sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Treeniä paisteessa, kävelyä tihkussa

Vaihteeksi vietettiinkin kokonainen viikonloppu kotosalla. Kaiken reissaamisen ja kisaamisen jälkeen tämä oli ihan hauskaa vaihtelua.
    Perjantaina käytiin Emännän kanssa pururadalla kävelyllä ja mentiinkin ihan kelpo huikonen. Ainakin 5 km iloista mäykkyhyppelehtimistä. Yhdessä kohdin mentiin vähän edestakaisinkin, kun Emäntä näki kauempaa, että iso musta koira lähestyi meitä perheensä kanssa ja hän ei halunnut jäädä arvailemaan, onko kyseessä kiltti vai tuhma iso musta koira. Tehtiin U-käännös ja kierrettiinkin lenkki toisin päin.
    Lauantain lenkille minua ei otettu mukaan, kun minä olen kuulemma roturasisti. Roni pääsi jo toisen kerran kävelylle uuden ystävänsä Rikin kanssa. Riki on jo veteraani-iässä oleva koirasusi, joka kai hieman vierastaa pieniä koiria. Emäntä arveli, että syntyisi turhaa draamaa, jos minä ja Riki kohdattaisiin. Ei voisi olla varma, kumpi yrittäisi syödä kumman. Roni on kuulemma muka letkeämpää seuraa ilman minua ja heillä on mennyt aiemminkin lenkki hienosti Rikin kanssa. Pyh. Pitäköön uuden bestiksensä!


Pitkän lenkin jälkeen Emäntää meinasi vähän kehtuuttaa lähteä enää treenaamaan, mutta olihan se yksi ratatreeni tehtävä, kun oli niin upea ilma ja seuraava kisaviikonloppu lähestyy.
    Perjantai-iltana tehtiin "tekniikkatreeniä". (Emännän jostain matkima urheilutermi. En tiedä, onko sillä mitään tekemistä sen kanssa, mitä me tehtiin.) Koska ulkona oli jo pimeää, käytettiin treenipaikkana kellarikäytävää. Se on tilavampi paikka kuin meidän eteinen. Käytiin läpi kaikki erilaiset liiketyypit naksuttimen kanssa. Vasemmalta ja oikealta eteen. Edestä vasemman tai oikean kautta vasemmalle tai oikealle. Istuu, seisoo, makaa oikealla ja vasemmalla. 11 erilaista tapaa tehdä täyskäännös... Puolisen tuntia siinä meni ja pussillinen kalkkunakuutioita, mutta kyllä me kaikki temput osattiin.


Lauantain treenien teemana oli opettaa palkattomuutta eli tehdä rataa ilman välipalkkausta. Se ei ollut ihan niin mieluisaa kuin perjantai-illan naksutin-kalkkuna-orgiat. Emäntä teki kentälle kokonaisen VOI-luokan radan ja sitten edettiin sitä niin, että ensimmäisellä kierroksella palkka tuli viidennellä kyltillä, toisella kierroksella kymmenennellä, sitten 15:nnellä ja lopuksi koko radan jälkeen. Tehtiin siis niin, että radan tekeminen myös loppui palkkaan.
    Ensimmäisellä kerralla en olisi suostunut lopettamaan vielä viidenteen kylttiin, kun selvästi näin, että koko loppurata odotti edessämme. Seuraavalla kierroksella innostuin viidennellä kyltillä ja tein hetken innokkaasti, mutta turhauduin ja heti perään ilahduin, kun palkka tuli kymmenennellä.
    Kolmannella kierroksella muistin jo alkupään kyltit ja yritin oikoa niitä. Esim. kyltillä "Istu, käännös vasempaan 90 astetta, istu" käännyin suoraan kyltiltä istumaan sen 90 astetta vinoon, kun tiesin, että niin se tulisi menemään. Sen jälkeen laahustin miten kuten, mutta olin hyvin innostunut kymmenennellä kylttillä, koska siellähän palkan pitäisi taas tulla. Mökötin, kun ei tullut.
    Emäntä tuskaili, kun ei tiedä, kuinka meitä pitäisi kouluttaa. Tai minua. Roni teki kai ihan innokkaasti rataa joka kierroksella, että hänelle treeni saattoi jopa toimia. Jonkun ammattilaiskouluttajan oppiin Emäntä kai taas haikailisi, että joku häntä viisaampi voisi keksiä, kuinka minua koulutettaisiin. Olisi kieltämättä hauska ottaa mittaa jonkun koirakuiskaajan älynystyröistä! Epäilen, että minä voittaisin.


Tänään oli huomattavasti märempi päivä ja aamulenkin jälkeen minä sain Emännältä hieronnan ja loppupäivän vapaata. Emäntä on nyt yrittänyt kerran pari kuukaudessa hieroa ja venytellä minua. Sen lisäksi tiukattiin valjaita lisää ja on nyt onnistuttu lenkkeilemään välillä ne päällä. En ihan kauheasti nauti hieromisesta ja yritän joka välissä möngertää karkuun, mutta onhan olo sen jälkeen hieman liikkuvaisempi.
    Minun viettäessäni laatuaikaa sisällä lämpimässä ja kuivassa Mestarin kanssa, Roni tallusteli kahden tunnin suolenkin tihkusateessa Emännän kanssa. En nyt ihan osaa sanoa, kumpi meistä veti pidemmän korren tämänpäiväisessä puuhailussa, mutta ihan tyytyväiseltä Ronikin vaikutti kuivatessaan lenkin jälkeen turkkiaan olohuoneen vaaleaan mattoon.


tiistai 25. syyskuuta 2018

Raakaa ruokintaa

Raakaruokinnasta ja sen eduista puhutaan paljon ja kasvattajanikin on useammassa yhteydessä vinkannut, että olisi hyvä, jos minullekin (tai meille) syötettäisiin jotain lihaa raakanakin. Raakaruokinnanhan pitäisi parantaa kaikki ongelmat ruuansulatuksesta ja iho-oireista lähtien. Turkki hulmuaisi vieläkin kiiltävämpänä ja jalka nousisi entistä reippaammin. Erilaisia kokeiluita meillä on ollutkin ja sanomattakin on selvää, että koe-eläin L on ollut innoissaan kaikenlaisista yhden tai useamman proteiinin sisältävistä tuotteista. Omalla kohdallani odottelen vielä sitä oikeaa ruokintatapaa.

Koiranruokateollisuus on suurta bisnestä ja kaikkia makuja ja koostumuksia on saatavilla. Parhaiden, tuoreimpien ja lähellä tuotettujen ruoka-ainesten sijaan minä kuitenkin toivoisin, että koiranruokatehtaat tarttuisivat uuteen koiranruokabuumiin, joka varmasti olisi monien koirien mieleen: koirien kompostiruokinta! Tuoreuden sijaan arvostan märäntynyttä, parasta on pikkuisen maatunut ja mikä olisikaan parempaa suoliston entsyymitasapainolle, kuin että ruuan hajoaminen olisi alkanut jo ruuansulatuselimistön ulkopuolella! Puhumattakaan siitä, että ruoka olisi jo kertaalleen suolistossa sulanutta ja uusiokäytettyä.

En ole koskaan kieltäytynyt hiekasta löytyneestä kissankakkapökäleestä tai nurmikolta itse etsityistä jäniksenpapanoista. En sylje pensaan alta löytyneen linnuilta pudonneen puoliksi mädäntyneen sämpyläpalan päälle, enkä koskaan jätä hyödyntämättä kompostista kaivettujen kalanperkeiden kallisarvoisia kaloreita.

Sen sijaan olen kieltäytynyt (lukuisia kertoja) 100 % luonnollisesta, korkealaatuisesta, yhden proteiinilähteen sisältävästä, viljattomasta, riisittömästä, vehnättömästä, säilöntäaineettomasta laadukkaasta koiran kuivaruuasta (5,66 e/kg); raa'asta, jauhetusta poronlihasta (5,38 e/kg), raa'asta jauhetusta kalkkunanlihasta (5,58 e/kg) ja raa'asta, kokonaisena jauhetusta kirjolohesta (3,18 e/kg); keitetystä riisistä lihaisan kastikkeen ja lihapateen kera sekä useimmista puruherkuista ja -luista (mm. hirvi, hanhi, hevonen, joitakin mainitakseni).

Viimeeksi viime viikolla oli tapaus, joka sai Emännän epäilemään ruokintakokeiluidensa järkevyyttä ja omaa mielenterveyttään. Hän oli laittanut meille aamuruuaksi kuppeihin pakasteesta sulatettua jauhettua kirjolohta. Koe-eläin L hotkaisi omansa, mutta minulle ei maistunut. Emäntä sai itsensä kiinni polviltaan lattialta tarjoilemasta lusikalla kirjolohta mäyräkoiralleen. En syönyt. Sen sijaan, kun menimme ulos, nappasin ensimmäisenä naapuritalon vierestä hietikosta edellisöisen (tai sitä edellis- tai sitä edellisöisen...) kissantortun, juoksin karkuun ja hotkin sen juostessani. Hyvin maistui!

Vai mitä mieltä sinä olet koirien ruokinnasta, Lucy-neiti? Onko sinulla jäänyt joskus ruoka kuppiin?

Niin onhan ideassasi perää. Kyllä minäkin nautin kaikenlaisista luonnonantimista. Ja yleensä sekin, mitä koirakaan ei enää syö, on kuitenkin vielä hierottavissa turkkiin, mutta en kyllä muista kuin yhden kerran, kun minulta on jäänyt ruoka syömättä. Minulla oli silloin juuri todettu mäyräkoirahalvaus ja lääkekuuri aiheutti minulle vatsahaavan ja silloin, oksennettuani vuorokauden verta, en tainnut koskea ruokaani. Emäntä luuli jo hetkeni koittaneen, mutta kummasti se sapuska taas alkoi maistua, kun vatsapeitteet paranivat parissa päivässä.

Hieman pahoitin mieleni viime viikolla, kun yhtenä päivänä oli vähän paha olo ja minulta pääsi pari oksua ja en ehtinyt syödä niistä kuin yhden. Emäntä halusi itsepintaisesti siivota yrjöt ja heittää hyvää, hieman sulanutta, ruokaa hukkaan. Muuten minulta jäävät syömättä vain lattialle pudonneet sipulikuutiot, mutta niitähän nyt ei koiran pitäisikään syödä!

Nami namsk! Täältä tätä parhaista, tuoreista aineksista lähellä tuotettua kissankakkaa taas löytyy!

lauantai 22. syyskuuta 2018

Yökylässä Ninni

-Vau! Saatteko te ihan oikeasti kulkea lenkillä ihan mitä reunaa vain ja itse päättää milloin vaihdatte puolta?

-Totta kai. Täytyykö teidän Moonan kanssa kulkea aina samaa reunaa?

-Joo meidän pitää aina mennä tien vasenta reunaa.

Ninni tuli meille yökylään torstaina. Perjantaina meillä oli Ronin kanssa vähän hommia, kun minä kävin aamupäivällä lukukoirakeikalla ja Roni teki kaverikoiravierailun, mutta ehdittiin me perjantai-illasta vähän olemaan Ninninkin kanssa.


-Psst. Ninni!

-Hmmh?

-Uskotko, että voin järjestää meidät ulos lenkille ja saada vielä ruokatarjoiluakin?

-Kellohan on puoli kolme yöllä. Ei tähän aikaan voi saada muuta kuin karkotuksen pihatarhaan loppuyöksi...

-Katso ja hämmästy! Sviiks Sviiks.

-Mitä nyt Roni?

-Sviiks sviiks.

-Mikä hätänä? Onko nälkä.

Ruokatarjoilu.

-Sviiks sviiks.

-Eikö käytäisi Roni nukkumaan? Mitä nyt... pitääkö sinun päästä ulos?

-Sviiks.

-Voih... no hyvä on. Mennään mennään. Lähteekö Ninni mukaan?

Ulkona.

-Uskomatonta! Meidän ihmiset eivät koskaan veisi meitä keskellä yötä lenkille! Kierretäänkö vielä tuon korttelin ympäri nyt, kun ollaan täällä?

-Joo mennään vain. Minä näytän tietä.



Yölenkin lisäksi käytiin toki aamulenkillä ja iltalenkillä. Perjantaina iltalenkki tehtiin pururadalle ilman Lucy-neitiä, että päästiin irrottelemaan vähän reippaammin.


Emäntä ei uskaltanut päästää meitä koirapuistoon leikkimään, kun sinne on kaivettu niin paljon kuoppia, että olisimme voineet loukata itsemme, ja lauantaina meillä oli tärkeä päivä edessä. Niinpä saatiin vähän aikaa olla pururadalla irrallaan, että saatiin leikkijuoksut juostua. Ei meitä ihan kauheasti leikityttänyt, kun Ninnikin nykyisin päätyönään vain leikkii Moonan kanssa. Hänestäkin oli ihan mukavaa olla lomalla ipanasta vähän aikaa.


Täällä ollessaan Ninni on myös rohkaistunut kulkemaan portaita. Kun hän kävi meillä ensimmäisen kerran, Emäntä joutui auttamaan häntä portaissa askel kerrallaan. Torstai-iltanakin hän tarvitsi hieman herkkupalojen vahvistusta, uskaltaakseen nousta ylös asti, mutta katsokaapa nyt:



Tärkein syy Ninnin vierailulle oli ilmeisesti lauantaiset rally-tokokisat. Menimme kisapaikalle yhden treenikaverin autolla. Treenikaverimme Väinö sai istua takapenkillä turvavyövaljaissa ja meidät lukittiin takakontin koirahäkkeihin kuin mitkäkin... koirat.

 Vastustan.

Emäntä oli innoissaan isoista takakonttihäkeistä, joihin oli niin helppoa laittaa koirat, mutta me olimme hieman eri mieltä. Nämä häkit oli tehty kultaisillenoutajille, joten mäyräkoira pystyi etsimään pakoreittejä, mutta Emäntä kielsi tunkeutumasta penkkien rakoihin. Ninni ja Roni näyttivät välillä melkein siltä, kuin olisivat tehneet olonsa mukavaksi, mutta minä kärkyin jokaista mahdollisuutta paeta.


Kisat menivät samalla kaavalla kuin edellisenäkin viikonloppuna, kun osallistuimme piirinmestaruuskisohin: pyöreä nolla sekä minulle että Ronille ja Ninnille hyväksytty tulos.

No olihan se erilaista, että minä sain tällä kertaa tuomaripalkinnon iloisesta radastani! Ja jäin enää yhden pisteen päähän hyväksytystä tuloksesta!

No niin... Ja viime viikonloppuna Ninni sai 97p ja sijoittui kolmanneksi, kun hän tällä kertaa sai 94p ja ei sijoittunut.

Jotenkin rally-tokotuomarit ilmeisesti vaistoavat, milloin joku on antamassa periksi. Minun epäonnistuneen suoritukseni jälkeen Emäntä oli hetken aikaa valmis lopettamaan koko lajin, mutta kummasti tuomaripalkinto ja kehut hyvästä ohjaamisesta saivat hänet kuitenkin vielä kokoamaan taistelutahtoa ja onhan meillä jo seuraava kisareissukin plakkarissa.

Ninni ja Väinö, molemmille AVO-luokasta 94p. Lucy ja Roni, molemmille VOI-luokasta 0p.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Lucy-neidin inhokkilista käytännössä

Huhtikuussa listasin asioita, joita vihaan eniten. (Vihaan eniten Top3.) Lista lyhykäisyydessään: 1. Punatakkinen mies, 2. Isot, pystykorvaiset koirat, 3. Kirjaston ikkunat.
JA TÄNÄÄN KOIN NE KAIKKI!
Alkaen vieläpä pahimmasta vihollisestani eli Punatakkisesta miehestä. Olimme aamukävelyllä kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä perää pitäessäni vaistosin vaaran. Käännyin katsomaan, ja sieltä hän saapui! Hän käveli takaamme ja minä menin hysteeriseksi. Emäntä kävi kyykkyyn ja kutsui minua rauhallisesti luokseen. Mustan alamaisen hän hyssytti hiljaiseksi, mutta kun en suostunut tulemaan, hän seurasi mielenkiinnolla, mitä tulisi tapahtumaan. Punatakkinen mies, joka oli valeasussa eli ilman takkiaan, käveli rauhallisesti ohitseni ja taisi hieman naureskellakin, joten Emäntä arveli, ettei häntä kauheasti pelottanut kohtaamiseni. Enhän minä hänelle mitään tehnyt. Haukuin villisti, mutta hyppäsin syrjään hänen tieltään ja haukuin taas hänen peräänsä.

Odoteltiin sitten hetki paikallamme, että hän meni menojaan, ennen kuin seurasimme perässä. Tietenkin hän käveli juuri kirjaston ohi. Otin kirjaston edessä siis uudet hepulit häntä koipieni välissä. Emäntä ja Musta alamainen pyörittelivät päätään, mutta he nyt eivät yleensäkään ymmärrä tällaisia tärkeitä turvallisuusasioita.

Kyllä minä ymmärrän turvallisuusasioita, mutta minusta tilanteessa ei ollut mitään turvallisuutta uhkaavaa! Voi ohikulkevalle ukkelille aina pari kertaa haukahtaa, mutta minusta sinun vauhkoamisesi oli täysin ylimitoitettu. Ja kirjaston ikkunoiden kohdallakin minä aina katson ympärilleni, kun sinä annat varoituksesi, mutta siellä on tuskin koskaan mitään oikeasti vaarallista. No joskus joku satunnainen ohikulkija, mutta tapaahan heitä kaikkialla muuallakin...

Iso, pystykorvainen koira oli samaa rotua kuin aito ja alkuperäinen vihani kohde, nimittäin saksanpaimenkoira. Ai että, minä en voi sietää sitä rotua! Heidän isot, höröt korvansa ja valtavat verenhimoiset leukansa... Olimme matkalla pururadalle, kun Emäntä näki jo kaukaa, että erään rivitalon pihalla lönköttelee hihnassa suuri sakemanni. Hän teki tilannekartoituksen puolestani ja päätteli, että koiraa piti hihnassa iso mies, joten todennäköisesti hän saisi koiransa hallittua, jos me alkaisimme räyhätä ja iso koira hermostuisi. Siirryimme kuitenkin varmuuden vuoksi pururadan vieressä kulkevan tien toiseen reunaan, mahdollisimman kauas vieraasta koirasta. Mies saattoi ihmetellä, että millaisia petoja nämä pikkukoirat oikein ovat, kun Emäntä kaivoi repustaan sattumalta mukana olleet herkkupalat ja seuruutti meitä lyhyessä narussa ohi tiukassa kontaktissa. Ohitus meni mallikkaasti.

Paluumatkalla näimme, että koira oli yksin ulkona kuistilla kiinni hihnassaan. Lähestyimme varovasti ja avoimesta ovesta tuli ulos koiran omistajapariskunta. Emäntä kysyi etempää, saavatko ihmiset pidettyä koiran kiinni. Tällä kertaa emme kiertäneet, vaan kävelimme lähempää ohi ilman herkkupaloja. Ohitus onnistui uudestaankin, kun Emäntä vain käski meidän kävellä eteenpäin. Panu olikin ilmeisesti ystävällinen saksanpaimenkoira, joka mieluiten haluaisi vain tervehtiä kaikkia. Emäntä selitteli, että me emme oikein pidä tuon rotuisista koirista huonojen kokemusten takia, ja että hän itsekin on saanut pienen kammon. Mukava huomata, että hyviä ja vastuullisiakin koiranomistajia on ja etteivät kaikki saksanpaimenkoirat olekaan vihaisia ja arvaamattomia.


Pururadalla meillä oli kamera mukana, kun se nyt vihdoin oli kaivettu taas esiin naftaliinista. Kuvankäsittelyohjelmaa ei enää ole, kun se katosi tietokoneen nollauksen yhteydessä, joten tällä kertaa kuvat ovat luomuja. Tai niin luomuja kuin nyt digijärkkärillä otetut kuvat ovat...





Sopivan harvoin kun käyttää oikeaa kameraa, niin on kuin aloittaisi joka kerta uuden harrastuksen! Aina saa opetella kameran säädöt uudestaan ja pohtia, että miten niitä kuvia otettiinkaan, eikä koskaan kehity.





Kuvaamisen helpottamiseksi saimme tallustella sen ajan irrallaan. Vapaus päättyi ilmavainuun riistasta. Hyppäsimme yhtä aikaa Mustan alamaisen kanssa nenät pystyssä pusikkoon ja Emäntä tuli rääkäisten perässä. Hyvä ajo tyssäsi ennen alkuaan, kun antauduimme hämillämme Emännälle kiinni ja jouduimme jatkamaan matkaa hihnoissa.


Ai niin ne valjaat... No kuten jotkut teistä kavereista arvasittekin, niin niistähän solahtaa läpi hetkessä, jos on tarpeeksi päättäväinen. Ja minähän en sellaisissa vekottimissa suostu kävelemään! Toisinaan on siis palattu takaisin pantaan. Mutta on valjaiden käytöstä ollut se hyöty, että nyt aina kun ei tarvitse pukea niitä päälle, olen tyytyväinen ja kävelen paremmin lenkillä mukana!

Haistatko saman kuin minä Lucy-neiti? Tästä on kulkenut äskettäin tuoretta riistaa! Viimeinen ajossa on mätämuna!
Lucy ja Roni HETI TÄNNE!!!

lauantai 1. syyskuuta 2018

Ronin 4-vuotissynttärit

Roni 4 vuotta!


Minulla pyörähti tänään mittarissa neljä vuotta täyteen. Ilmeisesti virallinen synttärikuva on otettava joka vuosi uudestaan, vaikka hyvin voisi viime vuotisenkin tähän laittaa. Tuskinpa sitä on äijä kovasti vuodessa muuttunut.


Synttäripäivä on kulunut kotosalla Mestareiden ja Lucy-neidin kanssa, mutta kyllä Parempi Mestari yritti vähän keksiä jotain kivaa ohjelmaa, josta hän ajatteli minun pitävän. Käytiin aamupäivällä metsässä. Minä tietysti ensin luulin, että mennään jäljestämään, koska siitä minä oikeasti pidän, mutta etsittiinkin sitten puolukoita. Olin ensin vähän, että marjastamaan?! Siitäkö Parempi Mestari luulee minun pitävän?? Mutta olihan se kuitenkin ihan kivaa, kun sai vähän kuljeskella irrallaankin Paremman Mestarin läheisyydessä.


Eihän niitä puolukoita sitten lopulta löytynyt sieltä, mistä viime vuonna eikä osattu mistään muualta lähteä hakemaan. Vähän Parempi Mestari yritti käskeä meitä, että etsi puolukka, mutta eihän niitä löydä mäyräkoirakaan, jos ei niitä ole. (Ja ehkä sitä käskyä olisi vähän pitänyt harjoitella etukäteen...)




Tehtiin sitten muuten vain pieni lenkki metsässä ja nautittiin luonnonrauhasta.


Hilloa, sosetta vai kenties yksittäispakattuina vakuumiin? Siinäpä vasta pulma, kuinka tämän saaliin parhaiten käyttäisi.


Iltapäivällä käytiin koirapuistossa heittelemässä frisbeetä, koska se nyt vain on paras lelu.


 Tässä vanhassa frisbeessä oli jo reikä keskellä ennestään. Synttäreiden kunniaksi Parempi Mestari antoi minun leikkiä frisbeellä juuri niin kuin itse haluan.



 Arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Silpuksihan se meni ja päätyi lähtiessä koirapuiston roskikseen. Mutta olipa kerrankin hauskaa, kun Parempi Mestari ei ollut koko ajan naputtamassa, että ei saa repiä ja pitää tuoda heti hänelle. Siitä olen sentään aika tarkka, etten niele kuminpalasia. Parempi Mestari niitä palasia sieltä sitten keräili jälkeeni, että kaikki päätyi roskikseen eikä jäänyt puistoon.

Illan ratoksi vielä vähän rally-tokoiltiin ja pystytettiin parvekkeelle kuvausstudio. Oltiin menossa ulos turkit harjattuina ottamaan kuvia, mutta juuri silloin alkoikin sataa. Valokuvauksen jälkeen kävin vielä Paremman Mestarin kanssa saunassa, että ihan mukava syntymäpäivä tästä lopulta tuli!


 Lucy-neidistä otettiin aluksi pari testikuvaa, että kamera on vireessä ja etten minä kyllästyisi säätämisen aikana. (Lucy 5 v 8 kk)

 En minä kyllästynyt. Kokeilin vain erilaisia poseerauksia.

Sitten tietenkin kuuluu ottaa aina kaverikuva, koska meitä nyt sattuu olemaan kaksi. Ja oikeastaan poseeraaminen on ihan kivaakin, kun saa herkkuja ja kehuja ja olla huomion keskipisteenä.