Sivut

torstai 27. joulukuuta 2018

Joulumuisteloita hankien keskeltä


Meilläkin oli joulu! Ja oikein hyvä joulu on ollutkin. Olemme Ninnin ja Moonan luona ja palvelu on pelannut. Sisään ja ulos saa kulkea takaovesta mielensä mukaan, kun joku hovimestareista on aina valmiina avaamaan oven ja herkkujakin on tarjoiltu sopivasti, kun etsiytyy vain ruokapöydän läheisyyteen lukuisina ruoka-aikoina.


Henkilökohtaisesti olen viihtynyt hyvin sohvan ja ruokapöydän läheisyydessä, mutta Musta alamainen liehuu aika ajoin pitkin pihojakin. Hän ja Moona ovat erottamattomat. Tai no lähes erottamattomat. Toisinaan ihmiset kyllästyvät heidän loputtomaan nahisteluunsa ja pistävät Moonan ulos jäähylle.


Moona on nyt 7 kk vanha ja kyltymätön leikkimään. Minusta hänen paras ominaisuutensa on täydellinen alistuminen minun tahtooni ja syvä nöyryys edessäni. Hän väistää ja varoo minua kaikissa käänteissään ja pieninkin urahdukseni saa hänet (ja Ninnin) nöyrästi seljälleen jalkojeni juureen. (On huvittavan näköistä, kun kaksi puolet korkeampaa lapinkoiraa yrittää langeta maan matosiksi matalan mäyräkoiran juureen lipumaan tämän suupieliä. Emännän huom.)
    Moonan erikoisuus on ulkona nukkuminen. Pakkasten alettua hän on joka yö pyrkinyt yksin ulos nukkumaan jossain vaiheessa yötä. Muutenkin hän viihtyy parhaiten ulkona. Hän saattaa pyrkiä ulos vain heittäytyäkseen terassille pitkälleen. Toisaalta hän on myös hyvin ihmisläheisyyden kaipuinen ja viihtyy pitkiä aikoja kainalossa rapsutettavana.


Yksi lempipaikoistani täällä on takan edusta! Kun uuniin laitetaan tulet, olen kärppänä paikalla köllöttelemässä takkatulen loimussa.
    Tietenkin olen käynyt myös joulusaunassa. Eräänä iltana muut puhalsivat ovesta ulos, kun Emäntä meni saunasta jäähylle, mutta minä jäin sisään odottamaan ja kiirehdin sen sijaan hänen kanssaan löylyihin, kun olin vahingossa jäänyt paitsi ensimmäisistä löylyistä.

Enkä kyttää... Odotan tässä vain eturivissä lahjojen jakoa...

Lahjojakin saatiin. Koska kuusi on tänä vuonna ulkoterassilla kylmässä jouluhuoneessa, koottiin lahjat pianon juurelle. Pukki oli tosi reilu ja toi meille kaikille koirille kappaleen poroa. Liekö Petteri Punakuonolle tullut jo ikä täyteen...?


Vertailun vuoksi vaihdoimme kaikki luita keskenämme ja maistelimme toinen toistemme lahjoja. Saman oloisia olivat kaikki luut.


Tämä oli Moonan ensimmäinen joulu ja hän ei aivan vielä hallinnut lahjan avaamista. Lahjojen jaon jälkeen hän tosin otti erään paperimytyn ja harjoitteli sillä repimistä, että ensi kerralla hän on varmasti jo yhtä taitava kuin me muut.


Lunta täällä on ollut aika yllin kyllin. Tapaninpäivänä käytiin yhdessä lenkillä ja Emäntä oli varuilta ottanut pulkan mukaan. Menomatkalla Moona sai harjoitella sillä vetokoirana olemista ja loppumatkasta hän (Emäntä, ei Moona) veti sillä meitä mäykkyjä. Niistä paakuista sulamiseen tarvittiin kunnon löylyt!





 Minä en oikein viihtynyt pulkassa, joten Ninnin ja Moonan isäntä kantoi lopulta minut takaisin tien laitaan, mutta Roni istui kiltisti pulkassa, kun ei muuten enää päässyt eteenpäin.


Moonan lisäksi Ronia ovat pitäneet ulkona tarhassa lojuvat hirvenluut. Joulukuun alussa täällä käydessämme minäkin olin kiinnostunut luiden kaluamisesta, mutta nyt loppuun kalutut luut eivät ole minua enää kiinnostaneet. Varsinkin kun uudet luut ovat sisällä.


 Lopuksi vielä videotaideteos tummasta muotoaan muuttavasta massasta, joka sisältää kaksi lapinkoiraa ja yhden mäyräkoiran:


Mukavia vuoden viimeisiä päiviä kaikille lukijoillemme ja hyvää uutta vuotta!


sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Haaveista totta osa 2: RTK3 Ronille


 

Kävin eilen Emännän kanssa vuoden viimeisissä rally-tokokisoissa. Joulurallyissa, kuten ne leikkisästi oli nimetty. Tilannehan oli se, että minulta yhä itsepintaisesti vuoden jälkeenkin puuttui vielä se loppusilaus eli kolmas hyväksytty tulos VOI-luokassa. Vuodenvaihteessa astuvat voimaan uudet sääntöuudistukset ja uudet kylttitehtävät eli tämä oli viimeinen tilaisuus saavuttaa koulutustunnus näillä säännöillä. Ainekset totaaliseen paniikkiin ja hysteriaan olivat siis kasassa.


Kaikista lukuisista virheistä viisastuneena Emäntä kuitenkin päätti pitää päänsä kylmänä. (Pakkaskeli varmaan helpotti siinä.) Hänen ei kannattanut stressata, koska minä hoidan sen joka tapauksessa ja siitä ei kokemuksesta seuraa mitään hyvää, jos me molemmat jännitämme radalla! Emäntä oli siis päättänyt pitää vain hauskaa radalla ja nauttia siitä, että tämä on viimeinen kisa, jossa käytösruutu on enää mukana. Tämän jälkeen ei koskaan enää tarvitse pitää mäyräkoiraa tahdonvoimalla paikallaan tietyssä asennossa minuuttitolkulla tai pelätä, että oma koira karkaa radalla tervehtimään toista, käytösruudussa olevaa koiraa.

Olin aika pätevä, eikö vaan?

Pää kylmänä ollessa hyviä asioita alkoi tapahtua! Käytösruutu oli hankalin koskaan näkemistämme. Sen paikka oli todella lähellä lähtöä ja rataa ylipäänsä. Puolen vaihto jalkojen välistä tapahtui jopa niin, että koira ohjattiin suoraan jalkojen välistä kohti käytösruudun koiraa. Alku oli todella tahmea. Käytösruudussa kökötti nimittäin pieni valkoinen koira ja minä RAKASTAN pieniä valkoisia koiria. Olisin niin mielelläni käynyt kurkkaamassa, onko se Himmu tai Doris, mutta Emäntä ei laskenut. Sitkeästi hän vain hermostumatta vaati minua suorittamaan tehtäviä ja ihme kyllä hänen rauhallinen olemuksensa tarttui minuun niin, että pystyin suorittamaan koko radan, vaikka Himmu/Doris-klooni istui aivan lähellä.
    Lopuksi tapahtui vielä ikävähkö työtapaturma, kun yleisöä kohti kävellessämme unohduin katsomaan ihmisiä ja viimeinen tehtävä meni ihan pipariksi. Emäntä oli jo varma, ettei mitään tulosta tulisi ja saisimme jatkaa yrittämistä uusin opein ensi vuonna.




 Ilo ja riemu (ja ehkä pieni liikutuskin) tuli siitä yllätyksestä, kun tulostaululle ilmestyi nimeni perään pisteet 79(/100) ja maaginen lyhenne RTK3! Kolmen vuoden treenaaminen ja 17 kisastarttia oli saanut täyttymyksensä.


Pisteeni riittivät luokkasijoitukseen 3. ja hännän heilutukseni tuomaripalkintoon. Treeni- ja kisakaverini Väinö oli ykkönen ja hänkin sai RTK3:n. (Se pieni ero meihin mäykkyihin, että vahvan tokotaustan omaava kultainennoutaja oli aloittanut lajiin tutustumisen tämän vuoden tammi-helmikuussa ja kisasi ensimmäisen kerran huhtikuussa. Tämä oli hänen 9. kisansa eli puhdas suora!) 

Hyvin me äijät vedettiin taas! 

Sain kivoja palkintojakin mm. frisbee, jossa oli led-valo. Paino sanalla OLI, koska minusta se oli aivan turha vilkutin, joka heikensi frisbeen lento-ominaisuuksia. Katselin sitä diskoa tänään koirapuistossa n. 10 heittoa ja nyppäisin sen sitten irti.

 Luonnollisesti tapahtuma vaati jälleen myös kakkua!


Nyt sen ehkä uskaltaa jo ääneenkin tunnustaa, että nämä koulutustunnukset olivat meillä tämän vuoden tavoite ja ne saavutettiin! Ensi vuosi aloitetaan mestariluokan tehtäviä treenaamalla ja niihin uusiin alempien luokkien tehtäviin tutustumalla. Jos ollaan jossain vaiheessa ensi vuotta kisakunnossa, niin sitten kisataan, mutta mitään kiirettä ja stressiä ei siitä enää oteta. Mestariluokka on ylin luokka ja siellä pysymme lopun ikäämme. (Jos ei jotain uudistusta tule.) Olemme jo nyt saavuttaneet enemmän kuin mitä Emäntä 3 vuotta sitten villeimmissäkään haaveissaan pystyi kuvittelemaan, kun lähti rally-tokoa lemmikkikoiriensa aktivoimiseksi kokeilemaan. Kisatahan meidän ei ollut koskaan tarkoitus!