Pikku eskarilaisen päivä

 Demo: Isi isi isi!! Arvaa missä minä olin!

Roni: No?

Demo: Koirakoulussa!

Roni: Vai niin... Oliko siellä kivaa?

Demo: Oli! Siellä oli taas monta erinäköistä koiraa! Muutama muukin saattoi olla pentu niin kuin minäkin, mutta siellä oli tällä kertaa myös aikuisia. Eniten olisin halunnut tutustua niihin lapinkoiriin! Mutta en taaskaan päässyt kuonotusten kenenkään kanssa. Kun koulussa ei kuulemma tehdä niin.

Roni: Eihän siellä tehdä. Eikä treeneissä muutenkaan. Tiedätkös, isi on treenannut mm. yhden Hurma-nimisen pyrrin kanssa rally-tokoa jo ainakin 5 vuotta lähes viikoittain samassa treeniryhmässä, emmekä me ole koskaan nuuskineet toisiamme kuonotusten.

Mitäs sinä siellä koirakoulussa sitten teit tänään?

Demo: No istuin. Ja välillä kävelin. Söin paljon. Melkein aina kun katsoin Emäntää silmiin, niin sain karkin, niin aika paljon sitten katseltiin toisiamme silmiin sen 45 minuutin aikana. Sitten muut koirat ohitti meitä ja me ohitettiin niitä. Yhden spanielin kanssa pääsin melkein nenäkkäin, kun se oli yhtä kiinnostunut minusta kuin minä siitä, mutta sitten kummankin kuonon eteen ilmestyi karkki omistajan kädessä ja meidän nenät kääntyivät karkkien perässä toisaalle.

Ai niin ja sitten tehtiin sellainen juttu kuin luoksetulo. Eihän se nyt temppuna ole ihmeellinen, kun sitähän me tehdään joka päivä, kun juostaan Emännän mukana omaa tietä pitkin irrallaan ja sitten välillä käydään hakemassa karkkia häneltä, mutta nyt koko muu rivi oli takana tuijottamassa. Ensin olin vähän, että jos kuitenkin juoksisin sen yhden lapinkoirauroksen luo, kun sen kanssa vähän viriteltiin siinä rivissä leikkihommia, mutta Emäntä kimitti niin hassusti, että menin sitten kuitenkin sen luo.

Roni: Viisas valinta.

Demo: Koirakoulun jälkeen ajettiin ison hurisevan rakennuksen pihalle, jossa sain vähän haistella ja tapasin kaksi ihmistä ja sitten käytiin sisällä siellä humisevassa rakennuksessa. Sisällä oli vaaka, jossa Emäntä halusi punnita minut ja siellä haisi ruualle ja miljoonalle muulle asialle, mutta sitten minua alkoi jo väsyttää niin, että aloin kiukutella ja Emäntä veikin minut autoon.

Roni: Ohhoh... No siinä on ollut varmasti ihan tarpeeksi tapahtumia yhdelle päivälle!

Demo: Joo... Nyt voisin vain nukkua koko illan... Vai isi, mihin sinä olet menossa?

Roni: Menen Emännän kanssa lenkille.

Demo: Minäkin haluan!!!

Roni: No tule nyt sitten, jos kerran jaksat vielä.

Demo: Isi?

Roni: No?

Demo: Painitaanko?

Melkein otti ohraleipä

Varoitus: Sisältää yksityiskohtaista kuvailua koiran sairas(?)kohtauksesta

Roni: Viime yönä koettiin kauhun hetkiä Lucy-neidin puolesta. Olimme käyneet kaikki rauhallisesti nukkumaan, kun puolen yön jälkeen heräsimme siihen, että koira oksentaa. Emäntä laittoi valon päälle tarkastaakseen, kuka on tällä kertaa pahoinvoiva. Valossa näimme, kuinka Lucy-neiti toisen kerran yökättyään yhtäkkiä jäykistyi koko kropaltaan ikään kuin venytykseen, kaatui kyljelleen, taivutti niskojaan niin takakenoon kuin sai ja päästi kurkustaan valittavaa ulinaa. Emäntä oli viivana ylhäällä ja Lucy-neidin luona. Ensimmäinen ajatus oli "Nytkö se kuolee? Onko sydän pettänyt?". Toisena mieleen juolahti, saako koira henkeä.

Söimme illalla pienet puruluut ja Emäntä ajatteli, että oksentaessa sulamaton puruluu olisi saattanut tarttua kurkkuun. Hän työnsi sormensa niin syvälle Lucy-neidin kurkkuun kuin suinkin sai. Ensin hän luuli tuntevansa jotain, mutta lopulta totesi, ettei kurkussa ollut mitään ylimääräistä. Sen jälkeen hän jäi typertyneenä istumaan Lucy-neidin viereen käsi koiran rintakehällä. Hengittääkö? Lyökö sydän? Hengitys ja pulssi löytyivät. Molemmat taisivat olla hetken niin säikähtäneitä, etteivät osanneet kuin tuijottaa eteensä.

Lopulta Emäntä nousi ja houkutteli Lucy-neitiä jaloilleen. Hän pystyi kävelemään ja juomaan. Demo ja Emäntä kävivät yhdessä Lucy-neidin kanssa ulkona ja ilmeisesti hänen vatsansa on taas löysällä. Luultavasti kyseessä oli jokin vatsakramppi. Emäntä ei meinannut uskaltaa nukkua enää, mutta loppuyö meni rauhallisesti. 

Tänään Lucy-neiti ei ole oikein syönyt, mutta halusi kuitenkin väkisin lähteä mukaan pikku lenkille kamalaan räntätuiskuun ja myös kotona pidettyihin Nose Work -treeneihin hänen oli aivan välttämätöntä saada osallistua. Karmean näköisestä välikohtauksesta huolimatta Lucy-neiti näyttää siis olevan vielä ennallaan. Emännän käyttäessä Demoa ensimmäistä kertaa koirakoulussa, Lucy-neiti murtautui koiraportin läpi olohuoneeseen.

Demo: Arvaa mitä isi?!

Roni: No mitä?

Demo: Maailmassa on enemmän koiria kuin vain me, Ninni, Moona, Snoopy ja Nasu!

Roni: Niinkö?

Demo: Joo-o! Siellä koirakoulussa oli ainakin 6 muuta koiraa! Yritin ensin haukkua ne pois, mutta koska ne eivät kadonneet haukkumalla, enkä keksinyt muuta tapaa päästä niistä eroon, niin sitten vain katselin niitä ja välillä käveltiin Emännän kanssa ja sain syödä ainakin kilon karkkia! Ihan kaikkia tehtäviä en jaksanut tehdä ja Emäntä sanoi, ettei tämmöisen eskarilaisen vielä tarvitse. Siellä oli tosi märkää ja liukasta, mutta ihan kivaa ja se ope oli kiva ja Emäntä sanoi, että varmaan mennään joskus uudestaankin!

Roni: Sehän on kiva. Jos on vähän parempi sää, niin voisinhan tuota lähteä itsekin mukaan siihen pentukoulun jälkeiseen aikuisten treeniin.

Ronin reipas päivä

Tiedättekö sen ihanan tunteen, kun on kerrankin saanut virikkeitä liikunnan, aivotyöskentelyn ja sosiaalisten suhteiden kautta ja on mieleltään ja ruumiiltaan hyvällä tavalla väsynyt ja saa vain lopulta köllöttää omalla sohvalla kaikessa rauhassa? Jep, meikä poika on juuri tuossa autuaassa tilassa!

Aamulenkkinä heitettiin taas iloinen kiekka jäätä pitkin. Aluksi pistelin vain menemään riemukierroksia vapauden huumassa. Sitten painittiin Lucy-neidin kanssa ja lopulta vain tutkimusretkeiltiin. 

Aika jännä hetki oli se, kun jää katkesi meidän alla! Kuului, kun sellainen jännä vonkuva rutina lähestyi meitä ja kulki meidän alta. Lucy-neiti pysähtyi oikein kuuntelemaan ja katsomaan jäätä allaan. Siirryttiin vähän rannemmas kulkemaan, vaikka järki sanoikin, että tuskin se jää tuosta noin vain aukeaa ja nielee meitä syvyyksiin.

Lenkin jälkeen ajelin Emännän kanssa koirakouluun. Mehän ollaan aika paljon viime aikoina vain keskitytty rally-toko-juttuihin, niin oli aivoja aktivoivaa välillä tehdä muitakin juttuja. Ja haastavaa oli se, että paikalla oli monta muutakin koiraa, jotka tekivät juttuja samalla. 

    Vähän aikaa Emäntä yritti pitää minua irrallaan käskyn alla, mutta se oli vielä vähän liian haastavaa. Paikallaan oleminen onnistui irti, mutta vuoron odottaminen irrallaan ei onnistunut. Olin muutenkin välillä vähän omissa ajatuksissani ja seuraaminen maata haistelematta ei yhtäkkiä toiminutkaan ollenkaan. Että vielä on vähän työmaata saada minusta tottelevainen nakki.

    Koska kouluttaja sattuu olemaan myös mäyräkoira-asiantuntija, niin Emäntä pyysi häntä näyttämään, mikä olisi minulle oikea näyttelyasento. Välillä harjoitellaan näyttelyasennossa seisomista, mutta Emäntää tuskastuttaa, kun hän ei tiedä, mikä se oikea asento olisi. No tässä se nyt suurinpiirtein olisi: 

En minä ehkä ihan niin sulavan virtaviivainen ole kuin suuret näyttelytähdet, mutta hyvin tämä kroppa minulle kelpaa.

    Myös Ninni oli koirakoulussa, niin että hengenravinnon jälkeen päästiin seurustelemaan jälleen järven jäälle. Siitäpä ei Emäntä hoksannut ottaa kuvaa, mutta vauhdikasta oli se meno!

Illalla vielä Emäntä tekaisi yhden rally-toko-radan meille pihalle, kun meillä on kerran omat kyltit, että Lucy-neitikin saisi vähän aivojumppaa ja siinä pyörähdin pari kertaa radan ympäri sitten vielä minäkin. Tällä kertaa harjoiteltiin ilman välipalkkoja eli kokeenomaisesti. Rata oli aika lyhyt ja helppo. Ei ollut yleisöä eikä häiriöitä eikä jännittänyt yhtään, niin harjoitus sujui oikein mallikkaasti. Mitä nyt Lucy-neiti innostui lopuksi niin paljon, että näykkäisi Emäntää nilkasta leikillään, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Noin viikon kuulumiset

Mikä sinusta on ollut kivointa koko edellisellä viikolla, Lucy-neiti?

Mejäily tietysti!

Niin minustakin! Tiesin jo siitä, että ajettiin metsätietä, että kohta saa veren tuoksun sieraimiinsa. Se oli vaan vähän ylläri, että minun jäljelläni oli sellainen veretön katko, mutta ei se haitannut. Meni hetki pidempään, mutta sitten minä löysin jatkon taas.

Minullakin oli sellainen katko. Se oli paljon vanhempi katko kuin koskaan ennen, arvioisin, että 17 tuntia ja 54 minuuttia. Emäntä vähän auttoi minua, kun minun jälkeni oli muutenkin niin onnettoman lyhyt ja oudossa paikassa, jossain tienristeyksessä, jossa ei ollut kunnolla tilaa etsiä jäljen jatkoa! Muka ettei selkä rasittuisi pitkässä jäljestyksessä. Joopa joo... No pääasia, että sorkka löytyi!

Minulle kyllä kävi vähän niin, että kun maanantaina pääsin sitä oikeaa eläintä etsimään, vaikkei sitä löytynyt, niin se pelkkä sorkka ei kauheasti enää kiinnostanut minua...

No maistui se sorkka sitten lopulta, kun Emäntä vähän leikitti minua sillä.

Toiseksi mukavinta olivat ehkä viikko sitten sunnuntaina olleet koirakoulun synttärit! Siellä oli taas ohjelmanumerona sellainen houkutusten highway ja minä tulin toiseksi viimeiseksi. Rinkelilautasen ohi juoksin erehdyksessä, kun Emäntä iloisesti kutsui minua, mutta nakkilautasen ohi en sentään juossut.

Juhliin piti tietenkin pukeutua. Meillä on noita juhlavaatteita koirille säälittävän vähän (eli ei yhtään), niin lainattiin Emännältä huivit kaulaan. Aika moni muukin oli huivilinjalla...

Minä hoksasin vasta paluumatkalla, että siellä olisi ollut jotain evästäkin... Minä olin juoksussa 6. Mutta kakunsyöntikisassa minä olinkin sinua nopeampi! Minä olin 8. ajalla 6,31 ja sinä 9. ajalla 6,56. 

Tuosta olen itsekin ihmeissäni. Ehkä minä vähän sitten unohduin nautiskelemaan (0,25 sekunniksi), kun maksalaatikkokakku oli niin hyvää.
    Synttäreiden lisäksi minusta oli mukavaa käydä taas siellä uudessa "työssäni". Minä olen jo kahtena tiistaina käynyt kuuntelemassa koulussa, kun oppilaat lukevat minulle kirjoja. En tokikaan ole mikään koulutettu ammattilainen, kuten Sylvi tai Aatu, mutta hauskaa on ollut. Viimeksi yksi lukija oli ihan minua varten ottanut mukaansa tietokirjan, josta hän luki minulle koirista!

    Sitten on toki ollut mukavaa käydä rallytokotreeneissä ja on ollut hauskaa, että sitä harjoitellaan nykyisin aika paljon muulloinkin kuin vain kerran viikossa.

Minustakin rallytoko on kivaa! En vain oikein malttaisi odottaa vuoroani, kun harkoissa on paljon muitakin koiria ja sitten pitäisi vain istua ja katsoa. Yksissä harkoissa kävin jo kerjäämässä yhdeltä toiseltakin naiselta, että voisiko hän vaikka mennä rataa kanssani, kun Emäntä käski vain odottaa hiljaa. 
   Minä käyn myös usein ennen rallytokoa näyttelytreeneissä, mutta se nyt ei ole minusta niin välttämätöntä. Siellä lompsin menemään vähän miten kuten huvittaa ja seison asennossa paikallani aina pienen hetken kerrallaan. Ja sitten siellä pöydälläkin täytyy aina käydä milloin kenenkin kopeloitavana.

Kokeiltiin myös Iivarin suosikkia eli pallon peluuta yhtenä päivänä koirapuistossa. Pallossa oli niin vähän ilmaa, että ei sitä tullut juuri pelattua, kun sen sai kokonaan suuhun. Ja sitten kohta siinä olikin vielä hyvin paljon vähemmän ilmaa...

Ja sehän oli vähän erikoinen myös se tilaisuus, missä käytiin viikko sitten sunnuntaina ennen koirakoulun synttäreitä! Ihmeellinen paikka, jossa oli outoja ihmisiä, jotka juttelivat ja kurkottelivat käsiään ja heiltä putosi esineitä.

Tiputtiko se yksi nainen takkinsa sinunkin kohdallasi?

Joo! Ja sillä toisella ei kestänyt kyynersauvat pystyssä.

Todella omituista. Sitten piti vielä käydä ihmisten taputeltavana muiden koirien kanssa. Minun kanssani samaan ryhmään sattui toinen nuori uros, joten meidän piti vähän vuorotella, kun jäi siinä alkuhötäkässä selvittämättä, että kuka kukin on.

Minä tulin tilanteeseen itselleni tyypillisesti hitaasti lämmeten, mutta lopulta kiersin jo antamassa kielisuukkoja ringissä. En minäkään oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta johonkin toimintaan meidät ilmeisesti hyväksyttiin, että ehkä sekin asia aikanaan selviää.

Runsaat sponsorikassit saatiin outoihin ihmisiin tutustumisesta.

Näköjään myös järjestelmäkamera on tullut taas lainaan, että sitä kierrellään sitten välillä taas kuvausmatkoilla. No hauskaahan sekin on, kun ollaan ulkona yhdessä ja Emännällä on taskussa herkkuja mukana.

Takaisin kouluun!

Seitsemän viikon tauon jälkeen tein eilen comebackin koirakouluun. Olikin jo aika saada vähän virikkeitä ja päästä koirien ilmoille. Ja kylläpä häntäni heiluikin, kun sain kulkea toisten koirien muodostaman piirin keskellä ja toisten ympäri pujotellen seuraten lenkkimakkaran palaa (tai siis Emäntää, jonka kädessä makkara oli. Tosin jos makkaralla olisi ollut omat jalat, joilla se olisi kävellyt eri suuntaan kuin Emäntä, niin minä olisin seurannut sitä...) 

Minä olen sillä tavalla helppo koirakoulukoira, että muiden koirien elämänmeno ei minua juuri liikuta. He saavat hyppiä ja haukkua kukin tavallaan, mutta minun mielenrauhaani se ei järkytä. Saatan jotakuta ohimennen nuuhkaista, jos tilaisuus tarjoutuu, mutta muuten intressini ovat muualla, koska ainahan se on mielessä. Nimittäin ruoka. Seuraan hihnassa tai irrallaan, etuperin tai takaperin, kunhan makkaranokare seuraa toistaan Emännän herkkupussukasta, mutta jos tarjoilussa tapahtuu ikäviä viivästyksiä, niin yritän korjata puutteen saalistamalla huolimattomien ohjaajien taskuista treenikentälle tipahdelleita herkkupaloja. Esimerkiksi "paikka"-komennon voi minusta ymmärtää myös laajemmassa konseptissa: "älä mene Emännän luo ennen kuin käsketään, mutta sivuttaissuunnassa voit hivuttautua lähimmän herkkumurun luo". Toisaalta onko "tänne"-käskyyn määritelty jokin aikaraja? Jos koko ajan etenen kohti Emäntää, niin voinhan yhtä hyvin syödä matkalle sattuvat muruset, vai kuinka?

Pakko. Saada. Tuo. Herkku.

Emäntä, paikka! Kukaan ei liiku! Tässä jossain on ruuanmurunen. Minä haistan sen.

Niin oliko sinulla jotain asiaa? Mitä saan, jos tottelen?

Minäkin olin mukana. Minä osallistuin koulun alussa olevaan näyttelykoulutusosuuteen. Seisoin siis pöydällä ja kaikki paikalla olleet ihmiset kävivät katsomassa hampaani ja kokeilemassa kiveksiäni samalla herkkupaloja syöttäen. Se oli juuri niin omituista, kuin miltä se kuulostaa... Onneksi lopuksi oli taas vapaata leikkiä, johon sain myös osallistua, niin oli jotain hauskaakin. Ninnikin oli paikalla. 

Me ajettiin kuvassa näkyvää Sofiaa takaa Ninnin kanssa. Ninni jahtasi suorastaan haukkuen!

 Ja sitten siitä hyvästä, että meillä oli se mukava Iita-mäyräkoira kylässä, niin saatiin vielä herkkukassikin! Aivan mahtavaa! Nämä kyllä kelpaavat, vaikkei meille toki mitään olisi tarvinnut antaa. (Ihan pikkaisen huolestuttaa tuo pieni mukana tullut shampoo, mutta eeeei kai me nyt sellaista käytetä...)

No joko maistetaan? Minä voin valita ensimmäisen avattavan pussin.

Roni mejä-lähettiläänä

Mejä on yhtäkkiä ollut tosi suosittu laji. Me on käyty tänä viikonloppuna Paremman Mestarin kanssa esittelemässä mejää kahdessa paikassa. Parempi Mestari on hoitanut puhumisen ja minä olen huolehtinut näytöspuolen.

Arvatkaa, jännittikö, kun 20 ihmistä seurasi perässä, että kuinka meikä poika jäljestää? No ei tippaakaan! Tuskin edes huomasin, ketä perässä kahlasi.

 Lauantaina mukana oli muitakin koiria, jotka ihmisineen halusivat tutustua lajiin. Parempi Mestari auttoi heitä tekemään jäljen omalle koiralleen ja siinä välissä minä ja eräs viehättävä mäykkyneiti Iita, joka ehti jo autossa häkkinsä läpi repiä muovipussit sorkan ympäriltä, näytettiin ihmisille, kuinka jälkikoira työskentelee. Sitten heidän koiransa pääsivät omille jäljilleen ja kaikki aloittelijat löysivät hienosti sorkalle. Toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Toivottavasti saatiin innostettua uusia harrastajia! (Että olisi sitten vielä hankalampaa saada koepaikkoja... ;)

Kulmalta kääntymässä. Pitkäksi meni taas... Vielä pitäisi saada vauhtia pois.

 Tänä aamuna käytiin sitten yhdellä lasten eräleirillä näyttämässä jäljestystä. Ensin Parempi Mestari vei lapset tekemään jälkeä. He kaikki 20 kävelivät jäljen läpi ja lopuksi oli tietenkin vedetty tuore veri, joten voitte kuvitella, ettei sellaisen hajuvanan seuraaminen ollut kovin työlästä. Parempi Mestari olisi haistanut jäljen itsekin. Tai ainakin nähnyt sammaleeseen tallautuneen polun!

Lapset olivat todella hyvätapaisia ja huomaavaisia. Kun Parempi Mestari sanoi, ettei jäljen sivuun saa astua, niin kaikki tallasivat tasan samassa jonossa ja kun hän muistutti, ettei jäljestyksen aikana saisi puhua, ettei se häiritse koiraa, niin kukaan ei hiiskahtanutkaan sinä aikana, kun minulla oli nenä maassa. Lopuksi he vielä esittivät hyvin asiallisia kysymyksiä, kuten eikö peuraan satu, kun sen jalka irroitetaan. Luultavasti Paremman Mestarin vastaus, että peura on jo kuollut, kun sen jalka irroitetaan, ei juuri lohduttanut kysyjää, mutta ehkä maailma sai siinä yhden uuden kasvissyöjän.

Ennen kuin lähdettiin leiriltä, lapset saivat heitellä minulle patukkaa veteen. Halukkaita heittäjiä oli paljon, joten sain tehdä aika monta lenkkiä. Voi olla, että lapset olivat vähän enemmän hämmästyneitä ja riemuissaan siitä, että minä osaan uida, kuin että osaan seurata pelkän hajuaistini avulla hajun muodostamaa jälkeä, jota ihmisaistein ei pysty havaitsemaan...

Mejän ilosanoman levittämisen lisäksi kävin taas marjastamassa Paremman Mestarin kanssa ja tänä iltana ehdittiin vielä koirakouluunkin. Ensin oli taas näyttelytreeniä ja sen jälkeen arkitottista. Arkitottiksessa Parempi Mestari koitti lelupalkkaa ja mukana oli tuo rakkaista rakkain uintipatukkani. Kerrankin seurasin mukana iloisesti häntä heiluen! Parempi Mestari mietti heti, voisiko patukan ottaa mukaan myös näyttelykehään. Olisikohan vähän rujoa tulla jakkupukukansan keskelle treenipatukan kanssa?

Kuuma ilma oli ehkä houkutellut koirat ja ihmiset muihin harrasteisiin, mutta paikalla oli kuitenkin minä ja Remu ja neljä tyttöä. Hyvin me tultiin juttuun. Remu sai Sofian ja minä loput. No oikeasti minulla oli jo niin kuuma ja väsy, ettei minua leikkiminen ihan kauheasti kiinnostanut. Sofian perässä Remu kuitenkin eniten juoksi, koska Sofia on saluki ja rakastaa juoksemista.

Tuota saksanpaimenkoira-Elliä minä ensin vähän pelkäsin, kun hän on niin iso ja vähän riehakas, mutta sitten minä haistelin hänen peppuaan ja RAKASTUIN. Hän tuoksui niin viettelevälle... Kuvassa myös pikkuinen Alma, joka oli vielä ihan pieni pentu.
Ihmisnaiset pohdiskelivat, millaisia mahtaisivat olla saksanpaimenmäyräkoirat, mutta Parempi Mestari otti minut kiinni, ennen kuin sellaista vahinkoa pääsisi tapahtumaan.

Aurinkoista puuhastelua

Touhutorstai saikin jatkokseen koko joukon touhupäiviä. Perjantaina näet ajeltiin taas Roosa-tädin ja Ninnin luokse. Hetki siinä henkäistiin ennen kuin jatkettiin rally-tokoon. Siellä ei ehkä tapahtunut mitään mainittavaa edistystä, jos ei erityistä notkahdustakaan. Jonkun edellisen käyttäjän lelusta oli pöllynnyt maahan höyheniä, jotka olivat kiinnostavaa haisteltavaa. Ja tietenkin koulutusnamipölyllä kyllästetty hallin keinonurmi on aina haistelemisen arvoinen sinänsä. Haisteluneuvotteluja jatketaan varmasti tulevaisuudessa. Emännän mielestä ei pitäisi haistella ja meistä se on meidän tehtävä. Mitä siellä harjoituksissa muuten tehtäisiin? Käveltäisiin vain Emännän vierellä tekemättä mitään vai?

Lauantaiaamuna käytiin jäällä juoksemassa! Ja Emäntä ja Roosan ja Ninnin isäntä katsoivat verkot. Ne verkot onkin siellä vedessä sitä varten, että niistä tulee kalaa! Tätä ei ollutkaan aiemmin tapahtunut meidän läsnä ollessa. (Paitsi Ninni väittää, että se tiesi tämän jo, kun on ollut monesti mukana, mutta kuka sellaista pentua nyt uskoo...)

Tämän pikkuhauen lisäksi tuli 4,2 kg jättihauki, joka oli sotkenut koko verkon niin, että narukin täytyi katkaista, että verkon ylipäätään sai vedetyksi jään alta.

    Sitten minä kävin Ninnin kanssa näyttelytreeneissä. Harjoituskenttä oli niin litsumärkä, että minua ei olisi paljon vähempää voinut kiinnostaa. Esitin välillä kakkaavani kentälle, niin pääsin vähäksi aikaa tien varteen kuljeskelemaan ja nuuskimaan.
    Näyttelytreenejen jälkeen käytiin pienellä lenkillä, Emäntä ja kaikki koirat ja sitten alkoi sen päiväinen sukiminen, että siitä olisi jo voinut arvata, että tästä ei hyvä seuraa. Jopa Ninni kiukkusi, kun sen peppukarvoja suorittiin. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Roosa-täti saa kulkea pitkässä narussa, koska hän osaa mennä tien reunassa.

Kun kaikki kynnet ja varvaskarvat oli leikattu ja korvakarvat tukisteltu suoriksi päästiinkin aloittamaan kesäkausi mökkeillen. Oli mukava päästä pitkästä aikaa mökille nuuskuttelemaan ja kaivelemaan ja tietenkin saunomaan ja syömään makkaraa. Lauantaina Roni ja Ninni leikkivät lähes yhtä jaksoisesti kahdeksan ja puoli tuntia aina aamu seitsemästä lähtien. Illalla juniorit olivatkin jo aika loppu. Ja olinhan tuota jo itsekin kauneusuneni ansainnut.

Mökillä suoritettiin kaivauksia

Tarkistettiin laiturin kunto.

Otettiin löylyt.

Ja käytiin avann...on reunalla. Roosa-tädin ja Ninnin isäntä sen sijaan kävi avannossa.

Sunnuntaina käytiin taas pienellä kävelyllä ja molemmat emännät olivat pakanneet reput valmiiksi. Repuissa haisi makkaralle ja emäntiä tuntui jänskättävän. Perillä se selvisi: oltiin tultu Match Show'hun. Hallin ovella Ninnikin vähän hämmästyi koirapaljoutta, mutta reippaasti hänkin sujahti sekaan ensikertalaisena. 
    Kehien aluksi siinä oli vähän sitten hässäkkää, kun kukapa olisi arvannut, että Lucy-neidin numero 42 onkin ensimmäinen numero pienissä aikuisissa. Lucy-neitihän oli siinä vaiheessa jo meidän näyttelyboksissa huilaamassa ja Emäntä joutui vain kiskaisemaan hänet ulos kiireellä ja suoraan kehään.

No minä olin aivan kauhean innoissani, enkä malttanut seistä paikallani ollenkaan. Sininen nauha, totta kai. Loppukehässä olin sitten jo maltillisempi ja minut jo valittiin jatkoon, mutta sijoitusta ei sitten kuitenkaan tullut.


 
 Sain osallistua myös nakinsyöntikilpailuun. Nakit olivat hyviä eikä aikani ollut yhtään hullumpi, siinä 5 sekunnin sakkia kuten monilla muillakin, mutta voittaja oli joku huskypentu vähän yli 4 sekunnilla. Emäntä oli varma, että voittaisin, mutta niin vain löytyi siihenkin lajiin joku vielä ahneempi.

Minäpä sainkin punaisen nauhan! Tosin tuskin se ihan täysin omaa ansiotani oli. Arastelin tuomaria, kuinkas muuten. Joku hätäisempi olisi tällä näyttelykokemuksella jo tottunut vieraiden ihmisten käsittelyyn, mutta minä pidän tiukasti oman linjani. Voin seistä asennossa hienosti ja seuratakin vaikka joutuisalla askeleella pää ylhäällä, mutta vieraiden ihmisten lähentelyyn vedän rajan. Yhtä aikaa kanssani kehässä ollut bassetti vei tämän tuomarin arastelun kuitenkin uudelle tasolle: hän kieltäytyi kerta kaikkiaan peräpäänsä koskettelusta, joten minun matokiemurteluni oli sitten kuitenkin parempaa käytöstä.
    Punaisten kehässä en nauttinut juuri olostani ja annoin sen rohkeasti näkyä. Silloin kehästä pääsee nopeammin pois. (Ihan vain vinkkinä muille, jotka mahdollisesti saattavat joutua tähän samaan mätsärihullutukseen...)

Hyppäsin välillä ihan itse syliin lepäämään.

Ninni Nöpönenä sen sijaan tuli, näki ja voitti. Hän sai myös alkukehässä sinisen nauhan, mutta hänen parinsa oli lopulta koko Match Show'n Best in Show, että se toinen ehkä ei ollut ensikertalainen kuten Ninni. Sinisten pentujen kehässä Ninni kuitenkin töpötti rauhallisen ihastuttavalla tyylillään ensimmäiseksi! Mahtava suoritus!

Päivä oli lopulta aika pitkä, kun jouduttiin odottamaan aina viimeiseen BIS-kehään asti, kun Ninni kävi pyörähtämässä vielä sielläkin (tosin ilman sijoitusta). Onneksi meillä oli boksi mukana, niin saatiin vuorotellen huilailla Lucy-neidin kanssa. (Ninni oli siitäkin ihmeellinen, että hän pystyi nukkumaan tuosta noin vain maassa emäntänsä jaloissa ilman mitään suojaavaa laatikkoa tai häkkiä.)

   
Kun palattiin takaisin Roosan ja Ninnin luo, oltiin ensin ihan rättiväsyneitä ja Ninnikin meinasi vain nukahtaa, kun häntä kuvattiin palkintojen kanssa. Sitten kuitenkin raikas aurinkoinen ulkoilma ja ohi hiihtävät ihmiset saivat meidät taas piristymään ja sitten taas painittiin, kunnes meidän piti lähteä kotiin.

Ninni Nöpönenä pentujen Sin1

Ottakaa vain niitä kuvia. Minä otan tirsat.

Hiihtäjähälytys! Haukkukoon ken pystyy!

Mitäs sitten keksitään?

Viikonlopun tapahtumia

Tuskin oli ensimmäisestä pikkulomasta kotiuduttu, kun jo oli seuraavan erikoistilanteen vuoro. 

Perjantaiaamuna mentiin yksien kivojen tuttujen luo ja jo matkalla, kun huomattiin, että oltiin kävelemässä sinne päin, alettiin kiskoa hihnoissa. Sisälle päästyä pistettiin ilorallit päälle ja hypittiin niitä kivoja ihmisiä vasten ja yritettiin putsata niiden nenät. Hyvin pian sitten huomasin, että kun Emäntä oli laskenut meidän repun ja viltit maahan, niin hänpä ei käykään omia kenkiään ja takkiaan riisumaan, vaan jää vain ovensuuhun rupattelemaan. Alkoi tuntua, että näinköhän tässä käy sillä tavalla, että tänne tultiinkin nyt hoitoon. Joskus on nimittäin oltu siellä hoidossa. Katsoin Emäntää pääkallellani kysyvästi.

Minäkin huomasin, että Emäntä tekeekin oikeastaan lähtöä siinä samantien ja pakkauduin välittömästi hänen jalkansa juureen ovelle. Olkoon miten kivoja ihmisiä hyvänsä, niin Emäntä on silti paras. Mutta niinhän siinä sitten kävi, että Emäntä ei ottanut minuakaan mukaansa, vaan jäimme kyläilemään.

No ei meille hassummin sattunut. Käytiin perjantaina neljän tunnin retkellä metsässä ja jäällä ja evästauoilla saatiin pieniä herkkuja mekin. Illalla pääsin saunaan ja yön nukuin ihmisten välissä, niin kuin kotonakin. Lauantainakin päästiin muutamalle tunnin kävelylle ja sitten Mestarit jo tulivatkin hakemaan meitä.

Sen edellisen miniloman aikana kävi muuten yksi ikävä juttu. Tämä nyt ei suoraan liity meihin, mutta Emännän harmit on toki lähellä meidänkin sydäntä. Akvaariosta oli nimittäin mennyt lämmityslaitteen termostaatti rikki. Normaalisti 24-asteinen vesi olikin lämmennyt 33-asteiseksi. Tästä seurasi se, että kaikki kalat kuutta lukuunottamatta olivat menehtyneet. Myös Emännän suosikkimonni Lörtsy, joka oli ollut Emännällä 15,5 vuotta, oli kohdannut loppunsa. Tietenkin kaikki tämmöinen tapahtuu aina silloin, kun ei ole itse paikalla, niin mitään ei ollut enää tehtävissä, kun Emäntä huomasi kotiin tultuaan tilanteen. Paitsi tietty jäähdyttää vesi niille kuudelle miljoonakalalle, jotka nyt asuttavat koko akvaariota.

Tänään käytiin siellä kauempana järjestettävässä koirakoulussa. Lucy-neitikin tuli mukaan. Aluksi siellä oli koiranäyttelyharjoitukset. Piti siis seistä paikoillaan. Ohjaaja esitti tuomaria ja kävi meidän kaikkien luona aluksi. Sitten kierrettiin kehää ja seisottiin taas. Pääsin tai jouduin jossain vaiheessa pöydälle seisomaan. Olin aika rennosti pöydällä. Leikkituomari tutki minun hampaani jopa kahteen kertaan ja kopeloi muutenkin. 

Minä kävin myös kehässä ja pöydällä seisomassa ja tutkittavana. Minulle se nyt ei sinänsä ole mikään ongelma. Olen vain niin innoissani, etten malta olla oikein kauniisti paikallani. Ja sitten loppuajaksi minut hylättiin kylmästi maalitolppaan kiinni, kun Musta alamainen sai olla arkitottelevaisuusharjoituksissa. Toisessa maalitolpassa oli kiinni toinen punainen pitkäkarvainen mäyräkoira Seppo. Istuimme vain hiljaa paikallamme Sepon kanssa kumpikin oman tolpan juuressa.

Koirakouluun on tullut niin paljon uusia koiria, että minä alan oikeastaan olla niitä hyvin käyttäytyviä vanhoja konkareita. Koska pienistä asioista on osattava iloita, niin tässä muutama: istuin monessa harjoituksessa paikallani ja kun toinen koira ohitti, katsoin Emäntää, kun hän sanoi: "Katso", tervehdin muutamia uusia koiria nätisti haukkumatta (ainakaan paljoa) enkä provosoitunut, vaikka minulle haukuttiin. Niin ja tulin kolmannella kerralla autosta ulos haukkumatta. (Jouduin aina takaisin autoon, kun haukahdin. Muutama yritys siinä meni. Emäntä jo uhkasin, että jään takapenkille koko päiväksi, jos en osaa tulla ulos nätisti.)

Déjà-vu

Rally-toko perjantaina, Ninni ja Roosa, talviverkot ja pitkä lenkki lauantaina, sauna, köllöttelyä, sunnuntaina Ronin koirakoulu. Eikö tämä vasta tapahtunut viime viikonloppuna?

No me koirat kyllä tykätään siitä, että asiat menee samalla tavalla, ettei se haitannut lainkaan. Päinvastoin oli mukavaa viettää taas aikaa Ninni Nöpönenän ja Roosa-tädin kanssa. Ja Emännän pentuesisaruskin oli paikalla. (Vai ovatkohan he ihan samasta pentueesta? Ihmisillä kai aika harvoin tulee monta pentua samalla kertaa.)

Rally-tokossa oli taas mukavaa. Emäntä sähläsi vähän enemmän kuin viime viikolla, mutta minä tein kaiken, mitä käskettiin. Joissain näissä kylteissä on niin paljon nuolia eri suuntiin, että Emännän täytyy lukea huolella, mitä kummankin pitää tehdä. Kuvan kyltti on sieltä helpoimmasta päästä kuitenkin.

Jäällä juoksentelu oli hauskempaa tänä viikonloppuna, koska oli pakkasta ja jäällä ei ollut vettä. Emäntäkin sai kokea verkon. Ei ollut kuulemma hääppöinen kokemus, kun ei tullut kalaa.

Juostiin Ninnin kanssa kuin tuuli.

Ninni

Roosa-täti

Miten sinulla on noin hullu ilme, Roni!

Me aikuiset emme jaksaneet myllätä ihan niin paljoa, kuin nuo juniorit.

Jäällä juoksentelun jälkeen lähdettiin hiihtolenkille. Yksi hyvä puoli tarpeeksi korvessa asumisessa on se, että koiratkin saavat olla mukana hiihtämässä. Emäntä otti mukaan repun kuulemma varmuuden vuoksi. Hän epäili, että minä en jaksaisi juosta koko matkaa mukana! Reppua jopa testattiin sisällä ennen lähtöä. Kuinka nöyryyttävää. Emäntä sanoi, että hän oli lukenut metsästyskoirista, että joskus aikaisemmin luolakoiria kannettiinkin metsästysreissuilla mukana repussa. Jos kettu pakeni luolaan, laitettiin luolakoira perään ja kun kettu tuli ulos luolasta, jatkoi ajokoira taas ajoa.

Vähän matkaa hiihdeltyämme tapasimmekin metsästäjän. Karkkari-kollegamme Urho oli siellä ajamassa jänistä. Muuten saimme juoksennella vapaana, mutta tuosta kohtaa mentiin hihnoissa. Riitti kuulemma, että yksi mäykky oli ajossa. Vähän matkan päästä tosin Urhokin tuli meitä tervehtimään, mutta hän jatkoi kiltisti työskentelyään. Hänen isäntänsä varmaan kuuli Emännän kiljahduksen: "No nyt se Urho on täällä!", ja käski varmaan kaiuttimesta Urhon takaisin jäniksen jäljille.

Minäkin jaksoin ihan hyvin hilppaista vajaan 7 kilometrin lenkin. Vähän putsattiin tassuja välillä. Roni ja Ninni ovat juuri tutkimassa jälkiä ojassa.

Reippailun jälkeen löylyt maistuivat, samoin iltaruoka. Sitten sohvilla ja lattioilla lojui taas rauhallista karvakansaa.

Tänä aamuna kävimme kylässä Remun loma-asunnolla. Remu itse ei ollut paikalla, mutta hänen talonmiehensä asustelee talossa ympäri vuoden, jotta paikat ovat sitten siisteinä ja lämpiminä, kun hän saapuu taas lomanviettoon. Tosin hiirilelunsa kanssa hän ei enää pääse lomaa viettämään. Joskus aiemmin olikin puhetta siitä ikävästä tapauksesta, jolloin Lucy-neiti vahingossa tappoi hiiren. No minä viimeistelin sen lelun nyt roskalaatikkokuntoon.

Välillä lelu vielä tärisi jännittävästi. Juuri kun luulin tappaneeni sen ja kierin voiton merkiksi raadon päällä, se alkoikin vielä täristä vähän.

Minä varastin hiiren Lucy-neidiltä ja juoksin se hampaissani pakoon pitkin taloa.

Ja sitten hiiren sisukset turskahtivat ulos.

Emäntä sanoi, että olisi hauska ostaa meillekin tuollainen tärisevä kissanlelu, mutta koska leikkimisaika sillä olisi 2-5 minuuttia, niin se olisi hänestä vähän rahan tuhlausta. Ehkä hän voisi ostaa meille oikeita hiiriä. Saisikohan sellaisia halvemmalla?

Sää muuttui tänään aika kurjaksi ja jouduin käymään koirakoulussa vesisateessa. Ensin yritin taas vähän haukkua kaikille. Sitten pyristelin hihnassani sinne tänne, yritin nuuskia koko ajan maata ja lopuksi kävin istumaan selkä kaikkia muita koululaisia päin, kun en enää jaksanut olla heistä kiinnostunut. Minä opetan Emäntää iloitsemaan pienistä asioista, kuten että käänsin kerran pääni häntä kohti yhdessä ohitusharjoituksessa, kun hän sanoi vastaantulijan kohdalla "Ohi!" ja istuin suoraan liikkeestä, kun pysähdyimme, ja juoksin suoraan hänen luokseen luoksetuloharjoituksessa. Kaiken häsläämisen ja nenä maassa vitkastelun jälkeen tätä kutsutaan "edistykseksi". 
No minä en olekaan mikään toko-koira. Minä olen vain maailman paras Roni.