Sivut

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Eläinlääkäripalveluita käyttämässä

Onpahan tämäkin ollut taas yksi viikko muiden joukossa, vaikkei kovin korkealle Paras viikko -listauksessa taida yltääkään.

Minä olen käynyt kolme kertaa laserissa tämän viikon aikana. En vieläkään tykkää pitää laseja silmilläni, istua eläinlääkärin pöydällä tai ylipäätään kävellä ulko-ovelta hoitohuoneeseen. Mestari käytti minut kahdesti ja perjantaina Parempi Mestari. Sen jälkeen käytiin sukuloimassa, mikä oli oikein mukavaa. Tavattiin mm. Maisu-kissa. Minä en ensin huomannut koko Maisua ja kun häntä näytettiin minulle erikseen, en ollut huomaavinani. Sen verran olen oppinut kissoista, että niistä on parempi pysyä etäällä. Roni kävi välillä olohuoneenpöytää vasten kurkistamassa Maisua, mutta Parempi Mestari kehotti häntä menemään alas. Lopulta Maisu kiipesi puuhunsa ja me unohdettiin koko kissan läsnä olo.

Parempi Mestari oli lauantaina työmatkalla. Hän päivitteli, että oli kotoa poissa 20 tuntia ja sillä aikaa ehtivät sairastua niin koira kuin isäntäkin! Mestarille tuli hammassärkyä ja Roni lakkasi syömästä. Siinä nyt ei sinänsä ollut mitään tavatonta, että Ronille ei oikein maistunut ruoka. Hän ei ole siltä osin aivan täysin mäyräkoira. Hän paastoaa toisinaan. (Sen sijaan, jos minulle ei maistu ruoka, niin jotain on vialla ja pahasti!) Parempi Mestari pääsi nukkumaan yöllä puoli kolmen aikaan ja hän oli hieman nyreä, että joutui käyttämään meitä ulkona kuudelta, kahdeksalta ja kymmeneltä. Ronin maha kurisi kovasti.
    Puoli kahdelta aamukahvin jälkeen lähdettiin kävelylle ja noin kilometrin iloisen kävelyn jälkeen Roni istahti yhtäkkiä apeana hankeen. Venytteli kovasti, yritti astua eteenpäin, mutta käpertyi pitkäkseen. Parempi Mestari huomasi heti, että kaikki ei ole ihan normaalisti, koska jos taas Roni ei halua liikkua, niin sitten on jotain vialla ja pahasti! (Minä sen sijaan saatan pitää liikuntapaastoa ihan vain huvikseni parempaa säätä odotellessa...) Parempi Mestari  kantoi Ronia vähän matkaa ja laski maahan. Roni lähti iloisesti eteenpäin, pistettiin vähän siinä painiksikin (mikä sai Paremman Mestarin hermostumaan, kun hän pelkäsi, että riehuminen saa vielä jotain pahempaa aikaiseksi) ja taas Roni istahti alas. Lopulta Parempi Mestari kantoi Ronin kotiin, empi hetken ja soitti päivystävälle eläinlääkärille. Hän ajatteli, että on parempi viedä varmuuden vuoksi näytille hyväkuntoinen koira kuin odottaa seuraavaan päivään ja mennä lääkärille ehkä liian myöhään. Ronin äidillähän oli vasta muutama viikko sitten suolitukos ja tukoksen pelko leijuu aina Paremman Mestarin mielessä.
    Eläinlääkäri oli onneksi heti sitä mieltä, ettei noin hyvässä kunnossa olevalla koiralla todennäköisesti ole suoli tukossa. Sen sijaan anaalirauhaset olivat tukossa ja sieltä roiskahti mössöä pitkin hoitohuonetta.

Ronin vuoro käydä eläinlääkärissä.

Tarvitseeko sinun Lucy-neiti nyt kertoa kaikkea noin tarkkaan...

No anna nyt minä kerron, kun olen kerran alkuun päässyt! Verikokeissa ei ollut mitään sairauteen viittaavaa ja myös virtsanäyte oli puhdas. Miten sinusta edes saatiin virtsanäyte?

Parempi Mestari seurasi vieressäni ja laittoi löylykauhan alle, kun kävin pissalle. Ei siihen tainnut osua kuin kaksi tippaa, mutta se riitti pikatestiliuskan kastelemiseen.

Mistään vakavasta ei siis ollut kyse. Roni sai maitohappobakteerimössöä ja kehotuksen syödä yksi ylimääräinen matokuuri varmuuden vuoksi.

Juu ja viisiminuuttisen lämpimän suihkun peräröörille! Sen olisi voinut kyllä jättää vaikka välistä...

Rauhasten puhdistuksen jälkeen maistui jo ruoka.
Parempi Mestari laskeskeli, että tässä on nyt kuukauden sisällä ollut 8 eläinlääkärikäyntiä, jotka ovat maksaneet yhteensä 500 euroa ja joiden vuoksi on ajettu 1000 kilometriä. Siinä sitä on taas motivaatiota alkaa seuraava työviikko, kun tietää, miksi siellä töissä on käytävä. Parempi Mestari mietti, että pitäisi laittaa työpisteeseen kuva meistä, ettei totuus unohdu.
    Toisaalta taas on hienoa, että sunnuntai-iltanakin löytyy päivystävä eläinlääkäri alle 100 kilometrin säteellä ja toki se jotain aina maksaakin. Tällä kertaa se oli sellainen kahdensadan euron anaalirauhasten tyhjennys!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ronin listasijoitus

 "Hei suloinen mäykkyneiti! Etsitkö seuraa tositarkoituksella? Tässä olisi sinulle hellä ja sporttinen humppatukka kaveriksi kaikkeen yhteiseen kivaan! Olen ulkonäöltäni erinomainen ja sertinarvoinen. Olen saanut yhden ykköstuloksen mejästä ja pari hyväksyttyä tulosta rally-tokon alokasluokasta. Osaan siis työskennellä yhdessä ja yksin. Olen kova uimari ja noudan mielelläni maalla ja vedessä. Kaikki liikunta on lähellä sydäntäni, mutta osaan myös ottaa rennosti ja käpertyä sohvannurkkaan suukottelemaan. Osaan jakaa omastani ja kanssani sinun ei tarvitse pelätä mitään, koska olen hyvin suojelevainen ja puolustan omiani. Ei haittaa vaikka olisit vähän kipakka, koska olen tottunut saamaan tytöiltä korvilleni. Ota yhteyttä blogin toimitukseen, jos kiinnostuit! Nimim. Tehtäskö vauvoja?"


Lucy-neiti, mitä sinä kirjoitat?

Parantelin vähän tuota sinun seuranhakuilmoitustasi. Alkuperäinen oli niin kliininen ja persoonaton.

Mitä "seuranhakuilmoitusta"? En minä ole hakenut seuraa mistään!

No tämä ilmoitus, joka on täällä mäyräkoirien treffipalstalla!

Suomen Mäyräkoiraliiton jalostusuroslista

Ensinnäkin, kuka kertoo jo treffi-ilmoituksessa omista vanhemmistaan? Ja sukusiitosprosentti?! Hei haloo!

Ei Lucy-neiti, sinä olet nyt käsittänyt vähän väärin. Tuo on jalostusuroslista!

Eli deittipalsta.

Ei kun tuonne kerätään tiedot kaikista uroksista, jotka vain täyttävät tietyt kriteerit. Minullahan oli jo käyttötulos ja näyttelytulos, joten kun kävin siellä silmäkuvauksessa, niin ehdot täyttyivät ja minut lisättiin automaattisesti tuolle listalle. Lista on tehty helpottamaan kasvattajien työtä, että he löytävät helpommin mahdollisia sulhasehdokkaita tyttökoirilleen. Että ei tuolle listalle päätyminen vielä merkitse mitään.

Höh... Minusta olisi ollut niin hauskaa olla täti sinun pennuillesi. Olisin voinut opettaa niille tempun tai pari...

perjantai 20. tammikuuta 2017

Potilas Lucyn jatkohoito

Missä sinä kävit tänään Lucy-neiti?

Eläinlääkärissä... etkös sinä käynyt minun jälkeeni?

En.

Ai minä luulin, että sinä sait samat hoidot minun jälkeeni, kun minut tuotiin autoon ja sinä menit johonkin. Missäs sinä sitten kävit?

Minä kävin vain siinä pihalla pissalla ennen kotimatkaa. Saitko sinä jotain hoitoja?

Joo! Kun minä olin reippaasti astellut sisälle odotushuoneeseen...

Älä yritä! Minä olen nähnyt, miten sinä menet eläinlääkärille! Vastahakoisesti ja väkipakolla!

Eli samalla tavalla kuin sinäkin! Voi olla, että se reipas tyyppi olikin se minun jälkeeni tullut kultsu. No joka tapauksessa, kun minut oli odotushuoneessa tarjolla olleilla peura-peruna-ruokanappuloilla huijattu toimenpidehuoneeseen ja Emäntä oli karistellut minut sylistään hoitopöydälle, tutki eläinlääkäri taas kerran selkäni. (Tämä oli jo neljäs täti, joka sitä syynäsi...) Emäntä ei vieläkään ole tyytyväinen häntäni asentoon, niin siksi menimme vielä yhden asiantuntijan pakeille.

Tämä lääkäritäti paineli selkääni ja totesi, että 4. ja 5. lannenikaman välissä on arka kohta ja myös selkälihakset ovat arat niillä main. Hänen erikoisalaansa on akupunktio ja hän sanoi, että haluaisi kokeilla neuloja minuun. Ja ennen kuin huomasinkaan, minua oli pistetty kuin neulatyynyä!


Neuloja oli niskassa, selässä ja takajaloissa. Kuulemma myös etujaloissa olisi voinut olla, mutta minun käytöksestäni eläinlääkäri päätteli, etten ehkä antaisi niiden neulojen olla paikallaan, vaikka muut neulat pysyisivätkin.


Ihan en osannut rauhoittua, mutta lähinnä hermostutti ehkä tuo eläinlääkärin pöydällä oleminen. Lisäksi lääkäri ajatteli, että olisin makoillut hänen karvamatollaan, mutta minä tein kaikkeni päästäkseni edes tuolta karva-alustalta pois.

Aamurähmät jäivät pyyhkimättä silmistä ja rahkapurkin nuolemisesta jäi kuono likaiseksi, mutta ei sitä aina ehdi niin sukia itseään kaupungille lähtiessä...
 Vähän kuitenkin painauduin siinä Emäntää vasten akupunktion aikana ja olin suhtkoht paikallaan sen 20 minuuttia, jonka neulat olivat minussa kiinni, että ei nyt aivan kamala kokemus, jos ei niin ylen nautinnollinenkaan.

Sen jälkeen koitti käynnin erikoisin osuus! Minulle laitettiin aurinkolasit!


Yritin riisua ne heti pois, mutta Emäntä sanoi, että lasien pitäisi antaa olla paikallaan. Hänellekin hoitaja antoi lasit. Minulle annettiin nimittäin laserhoitoa! Hoitaja heilutteli selkäni päällä punaista lamppua, joka oli kiinni piippaavassa laitteessa ja sieltä kuulemma tuli infrapunasäteilyä selkääni. Infrapunasäteet vaikuttavat soluihin vilkastuttamalla niiden toimintaa, jolloin verenkierto vahingoittuneella alueella tehostuu ja paraneminen nopeutuu. Hoito ei sinänsä tuntunut miltään. Hiukan lämpimältä. Sitä pitää ilmeisesti antaa vielä parin viikon ajan eli minulla on monta eläinlääkärireissua edessäni.


Ja kun siitä on joskus kuultu kommentteja puolesta ja vastaan, että tarvitseeko pitkäkarvainen mäyräkoira vaatteita talvella, niin nyt minulla on ihan lääkärin määräys käyttää takkia kylmällä ilmalla! Ainakin niin kauan kuin laserhoidot jatkuvat. Sitten eläinlääkäri sanoi myös, että saatan olla tavallista nälkäisempi tänään hoitojen jälkeen, joten Emäntä voisit antaa minulle ekstra-annoksen iltanappuloita!

Noinkohan se eläinlääkäri on sanonut? Minusta Emäntä sanoi eläinlääkärin maininneen, että saatat olla tänä iltana tavallista VÄSYNEEMPI, ja siksi hän käytti sinut vain pienellä kävelyllä ja minä pääsin yksin pidemmälle...

Niinköhän se sitten oli... No joka tapauksessa on hyvin noudatettu kaikkia lääkärin määräyksiä: minulla oli villapaita päällä kylmän varalta ja heittäännyin heti hankeen piehtaroimaan paitoineni ja koska lumessa sai pomppia kohtuudella, niin aloitin iltakävelyn heti kohtuullisella pomppimisella ja Mustan alamaisen härnäämisellä niin, että Emäntä joutui kiskomaan meidät hihnoista erilleen. Muuten saa viettää ihan normaalia elämää eli olen köllötellyt ahkerasti sohvalla loppuillan!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mäyräkoirat kehäkettuina

 Tänään oli mätsäri eli Match Show ihan omalla kylällä. Osallistuttiin Lucy-neidin kanssa molemmat. Siellä oli todella paljon tuttuja kamuja ainakin katselemassa touhua, jos eivät kaikki uskaltaneetkaan osallistua.

Lucy-neiti oli ensin. Hänellä on aina kauhea touhu päällä, kun hän pääsee näyttelykehään. Hän yrittää vain saada nakkipaloja mahdollisimman nopeasti. Ihme kyllä hän sai kuitenkin punaisen nauhan. Punaisen nauhan saaneiden loppukehä on vain se, mihin on kerääntynyt kaikki parhaiten käyttäytyvät koirat, niin siinä seurassa ei iloisesti höpsehtivällä Lucy-neidillä ollut jakoja. Täytyisi malttaa seisoa paikallaan...



Myös Ninni Nöpönenä tuli käymään mätsäreissä ja sitten sen jälkeen meillä kylässä. Hänkin sai punaisen nauhan isoissa aikuisissa, mutta Lucy-neidin tavoin hän ei sijoittunut tänään.



Minä jouduin kehään vähän kiireellä, kun välistä olikin jäänyt koiria pois ja Emännällä oli hoppu vaihtaa koiraa. Minut nykäistiin vain nopeasti suoraan häkistä kehään ja näin ollen jäin parinani olleelle pomeranianille kakkoseksi eli sain sinisen nauhan.

Sinisen nauhan saaneiden loppukehään meillä oli sitten paremmin aikaa valmistautua ja toisin kuin Lucy-neiti, niin minä olen kova poika seisomaan paikallani. En ehkä esiinny iloisesti häntä heiluen, kuten Lucy-neiti, mutta paikallaan seisominen on minun valttini. Tänään seisoin itseni pienten aikuisten sinisten ykköseksi! Päästiin siis käymään Emännän kanssa BIS-kehässäkin, mutta siellä meitä ei enää sijoitettu. Elämäni toinen BIS-kehävierailu kuitenkin ja jaksoin seistä vielä sielläkin koko ajan paikallani! Emäntä oli tyytyväinen, koska harjoituksen vuoksihan me siellä olimme.


Edessäni seisova samojedinpentu Capo voitti koko mätsärin. Tämä oli sille vasta toinen näyttely!

Palkinnoksi sain pokaalin ja ruusukkeen lisäksi ruokaa ja pikkuruisen kilpparilelun.



Kilpparilelu oli todella hauska ja kiinnostava. Niin hauska ja kiinnostava, että... no katsokaa itse:



No sain minäkin sillä sitten lopulta vähän leikkiä... Ja vinku toimii yhä, jos epäilitte!

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lumessakahlaajat

Emäntä sovitteli kameran objektiiveja ja ulkoiluhousuja. Lucy loikoili omassa koiranpedissään ja torkkui koiranunta. Emäntä kuului höpisevän eteisessä aina paikalla, aina valmiina pyöriskelevälle Mustalle alamaiselle, että kohta lähdettäisiin metsälenkille. Kuului, kun Emäntä kiinnitti puhisten kaulapantaa Mustalle alamaiselle. Lucy arvasi, että Emäntä yritti tahallaan jättää hänet kotiin, koska hänelle ei ollut mainittu lenkille lähdöstä mitään. Matka olisi liian pitkä, lunta olisi liikaa ja se tarttuisi tällä kelillä liikaa turkkiin. Lucy oli kuitenkin päättänyt toisin. Hän ei ollut päässyt metsälenkille yli kuukauteen, ehkä kahteen, ja tätä tilaisuutta hän ei jättäisi käyttämättä. Emännän solmiessa kengännauhojaan, Lucy tassutteli eteiseen ja venytteli pitkään: olen valmis lähtemään!

Emäntä huokasi muutaman kerran ja vaihtoi painoa jalallaan. "Lucy jaksatkohan sinä? Lenkki voi olla aika pitkä ja raskas. Se voi olla ihan umpihankilenkki, jos kukaan ei ole kulkenut polkua pitkin! Ja tällä kelillä lumi tarttuu sinuun kiinni", hän esitteli verukkeitaan. Lucy ravisteli itseään ja istahti odottamaan lähtöä: "Laita nyt vain se panta minullekin, niin lähdetään."

Löydätkö kuvasta kaksi mäyräkoiraa?
Tietenkin Lucy pääsi mukaan. Määrätietoinen asenne saa Emännän aina horjumaan päätöksissään. Sää oli ulkoiluun sopiva. Vajaa aste pakkasta ei ollut liian kylmä ja uusi lumipuuteri houkutteli kahlaamaan ja hyppelehtimään ojissa. Hyväntuulisina Lucy, Musta alamainen ja Emäntä astelivat kohti metsäpolkua. Niin hyväntuulisia he jopa olivat, että kun satunnaiset lenkkeilijät pysähtyivät rupattelemaan, ei Musta alamainen haukahtanut kertaakaan ja mäyräkoirat kävivät iloisesti tervehtimässä kumpaakin lenkkeilijää.


Lähestyvä metsä sai mäyräkoirat villiintymään ilosta ja matkalla he kävivät tarkistamassa jokaisen ojarummun. Musta alamainenhan on erikoistunut ojarumpujen vainuamiseen ja hän tietää jo, että jokaisen tontin liittymän alla on jonkinlainen putki, mutta nyt myös Lucy halusi käydä kurkistamassa jokaiseen luolan näköiseen aukkoon. Ehtipä Musta alamainen ryömiäkin muutamaan, kun Emäntä ei ollut flexin kanssa tarkkana.


Siinä Emäntä oli ollut oikeassa, että lumi tarttui turkkiin kiinni. Metsätiellä täytyi jo pitää muutamia putsaustuokioita ja irrottaa suurimpia lumipalloja kainaloista. Ulkoilun riemua se ei kuitenkaan pilannut. Metsän hajut ja äänet olivat kaikkialla ympärillä ja ne saivat aistit aukeamaan aivan toisella tavalla kuin taajaman saastuneet tien varret.


Musta alamainen ei malttanut montaa askelta juosta tietä pitkin. Heti metsänrajalta asti hän ei ollut enää lenkillä. Hän oli saalistamassa! Hän löysi jokaisen tien yli menneen eläimen ylityskohdan ja yritti seurata jokaista jälkeä. Hän tuuppasi kuononsa jokaiseen vanhaan ja tuoreeseen sorkan ja tassun jälkeen ja halusi tietää kaiken jokaisesta koskaan tien yli kulkeneesta eläimestä.


Lucy muisti koko nelivuotisen elämänsä ajan päässeensä aina täällä metsässä vähän juoksentelemaan irrallaan, mutta nyt ei vapautta tuntunut koittavan. Myös Emäntä tuntui tarkkailevan sorkan jälkiä hangessa. Musta alamainen sotki hihnansa jokaiseen mäntyyn ja risuun ja Emäntä irrotteli häntä milloin mistäkin kirvaillen, muttei löysännyt toistakaan innokasta koiraa irralleen.


Vihdoin alettiin saapua niille main, jossa viimeeksi nähtiin peuroja. Emäntä ei selvästi peurojen takia halunnut päästää mäyräkoiria vapaaksi. "Kuinka vaarallinen sellainen peura muka voi olla mäyräkoiralle?" Lucy ihmetteli, "No kuulemma se voi sarvella viiltää vatsalaukun auki, mutta eiköhän ne peurat enemmänkin pelkäisi meitä koiria, kun me painettaisiin haukkuen perään!"


Emäntä pysyi kuitenkin järkkymättömänä. Hänen mielestään juuri se mahdollinen perään juokseminen oli osa ongelmaa.


Polkua ei ollut kukaan kulkenut viimeisen lumipyryn jälkeen. Ajoittain Lucylla oli niin paljon lunta rinnan alla ja kainaloissa, että hänen jalkansa eivät vain enää kerta kaikkiaan yltäneet maahan. Emäntä auttoi auliisti putsaamaan lumia, mutta kun hän tarjoutui kantamaan Lucya, sai Lucy melkoisen sätkyn. "Varmasti et kanna minua täällä metsässä! Katso nyt miten hyvin vielä pääsen liikkumaan." Ja hetken aikaa Emännän edellä pötki kaksi mäyräkoiran peppua, kunnes Lucy taas jäi omalle paikalleen jonon hännille.


Polun puolivälissä Emäntä alkoi turhautua jatkuvasti edellä kiskovaan Mustaan alamaiseen, joka sotkeentui kaikkeen tehdessään hakulenkkejään koko 7 metrin matkalla, mitä hänellä oli liikkumatilaa, Lucyn kulkiessa aina polkua pitkin puuntaimien toiselta puolelta. "Lucy on jo varmaan niin väsynyt ja lumesta painava, ettei se enää pääse omille teilleen ja vaikka eteen tulisikin peuroja, niin saan sen varmasti juostua kiinni", Emäntä päätteli ja päästi Lucyn irti hihnasta helpottaakseen omaa kulkemistaan.

Mutta Lucypa näytti samantien, mistä tämä mäykkyneiti on tehty! Hän ryntäsi vapauduttuaan välittömästi keulille ja jopa ohi Mustan alamaisen. Hänellä oli heti haku päällä ja silmiin oli syttynyt uusi lamppu. Lucy alkoi koluta kaikkia eteen tulevia jälkiä ja mäykkyjen riemuksi sekä Emännän kauhuksi tässä taimikossa tuntui risteilevän yhä tiheämpään sorkan jälkiä, eivätkä kaikki niistä näyttäneet edes olevan kovin lumisia. Emäntä ei ollut enää yhtään varma, että pystyisi tavoittamaan tuon edestakaisin kimpoilevan lumiohjuksen ja niin oli Lucykin laitettava takaisin hihnaan.


Aikanaan metsäpolku päätyi takaisin metsätielle ja sitä kautta takaisin sivistyksen pariin. Pöppyrälumi oli tarttunut jopa Mustaan alamaiseen, joka yleensä selviää vähillä kantamuksilla. Nyt hänessäkin roikkui useampi lumipompula, joita hän yritti kierien irroittaa auratulle tielle päästyään.


Kotiin päin joukkoa johti iloisia juoksuhepulipyrähdyksiä tekevä, leikkisästi hyppelehtivä ja kujeileva mäyräkoiraneiti vailla väsymystä tai uupumusta mieli onnellisena ja piristyneenä. Taisi siinä Emäntäkin olla hyvillään, että oli kuitenkin ottanut molemmat koirat mukaansa.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Neiti 4-vee


 Minulla pyörähti tänään uusi lukema mittariin. Neljä vuotta sitten minä ja neljä sisarustani putkahdimme maailmaan äitimme massusta. Sanoisin, että olen nyt koira parhaassa iässä. Pentumaiset hupsuttelut ovat taakse jäänyttä aikaa ja vanhuuden hupsuttelut vielä edessä päin. Tunnen Mestareiden tavat ja he minun tapani. Elo on rauhallista ja mukavaa.

Jos kuvailisin itseäni yhdellä sanalla, se sana olisi nautiskelija. Pidän kaikista elämän pikku nautinnoista, kuten hyvästä ruuasta, pehmeistä ja lämpimistä nukkumapaikoista, hitaista päiväkävelyistä ja hauskoista pienistä aivopähkinöistä. Ihmisten läheisyys on minulle tärkeää ja viihdyn kenen tahansa luottamukseni arvoisen ihmisen sylissä.


Vuosien mittaan olen oppinut myös arvostamaan Mustan alamaisen olemassa oloa. On turvallinen olo ulkona lenkkeillessä, kun on rinnalla tuollainen salskea nuorimies, joka ei säästä itseään turvamiehen tehtävässään. Kukaan ei edes huomaa minua, kun Roni menee kaikkia vastaan rinta rottingilla, häntä korkeana viirina liehuen ja kumeaa haukkua päästellen. Voi olla aivan paikkansa pitävä väite, että me koirat olemme laumaeläimiä.


Synttäripäivä on sujunut mukavasti eli hyvin samalla tavalla kuin kaikki muutkin elämäni päivät. No ehkä aamupissalle lähtö ei ollut niin mukavaa. Kuten ei muinakaan aamuina.

Mitäääh?! Enkö edes synttäripäivän kunniaksi saa käpertyä aamuruuan jälkeen takaisin unille? Onko synttärisankarinkin pakko lähteä ulos aamupissalle? Entä jos en halua?
Päivällä käytiin koirapuistossa, jossa tein kaikkia suosikkijuttujani: kiertelin haistelemassa ja merkkailemassa, haastoin Emäntää leikkimään ja nuolin hänen nenäänsä, haistelin lisää ja kierin parhaissa tuoksuissa. Pikkaisen myös painin Mustan alamaisen kanssa.


Synttärilahjaksi sain hirvenluun raakana. Sen jälkeen saatiin iltaruoka ja käytiin pienellä kävelyllä. Mestareille ei koskaan ole liian pientä syytä, etteikö voisi vähän juhlia ja niinpä he pitivät lettukestit. Meihin ei Mustan alamaisen kanssa olisi enää lettuja mahtunutkaan!

Paras synttärilahja! Tällaista olen aina toivonut!
 Meillä on synttäreillä tapana, että synttärisankarin lisäksi myös toinen saa samanlaisen lahjan, ettei tule paha mieli. Niinpä Musta alamainenkin sai hirvenluun.


perjantai 6. tammikuuta 2017

Loppiaisrallit

Meillä on täällä haastattelussamme kaksi mäyräkoiraa, jotka ovat olleet juuri tänään rally-toko-kokeissa. Aloitetaanko vaikka sinusta Lucy, kun olit teistä ensimmäisenä radallakin. Kuinka luonnehtisit suoritustasi?



No minä lähdin ehkä vähän varovasti nuuskimaan tunnelmia ensin, mutta hyvin vakuuttavasti suoritin kuitenkin alkuun siinä liikeestä maahan menon ja paikallaan istumisen Emännän kiertäessä minun ympäri. 270 asteen käännös oikeaan meni jopa täysin puhtaasti. Sitten oli taas vähän nuuhkaistava maata, jonka jälkeen tuli ehkä pieni ajatusvirhe, kun kiersin vahingossa täyskäännöksessä kyltin takaa, mutta se mentiin sitten uudestaan ja sen jälkeen jatkui parin kyltin verran tosi hyvin.
    Siellä radan loppupuolella oli sitten sellainen hyvin voimakkaasti tuoksuva pissaläntti ja se ehkä koitui tänään vähän kohtalokseni. Viimeisillä kylteillä nimittäin herpaannuin aika tavalla ja menin haistelemaan sitä pissaa. Siinä nyt ei sinänsä vielä mitään katastrofia tapahtunut, mutta Emäntähän sen sitten lopulta sössi, kun meni paniikkiin, ei tiennyt mitä tehdä, kun ei ollut tankannut kisaohjetta riittävästi, että saako maalikyltin uusia, ei osannut sanoa, että oliko jo mennyt maalikyltin ohi vai ei ja lopulta päätti uusia, eikä siinäkään vielä mitään, mutta hän käveli minua kohti radalla ja se on sitten kerta kaikkiaan kiellettyä rally-tokossa. Niin että lopputuloksena oli hylätty suoritus, kiitos Emännän. Muuten meillä olisi ollut vain -18 pistettä ja hyväksytty tulos 82 pisteellä!

Niin siinä lopussa näyttikin olevan jotain hämminkiä. Jäikö tuo lopputulos kaivelemaan?

Ei minua ainakaan! Minä sain kuitenkin valtavasti kehuja ja kinkkua, että ei minua harmita yhtään. Mukava päivä! Tuomarikin kirjoitti kommentteihin, että "hienosti osaa tehtäviä".

Mites tästä eteenpäin?

Kovasti vain lisää herkkuja! Ei kun siis treeniä!



Entäpä Roni? Miten sinulla meni tänään?

Ihan hyvin.

Niin. Sinä et kuitenkaan tainnut saada myöskään hyväksyttyä tulosta tänään?

Niin. No siinä oli pari pientä muuttujaa.

Minkä sanoisit olleen tänään kompastuskiviäsi?

No maahan en ainakaan suostunut menemään, kun hallissa oli -3 astetta ja se kylmä maa tuntuu ikävältä kulkusissa. Ja... no sitten siellä oli niitä ihmisiä. Siinä kakssataaseitenkymppisessä oikealle huomasin, että siellä reunalla oli ihmisiä, niin olisin käynyt ne moikkaamassa, jossei Emäntä olisi hihkaissut minua mukaansa. Muutenkin kenellekään ei jäänyt taaskaan epäselväksi, minkä niminen koira on radalla suorittamassa, kun sen verran railakkaasti tuo naisihminen minua kutsui tuon tuostakin. Sitten eteen istuminen meni vähän pipariksi, kun ihmettelin niitä naisia siinä kehän keskellä.

Niin tuomaria ja toimitsijaa?

No nekö ne sitten olivat siinä keskellä. Siitä tuli toinen miinus kymppi, kun ei voitu enää uusia ja istuin eteen vasta toisella kierroksella. Sitä ennen oli jo uusittu se yksi käännös, kun meinasin siinä vähän harhailla kehänauhan ulkopuolelle. 
    Siitä eteenpäin oli täydellistä työskentelyä, mutta eihän se riittänyt, kun siihen mennessä oli kerätty jo -31 pistettä eli yhtä pistettä vaille hyväksytty tulos. Sain kuitenkin tuomarilta kommentin: "Ihanaa innokasta menoa", että se oli ihan mukavaa. Ja lopuksi tietysti leikittiin frisbeellä ja sain kinkkua.

Arvostelulomakkeen mukaan näyttäisi, että jos olisit jättänyt yhden kerran nuuhkaisematta maata tai yhtä kylttiä, niin olisit saanut ensimmäisen koulutustunnuksesi, RTK1:n. Kuinka paljon harmittaa, että se jäi nyt saavuttamatta?

Ei yhtään.

Luuletko, että Emäntääsi harmittaa?

Varmaan ihan pirusti. Mutta tämä on tämmöinen laji. Joskus onnistuu ja yleensä ei.




Miten arvelet, että harrastuksenne jatkuu tästä eteenpäin?

Emäntä käy yleensä läpi sellaiset tietyt vaiheet. Ensin hän päättää lopettaa koko harrastuksen raivoissaan. Sitten hän suree, kuinka on maailman huonoin koiranohjaaja. Sen jälkeen hän sisuuntuu ja puhisee, että hänhän laittaa koiransa suorittamaan alokasluokan, vaikka siihen menisi sata yritystä ja seuraavalla viikolla harjoitukset jatkuvat normaalisti. Hän katselee uusia kokeita ja tihkuu intoa ja tekemisen iloa, koska ainahan voi onnistua seuraavalla kerralla.

Mukava kuulla, että teitä nähdään vielä rally-toko-kentillä! Mitenkäs minilomanne muuten sujui? Taisitte olla yökylässä?

Oikein mukavasti! Oltiin yötä Emännän veljellä ja sitten käytiin vielä kylässä sellaisilla tutuilla, joiden luona haisi kaikkialla kaneilta! Löydettiinpä muutama ruskea herkkuyllärikin lattialta! Ulkona oleminen on ollut aika vaikeaa, kun jalkoja paleltaa. Illalla mm. käytiin pienellä kävelyllä niin, että minä olin Emännän sylissä ja Roni Emännän veljen sylissä. Voihan meitä koiria niinkin ulkoiluttaa!

Ah, ihana kanintuoksuinen sohva! Miksei meillä ole tällaista kotona?

Minäkin olen kulkenut takki päällä. Kieriessä vain tuppaavat jalanpötkylät pyörähtämään tänne palttoon uumeniin ja sitten olen kuin pieni toukka, joka ei pääse liikkumaan ennen kuin Emäntä pyörittää takin oikeinpäin ja sitten heti sama uudestaan!

Emäntä kanna minua! Minä en tarkene enää laittamaan jalkojani maahan!

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kurkkusääntö

Voitko kuvitella Lucy-neiti! Eilen illalla, kun söin luuta ja se vähän sitten jäi kurkkuuni kiinni ja jouduin sitä kakistelemaan ja yskimään, niin Emäntä tuli ja otti luunjämän pois minulta ja heitti sen roskiin!

Se on kurkkusääntö.

Mikä sääntö?

Kurkkusääntö. Jos vaikka puruluun palanen jää kurkkuun kiinni niin, että sitä joutuu yökkäilemään ja Emäntä joutuu vetämään sen sormineen pois, niin sitä luuta ei enää saa takaisin.

Miksei saa?

Jotenkin se liittyy siihen, ettei koira tukehtuisi kyseiseen luunpalaseen.

No ei kai siihen nyt uudestaan tukehdukaan, kun sen kerran on saanut kurkusta pois? Kyllähän sitä sitten osaa jo pureskella sen pienemmäksi tai sovittaa ainakin eri asennossa kurkusta alas, jos se ei yhdellä tavalla mennyt. Eihän sitä nyt kannata roskikseen laittaa!

Minäkin olen kapinoinut tuota sääntöä vastaan, mutta ei voi mitään. Kaiken syömiseen on vain yksi mahdollisuus.

Enkä minä edes siihen luunriekaleeseen ollut tukehtumassa, mikä minulla oli suussani! Se edellä menevä pala siellä vähän takelteli. Minä olin sitä seuraavaa palasta juuri pienimässä ikään kuin kyytipojaksi siihen päälle painamaan edellisen alaspäin, kun Emäntä sitten työnsi sormet kurkkuuni ja veti luun pois. Yritin häntä pystyssä terhakkaana vakuutella, että olen aivan kunnossa jatkamaan puruluun syömistä, mitä nyt vähän yskähtelin ja korahtelin siinä samalla, mutta ei auttanut. Hukkaan meni hyvä puruluunloppu.

Voit antaa luun takaisin. Lupaan, etten tukehdu siihen enää!

maanantai 2. tammikuuta 2017

Uusi vuosi, vanhat kujeet

Äkkiseltään tuntuisi, että kovin erilainen ei ole tämä vuosi 2017. Tässä joitakin huomioita tältä päivältä.

1. Köllöttely, loikoilu, lepäily, tirsailu...

Torkkuminen tuntuu hyvin samalta tänä vuonna kuin viime vuonnakin. Meidän peditkin tuntuu ihan samoilta.



2. Rally-tokoilu

Jatkettiin ratatreenailua tänään. Kyltit olivat edelleen samat, vaikka rata on toki joka kerta eri. Minulla oli ruokapalkkaa ja Mustalla alamaisella frisbee. Ainoastaan alusta oli tänään erilainen kuin muulloin: epätasainen, liukas jäätikkö. Harvoin on rally-tokotreeneissa ollut niin hengenvaarallista kuin tänään. Jos Emäntä olisi liukastunut meidän päälle, niin me oltaisiin litsahdettu kuin kärpäset lätkään! Onneksi kukaan ei litsahtanut.

3. Koirapuistoilu

Koirapuistokin oli aika suurelta osin jäässä. Painiminen jatkui kuitenkin entiseen malliin. Kuvatodisteina ilmeitä ja akrobatiaa.




Painimisen välillä otettiin myös juoksukilpailuita.


Emännän lapasen pöllyttäminen on edelleen kivaa ja saa minut villiintymään, toisaalta hurjaan puisteluun, toisaalta iloiseen "raadossa" kierimiseen.



 Minä pidän yhä frisbeen noutamisesta. Voi että minä pidänkin siitä! Nykyisin käytössäni on tuollainen keskeltä kevennetty versio. Palautan frisbeen aina Emännän jalkojen juureen ja sitten hoputan häntä heittämään lelun uudestaan.



4. Lenkkeily

Lenkillä käyminen tuntui myös samalta ja reitti oli yksi samoista, joita viikottain kuljetaan. Kuten jo aiemmin mainittua on, niin liukasta oli toki kaikkialla muuallakin, mutta pystyssä pysyttiin. (No yhdessä alamäessä innostuttiin kiskomaan ja Emäntä joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen liukkaalla, jolloin pieni kauhun kiljahdus pääsi hänen suustaan, mutta mitään ei sattunut.)

Sikäli uusi vuosi alkoi aika mukavasti, että meille tuli heti aamusta postissa pussillinen ilmaista koiranruokaa! Emäntä oli unohtanut kokonaan liittyneensä johonkin kuluttajapaneeliin muutama kuukausi sitten. Hän oli jo ehtinyt ajatella koko jutun olleen silkkaa huijausta, kunnes ruokapaketti tänään saapui.

Minulle sitä ei tietenkään anneta, kun taisi ruoka sisältää viljaa ja kanaa, mutta Lucy-neiti on varmasti hyvä kokeiluraadissa, kun hän syö suurella ruokahalulla suunnilleen kaikkea muuta paitsi sipulisia pikkukiviä.

No pussi näytti samanlaiselta ruualta, jota minulla on ollut joskus aiemminkin, ettei mistään kovin erikoisesta herkusta taida olla kyse. Mutta onhan ilmainen ruoka toki aina ilmaista ruokaa. Harmi, ettei mukana tullut ilmaista ämpäriä! Sitten ei olisi riemulla rajoja.

5. Emännän huumorintaju

Joidenkin asioiden olisi ehkä toivonut muuttuvan tänä vuonna. Emännästä photoshoppaaminen on aina yhtä hauskaa.

Tältä näyttäisi, jos koirapuistossa olisi useampi Lucy-neiti kerrallaan... Karmiva ajatus.


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Viime vuoden viimeiset vaiheet

Iloisen reipasta uutukaista vuotta!


Tämmöinen räiskyvä kuva yritettiin jo eilen laittaa teille toivotuksineen, mutta päistä loppui järki, kuinka sen olisi saanut puhelimella lisättyä, kun oltiin taas vähän reissun päällä ja laitekanta oli laskettu minimiin. Mutta tässäpä se nyt on hieman jälkijunassa.

Minä en oikein pidä autossa matkustamisesta ja varsinkin kuusi tuntia autossa matkustamista on aika kova kohtalo.


Minä taas en pidä takapenkillä matkustamisesta. Minä haluaisin mieluiten istua etupenkillä Paremman Mestarin sylissä ja tähystellä.


Perillä oli kuitenkin ihan mukavaa. Käytiin uudenvuodenaattona kauniissa ilmassa lenkkeilemässä. Illalla Mestarit kylläkin lähtivät rientoihin ilman meitä ja me jäimme ihmissukulaisten hoitoon. Minä hyppäsin välillä ovella tarkistamassa, että joko Mestareita kuuluisi takaisin.


Minä käperryin sohvalle syliin ja nukuin siinä koko illan. Kun Mestareita ei vielä nukkumaan käydessäkään kuulunut, minä hyppäsin muitta mutkitta sukulaisten viereen sänkyyn. Sain nukkua vieressä. Mäykkykarisma puree (lähes) aina.

Iltapissalla sinä et kyllä kovin mielelläsi käynyt.

Jos Mestarit ovat jättäneet minut johonkin paikkaan, niin minä en haluaisi poistua sieltä. Entä jos he olisivat tulleet takaisin ja minä en olisikaan ollut paikalla?

Ehkä he olisivat sentään takapihalta osanneet etsiä... Minä taas en ollut moksiskaan. En edes siitä, että oli uudenvuodenyö. Muutama raketti siinä taisi illan aikana poksahtaa, mutta en sitä juuri huomannut.
    Ennen lähtöään Parempi Mestari itseasiassa unohti itsekin, että on uudenvuodenaatto ja päästi minut hetkeksi pihalle irralleen. Hän kutsui minut kyllä pian takaisin luokseen, kun muisti palasi. Yhtään rakettia ei sillä aikaa paukahtanut enkä siis mitään säikähtänyt, joten mitään ei tapahtunut, mutta on meitä kuitenkin yleensä varmuuden vuoksi pidetty kiinni uutenavuotena.

Yöllä Mestaritkin sitten palasivat takaisin ja aamulla minä muistutin, miksei koiranomistajan kannata valvoa pitkin öitä: koira tarvitsee aamupalansa normaaliin aikaan oli ihminen nukkunut sitten kahdeksan tai neljä tuntia!

Parempi Mestari aikoo ilmeisesti dokumentoida meidät karva kerrallaan...
Arvaa kumman käpälät? :)