tiistai 27. lokakuuta 2015

Puistoleikkejä

Tänään meillä oli koirapuistossa mukana patukka. Se on kyllä yleensä ollut uimaleluna, mutta hauskaa sillä oli leikkiä maallakin. Jopa Lucy-neiti innostui leikkimään sillä, joten ensin tyydyin hyppimään hänen ympärillään haukkuen, kun hän ajoi minua kauemmas. 


Mutta sitten Lucy-neiti menetti kiinnostuksensa patukkaan ja alkoi sen sijaan syödä multaa, joten minä onnistuin näpistämään sen häneltä. Juoksin villisti ympäri puistoa, enkä malttanut millään antaa patukkaa takaisin Emännälle.


Kun Emäntä sitten nappasi patukasta kiinni, alkoi villi vetoleikki. Kiskoimme molemmat täysillä. Yleensä Emäntä voitti, mutta muutaman kerran minäkin onnistuin kiskaisemaan lelun hänen kädestään. 


Illalla kävimme vielä iltalenkillä Doriksen kanssa. 
    Illat alkavat olla jo aika pimeitä ja ilma kylmenee. Muistuu mieleeni elämäni ensimmäiset kuukaudet täällä. Sunnuntaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun minut haettiin pohjoisesta ja tulin tämän lauman jäseneksi. Vaikea enää edes kuvitella, että olisi ollut jotain muuta elämää. Meistä on tullut Lucy-neidin kanssa hyvä tiimi. Lucy-neiti johtaa ja minä olen hänen oikea tassunsa. 

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Koiria meillä ja muualla

Jaahas. Taas sitä vain hyljättiin kylmästi mäyräkoirat ja lähdettiin muille maille. Ajasta on niin vaikea pitää lukua koiranaivoilla, mutta pitkältä se tuntui!

Mutta hauskaahan meillä kuitenkin oli. Ninni Nöpönenä ja Roosa-täti ovat melkein kuin omaa laumaa. Minulla oli ainakin mukavaa, kun juoksimme päivät pitkät ulkona pihalla Ninnin ja Roosan kanssa. Mullos oli varsinkin ehtymätön riemun lähde! Kun sää kävi viileämmäksi, minulle laitettiin päiväksi villapaita päälle. Kuumahan siinä kuitenkin tuli ja Ninni auttoi minua riisumaan sen talon nurkalle. Kun sitten oli sateisia päivä, me jäimme Lucy-neidin seuraksi sisälle. Tutustuttiin mm. rakennuspiirrustuksiin. Ihmissilmin sitä silppua on muka enää vaikea lukea. 

Paras asia oli ehkä se, kun eräs ihmissukulainen tuli yökylään ja minä pääsin vihdoin sänkyyn ihmiskylkeen kiinni!

Minä vähän mökötin aluksi, kun tämä sukulaistäti tuli päivällä yksin taloon. Luulin, että ensin Mestarit hylkäsivät meidät ja sitten vielä Roosan ja Ninninkin ihmiset.

Lenkkeillessä me neljä koiraa saatiin aina melkoinen hihnasoppa aikaiseksi, mutta lenkillä käytiin silti. Vain yhtenä iltana käännyttiin melko nopeasti takaisin, kun Roosa-täti haistoi luultavasti juuri pellon yli kulkeneen karhun. Kun Roosa-täti oli ensin luikahtanut säikähtäen emäntänsä taakse ja sitten lähtenyt hitaasti hiipimään eteenpäin ilmavainua nuuskien, tuli hänen emäntänsä siihen tulokseen, ettemme jatkakaan lenkkiä enää pidemmälle.

Lopulta sitten Mestarit kuitenkin tulivat meitä hakemaan! Jälleennäkemisen riemulla ei ollut rajoja! En päästänyt heitä koko iltana silmistäni, vaan seurasin perässä myös saunaan ja vessaan. 

Minä taas en päästänyt sänkyä silmistäni koko iltana. Kaivauduin peiton alle, enkä hievahtanut sieltä kuin pakolla iltapissalle.

-------------------------------

Sillä aikaa Espanjassa oli aikaa tehdä huomioita paikallisista koirista. Erikoisinta suomalaisin silmin oli se, että kaupungin keskustassakin koiria saatettiin pitää irti. Ravintoloiden terasseille tultiin koirien kanssa tai koira saattoi koluta ympäristöä itsekseen samalla, kun omistaja istui kahvilla. Yleensä koirat eivät olleet erityisen kiinnostuneita muista koirista tai ihmisistä ja tulivat luokse kutsusta tai ainakin omaa ihmistään päin. Puistossakin koirat kulkivat irti omistajansa mukana, eikä kukaan näyttänyt siitä pahastuvan.

Koirien kakat kerättiin tunnollisesti, mutta vähän säälitti koirien puolesta, kun kaikkialla oli vain kivettyjä katuja ja rakennuksia ja nurmea kovin vähän tassujen alle. Remmissä räyhääviä koiria en nähnyt ainuttakaan, vaan kaikki kulkivat rauhallisesti hihnassa kiskomatta ihmistensä rinnalla tai perässä. (Paitsi eräs vanhanoloinen mäyräkoiraherra, joka kulki määrätietoisesti edellä hihna kireänä.) Joillakin roduilla kuonokoppa saattoi olla pakollinen ulkoilutusväline, koska tietynnäköiset koirat liikkuivat aina kuonokoppa päällään hihnassa, vaikka olivat aivan yhtä rauhallisia ja kuuliaisia, kuin muutkin koirat.

Kaiken kaikkiaan koiria tuntui olevan aika paljon. Varsinkin erilaisia pikkuisia koiria ja niistä etenkin chihuahuoita. Matkalla näin kaksi lyhytkarvaista mäyräkoiraa ja yhden karkeakarvaisen kääpiömäyräkoiran. Yhtään "humppatukkaa" ei Aurinkorannoilla tullut vastaan. Samalla lennolla Suomeen saapui pari rescue-koiraa. On mahtanut niitäkin tänään Suomen syksy paleltaa...

Tämän espanjalaisen koiran nimi oli ilmeisesti Coco ja hän tutkaili irrallaan ympäristöä samalla, kun hänen emäntänsä istui ystävineen terassilla. Coco meni kuitenkin ärsyttämään erästä toista koiraa, jonka jälkeen se juoksi pitkin katua emäntäänsä karkuun. Coco oli ehkä muita näkemiämme koiria tottelemattomampi, mutta samalla myös hauskempi.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Onko koira kotona?

Koirat on ollu meijän elämässä vajaat kolme vuotta ja samassa ne on jo koko elämä. Ja kun sitten jostain pakottavasta syystä joutuu viemään ne hoitoon ja on yhden illan kotona ilman koiria, tuntuu niin kuin koko asunto ois tyhjentyny. Mitä sitä on ennen ees tehny iltasin? Kerranki ei tarvitse käydä lenkillä ja iltapissalla ja vois tehdä, mitä ikinä haluaa, mut ei yleensä ehdi, niin ei yhtäkkiä keksikään mitään tekemistä käsilleen, kun kukaan ei oo sylissä kerjäämässä rapsutuksia. Osaakohan sitä edes käydä nukkumaan, kun ei oo käyny illalla viimeeksi haukkaamassa happea raittiissa ulkoilmassa? Kukaan ei ryntää keittiöön, kun avaa juustokuvun. Edes ihmislauman toisen jäsenen kanssa ei keksi oikein juteltavaa, kun on jo maininnut kaksi kertaa, että on ikävä koiria ja tuntuu oudolta, kun ne eivät ole kotona, eikä siitä aiheesta oikein ole enempää keskusteltavaa. Voin kyl allekirjottaa sanonnan: "Koti ilman koiraa on vain asunto".

Toisaalta tietää, että samaan aikaan hoitopaikassa on varmaan suunnilleen tämmöstä:

JIIIIIHAAAA!!
JIPPIIIII!! Herkkuja!!
Minulle! Minulle! Minä voin kieriä!
Jee! Minäkin osaan kieriä!
Mitä sitten?! Teen mitä vain!
Ninni, mennäänkö ulos viidennen kerran tänä iltana? Minä voin nyt juosta hirvenluu suussani, niin yritä sinä nyt ottaa minut kiinni, jooko!
Minä voisin tulla nyt sohvalle. Odotas.. no.. noin. Minä tulen tähän sinun syliisi.. hetki.. käännyn vähän.. voitko siirtää tuota kättä.. ja... noh.. näin. Hyvä on, voit nyt alkaa rapsuttaa niskaani.


Onnea on niin tuttu hoitopaikka, että se on melkein kuin toinen koti.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Viikonloppukuulumisia

Viikonloppu vierähti taas Roosan ja Ninnin seurassa heidän luonaan, mutta suurimman osan ajasta olimme vain meidän Paremman Mestarimme kanssa. Meitä se nyt ei niin haitannut ja meidän mestarimme ovat melkein myös Roosan ja Ninnin mestareita, että ihan hyvin pärjättiin.

Minä sain taas viettää oikeaa ulkokoiran elämää. Olin lauantaina koko aamupäivän ulkona pihalla Roosan ja Ninnin kanssa. Me juoksimme, kaivoimme multaa, kuljetimme keppejä ja hirvenluita ja haukuimme antaumuksella piileskeleviä metsänpetoja.


Minä olin mieluummin sisällä. Ja jouduin nukkumaan olohuoneen nahkasohvalla kuin mikäkin... koira. Ninnin saapumisessa on ollut se huono puoli, että siinä talossa on nykyisin aidat kaikilla makuuhuoneiden ovilla. Ennen ovet saattoivat jäädä mäyräkoiranmentävästi raolleen ja pääsin oikeaan sänkyyn... Muistan eräänkin päivän, kun olin siellä hoidossa ja vietin kokonaisen ihanan päivän ison parisängyn keskellä peiton alle hautautuneena.

Minä olen päätellyt, että ilmeisesti mustat koirat kestävät ulkoilmaa paremmin kuin muun väriset koirat! 

Lenkkeily viidestään onnistui pääasiassa hyvin paitsi silloin, kun tien yli oli mennyt riistaeläimiä ja Parempi Mestari ei suostunut tulemaan suosiolla ojanpientareen yli.

Iltapäivällä kävimme Ninnin kanssa yhdessä koirakoulussa Paremman Mestarin mukana. Ninni tosin odotteli kentänlaidalla suurimman osan ajasta, mutta kyllä hänkin kävi vähän sipsuttelemassa näyttelyharjoituksissa. Ninni on seuraamisessa yliveto. Kuinka hän malttaa vain teputella ihmisen vieressä ja tapittaa ihmistä silmiin, vaikka koko jännittävä maailma on siinä ympärillä aivan viiksikarvan päässä! Lopuksi jälleen painittiin. Ensin painin vain Ninnin kanssa, mutta sitten vähän muidenkin. Jepu oli muun muassa taas paikalla. Meksikonkarvattomatkoirat olivat aika erikoisia. Yritin vielä uudestaan hurmata sen suloisen mäykkytytön, mutta hän on vieläkin äreä minulle. Ehkä hän ei ymmärrä vielä meidän suomalaisten mäyräkoirien kieltä, kun hän on tullut ulkomailta?

Sunnuntaina selvisi, missä Parempi Mestari oli lauantaina luurannut: jälkienteossa. Arvasinhan minä, kun hän tuli takaisin ja haisi taas naudanverelle. (Oletteko muuten koskaan miettineet, miten peuransorkasta on voinut valua metsään niin paljon naudanverta? En minäkään...)

Minä olin ensimmäinen. Taas. Parempaa Mestaria nauratti, kun aloin ulista jo autossa, kun hän vasta parkkeerasi metsätien varteen. Melko tarkan mäyräkoiranaskelmittarini mukaan jälki oli jopa 700 metriä pitkä tällä kertaa, ja jos nenäni ei aivan valehtele, niin jäljellä oli ikää sellaiset 23 tuntia. Parempi Mestari hykerteli, että nytpä joutuu Roni-poikakin totisiin hommiin ja hän odotti, että mönkisin jäljellä kuin mikäkin etana. Pyh! Kunhan sain vainun, niin pinkasin matkaan aivan entiseen malliin: täysillä. Luulen, että minussa on vain on-off-nappula eikä juurikaan säätövaraa. 



Metsässä oli ilmeisesti ollut vähän ruuhkaa näin hirvestysaikaan, joten Parempi Mestari ei ollut päässyt metsään, johon olisi alunperin halunnut mennä. Näin ollen minun jäljelleni ei jäänyt paljoa tilaa, mutta olihan tuo 500 metriäkin ihan mieltä virkistävä pyrähdys. Minunkin jäljelläni oli ikää yli 23 tuntia. Se ei ollut minulle mikään ongelma.


Sitten Parempi Mestari teki jotain odottamatonta. Hän teki pellolle verijälkiä ja veikin lapinkoirat niitä haistelemaan. Minä ulisin kuin mielipuoli tarhassa, mutta ei minua otettu enää jäljille. Ninni käytti koko nelikuisen koiran aivokapasiteettinsa ja pääsi kuin pääsikin jäljestämisen juonesta kiinni. Jos koskaan täytyy löytää haavoittuneita kinkkusiivuja, niin Ninni on oikea koira siihen tehtävään.


Roosa-täti näytti harhailevan enemmän summanmutikassa pitkin peltoa, mutta jonkinlaisen ilmavainun ohjaamana hänkin päätyi lopulta sorkalle. Ja hauskaa näytti olevan myös lapinkoirilla, että ehkä tämä verijälkeily ei olekaan vain meitä mäyräkoiria varten...


Sunnuntaina käytiin myös pitkällä lenkillä taas viidestään. Tällä kertaa peltoreittiä, että saatiin vähän jaloitella hihnoista vapainakin. Minäkin vähän innostuin juoksentelemaan Ninnin ja Mustan alamaisen kanssa. Matkalla tapasimme lampaita, pienen kissan ja Mädin ja Millin. 

Minun piti oikein käydä katsomassa näitä eläimiä lähempää.
Minä en oikein piitannut lampaista, mutta kissa oli hassu. Se asuu koiralauman kanssa, niin se ei yhtään arastellut meitä, vaan pyrähti meidän neljän koiran keskelle. Se sujahti jopa Ninnin vatsan ali. Kun sitten kiinnostuttiin siitä vähän lisää, niin se väistyi sivummalle ja nosti niskavillat pystyyn, mutta seurasi meidän mukanamme kuitenkin vielä vähän matkaa.

Osa 8 567,167 Emännän koiranpeppugalleriasta
Ja illallahan me tavattiin se pikkuinen tyttö!

Joo hän oli hauska! Hän jakoi herkkuja meille koirille. Kun vähäksi aikaa ummistettiin silmiä, niin hän sanoi, että kaikki, jotka ovat hereillä, saavat herkkuja. Kaikki olivat samassa hetkessä hereillä!

Alkuviikko on muuten sujunut ihan normaalisti. Kävin eilen koirakoulussani ja Mestarit ovat sitä mieltä, että olen riehakkaampi ja leikkisämpi sen jälkeen. Niin ja maanantaina tapasimme Brunon. Kerros Roni miten siinä kävi!

No kyllä hän sinustakin näytti ensin lampaalta ja vähän pelottavalta, eikö niin!

Ehkä vähän. En minäkään ollut ennen tavannut italianvesikoiraa. Mutta en minä sentään kuitenkaan haukkunut hänelle päin naamaa!

No et. mutta et sinä hänen kanssaan leikkinytkään, niin kuin minä sitten lopulta silti leikin. Sinä sen sijaan varastit hänen ruokansa!

Vähän vain maistoin sitä! Ja kun se siirrettiin penkille, niin hyppäsin perässä maistamaan lisää. 

Bruno oli valitettavasti vain ohikulkumatkalla, joten häntä emme ehkä tapaa uudestaan. Hauska veikko hän kuitenkin oli!

Saapas nähdä, mitä kivaa tämä viikko vielä tuokaan tullessaan.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Mäykkyjen samankaltaisuuksia

Täällä blogissa on paljon ollut esillä se, miten kaksi mäyräkoiraa voi olla täysin erilaisia, mutta jottei totuus unohtuisi, niin kyllähän mäyräkoirissa on aina paljon samanlaistakin.

Todiste 1: Tyhjä ruokasäkki. 
Ruoka on mäyräkoirille pyhä asia. Ruokaa ei haaskata. Mikään ruoka ei ole roskaa ja myös roska voi olla ruokaa. Tai uloste. Päivänä muutamana ruokasäkki tuli tyhjäksi ja pohjalle jäi muutama raksu. Tarkoitus oli kallistaa säkkiä sen verran, että mäykyt saavat raksut syötyä. Kävi kuitenkin niin, että Lucy ryömi säkkiin nuolemaan sitä, ja kun Roni lopulta sai säkin haltuunsa, se makasi ruuan tuoksuisessa pesässä yli puoli tuntia. 



Todiste 2: Mäyräkoirateline
Ihminen istuu sohvalla jalat suorina sitä varten, että mäyräkoira voisi lepuuttaa pitkää selkäänsä ja lyhyitä jalkojaan mäyräkoiratelineessä. Lucylle tämä on ollut tuttu ja tärkeä paikka jo vuosia, mutta Roni on harvemmin viihtynyt telineessä pitkiä aikoja. (Se harvoin myös on vapaana pitkiä aikoja, johtuen juuri siitä, että se on Lucylle niin tärkeä paikka.) Nykyisin kuitenkin myös Roni löytää tiensä toisinaan mäyräkoiratelineeseen köllimään.


Hyytävä kylmyys ja mennyt viikonloppu

Tänään oli taas minun koirakouluni vuoro. Musta alamainen käy koirakoulussa viikonloppuisin ja minä arkipäivisin. Edellisellä kerralla olin mallioppilas kirjaimellisesti eli näytin pennuille, miten omaa ihmistä täytyy seurata ja totella, tällä kertaa käyttäydyin muuten vain mallikkaasti. No ihan ohimennen vilautin purukalustoa yhdelle isolle, mielestäni liian innokkaalle, koirasusiurokselle, mutta se oli kyllä sen oma vika, kun yritti työntyä liian lähelle jättikuonoineen.

Ulkona oli jo tosi kylmä ja paleli, vaikka kuinka olen yrittänyt kasvattaa uutta, paksua talviturkkia. Juuston voimalla tarkenin istua ja seurata arkitottistreenien ajan, mutta sitten Emäntä yritti viedä minut vielä kävelylle. Kun tajusin, ettei suunta ollutkaan suoraan kotiin, tein täydellisen stopin. Emäntä sitten kysyi, ettenkö haluakaan kävelylle ja löysäsi hihnaa, jolloin käännyin tiukan u-käännöksen ja suuntasin kotia kohti. Emäntä nauroi melkoisesti, mutta antoi periksi tällä kertaa. Suojateiden kohdalla muistin tehdä pysähdykset ilman käskyä, koska juuston maku oli vielä tuoreena suussani, mutta muuten painelin itselleni epätyypillisesti häntä pystyssä ja hihna tiukkana etummaisena. Kotona ryömin sohvalle viltin sisään torkkumaan. Vaikuttaa siltä, että mäyräkoirien talviuniaika on lähestymässä.

Minä kävin siis koirakoulussa siellä kauempana, johon mennään autolla. Jännä juttu, että juuri minä, joka tunnen oloni epämukavaksi autossa ja vähän vieraiden koirienkin keskellä, joudun käymään siinä koirakoulussa jonne mennään autolla, joka kestää kauemmin ja jossa on enemmän muita koiria. Ihan hyvin se kuitenkin meni. Luokse tulossa minä olen vahvoilla. Seuraaminenkin on ihan ok. Toisten koirien ohituksessa minua aika paljon enemmän houkuttaisi tervehtiä niitä muita, kuin seurata herkkupaloja. Välillä Emäntä kokeilikin saada minua kulkemaan puukepin perässä ja hetken aikaa se olikin aika kova juttu, mutta sitten menetin kiinnostukseni siihenkin. 


Lopuksi sai leikkiä toisten koirien kanssa. Oli siellä mäyräkoiriakin, mutta minusta on kiva ottaa haasteita vastaan. Yritin mm. juosta kiinni tuon saluki-neidin... Nuoret gordoninsetterityttöset olivat hyvänvärisiä ;) Rakastuin vähän yhteen mäykkytyttöönkin, mutta hän lähinnä murisi minun hurmausyrityksilleni.
Lauantaina kävimme pitkästä aikaa kiertämässä 10 kilometrin polun, jossa välillä käymme lenkkeilemässä. Emännällä on varmaan aina sellainen harhakuvitelma, että me kolme olemme ainoat elävät olennot metsässä kävellessämme. Olisimme Mustan alamaisen kanssa mielellämme näyttäneet, mitä kaikkia muita eläimiä polulla ja sen vierellä oli kulkenut, mutta Emäntä ei päästänyt meitä metsälle. Poimittiin sitten sentään vähän puolukoita. Heti kun Emäntä kumartui jollekin mättäälle, me rynnättiin paikalle ahmimaan.

Emäntä yritti ottaa sellaisen kuvan, jossa me kipitellään muina koirina edellä, mutta kun meillä on sellainen tapa, että heti jos Emäntä pysähtyy, niin me vilkaistaan, että miksi se pysähtyy...

Paras lenkki on sellainen, että sen jälkeen haluaa vain köllötellä omassa punkassa nauttien olostaan.
Toiminnantäyteiseen lauantaihin liittyi sellainen jippo, että sunnuntaina oltiinkin sitten vain autossa ja kylässä koko päivä. Koska Emäntä oli huomannut, että vanhat ihmiset pitävät väsyneistä koirista, niin hän toivoi, että olisimme tälläkin kertaa rauhallisia, kun edellinen päivä on ollut vauhdikas. Kaikkien iloksi näin tapahtui tälläkin kertaa. Vähän kiskottiin puruluuta Lucy-neidin kanssa vanhusten riemuksi, mutta sen verran nätisti oltiin kuitenkin, että meidät toivotettiin tervetulleiksi taas seuravallakin kerralla.

Me ollaan muuten nykyisin liivijengiläisiä! Meillä mäykyillä ja Emännällä on lenkkeillessä yhteen sointuvat liivit. Tosi siistit! Meidät ainakin erottaa liikenteessä.