassuja muovikojeesta ämpäriin vieriviä mustikoita. Hän tunsi sisuskalujensa antavan periksi. Ei kannattanut enää yrittää.

Lucy-neiti oli koettanut auttaa mustikoiden keräämisessä. Hän oli syönyt mustikoita, kunnes ei kyennyt enää nielemään yhtäkään. Myös Musta alamainen ja Roosa-täti olivat syöneet mustikoita, mutta jostain syystä ämpäri ei tuntunut täyttyvän siitä lainkaan. 



Leikkimisen jälkeen Musta alamainen oli vielä yrittänyt hätistää pitkästymistä tekemällä äänekkäitä hälytyksiä ja muutamalla ensimmäisellä kerralla ne olivatkin tuoneet pientä vaihtelua. Lucy-neitikin oli noussut ja jopa haukahtanut, mutta aikaa myöten alkoi käydä selväksi, että kaikki Mustan alamaisen hälytykset olivat vääriä hälytyksiä. Mitään, yksinkertaisesti mitään, ei tulisi tapahtumaan pitkiin, pitkiin aikoihin. 

Ainoastaan Roosa-täti ei näyttänyt kärsivän tilanteesta yhtä paljon kuin muut. Lucy-neiti arvasi, ettei hän laumanjohtajana voinut toki näyttää heikkouttaan, mutta hänellä oli myös eniten kokemusta pitkiä aikoja ulkona makaamisesta. Roosa-täti ei ollut puhunut siitä juurikaan, eikä Lucy-neiti ollut rohjennut kysyä, mutta hän ihmetteli, kuinka Roosa-täti oli selvinnyt vuodesta toiseen pääasiassa ulkona olemalla. Jopa talvella! Roosa-täti tuntui suorastaan nauttivan ulkona olemisesta ja toisinaan Lucy-neiti mietti hieman surumielisestikin, tiesiköhän Roosa-täti lainkaan, miltä tuntui istua sohvalla tai nukkua sängyssä peiton alla.


Lucy-neiti havahtui sänkyjä ja sohvia sisältäneestä unihorteestaan Ninnin yskimiseen. Tuntui, ettei Ninni kestäisi enää kauaa. Olkoonkin ärsyttävä suupieliä lipuva mielistelijä. Hän oli kuitenkin tähän laumaan kuuluva mielistelijä ja Lucy-neiti ei kestäisi nähdä Ninnin menehtyvän tylsyyteen. Ei ollut kuin yksi, joka voisi auttaa. Yksi, joka saisi Emännän luovuttamaan ja jättämään ämpärinsä puolilleen.

"Roosa-täti! Tehkää jotain! Ninni yskii jo."

Ja niin Roosa-täti alkoi purkaa sidettä jalastaan ja yritti nuolla säärihaavaansa. Emäntä nosti päätään varvikosta samantien ja ensin kielsi Roosa-tätiä, mutta huomasi hyvin pian, ettei tilannetta voisi auttaa metsässä mitenkään. Marjastus oli keskeytettävä ja Roosa-täti vietävä takaisin kotiin. Ja siinä sivussa muukin lauma.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Puuhakkaita päiviä

 Lunta! Keskellä kesää! Mikään ei viilennä kuumana päivänä niin kuin lumihangessa kieriskely.

Tiedätkö Roni, mitä tuolla rannalla juuri tapahtui?

No?

Joku täti heilutteli minun edessäni jotain könttiä, jota hajun perusteella epäilisin kuolleeksi linnuksi, ja paiskasi sen sitten rantaveteen. Ja arvaa, mitä Emäntä käski minun tehdä?

En osaa arvata.

Minun olisi pitänyt hakea linnun ruumis hänelle. Minä olin, että wou... nyt joku raja näihin "koiraharrastuksiin". Kävin katsomassa lintua ja kuollut mikä kuollut. Kannattaako sellaisen kanssa nyt enää peuhata?

 Nyt oli sen verran erikoinen kokemus, että tätä täytyy vähän sulatella.

 Jep. Kuollut lintu se oli. Ihan varmasti. Minäkin lähestyin sitä hieman varovasti rantavedessä, mutta toisella kierroksella täti viskasi sen jo syvemmälle veteen ja minä ryntäsin riemuissani perään. Minä kannoin sen suussani rantaan asti, josta Emäntä nappasi sen käteensä ja kehui kovasti. Tämä oli siis ensimmäinen oikea vesiriistaharjoitus. Lupaava alku Emännän mielestä.

Lauantaina myös selvisi, miksi viime päivät on tahkottu rally-tokotreeniä treenin perään.


Meidät oli ilmoitettu rally-tokokisoihin. Eikä vain meitä, vaan myös Ninni!

Minä sain aloittaa, koska olen vähän edistyneempi kuin tytöt eli olen jo avoimessaluokassa. 
     Minä olen kesän aikana saanut aika paljon ruokapalkkaa harjoitellessa ja ennen kisoja Emäntä huomasi, että jos hän yrittää jättää herkkupalat pois, minä alankin villisti haukkua ja kieltäydyn yhteistyöstä. Hieman huono lähtökohta radan suorittamiseen, jolloin välillä EI saa palkata. Viikon aikana pidettiin kuitenkin useampia treenejä, jolloin muistin taas, kuinka iloista yhteistyötä voi tehdä myös vain frisbeen toivossa ja rata meni lopulta todella hyvin. Tai no ensimmäisellä kyltillä en noussut ihan ensimmäisestä enkä vielä toisestakaan käskystä seisomaan, mutta Emäntä päätti (miinuksista viis) jyrätä minut tahdonvoimallaan ja sai kuin saikin minut lopulta nousemaan. Vahva kumartuminen ja käsiapu oli lopulta vain yhden miinuspisteen arvoinen, joten hermojen hallinta kannatti. (Kyltin uusiminen olisi ollut jo -3p...) 
     Loppurata rallateltiin läpi niin iloisesti, että Emännälle jäi lopuksi epäuskoinen olo, että saattoiko olla mahdollista suoriutua niin hyvin avo-luokan radasta ja vielä vieraalla ulkokentällä. Ehkä joku kyltti jäi suorittamatta? Ehkä jonkun virheen vuoksi koko suoritus oli sittenkin hylätty? 
    Pistetaulukkoon kuitenkin kirjattiin kohdalleni 94 pistettä (/100) ja tapahtui myös se uskomaton asia, että mäyräkoira sijoittui luokassaan toiseksi! Vaikkei pisteistä kilpailu olekaan rally-tokossa tärkeintä, niin tuntuihan se mukavalta kerrankin päihittää kymmenkunta erilaista paimenkoiraa.


Minä olin siis (vieläkin) alokasluokassa. Minä olen sillä tavalla rehellisempi mäyräkoira, että kun minä huomaan, ettei kehässä ole ruokaa tarjolla, niin käytän kaikki tilaisuudet hyödykseni ja yritän löytää namia kehästä omatoimisesti. Miellyttämishaluni on suoraan verrannollinen herkkupalan laatuun. Ei herkkua, ei miellyttämishalua.
     Tästä lähtökohdasta katsottuna on ihmeellistä, että sain 92 pistettä ja ansaitsin vihdoin ensimmäisen koulutustunnukseni eli RTK1:n. En juuri katsonut Emäntää suorituksen aikana, mutta kuljin kuitenkin mukana. Liikkeestä maahan -kyltillä en ollut oikein tilanteen tasalla. Jäin paikalleni seisomaan. Onneksi aina voi uusia. Liikkeestä maahanmeno on nimittäin yksi bravuureistani ja töpsähdän nykyisin hyvinkin herkästi mahalleni. Pikku jaloilla matka maahan ei ole pitkä. Eikä Emännällä ole varaa motkottaa löysäntuntuisesta suorituksesta. Saatoin olla hitain, mutta pisteissä kuitenkin 5.


Sitten oli vielä tämä tapaus Ninni, joka ehkä selittää hieman Emännän katkeransuloista suhtautumista paimenkoirarotuisiin koiriin. "Helppohan niiden kanssa on harrastaa! Kokeilisivat vain mäyräkoiran kanssa..."  Ninni on harjoitellut oman emäntänsä kanssa arkitottelevaisuutta ja toisinaan vähän rally-toko-liikkeitä. Meidän Emäntä teki hänen kanssaan edeltävällä viikolla muutaman rataharjoituksen kotipihalla. Siitä Ninnin kanssa suoraan uuteen paikkaan, uuteen tilanteeseen, uusien koirien ja ihmisten, hajujen ja äänien keskelle ja Ninni sai 98 pistettä ja oli alokasluokan toinen. Tuosta noin vain. Että on sitä vähän roduissa eroja. On koiria ja sitten on mäyräkoiria! (Mutta tämä kaikki suurella rakkaudella. Ihanaa, että meitä on erilaisia.)

Olettekos kamut kokeilleet jo kesän hittilajia suppailua? Minä olen aivan myyty! Pienellä houkuttelulla minut saatiin hyppäämään sup-laudalle ja sen jälkeen en koko iltana olisi muuta tehnytkään. Aina kun joku lähestyi rantaa, ryntäsin laudalle seisomaan.



Muutaman kierroksen pääsin mukaan. Seisoin keulassa tai perällä, kun ihminen meloi lautaa ympäri lampea.


Yhden kerran tosin putosin laudalta, kun hyppäsin sille liian kovalla vauhdilla ja mulskahdinkin toiselta puolelta veteen. En ollut siitä moksiskaan, vaan uin laiturin portaille, nousin ylös ja hyppäsin uudestaan.


Ja mitä? Tässäkö sitten vain kökötetään veden partaalla ja toivotaan, ettei turkki kastu? En minä ihan täysin vakuuttunut ole tästä sinun "hittilajistasi".

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Hukaton kakkonen

 Totta kai minä haluan lähteä mejä-kokeeseen. Ihan... kohta...

Tänään oli minun elämäni toinen mejä-koe voittajaluokassa. Laukauksensietotestiin mennessä juntturoin vähän vastaan. Tulin epäluuloiseksi, kun sanottiin, että meidät 7 mäyräkoiraa vietäisiin saunan taakse ammuttaviksi. Emäntä joutui siinä sitten kaikkien kerholaisten edessä kiskomaan minut väkisin narustani puuhun kiinni.

Voi Lucy-neiti. Ei laukauksensietotestissä ammuta ketään kohti!

Ei niin. Kyllä minä sen sitten muistin ja istuin ihan nätisti puun juurella.
Ilma oli aika epävakaa ja välillä satoi lähes kaatamalla. Onneksi sade hieman taukosi siksi aikaa, kun oli minun jälkeni vuoro. Vai taukosiko? En siinä vaiheessa enää kiinnittänyt säähän niin paljoa huomiota. Keskityin täysin verijäljen seuraamiseen. Jäljelläni oli pelkästään ensimmäisellä osuudella 8 ojan ylitystä! Ei ihan kaikkein helpoin jälki minulle senkään puoleen, että välillä oli melkoisia heinämättäitä, jotka hidastivat muutenkin hidasta kulkuani, mutta muuten oikein kelpo jälki.

Näin kaikki lopulta tapahtui:


Niinpä niin. Olin liian hidas ja aika ylittyi. Lisäksi en tänään muistanut pysähtyä makauksille yhtä huolellisesti kuin yleensä, joten pisteet eivät riittäneet ykköstulokseen. Tulos se on kuitenkin tuo kakkonenkin, enkä tehnyt yhtään hukkaa, vaan löysin sorkalle yhtä varmasti kuin aina ennenkin! Tuomari kehui minua tarkkanenäiseksi jälkikoiraksi, jonka pitäisi vain nostella jalkojaan hieman rivakammin. (No niin ja merkata niitä makauksia pysähtyen tai selvästi nuuhkien...)


Minä sain ykköstuloksen.

Etkä saanut.

Varmasti sain! Minäkin löysin sorkan ja olin paljon nopeampi.

Et sinä osallistunut kokeeseen.

Ai en vai! Kuinka minä sitten kuljin myös koejälkeä, löysin kaikki makaukset ja selvitin kulmat?

Sattuiko siinä jäljellä olemaan muita hajuja veren lisäksi?

No oli siinä Emännän haju. Ja Kalevi-herran haju. Hänen emäntänsä haju ja sitten vielä kahden muun naisen hajut...

Sinä olit mukana purkamassa Kalevin jälkeä. Kalevi sai siltä jäljeltä ykkötuloksen ja valioitui Suomen jälkivalioksi. Sinä olit vain harjoittelemassa. Eikö niin, että sait jauhelihaa kaikilla makauksilla?

Taisin minä saada... Ja Emäntä kehui kovasti, jos nuuhkin niitä ensin itse ja sitten sain heti jauhelihaa. Ehkä se sitten oli vain harjoitus... Mutta minä olin todella erinomainen ja yhdellä kulmalla Emäntä olisi eksynyt, jos minä en olisi ollut mukana kertomassa, mihin suuntaan jälki jatkuu!

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Ihanat koirat rannalla



Nyt on hieman puhuttava säästä tämän päivityksen aluksi. Tänä kesänä on ollut meidän mielestä kitsaasti helteisen aurinkoisia päiviä. Jos niitä on joitakin ollutkin, niin ei ole ehditty viettämään rantaelämää, kun on ollut jotain muita kiireitä. Paitsi vihdoin eilen. Elokuun ensimmäisenä päivänä. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. 


Kun sääennuste näytti kerrankin kirkkaan pilvetöntä (tai ainakin lähes) päivää, niin Mestarit peruivat kaikki muut puuhat, pakkasivat rantakassin ja sitten suunnattiin biitsille.

Päivästä teki vielä täydellisemmän se, että Roosa-täti ja Ninnikin olivat samalla rannalla! Me kirmailtiin Ninnin kanssa pitkin rantaa, ja kun Parempi Mestari heitteli minulle lelua veteen, niin Ninni kahlasi mukana rantavedessä ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään. (Hän ei ole koskaan uinut, vaikka on jo kaksi vuotta!) Lucy-neitikin innostui juoksemaan rantahietikolla Paremman Mestarin perässä, mutta hän varoi visusti kastelemasta tassujaan. Tuuli melko paljon ja hän ei halunnut aaltoja päällensä. Minä sen sijaan annoin aallokon keinuttaa itseäni.


 Parempi Mestari kävi vähän soutelemassa Roosa-tädin ja Ninnin isännän kanssa. Voitteko kuvitella, että minut sidottiin siksi aikaa puuhun kiinni, kun he tekivät lähtöä!

Hah! Parempi Mestari tuntee sinut liian hyvin. Ehkä hän ei kaivannut venettä heittelevään aallokkoon perässä uivaa mäyräkoiraa. Tai veneessä edes takaisin kuljeskelevaa mäyräkoiraa. Laidan yli aaltoihin kuikuilevaa mäyräkoiraa...

Pyh... Olisi minut silti voinut ottaa mukaan, koska minä pidän veneilystä. Kävin sen sijaan itsekseni istumassa veneessä, kun se makasi rannalla.

Roosa-tätikin oli kuulemma käynyt veneessä istumassa ja odottamassa lähtöä. Valitettavasti oli liian tuulinen päivä pidemmille souteluille.
 Rantapäivä oli todella ihana. Mestarit eivät oikein arvostaneet reviirinvartiointihaukkua aina, kun joku halusi kävellä leirimme ohi, mutta se nyt vain kuuluu asiaan. Ja ihan ystävällisiähän me oltiin, vaikka ohikulkijoista saattoi neljän koiran lauma äkkiseltään tuntua vähän isolta ryhmältä.

No vähän on taas levotonta turkkia kaiken uimisen ja hiekassa kierimisen jälkeen, mutta entäs sitten?