Sivut

lauantai 28. syyskuuta 2019

Ruskaretkiä mäyräkoirilla


Kaverikoiratoiminta jatkui taas kesätauon jälkeen. Kävin tapaamassa lapsia hyvän ystäväni Snoopyn kanssa. Me olemme Snoopyn kanssa hyvä tiimi. Hän on aktiivinen ja leikittää lapsia ja minä kerään rapsutukset rauhallisilta kavereilta.

Samana päivänä Emäntä oli ilmoittautunut työpaikkansa tyky-kävelylle, joten me jaoimme Lucy-neidin kanssa tehtävät vahvuuksiemme mukaan ja minä lähdin mukaan kävelylle. Oli onni, että teimme näin päin, koska Emäntä ei ollut ottanut aivan tarkkaan selvää, millaisesta kävelystä oli kyse ja kävi ilmi, että geopark-kohteeseen ei mennytkään vielä polkua. Kuvassa takanani näkyy hieman loivempi kohta (eli kohta, jossa ei ole pystysuoraa kalliota), josta kiipesimme kuin oravat rinnettä ylös mäen päälle. Nousukohtaan päästäksemme kuljimme rantakivikossa, joka oli niin hankalakulkuinen, että Emäntä joutui välillä nostelemaan minua kiveltä kivelle, kun mäyräkoiran töppöjaloilla ei olisi päässyt hyppimään kaikkien esteiden yli. Onneksi harjoittelimme tätä jo Norjan matkalla alkukesästä.



Mäen päältä aukesi kyllä hienot näkymät, mutta minä olisin ollut hieman kiinnostuneempi hyvistä riistatuoksuista. En saanut lähteä metsälle. Taaskaan.



Matkalla näimme myös upeita kallioseinämiä. Luonnonsuojelualueessa on vain se huono puoli, että kukaan ei käy korjaamassa maahan kaatuneita puita, joten liikkuminen oli todella hankalaa varsinkin, kun olin sidottu hihnalla Emäntään.



Torstaina kävimme rally-tokotreeneissä ja kävi ilmi, että Roni oli unohtanut seisomisen. Se oli surullista katsottavaa. Hän läpsähti aina istumaan pyllylleen. No ei siitä sen enempää... Riittääpähän harjoiteltavaa, ettei käy elämä tylsäksi.

Sinä et ole juuri parempi! Sinä et osaa jäädä seisomaan Emännän eteen!

Se on aivan eri asia! Jos minua on kolme vuotta palkattu edessä ISTUMISESTA, niin miksi vaihtaisin toiminnan yhtäkkiä edessä seisomiseen?

Tänään teimme aamulenkin läheisellä polkureitillä. Reittiä oli ehostettu uusilla opasteilla ja merkitty uudestaan maalitäplillä vanhan nauhamerkinnän sijaan.


Meidän mielestä koiralenkkeilijät oli huomioitava myös, joten me lisäsimme omat koirakansalle tarkoitetut hajumerkit kuonon korkeudelle.

 Lucy was here.

Roni was here too.






Oli upea aamupäivä kipitellä kalliorantoja, hiekkarantoja ja muinaisrantoja. Kuvassa tosin vain kallio- ja hiekkaranta, kun Emäntä totesi, ettei muinaisranta näyttäisi kuvassa mäntymetsää kummemmalta.


Muitakin oli liikkeellä kauniin syksyisessä säässä, mutta hyvin mahduttiin kaikki metsään.


Onko ketään kotona?!

Emäntä yritti jarrutella tehdäkseen valokuvatutkielmaa aiheesta "Vanha hylätty vene", mutta me kiskottiin vain eteenpäin, joten sinne sai vene jäädä rauhassa keräämään sammalta vielä seuraavaan kuvauskertaan.

Yritätkö sinä kuvata täällä jotain heinien hentoa kellertävää ruskaa ilman mäyräkoiria?
Ai näiden heinienkö?

Välillä hörpättiin vettä järvestä. Uimatreenejä ei taideta enää tänä syksynä pitää, vaikka minä välillä toivorikkaana seurasin, kun Emäntä kaiveli reppuaan. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt tällä kertaa sorsaa eikä noutodummya vaan pelkästään vesipullo.


8,5 kilometriä taittui iloisesti ja sen jälkeen oli mukava köllötellä kotona lauantaipäivää vietellen.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Lucyn mejä-kauden huipennus



Syy, miksi minun, Queen Lucy I:n, korkea-arvoista suuta ei voitukaan maanantaina hoitaa hyvissä ajoin varatusta ajasta huolimatta, oli se, että minä olin juuri sunnuntai-iltana saanut koepaikan mäyräkoirien rotumestaruusmejä-kokeeseen! Aikaa varatessaan Emäntä ei vielä edes tiennyt, että rotumestaruuskoe järjestetään tänäkin vuonna, eikä minulla toisaalta silloin vielä ollut kaikkia kokeeseen oikeuttavia tuloksiakaan.

Mäyräkoirien rotumestaruusmejä-koe 2019. Nyt on jännä.

Hyvin menneen piirinmestaruuskisan jälkeen Emäntä sai tietää, että mäyräkoirien mestaruudestakin kisataan tänä vuonna, kuten ilmeisesti joka vuosi, ja hän lähetti tulokseni matkaan. Postilakon takia tietoa koepaikasta jouduttiin odottamaan viikonloppuun asti. Emäntä oli laskeskellut, että ehtii ilmoittaa eläinlääkäriin jo edellisellä viikolla, jos joutuu perumaan minun aikani, mutta näin ei käynytkään. Lauantaina saimme tiedon, että olisin kolmannella varasijalla. Emäntä ilmoitti, että jäisin odottamaan varalle, jos peruutuksia tulisi, mutta hän arveli sen hyvin epätodennäköiseksi, että arvokisaan pääsisi niin kaukaa takamatkalta. Muiden epäonni koitui kuitenkin tällä kertaa meidän onneksemme ja sunnuntai-iltana saimmekin kutsun kokeeseen. Onneksi hammashoidon peruuttaminen onnistui vielä maanantaiaamuna ilman mitään peruutusmaksuja.

Laukauksensieto suoritettu hyväksytysti. Taas.

Tämän viikon Emäntä on ollut kuin tulisilla hiilillä. Hän olisi halunnut laittaa minut häkkiin turvaan koko viikoksi, ettei minulle vain sattuisi mitään, mutta olisipa ollut jäykkä olo viikon makaamisen jälkeen kömpiä metsään jäljelle! Sain siis elellä normaalisti ja Emännälle oli kasvaa silmät selkäänkin, kun hän lenkeilläkin yritti nähdä joka suuntaan, ettei mikään vaara vain yllättäisi. (Silti lauantaina yhdestä pihasta ryntäsi selkämme takana koira räyhäämään, mutta onneksi se oli kiinni ja naru kesti ison koiran raivoisan nykäisyn. Emäntä kiroili vieraalle koiralle hyvin epänaisellisesti säikähdyksissään.)

Sunnuntaiaamuna lähdimme liikkeelle jo ennen viittä. Tässä arvokisassa ei kilpailijoiden tarvinnut tehdä itse jälkiä, vaan aivan upean ihanat talkoolaiset olivat rehkineet metsässä lauantaina ja he olivat sunnuntaina myös opastamassa. Heille valtavan suuri jättikiitos siitä, että he uhrasivat pyyteettömästi aikaansa toisten koiraharrastuksen hyväksi! Meidän ei siis tarvinnut kuin ajaa paikalle, odotella omaa vuoroamme ja jäljestää. Odottelua olikin sitten koko rahan edestä, kun minulle sattui päivän viimeinen jälki.

Mejä on kiva yhteinen harrastus koiran kanssa!

Päivä oli sateisen harmaa ja minun jälkeni aikaan satoi ihan maahan asti. Jäljen jälkeen olimme Emännän kanssa kuin kaksi uitettua koiraa, mutta kummallakin oli hymy korvissa. On tämä vain hullunhauska harrastus!

Hauska sattuma, että minun jälkeni oli paikassa, jonne osoitti kyltti Roni ja puhelin ilmoitti sijainniksi Lusin.

Jälkeni kulki tällä kertaa todella hyvässä maastossa ja oli helppokulkuinen lähes koko matkalta. Keli oli viileämpi kuin kesän muissa kokeissa ja se näkyi heti vauhdissani. Jaksoin kulkea pientä laukkaa koko matkan ja Emäntä joutui välillä jopa jarruttelemaan, etteivät tuomari ja opas putoa kyydistä. (Oppaalle Emäntä oli varoitellut etukäteen, että nyt tulee sitten hidas jäljestys, mutta enpä ollutkaan tällä kertaa mikään hitailija!) Jäljestysaikani oli lopulta 30 minuuttia! Sama kuin kauden ensimmäisessä toukokuun kokeessa, jossa yöllä oli satanut lunta maahan ja se vasta päivän mittaan suli pois. Silloinkin oli siis viileä keli. Ainoa, mitä en vieläkään tehnyt kunnolla, oli makausten merkkaaminen. Ensimmäiselle makaukselle pysähdyin (tämä saattoi olla viime viikonlopun makaustreenin ansiota), mutta muut kävelin yli pienellä hidastuksella, kun en vain malta pysähtyä niitä tarkemmin tutkimaan.

Täällähän se sorkka on!

Tulosten julkistuksessa Emäntä odotti, että minun tulokseni luetaan ensimmäisenä. Tulokset luetaan siis paremmuusjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Hänen epäuskonsa kasvoi sitä mukaa, kun tuloksia luettiin, mutta minun nimeäni ei vain tullut.

Palkintopöytä. Voittaja saa tuollaisen kylpytakin. (Tai jotkut kutsuvat sitä loimeksi...)

Upeat kakut!

Rotumestaruudesta taistelee vuosittain edellisvuoden mestari ja sen lisäksi kuusi muuta karsinnan kautta mukaan päässyttä koiraa eli yhteensä seitsemän. Tuomari totesi järjestyksen päättämisen olleen vaikeaa ja hän tuumasi, että kisassa mukana on ollut Suomen parhaita mejä-koiria. Tässä uskomattoman kovatasoisessa seurassa, minä olin kolmas eli sain pronssia! Maailman historiassa ei ole varmaan montaa pronssisijasta yhtä paljon ilahtunutta ihmistä kuin Emäntä tuloksen kuullessaan.

Voittaja oli karkeakarvainen narttu Hippu ja toiseksi tuli lyhytkarvainen narttu Yavanna, molemmat kokeneita pitkänlinjan mejä-koiria. Kuten huomaatte, niin kärkikolmikossa olivat edustettuina kaikki karvanlaadut, mutta sukupuolista vain toinen. Voittajalla oli 47 pistettä, toiseksi tulleella 46 pistettä ja minulla 45 pistettä. (Neljänneksi tulleella koiralla, joka muuten oli kisan ainoa pienoismäyräkoira, oli sama pistemäärä kuin minulla, mutta tuomari oli päättänyt laittaa meidät kuitenkin tähän järjestykseen.)


Tähän tulokseen oli hyvä päättää tämän vuoden mejä-kausi. Ainakin kokeiden osalta. Verta on vielä tilkka pakkasessa, että ehkä se täytyy käyttää ennen lumen tuloa. Minusta olisi ainakin mukava tehdä joku treeni vielä, kun jäljestäminen on niin kivaa. Siitä ei koskaan saa tarpeekseen!


Koeselostus

Lucy (Taxmania Ingenious) 3. sija VOI1/45p

Toukokuun alussa kauden ensimmäisestä kokeesta voitettu orvokki on kukkinut uskomattoman hyvin koko kesän ja uskomattoman hyvin on sujunut koko Lucyn mejä-kausikin tänä kesänä.

Joo misseistä ehkä otetaan heräämiskuvia seuraavana aamuna, mutta come on Emäntä... Ei kolmanneksi tulleista jälkikoirista... Jos aamuruoka ei ole vielä kupissa, niin häivy siitä häiritsemästä.


perjantai 13. syyskuuta 2019

Hammashoito Höyhensaarilla

Maanantaina Roni kävi ensimmäistä kertaa elämässään hammaskivenpoistossa eläinlääkärillä. Minullakin hoito liippasi aika läheltä, mutta sunnuntai-iltana saatiin Emännän kanssa yksi sellainen kiva viesti, josta varmaan kerrotaan myöhemmin tarkemmin, mutta se esti minun lääkitsemiseni tässä vaiheessa, joten minä kävin vain näyttämässä hampaitani lääkärille. Ei ole kuulemma niin kiire, mutta että jossain vaiheessa minunkin hammaskalustoani voisi putsata.

Mikä maa, mikä valuutta? 

Kun minä olin käynyt pöydällä, niin eläinlääkäri kuunteli Ronin sydänääniä ja tuikkasi Ronille piikin kankkuun. Sitten jäätiin keskenämme ja Ronin kunniaksi on sanottava, että hän seisoi vartiossa ovea kohti minun ja Emännän suojana siihen asti, kunnes vähitellen tuupertui lattialle. Minua alkoi Ronin outo jähmeys ja huoneen kummat hajut pelottaa siinä määrin, että kiipesin Emännän syliin.

Jonkin ajan kuluttua hoitaja tuli nostamaan Ronin pöydälle. Emäntä mainitsi, että edellisellä kerralla, kun Roni oli rauhoitettuna, niin hän yritti aika sinnikkäästi paeta vielä huumattunakin ja että tarvittiin useampi pistos, ennen kuin jätkä kesti paikallaan. Nyt annetun pistoksen doping-aika oli 7 vrk, mutta hoitaja sanoi, että tarvittaessa voitaisiin antaa toistakin ainetta, mutta sen varoaika olisi sitten 28 vuorokautta. Me jätimme Ronin hoitohuoneeseen ja lähdimme Emännän kanssa pois.


Ehkä sinä piristyisi, jos leikittäisiin vähän? 

Kun palasimme, oli lääkäri kuulemma ensimmäisenä sanonut, että Ronin doping-varoaika on nyt sitten 28 vuorokautta. Emäntä ei tarkemmin tiedustellut, mutta ilmeisesti Roni oli jälleen yrittänyt paeta, kun oli tarvinnut järeämmän luokan tyrmäystippoja. Kuukauden sairaslomaan oli varauduttukin, joten se ei haitannut yhtään.

Emäntä hoi! Roni on aivan kumma! Tee jotain! 

Ronille päivä ei ollut ihan parhaasta päästä. Ensin hän ei kovasta tivaamisestaan huolimatta saanut aamuruokaa, eikä Emäntä osannut selittää mäyräkoiraksi, miksei aamuruokaa heru. Meidän kielessämme ei oikein ole ilmausta, jolla ruuan olemassa oleminen kiellettäisiin. Nälkäisenä hän joutui eläinlääkärin tökittäväksi ja lopulta hän heräsi hyvässä hönössä kahvihuoneen lattialta peiton sisältä hihnastaan pöydänjalkaan solmittuna.


En taida jaksaa mennä sänkyyn asti. Jos sitten nukun... vain... tässä... 

Kotona Roni vain nukkui ja rappusissa Emäntä kantoi hänet ylös ja alas, kun välillä käytiin pissailemassa pihalla. Pihaa edemmäs ei Ronin askel kantanut ja minä meinasin jo huolestua, kun ei kaverissa ole mitään potkua. Emäntäkin totesi, että on kummallinen ilta, kun minä olen yhtäkkiä se touhukas ja aktiivinen mäyräkoira. Kävin välillä haistelemassa Ronin suuta ja täytyy sanoa, että hänen hampaansa ovat nyt hohtavan valkoiset!



Seuraavana päivänä Roni oli onneksi taas oma itsensä ja minä sain taas takaisin roolini rauhallisena köllöttelijämäyräkoirana.

Kiva, että olet taas kunnossa Roni, mutta onko pakko aina huutaa?! 

maanantai 2. syyskuuta 2019

Ronin syntymäpäivä ja piirinmestaruusmejä-koe

Sunnuntaina minä, monin taidoin ja kyvyin siunattu Roni the Greatest, täytin 5 vuotta.


Herätettiinkö minut aamulla lauluin ja suukoin?
Ei.
Tarjottiinko aamiaiseksi lempiherkkujani?
Ei.
Taputtiko Emäntä päätäni ja kutsui minua hyväksi pojaksi ja vietti päivän tehden kanssani suosikki puuhiani?
Ei. (No illalla taputti ja halaili kyllä, mutta vasta pitkän pitkän päivän jälkeen.)

Sen sijaan Emäntä hiipi ulos talosta kuin varas juuri, kun minä olin nuolemassa kissankuppia. (Me emme olleet siis kotona tuona tärkeänä merkkipäivän aamuna.) Hän vei Lucy-neidin mukanaan eikä muistanut minun päivääni kuin vasta tuntien päästä koepaikalla. Eikä hän silloinkaan edes soittanut minulle! (Siitä omituisesta syystä, että minä olen koira ja koirille ei muka soitella, mutta olisihan hän voinut edes ilmoittaa niille sukulaisille, joiden luona olin hoidossa, jotta he olisivat osanneet huomioida erityistilaisuuden.)

Mihin ihmeeseen me olemme tähän aikaan lähdössä? Eihän kello ole kuuttakaan...

Ja jotta katkeruuteni olisi täydellistä, niin arvatkaapa, minne Emäntä Lucy-neidin kanssa päiväksi meni? MEJÄ-KOKEISIIN! Lucy-neiti sai jäljestää ihanaista verijälkeä minun syntymäpäiväni kunniaksi! Ei aivan se syntymäpäivälahja, jonka olisin itse valinnut!

No Roni älä nyt viitsi. Saithan sinä sitten herkkuja ja rapsutuksia ja monen monta some-onnittelua.

Niin ILLALLA. Miksi sen nimi sitten on syntymäPÄIVÄ, jos sitä juhlitaan vasta illalla?!

Etkä sinä olisi saanut osallistua siihen mejä-kokeeseen, vaikka Emäntä olisi sinut ilmoittanutkin.

Miksen muka?

Se oli piirinmestaruuskisa ja sellaiseen arvokilpailuun valitaan osallistujat kauden näyttöjen perusteella. Kennelpiirin 6 parasta pääsi sinne kilpailemaan mestaruudesta ja samalla paikasta SM-kilpailuihin. Minun tulokseni nyt tällä kertaa sattumalta riittivät koepaikkaan.

Mitä siellä piirinmestaruuskisoissa nyt sitten muka tehtiin? Miten se oli erilainen kaikkiin muihin mejä-kokeisiin verrattuna?

Vai PM-mejä... Toivottavasti se on jotain syötävää...

Eipä se paljoa eronnut. Tietysti siellä oli vain voittajaluokan koiria ja vain yksi tuomari. Aluksi oli normaalisti laukauksensietotesti, jossa totuttuun tapaan häpäisin Emännän. Kaikki muut koirat olivat jo puissa kiinni, kun Emäntä veti minua pitkin hiekkakenttää nelitassuluisussa metsänreunaa kohti. Minä en pidä siitä, että minua pakotetaan ja hoputetaan. Olisin halunnut VALITA, tulenko laukauksensietotestiin vai en. Laukauksella itsessään ei ollut minuun taaskaan vaikutusta.

Sitten istuin häkissä autossa loputtomalta tuntuvan ajan. Emäntä kävi välillä opastamassa jäljen yhdelle englanninspringerspanielille, joka oli kuulemma paras jäljestys, minkä Emäntä on koskaan nähnyt. Aika suolaisesti sanottu kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka hän on kulkenut jäljellä meidän perässämme, vai mitä Roni?

Piilomerkki puunrungon takana

Lopulta joskus iltapäivällä oli minun vuoroni. Emäntä oli aika huolissaan lämpötilastani, kun olin ollut auringonpaisteessa autossa koko päivän. (Toki kaikki luukut avoinna ja suoralta paisteelta suojattuna, mutta varjopaikkaa ei metsästä ollut löytynyt autolle tällä kertaa.) Onneksi nesteytykseni oli aloitettu jo perjantai-iltana koirien urheilujuomalla ja sitä oli jatkettu lauantaina ja sunnuntainakin ja vielä ennen jälkeä Emäntä sai houkuteltua minut juomaan kupillisen vettä heittämällä ruokanappuloita vesikuppiini, joten nestettä ja mineraaleja oli kehossani riittämiin. Niinpä lähdin iloisin mielin matkaan.

Jäljen ensimmäinen osuus kulki aika tiheässä risukossa ja matka eteni hitaasti. Niin hitaasti, että Emännästä tuntui, että tuomari vilkuili kelloaan tuon tuostakin, ja hän pelkäsi, että jäljestys keskeytettäisiin ennen aikojaan puurtavana tai tuomari toteaisi, ettei kaadolle tultaisi ehtimään ja homma tyssäisi siihen. Tiheikön jälkeen alkoi kuitenkin hyvä, vanha kuusikko, jossa ei ollut aluskasvillisuutta, joten katkokulman jälkeen minä pistin oikein moottorin hyrräämään ja Emäntäkin pidensi askeltaan, jotta saisimme kiinni menetettyä aikaa. Kaikki kulmat ratkesivat ilman ongelmia tai tarkistuksia. Makauksille en jaksanut isommin pysähtyä, kun kuljen muutenkin niin hitaasti, että siinähän tuhraantuisi kallista aikaa. Nuuskaisen ne kuitenkin aina mennessäni, että eivätkös nuo ihmisetkin huomaa, että siinä niitä makuita matkalla on. Tuomarien mielestä se harvoin on riittävää.

Viimeinen osuus tuntui tuhottoman pitkältä. Välillä jo käännyin katsomaan Emäntää, että onko hän tosissaan, että vieläkin jatketaan. Hän ei tehnyt elettäkään, joten jatkoin vain eteenpäin, vaikka oli jo aivan tavattoman kuuma ja läähättäminen teki haistelemisesta hankalaa. Niin hankalaa, että 50 metriä ennen kaatoa jouduin tekemään pienen tarkistuslenkin, kun nenäni oli jo aivan tulessa. Lopulta sorkka onneksi löytyi ja paras palkkani oli saada Emännän taskusta vettä heti kaadolla. En minä kuitenkaan aivan lopussa ollut, vaan jaksoin kipittää reippaasti takaisin autolle useamman sadan metrin matkan. (Tuomari ja opas hieman vitsailivat kustannuksellani kaadolle saavuttaessa. Tuomari sanoi, että tunnen kellon, kun käytin juuri 44 minuuttia sallitusta 45 minuutista ja opas totesi, että jos olisi oltu tositilanteessa jäljestämässä haavoittunutta eläintä, niin hänkin olisi pystynyt hyvin ampumaan tarkan laukauksen, kun ei ollut lainkaan hengästynyt...)

Tossa on sorkkanne. Saisko nyt sitä vettä, kiitos?

Koepaikalla Emäntä nosti häkkini autosta ulos varjoon ja siellä odottelin tulosten julkistamiseen saakka. Kaikki kokeen koirat saivat ykköstuloksen eli VOI1. Kovassa seurassa siis oltiin. Tulokset luettiin järjestyksessä alhaalta ylöspäin ja Emäntä oli varma, että minun tulokseni luettaisiin ensimmäisenä. Niin vain kuitenkin kävi, että minä olinkin piirinmestaruuskisojen neljäs (VOI1/45p)! Voittaja oli labradorinnoutaja (VOI1/49), toiseksi tuli se englanninspringerspanieli (VOI1/47), joka jäljesti Emännän tekemällä jäljellä ja kolmas oli parsonrusselinterrieri (VOI1/46). Minä olin kokeen kiintiömäyräkoira ja minun jälkeeni sijoittuivat viidenneksi ja kuudenneksi vielä kaksi labradorinnoutajaa (VOI1/43, VOI1/42).


Oli upeaa päästä kokemaan arvokisat, vaikka aika samanlaista siellä oli kuin muissakin kokeissa. Hyvässä mejä-hengessä sujui viikonloppu ja kilpakumppanit olivat lupsakkaa porukkaa. Ehkä sinäkin Roni vielä jonakin päivänä pääset piirinmestaruuskisoihin, kun olet oikein tarkka poika ja teet hyvää työtä jälkimetsässä ja muistat pysähtyä makauksille!