Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonto. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. toukokuuta 2025

Pari juttua viikon varrelta

 Demo: Tällä viikolla on ollut joitakin mainitsemisen arvoisia asioita, niin laitan tässä ylös pari juttua.

Ekaksi minä ja Emäntä nähtiin tänään karhu! Tai ehkä Emäntä enemmän näki ja minä haistoin, mutta voi vinde oli jännää! Oltiin tulossa päiväkävelyltä kotiin ja siinä se oli meidän tien varressa pellolla haahuilemassa. Tuuli kävi karhusta meihin päin, joten minä haistoin sen, mutta se ei haistanut meitä eikä varmaan kuullutkaan. Meillä oli pennut mukana, niin Emäntä pakitti heti, kun huomasi karhun. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että karhullakin olisi kaksoset mukana ja tulisi jotain kärhämää monikkoäitien välille. Saattoi se olla joku poikamieskin. Ainakaan ei nähty yhtään pienokaista.

Sellainen pieni ongelma meillä oli, että ei päästy kotiin, kun karhu oli meidän ja kodin välissä. Mestari oli kylällä rassailemassa autoa, joten Parempi Mestari joutui soittamaan hänelle, että tulisiko saattamaan meidät kotiin. Pienen odottelun jälkeen Mestari tulikin kaverinsa kanssa ja hän saattoi meitä jalan ja kaveri ajoi autolla perässämme. Karhua ei toki enää näkynyt, mikä oli tietysti ihan toivottavakin asia. Ainoastaan sen tassunjäljet olivat painuneet yhteen kohtaan hiekkatiehen n. 200 metrin päähän meidän tontista.




Emäntä pohti, että yksin koiran kanssa hän olisi saattanut yrittää pitää ääntä ja oletettavasti 99% varmuudella karhu olisi väistänyt, mutta omien pentujensa kanssa hän ei uskaltanut ottaa mitään riskiä. Tämä oli varmaan karhulta tällainen olosuhteiden aiheuttama työtapaturma ja toivottavasti hän jatkossa osaa mennä piiloon ajoissa. Emäntä arveli, että hän on luultavasti karhulle vanha tuttu, jos näissä samoissa metsissä on samoiltu jo vuosia, mutta hän vain ei ollut koskaan ennen eläissään nähnyt karhua luonnossa.

Tokaksi olen aloittanut Kaverikoira-urani ensimmäisellä tutustumiskäynnillä. Tällaiselle peräkylän peräkammarin pojalle oli kaikkein iso juttu tavata toisia koiria. Ja vieläpä tyttöjä! Toinen tyttö oli tosi iso ja siksi ensin vähän pelottava ja toinen tosi oudon näköinen (sen silmiäkään tuskin näkyi sieltä karvapöheikön läpi!), mutta se melkein lämpeni leikkimään poislähtiessä. Vieraat ihmiset, liukkaat lattiat, omituiset silitykset, Emännän sylissä roikottaminen tai vieraaseen sänkyyn nostaminen eivät olleet mitään sen rinnalla, ETTÄ MUKANA OLI TOISIA KOIRIA! Maltoin minä niitä ihmisiäkin huomioida, mutta koko ajan piti vahtia, että missä ne muut ovat ja kun ne vaihtoivat huonetta, niin minullekin tuli kiire mennä mukana. Tytöt tulevat kuulemma olemaan kollegojani jatkossakin, että Emäntä arvelee minun tottuvan ja tutustuvan heihin jatkossa, jotta ehkä varsinaisesta työskentelystäkin tulee vähän tärkeämpää.



Kolmas asia on se, että isi on edelleen kipeä. Ja oikeastaan taas. Hän oli jo aika reipas tässä välillä. Ulkoilimme jo yhdessä tarhassa ja kävimme pienillä kävelyilläkin, mutta viime viikonloppuna isi oli taas niin kipeä, että kulki aivan kyyryssä ja Emäntä laittoi hänet häkkiin. Tämä on kai aika vakava paikka jo. Alkuviikosta Emäntä itki ja huokaili paljon. Mestari yritti lohduttaa, että katsotaan nyt vielä, jos Roni tästä vielä paranisi. Varmuutta asiasta ei ole, eikä isi ole yhtä nopeasti toipunut kuin ensimmäisellä kerralla maaliskuussa, mutta jotain pieniä toipumisen merkkejä on. Esim. isi ravistelee taas turkkia, mitä hän ei pystynyt alkuviikosta tekemään. Sitten hän on myös onnistunut salaa kierimään vähän ulkona ja toisinaan hän yrittää vähän ryntäillä hihnassa. Ruoka ja vesi ovat maistuneet koko ajan. Nyt isiä pidetään paljon visummin häkissä, kun Emäntä arvelee heidän antaneen isin viimeeksi lähteä liian nopeasti liikkumaan liian vapaasti.


Pikku ravistelut heinikossa kierimisen jälkeen 10.5.2025


Toivottavasti isi paranee, koska on tosi tylsää, että hän on vain häkissä ja täysin käsittämättömältä tuntuisi, jos häntä ei olisi enää edes siellä häkissä...


Lopuksi toivotetaan hyvää äitienpäivää meidän äideille isin kanssa! 

Hänen äitinsä eli minun Venni-mummoni täytti juuri 15 vuotta!

perjantai 10. helmikuuta 2023

Valon värit

 Lucy: Iivari-kamu esitteli blogissaan keskiviikkona mustavalkoista maailmaa (Mustoo ja valakosta), niin tässä vastaavasti meidän viikon värejä maailmasta.



Lucy: Torstaiaamuna äijäkaksikko kävi aamulenkillä purppuranvärisessä satumaailmassa.


Lucy: Demo väitti saaneensa vainun yksisarvisesta, mutta minä epäilen, että se oli vain sama alkuviikosta ilmestynyt hirvenjälki, jota on ihmetelty mennen tullen pitkin viikkoa.


Lucy: Tänään mestareiden kotiinpaluun aikaan oli sen sijaan seepianvärinen hetki. Kaikki näytti vanhalta valokuvalta.


Lucy: Maanantaina lähdin mukaan iltalenkille. Kävimme tallustelemassa tuon kahden kilometrin pikkulenkin, jonka muodostavat meidän tiemme ja kylänraitti. Maanantaina auringonlasku toi esiin sinisen ja keltaisen sävyjä.


Lucy: Kuonot osoittavat sinne, tänne ja tonne... Tätä varten mäyräkoiria kai käytetään niin harvoin valjakkokoirina!


Roni: Torstai-ilta oli sitten taas vihreänmusta. Kävin pitkästä aikaa rally-tokotreeneissä ja Moona ja Ninnikin olivat paikalla. Demo oli mukana harjoittelemassa harrastuskoiran tärkeintä ominaisuutta eli autossa istumista ja odottamista. Hän sai näin ensimmäisellä kerralla vasta kävellä hallin ympäri pyörätietä pitkin. Emäntä ei halua ottaa vielä sitä riskiä, että joutuisi maksamaan pissasakkoa ipanan rakon hallinnan tai hallitsemattomuuden vuoksi. Demon kunniaksi on kyllä sanottava, että se on ollut yökuiva heti alusta asti ja nykyisin pissalänttejä tulee päivisinkin sisälle aniharvoin. Siitä on ollut paljon hyötyä, että Mestari on useimmiten ainakin jossain vaiheessa päivää kotona, joten hän on voinut päästää meitä ulkoilemaan kesken päivänkin.


sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Onnellinen hetki


Lucy 24.9.2022 (samoin muut kuvat)

 Lucy: Sattumalta muistiin on jäänyt viimeinen pitkä lenkki, jonka minä olen tehnyt. Se oli helatorstaina 26.5.2022. Se oli kaunis keväinen päivä ja kävelimme yhden yli 5 kilometriä pitkän lenkin, joka sisälsi kahlailua lätäkössä, pellon ylityksen, pitkän ylämäkinousun ja hieman hiekkatieosuuksia. Olimme lumien sulamisen jälkeen pidentäneet vähän kerrassaan lenkkejä ja viettäneet kunnonkohotusviikkoja. Emäntä tarjoutui välillä kantamaan minua pitkässä ylämäessä, mutta halusin kipittää itse. Hän oli iloinen nähdessään, miten hyvässä kunnossa minä edelleen olin.

Alle viikko tästä saatoin saada kylässä käyneeltä koiralta vatsataudin tai sitten vatsa oireili muuten vain. Eläinlääkäri ei kuuntelemalla löytänyt sydämestäni uutta vikaa, mutta todennäköisesti laajentuminen alkoi siinä vaiheessa ilmoitella itsestään. Sairaus ei ilmeisesti yleensä pahene yllättäen, mutta oireet voivat tulla yllätyksenä. Ilma alkoi muuttua lämpimämmäksi kesää kohti tultaessa ja se on aina raskaampaa sydänsairaille.

Juhannuspäivän yönä hengitystiheyteni oli 120 krt/min. Emäntä ei uskonut minun selviävän aamuun asti.


Kesäkuusta lähtien olemme käyneet kerran pari kuussa eläinlääkärissä. On määrätty uusia lääkkeitä. Nostettu annosta. Vaihdettu lääkettä. Nostettu annosta. Nostettu uudelleen annosta ja niin edelleen...

Tänään, lähes neljä kuukautta edellisen kunnon lenkkini jälkeen, päätin lähteä taas kunnon lenkille. Emäntä oli menossa Ronin kanssa kävelylle. Minä laittauduin mukaan pihalle. Tassuissani oli päättäväinen askellus ja Emäntä kipaisi takaisin sisälle hakemaan minullekin pannan ja hihnan, kun hän arveli, ettei saisi minua ehkä kääntymään takaisin viereisen pellon reunasta. Sain tällä viikolla eräänä aamuna käydä maistamassa suloista ojavettä ja Emäntä arveli minun haluavan taas samaan paikkaan. 


Kävelin kuitenkin ojapaikan ohi. Alempaa maantien varresta Emäntä on löytänyt yhden oikopolun metsän läpi takaisin meille ja hän ajatteli, että voimme tehdä sen pikku lenkin, koska viime viikonlopun lisäksi kävin myös eilen kävelemässä kilometrin kävelyn ja hänen arvionsa mukaan tuo pikku lenkki olisi suunnilleen saman mittainen.

En suostunut kulkemaan hänen oikopolulleen johtavaa tietä pitkin vaan kävelin risteyksestä suoraan. Emäntä ajatteli, että haluan käydä tekemässä yhden ojarumputarkastuksen. Kääntyisimme sen jälkeen. En kääntynyt.


Saman tien varressa on pari muutakin ojarumpua. Kävimme tarkastamassa ne kaikki. En suostunut kuitenkaan kääntymään vieläkään takaisin. Tiedän, että se tie johtaa yhdelle suosikkimetsäreiteistäni. Emäntä pohti vaihtoehtoja huolestuneena. Jos jatkaisimme pidemmälle, olisi kohta jo lyhyempi matka kiertää koko lenkki, kuin kääntyä takaisin. Jos en jaksaisikaan kävellä, jaksaisiko hän kantaa minua koko matkan? Entä jos saisin jonkun romahduksen rasituksesta? Onko parempi elää vähän pitempään kotiin kahlehdittuna vai lyhyempään täysillä nauttien?


Lopulta Emäntä antoi periksi ja sain määrätä suunnan ja tahdin. Jos tämä olisi viimeinen lenkkimme, niin päivä ei voisi olla täydellisempi. Kuljimme täysin tyynen syksyisen metsän läpi, jossa ruskan värit hehkuivat. Muuttolintujen aurat kaakattivat korkealla päidemme yläpuolella. Metsäpolulla saimme olla vähän vapaina ja pistin välillä laukaksi juuri kuten Emäntä minut sillä polulla aina onnellisimmillani muistaa.


Välillä kierin maassa kiinnostavissa tuoksuissa. Pitkän tauon jälkeen oli ihana nuuskia metsän tuoksuja ja kuunnella metsän ääniä. Maistelin välillä vettä lätäköistä.

Jaksoin kävellä koko 2,5 kilometrin lenkin! Aikaa kaikkine pysähdyksineen ja nuuskutteluineen meni toista tuntia, mutta kuinka hyvältä tuntuikaan olla taas yhdessä lenkillä, mäykyt ja Emäntä. Kuljimme kylki kyljessä Ronin kanssa ja kurkistelimme yhtä aikaa samoihin ojarumpuihin. Joimme samoista lätäköistä ja nuuskimme samoja korsia. Sellaista on olla onnellinen.


lauantai 16. huhtikuuta 2022

Hankikanto ja Captain

 Lucy: Tänä aamuna oli taas mainio hankikanto. Yöpakkasten jäljiltä hanki oli jopa niin kova, että se kantoi lauman painavintakin jäsentä eli Emäntää ilman lumikenkiä. Tai kantoi ainakin melkein koko matkan...



Lucy: Lähipellon hajut ovat aina yhtä kiinnostavia, vaikka niitä on jo jopa useampana arkiaamuna ehditty käydä nuuskuttelemassa.


Lucy: Paras hetki on aina tähän luolaan kurkistaminen. Ketään ei olla nähty siellä, mutta heinäinen polku paljastaa, että joku siellä sisustaa. Emännän mielestä luolan lähistöllä haisee supille, mutta hän ei ehkä ole meistä tarkin nenänkäyttäjä.


Roni: Hyvästä hankikelistä ja vapaasta aamusta innostuneena Emäntä ajatteli, että käydään samalla katsomassa, kantaisiko hanki metsässä. Kantoihan se. Hetki vielä menee ennen kuin tähän taas verijälkeä pääsee vetämään...


Roni: Jos oltaisiin oltu tuntia aiemmin liikkeellä, olisi hanki saattanut kantaa Emäntää koko matkan. Petollinen auringon lämpö alkoi pehmentää metsätaipaletta. Kuten kuka tahansa itseään kunnioittava aikuinen ihminen, Emäntä ei tietenkään luopunut reittisuunnitelmastaan ja esimerkiksi kääntynyt takaisin, kun huomasi, ettei hanki enää kanna kunnolla vaan konttasi välillä eteenpäin. Voitteko kuvitella! Harmi, ettei meillä ollut kameraa. 


Roni: Pienen metsä-ek:n jälkeen palasimme pelloille ja siellä hanki taas kantoi ihmistäkin. Hakkuualueen ylittäminen aiheutti vaan pientä vatsanalus kutinaa meille matalaraajaisille. Tukisti aika paljon, kun Emäntä irrotteli havuja vatsakarvoistani.

Captain

Lucy: Tänään meillä kävi yllärinä kylässä tällainen vuosikas labradoodle-junnu Captain. Hän kävi vähän katsomassa mallia, miten ollaan aikuista koiraa. Roni piti hänelle ensin jöötä kovaäänisesti. Minä katselin häntä ensin kuistilta välinpitämättömästi. Kun hän tuli lähemmäs härväämään, ilmoitin hienostuneesti irvistäen ja syvää muristen sekä lopulta kipakasti häntä kohti hypäten ja hampaita yhteen loksauttaen, että hän on ok, niin kauan kuin jättää minun ylhäisen aikuiskoiran berberini rauhaan.

Lucy: Captain, istu!
Hyvä poika.

Lucy: Maahan!
Ja nyt pysy siinä, äläkä ota askeltakaan lähemmäs.

Roni: No hyvä on, voin minä yhden aikuisten jutun näyttää.
Captain: Hei siistiä! Cool!

Roni: Ensin valitaan paikka ja nuuskitaan se tarkkaan. Tosi tarkkaan.
Captain: Ok. Ja sitten...?

Roni: Sitten yksinkertaisesti vain nostat jalkaasi ja pissaat siihen. Sillä tavalla siihen kohtaan jää sinun hajusi ja olet vähän niin kuin paikan omistaja. Tajuatko?
Captain: Wau! Joo tajuan! Eli sinä olet nyt vähän niin kuin tämän paikan omistaja?

Captain: Jukupliuta Roni! Kiitti tosi paljon, että näytät, miten olla itsevarma aikuinen uros! Tosi siistiä! Musta tuntuu, että mäkin haluaisin olla isona mäyräkoira!

Captain: Okay, Roni. Mitä me nyt tehdään?
Roni: No en tiedä sinusta, mutta minä aion nuuskia tätä lumikasaa ja kieriä tässä sydämeni kyllyydestä!

Lucy: Joku viikko sitten meillä kävi eräs toinenkin pentuvieras. Meidän kaverikoira kollega Snoopy oli saanut uuden pikkusiskon ja hän kävi esittelemässä Nasua meille. Nasun kanssa ei ollut vaaraa tulla tallatuksi, niin hänen kanssaan ei tarvinnut olla ihan niin napakkana.


Roni: Ai niin minä kävin muuten pitkäperjantaina rally-tokokisoissa. Emännän mukaan tämä yksi kuva tiivistää koko tapahtuman:


Roni: Moonalla oli juoksut, niin emme voineet olla heillä yötä, joten majoituimme kesämökille, kun sieltä oli lyhyempi matka kisapaikalle kuin meiltä kotoa. Enhän minä silti unohtanut Moonan tilannetta hetkeksikään, vaan herätin Emännän puolen tusinaa kertaa yön aikana. 
     Kisapaikka oli nyt muutamista treeneistä tuttu ja Emännällä oli toiveikas olo. Ennen rataa kaikki kulki hyvin. Olin keskittynyt ja iloinen. Radan näkeminen sai kuitenkin jännitykseni aivan tappiin ja suoritus oli onnetonta rämpimistä. Heti radan jälkeen rentouduin ja kaikki käskyt toimivat taas moitteetta. Sain siis nollan ja nämä olivat joko kevään tai koko elämäni viimeiset rally-tokokisat. Asia jäi vielä vähän auki...

Hyvää pääsiäistä kaikille!

lauantai 8. tammikuuta 2022

Hyytävä murhamysteeri

Roni: Olimme palaamassa kotiin hilpeältä päiväkävelyltä kumppanini Lucy-neidin kanssa. Meidät oli yritetty pakottaa kulkemaan pinkeissä talvitossuissa, mutta minä olin kierimällä ja ryntäilemällä onnistunut saamaan jo alkumatkasta kaksi tossuani putoamaan. Myös Lucy-neiti oli saanut Emännän heltymään ja irrottamaan etutassujen tossut esittämällä maailman surkeinta, kävelykyvytöntä mäyräkoiraa. Tapansa mukaan Lucy-neiti ei myöhemmin enää edes muistanut, että takatassuissakin on tossut.

Joka tapauksessa olimme juosta kirmailleet ja kierineet pitkin matkaa ja nyt olimme palaamassa hyväntuulisina kotiin, kun Lucy-neiti ehkä ensimmäisenä tavoitti hajun ilmasta ja minäkin heti kohta perään. Viimeisellä peltoaukealla kotimme liepeillä haisi kuolema. Tarkemmin sanoen jäätynyt, hyhmäinen veri, kudosnesteet, lihat ja karvatupot. Kirmasimme kirsut pystyssä tietä pitkin. Kuinka saattoikin näin mukava päiväkävely muuttua yhtäkkiä vielä hauskemmaksi!


Roni: Haju ohjasi meidät tonttimme reunaan. Emäntäkin huomasi maassa karvaa ja peukalonpäänkokoisen palasen kuollutta eläintä. Emäntä totesi, että jälkikoira on aina jälkikoira ja yritti jatkaa matkaansa kotiin. Olimme eri mieltä Lucy-neidin kanssa. Meidän nenämme sanoi, ettei tämä haju tule vain parista karvatuposta ja pienestä veripisarasta hangella. Kahlasin tien vierustan metsikössä ja yritin tavoittaa hajunlähdettä.

Samaan aikaan vainu käänsi Lucy-neidin kipittämään takaisin tulosuuntaamme. Minäkin palasin tielle ja jatkoin vahvemman vainun suuntaan. Ilmavainu kertoi nyt, että todellinen lähde oli pellolla. Riistavietti alkoi siinä jo heräillä siinä määrin, että lähdin kahlaamaan pellolle umpihangesta ja toppatakista viis.

Video 1

Roni: Lucy-neidin kipittäessä tien viertä edestakaisin helpompaa reittiä etsien, minä työnnyin urhoollisesti umpihankeen. (Videosta käy ehkä selväksi, miksei mäyräkoiralla harrasteta ajometsästystä lumiseen aikaan...)

Emäntä tuli uteliaaksi määrätietoisesta menostani ja hän kahlasi perässäni. Vasta pellolla hän pystyi silmin todistamaan sen, minkä hajuaisti oli meille jo tiellä kertonut: pellolla retkotti raa'asti murhattu jänis. Tai se mitä hänestä oli enää jäljellä.

Video 2
Roni: Siinä missä minä olin tyytyväinen ruumiin löytymisestä, jäi Emäntä pohtimaan, mikä mahtoi olla veriteon takana. Paikalle ei nimittäin johtanut muita jälkiä kuin jäniksen omat jäljet. Ikään kuin jänis olisi vain loikkinut öisellä pellolla ja yhtäkkiä räjähtänyt kappaleiksi.


Roni: Sanoisin, että kuollut on, mutta jospa minä pikkuisen maistan tai siis kerään näytteitä...

Roni: Vahvin epäilyksemme murhaajasta oli jokin ilmahyökkäykseen kykenevä saalistaja. Siivenjälkiä näytti olevan hangessa murhapaikan ympäristössä.

Roni: Lumihanki hankaloitti Lucy-neidin kenttätyöskentelyä.

Roni: En olisi millään malttanut poistua murhapaikalta, mutta lopulta Emäntä vinkumisestani ja vikuroimisestani huolimatta kantoi minut pois pellolta.


Roni: Meidän jo rentoutuessamme reippaasta salapoliisityöstämme Emäntä teki vielä pieniä tiedonhakuja. Koska ruumis oli jo lähes syöty ja kauttaaltaan jäätynyt, niin hän päätteli murhan tapatuneen edellisenä yönä. Yöllä ilmasta hyökkääviä petoja, joiden koko riittäisi jäniksen hengen riistämiseen vaikuttaisi Wikipedian mukaan olevan kaksi: tunturipöllö ja huuhkaja. Koska lähimmälle tunturipöllöjen esiintymisalueelle on meiltä 1000 kilometriä, niin todennäköinen murhaaja on huuhkaja.

lauantai 21. elokuuta 2021

Mustikka-aarre ja hajuspesialistit kirsuhommissa

 Lucy: Mustikka. Tuo metsiemme sinimarja. Vitamiinin lähde vailla vertaa. Loppukesän lenkkien vakio herkkupala.


Loppukesästä kävi ilmi, että olemme suuren mustikka-aarteen vartijoita. Tänä vuonna mustikoita ei niin vain joka paikassa kypsynytkään kerättäväksi. Jopa Ninnin ja Moonan isäntäväki, jotka asuvat tavallisina vuosina mustikkakeitaiden ympäröimänä, tulivat tänä vuonna meidän luoksemme marjankeruuseen, että saivat mustikoita. Emäntä keräsi myös veljelleen ja yksille tuttavillemme mustikoita tuosta meidän tiemme varresta.


Lucy: Ai sinä yritit ottaa näistä kuvaa? Minä luulin, että sinä tarjoat niitä minulle...

Lucy: Varsinaiselle mustikankeruureissulle minä pääsin tänä kesänä vain yhden kerran. Muulloin oli liian kuuma ja tämän jälkeen... No minua ei kuulemma tarvittu välttämättä metsässä. Johtui jotenkin kai siitä, että ilmeisesti kyyhkynmetsästys alkoi juuri tuona päivänä ja todennäköisesti joku metsästi kyyhkyjä jossain lähistöllä, koska ampumisen ääntä kuului monesti, ja vaikka olen läpäissyt monta laukauksensietotestiä, niin nyt kuitenkin teki mieleni kiivetä Emännän syliin.

Lucy: Jatka vain keräämistä. Älä anna minun yhtään häiritä. Minä vain istun tässä sylissäsi samalla.


Tuli niitä mustikoita ihan hyvin sylityksinkin, mutta ilmeisesti Emäntä tahtoo jatkossa kerätä marjansa ilman sylissä istuvaa koiraa.


Lucy: Nyt kun helteistä on päästy, niin on oikeastaan ollut ihan hauskakin käydä välillä taas lenkillä.


Roni: Koita nyt jaksaa Emäntä! Kohta ollaan taas kotona ja pääset huilaamaan!

Lucy: Loppuviikosta Emäntä kävi ottamassa sen toisen ihmisten kennelyskärokotteen. Sattui niin, että hän nyt sitten kuului niihin ihmisiin, jotka saivat siitä kuumeen jälkioireena. Hän oli aivan kanttuvei yhden päivän ja tänäänkin on täytynyt yhdet päiväunet ottaa välillä. Pikku lenkillä käytiin kuitenkin tänään, kun kuumetta ei enää ollut.

Siinä lenkillä Emäntä tuli taas miettineeksi, että onkohan sairaanhoitohenkilöille tehty selväksi ero koiraihmisten ja tavallisten ihmisten välillä. Kun lääkärissä annetaan ohje, että asioita voi tehdä oman jaksamisen mukaan tai "kivun rajoissa", niin tavallinen ihminen tekee sen verran kuin jaksaa tai sen verran kuin juuri ja juuri voi tehdä ilman, että se tuottaa kipua. Koiraihminen tekee niin paljon kuin vain jaksaa ja sen mitä juuri ja juuri kipuun pyörtymättä pystyy tekemään. (Tämä pätee ehkä myös hevosihmisiin, maanviljelijöihin ja muihin eläinten kanssa työskenteleviin...) Toisaalta ehkä eläimet juuri siksi lisäävät hyvinvointia, että ne pakottavat lähtemään liikkeelle ja pysymään liikkeessä silloinkin, kun tekisi mieli voivotellen hautautua petivaatteisiin?

Perjantai-iltanakin Emäntä tokeni sen verran, että teki meille yhden nosework-harjoituksen ulkona. Hän ajatteli, että kyseessä olisi todella haastava harjoitus, joka tarjoaisi älynystyröitä kutkuttavaa nuuskuttelua pitkäksi aikaa, kun ei ole juuri tehty ulkoetsintää.

No meillä kummallakin oli todella hauskaa koko 10 sekuntia kestäneen etsinnän ajan.

Tänään tehtiin siis kaksi harjoitusta lisää ulkona ja nyt riemua riitti jo koko minuutiksi!
Toinen piiloista oli meidän pihallamme olevan hallin oven saranassa.


Lucy: Juuri ennen lähtöä kuulin jonkun äänen kaukaisuudessa ja se vähän häiritsi aluksi tehtävään keskittymistä, mutta löytyi se hajupiilokin sitten lopulta.

Täällä se on! Anna palkka!

Eeen minä halua vielä takaisin sisälle...

Lucy: Ronikin suoritti sitten oman etsintänsä... Vähän kyllä näyttää videolta, niin kuin Emäntä olisi NÄYTTÄNYT Ronille piilon...

Roni: Eikä näyttänyt! Kyllä minä ihan itse sen löysin! Hän vain näytti seinää, että tietäisin haistella juuri seinän vierustaa, eikä muuta ympäristöä...

Roni: Tehtävä suoritettu. Palkitse koira!



Yksi Nose Workin etsintäosa-alueista on ajoneuvoetsintä. Sitäkin kokeiltiin tänään. Vanupuikon pää, jossa hydrolaattipisara on, on tuossa auton renkaan päällä. (Ilmeisesti vähän ylhäällä meidän kokomme huomioiden... Piilo ei saisi kai ajoneuvossa olla ylempänä kuin koiran kirsuntasolla, kun koira ei saisi hypätä ajoneuvoa vasten.)


Lucy: En ole katsastusinsinööri, mutta voin vähän vilkaista... Alkaahan täällä olla tuota ruostetta pohjassa ja onko nuo jarrutkin pikkuisen lopussa? Oletko milloin ajatellut vaihtaa renkaat tähän...?


Lucy: Löytyi se eukalyptuksen haju autostakin. Ei ole koiran kirsun voittanutta, mitä tulee haisteluun.