Sivut

tiistai 27. helmikuuta 2018

Hups, jotain meni vikaan!



Tapahtui odottamaton virhe ja mäyräkoiranne jalat lakkasivat toimimasta.
Tarkista tassujen yhteensopivuus käytettävissä olevan rajapinnan lämpötilan kanssa.
Kantakaa mäyräkoiranne pikimmiten lämpimään tilaan ja yrittäkää ulkoilua myöhemmin uudestaan.
Jos ongelma jatkuu, ottakaa yhteys säiden haltijaan.


sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Rally-tottelemattomuuskisat

Sano vaan, jos et jaksa syödä kaikkea riisiä ja kanaa, niin minä voin auttaa, Lucy-neiti!
 Lucy-neidin vatsavaivat helpottivat parahiksi ennen lauantaita, koska silloin oli kauan odotettu päivä, ahkeran harjoittelumme kruunu: rally-tokon tuplakisat. Tosin tätä seikkaa ME emme toki tienneet, mutta Emäntä oli näin suunnitellut. Lucy-neiti söi vielä monta päivää oireiden jälkeen kevyemmin keitettyä riisiä ja kanaa ja se vähän söi miestä, että minulla oli kuitenkin samoja nappuloita kupissani. Näin ollen nähtiin sekin ihme, että minä yritin ängetä Lucy-neidin kupille. Vain yhden kerran sain vastaukseksi pienen murahduksen.


Matkasimme pelipaikoille jo perjantai-iltana, että olisimme sitten lauantaiaamuna parhaassa iskussa. Majoituimme ensimmäistä kertaa elämässämme muualle kuin jonkun kotiin eli olimme hostellissa. Ninni ja hänen emäntänsä olivat mukana.


Huone oli oikein tilava ja viihtyisä.


Tienvarsilla oli mielenkiintoisia tuoksuja.


Mutta miksi meitä ei päästetty yhteistilaan ja keittiöön! Ihana tuoksu leijaili käytävää pitkin ja salista kuului iloisten ihmisten ääniä ja ennenkuulumattomia kieliä, mutta meidät jätettiin keskenämme huoneeseen murjottamaan, kun emännät solahtivat joukkoon iloiseen. Kyllä vähän korpesi.


Eikö mitenkään voitaisi mennä viettämään iltaa tuonne muiden kanssa? Kuka muka ei ilahtuisi iloisesta koirakööristä?! Mehän ollaan kaikki kaverikoiriakin!
Lauantaina sitten selvisi meillekin, miksi tänne oli tultu. Ulkona oli kova pakkanen, mikä aiheutti hieman ongelmia, kun minulla jäätyivät tassut alle minuutissa, mutta Ninni ei ehtinyt niin nopeasti tehdä vessa-asiointiaan. Kolmella koiralla ja kahdella ihmisellä on myös yllättävän paljon roudattavaa tavaraa yhtä kisapäivää varten, joten alku oli pienoinen hässäkkä, varsinkin kun Emäntä vielä jännitti kovasti. 

Pahaksi onneksi meidän vieressämme oli häkissä koiria, jotka ärisivät pahaäänisesti kaikille ohikulkijoille. Vaihdoimme pian paikkaa, kun Ninni säikähti rähiseviä koiria eikä meinannut enää uskaltaa kulkea niiden ohi. Hän sattui olemaan vielä luokkansa ensimmäinen, joten hänen täytyi aika nopeasti koota itsensä paniikista ratakuntoon. 

Ninni vastasi lopulta meidän ryhmämme päivän parhaasta tuloksesta, vaikka muutama miinuspiste hänellekin kertyi. Kaksi mm. siitä, että nämä rähisijä koirat ärhensivät kesken kaiken jollekulle toiselle pahaa-aavistamattomalle uhrille ja Ninnin keskittyminen herpaantui. Hänestä on tullut ymmärrettävästi hieman huolestunut vihamielisistä koirista, kun häntä on kerran riepoteltu pahanpäiväisesti takapäästä. Hän sai kuitenkin 95 pistettä ja ansaitsi koulutustunnuksen RTK1!
Hänen saldonsa on 98p, 95p ja 95p ja koulutustunnus siis suoraan kolmella kisalla. (Toisin kuin ERÄILLÄ mäykyillä... Emännän huom.)

Pätevä Ninni
Tämän jälkeen alkoi kärsimysnäytelmä. Käsikirjoitukset olivat laatineet tuomarit Pia Heikkinen ja Taru Leskinen ja toteutuksesta vastasimme me: anti-pätevät mäyräkoirat Lucy ja Roni. Näytelmän nimi voisi olla vaikka Kehänauhan kirous.


Kertasimme askelkuvioita odottelualueella ennen kehään menoa ja kaikki tuntui olevan kunnossa. Kumpikin seurasi iloisesti ja suoritti tehtäviä vaadittavalla tarkkuudella. Peräpään käyttö oli ihanteellista ja maahan menot nopeita (no paitsi Ronilla, mutta se on työn alla...) Metri kehänauhasta fiilis oli vielä hyvä, mutta kun astuimme sen noitapiirin sisään, jossa käsi ei enää käy taskussa eikä ruoka vaihda omistajaa, putosi kiinnostus nollille. Kummallakin koiralla. Kummassakin kisassa.

Emäntä: Tule Lucy, seuraa.
Lucy: Ai nytkö mennään. Odotapas, tässä tuoksuu jollekin.
Emäntä: Tule nyt! Istu. Maahan. Maahan asti.
Lucy: Minähän olen maassa!
Emäntä: Kyynärät alas myös. Noin. Istu, mennään.
Lucy: Hei odota! Kuka tuo on!
Emäntä: Se on tuomari. Älä välitä hänestä, mennään nyt vain. Tule MENNÄÄN!
Lucy: Tässä haisee jollekin jännälle. Ja tuolla, odotas minä käväisen tuolla äkkiä...
Emäntä: LUCY TÄNNE!!

ja niin edelleen
ja niin edelleen...

Ensimmäisestä kisasta rämmittiin (Emännän sanoja, ei minun...) miten kuten hyväksytty tulos minulle (73p) eli pääsin avoimessa luokassa askeleen eteenpäin, mutta toisella radalla tultiin sitten kaksi askelta taaksepäin. (Onneksi se ei ole oikeasti mahdollista. Kai.)

No on se tarkkaa, ettei saa ensin tutustua rataan omia aikojaan ja vasta sitten tehdä yhteisiä tehtäviä.


 Vähän sama stoori jatkui sitten voittajaluokassa, mutta hieman kovemmilla äänitehosteilla. Selvitettiin esimerkiksi se, millä tavalla saa -3p kov eli kova komentaminen. Pujottelussa otin ihan pienen pienen nykäisyn käytösruudun koiran suuntaan, niin Emäntä rääkäisi minkä palkeista lähti. Palasin ruotuun ja Emäntä pelkäsi, että minut hylättäisiin ja hyllytettäisiin kisoista ikuisiksi ajoiksi. Näin ei onneksi käynyt ja ikuiseen karkotukseen nähden kolme miinuspistettä oli siis hyvin lievä rangaistus, mutta siellä kontrollivirheiden, puuttuvan yhteistyön ja ohjaajavirheiden pitkässä listassa ne eivät olleet juuri lohduksi. Toisella radalla Emäntä muisti, että koiraa saa kutsua viheltämällä ja se toimikin muutaman kerran, mutta hedelmää ei tuottanut toinenkaan rata.

Jos nyt jotain voi sanoa Emännän kouluttajataitojen puolustukseksi, niin uusissa voi-luokan tehtävissä ei tullut pahimpia virheitä. Vaihdoin puolta jalkojen välistä ja vieressä pyörähtämällä ihan oikein, pysähdyin seisomaan ja jatkoin taas seuraamista. Tein tehtäviä jopa oikealla puolella ja tehtävä, jossa otetaan askel suoraan oikealle ja josta Emäntä arveli, etten osaa sitä vielä kunnolla, meni täysin ilman virhepisteitä. Sen sijaan eräs alokasluokan helpoimmista kylteistä, 270 astetta käännös oikeaan, onnistuttiin töhimään miinus kympiksi. Samoin alokasluokasta käännös 360 astetta oikeaan -10, vaikka tehtävä lopulta tuli suoritetuksi, mutta uusittiin kyltti kahdesti (-6p), haahuilin omiani eli kontrollivirhe (-3p) ja vielä lopuksi puuttuva yhteistyö (-1p). Kuten sanottu. Lista on loputon. 

Käytösruutu sujui odotusten vastaisesti hyvin kummallakin kerralla eli jossain oli sentään kehityttykin. Kun Emäntä lopuksi hihkaisi: "Hyvä poika!" ja tiesin suorituksen päättyneen, vapauduin lumouksesta ja seurasin mallikkaasti tiiviissä kontaktissa pois kehästä...

Tästä siis vain leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Jottei lukijalle jäisi liian paha mieli näin ikävästi sujuneesta kisapäivästä, niin tässä lopuksi iloinen koiravideo leikkivästä suomenlapinkoirasta ja mäyräkoirasta!



torstai 15. helmikuuta 2018

Kipeä vatsa

Olipa kerran utelias tyttömäyräkoira, joka pisteli suihinsa sopimattomia asioita lenkkipolun varrelta. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hän pyrki kolmesti ulos tarpeilleen. Sunnuntaina hän vaati ulos pääsyä edelleen muutaman tunnin välein. Hän myös oksensi kaiken aamuruokansa tantereelle.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä hän pyrki jälleen useamman kerran ulos ja ripuloi verta. Maanantaina hän suostui vihdoin syömään keitettyä riisiä ja oli jo hieman pirteämpi. Iltaan mennessä hän alkoi oksentaa uudestaan ja yöllä hän ripuloi taas verta ja pyrki ulos 8 kertaa.

Tiistaina hän kävi eläinlääkärissä tutkituttamassa vatsansa vierasesineiden varalta ja saamassa oksennuksenestolääkkeen ja nesteytystä. Illasta hän taas ripuloi, nyt myös sisälle, mutta ei enää oksentanut.

Keskiviikkona hän pyrki jatkuvasti ulos ja yritti löytää hangen alta heinänkorsia syötäväksi. Hänen ei annettu syödä heinää. Sen sijaan hänelle tarjoiltiin riisiä ja kanaa. Hän söi muutaman kanapalan. Vettä hän ei suostunut juomaan, mutta sai sitä joitakin millejä ruiskulla annosteltuna suoraan suuhun. Hän meinasi kakata olohuoneen vaalealle matolle, mutta hänet ehdittiin taklata sivuun ennen kuin pisara kosketti maton pintaa.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä hän pyrki vain kerran ulos ja kello kahdesta eteenpäin hän nukkui rauhallisesti peiton alla, kuten kunnon mäyräkoiran kuuluukin.

Torstaina hän noukki aamuruuaksi tarjotusta riisistä ja kanasta kanapalat keitetyn riisin joukosta ja yritti siirtyä toisen mäyräkoiran kupille varastamaan ruokanappuloita. Iltapäivästä riisikin kelpasi jo. Hän ei enää pyrkinyt ulos kertaakaan. Hän päin vastoin ei olisi halunnut poistua sängystä lainkaan.

Tarinan opetus lienee päivän selvä meille muille, mutta kuinka uteliaan tyttö- (ja poika-)mäyräkoiran saisi muistamaan sen?


tiistai 6. helmikuuta 2018

Pelottava reittivalinta

Pelottava, arvaamaton tie aukeaa edessäni.

Tule nyt Lucy! Me on kuljettu tätä tietä yhdessä pian 5 vuotta. Mikä tässä reitissä on aina vikana?

Hyytävä arktinen kylmyys saa kehoni kangistumaan, enkä tunne enää tassujani.

Sinulla on takki päälläsi ja minä juuri putsasin lumipaakut tassuistasi. Et vastustelisi niin paljoa, niin lunta ei paakkuuntuisi jokaiseen varpaanväliin.

Yön pimeys kietoutuu ympärilleni synkkänä kuin vasta kaivettu hauta.

Täällä on katuvalot päällä koko matkan. Sinä näet ihan hyvin.

Tie hukkuu valkoiseen pyryyn ja tasainen valkea vaippa peittää maamerkit.

Muutama sentti irtolunta jokin aika sitten auratulla pyörätiellä. Talvella nyt vähän sataa luntakin välillä. Kävele nyt.

Kuulitteko?! Nälkäiset yön pedot ulvovat vertahyytävästi jossain aivan lähellä!

Samat kylärakit räksyttävät tarhoissaan joka ilta. Eivät ne pääse tänne. Mennään.


Niinpä hitaasti. Hyvin hyvin hitaasti etenee noin kahdessadasviideskymmenes lenkki tätä samaa, aina yhtä pelottavaa, tietä pitkin.