Sivut

maanantai 27. tammikuuta 2020

Laukauksensietotesti aamulenkillä

Roni: Lauantaiaamuna lumimäärä oli vielä maltillinen meidän leveyspiirillämme. Lähdimme siis toiselle suosikkimetsälenkeistämme. 
    Äkkiä metsässä kaikui laukauksen ääni. Minä en välittänyt yhtäkkisesti kajahtavasta kiväärin äänestä mitään, koska olin juuri vaikean valinnan äärellä: seuratako öistä jäniksen jälkeä vai sittenkin hetkeä aiemmin polulla kulkeneen ihanaisen tyttökoiran sulotassujen sipsutusjälkiä. Minua ei suotta ole testattu laukausvarmaksi viime kesänä luonnetestissä.
 
Jänis vai tyttö?! Jänis vai tyttö??

  Lucy-neiti pysähtyi kuuntelemaan, mistä äkillinen ääni kuului, muttei sinänsä reagoinut ääneen muutoin. Hänkin on läpäissyt niin monta laukauksensietotestiä mejä-kokeissa, että melkolailla laukausvarma hänkin on.

Missä pamahti? Pääseekö kohta seuraamaan verijälkeä?

    Emäntä sen sijaan säpsähti ja hyvä ettei kiljaissut. (Ja hyvä ettei, koska sitten oltaisi mekin saatettu jo vähän hätkähtää, kun täysin kiljaisuvarmoja mekään ei ehkä olla...) Samalla hetkellä, kun hänen pulssinsa ampaisi laukalle ja adrenaliini ryöppysi kehoon, hän kyllä muisti, että ohitamme juuri ampumarataa, mutta jotenkin sitä ei aina muista, kun se on vain harvakseltaan käytössä ja piilossa metsän keskellä. Seuraavat laukaukset hänkin kesti jo rauhallisena eli ehkä hänet voidaan todeta hieman laukauskokemattomaksi.
    Tämän ilmaisen ja hieman yllättävän laukauksensietotestin jälkeen kävelymme jatkui rauhallisemmissa merkeissä.



Lenkille kertyi mittaa 10,5 km. Toiseen suuntaan polku kulki tuulen suojassa ja oli leppoisaa käyskennellä. 



Paluumatkalla kuljimme tuulisemman selän puolella. Valitettavasti lumi tarttui taas Lucy-neidin rintamukseen niin, että hän joutui loppumatkan kulkemaan lisäpainon kanssa. Melkoisen ketterästi hänkin pääsi kuitenkin lumipanssarinsa kanssa ylös jyrkkiäkin kalliokiipeilykohtia.

Ihan suoraan tästä kohdasta ei sentään kiivetty, mutta tuolta vasemmalta puolelta polku mutkittelee ylös.


Hieman jännitystä matkaan toi yksi ojarumpu, kun jo olimme lähempänä kotia pyörätietä pitkin kävelemässä. Kurkkailimme pitkin matkaa useampaankin ojarumpuun, mutta yksi olikin sillä tavalla lumen keskellä, että suuaukolle oli jäätynyt lunta. Sisälle pääsi sujahtamaan helposti, mutta pois päin ei peruuttaminen onnistunutkaan. Emäntä kävi kauhuissaan jo mielessään läpi, mitä maksaisi maansiirtokoneiden tilaaminen paikalle ja pyörätien auki kaivaminen, että muoviputki saadaan sahattua poikki. Raivon vallassa hän raastoi lunta putken suulta kynsinensä ja lopulta jalalla sai pilkottua kinosta niin, että hän sai kiskottua minut takaisin maan pinnalle. Minä en ollut edes erityisen kauhuissani, koska näin, että putki olisi ollut auki toisesta päästä, jos hän vain olisi päästänyt hihnasta irti, mutta tämä tilanne nyt piti Emännän mielestä sitten ratkaista karjumalla ja reuhtomalla. Hauska ojarummuissa rallaaminen taisi vain loppua tähän episodiin...


Pitkän lenkin jälkeen otettiin sitten pitkät päiväunet.


Meille tilattiin myös kohtalainen satsi koiranherkkuja! Ennen meidän treeniherkkukaupasta on saanut alennuksen 10 pötköstä, mutta nyt tarjousta ei enää ollut. Nuukana ihmisenä Emäntä halusi sitten kuitenkin säästää toimituskuluissa, joten täytyi tilata niin paljon treenimakkaraa, että ne saa kotiin ilmaiseksi. Tässä saattaa olla koko vuoden herkut. Onneksi nämä säilyvät hyvin.


Lucy: Nämä ovat kyllä minun treenimakkaroitani!

Roni: Khyyllä minä olen aika varma, että puolet kuuluu minulle...


Roni: Puhuvat, että minä olisin alkanut harmaantua leuasta?! Eiköhän tuo ole vielä ihan höpöpuhetta?


lauantai 11. tammikuuta 2020

Lauantaiaamu metsässä

Roni: Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana. Olin odottanut ulos pääsemistä jo liian kauan, mutta annoin aamuvetkuttelun Emännälle anteeksi, koska hän lupasi, että heti aamusta tehdään jotain kunnollista (ja koska minä nyt ylipäänsä annan aina Emännälle anteeksi. En minä osaa olla pitkävihainen.)

Lucy: En minä huomannut mitään vetkuttelua. Tuskin olin avannut silmäni, kun jo tarjoiltiin aamuruokaa, kuten joka aamu, ja kohta perään jo toppauduttiin uloslähtöä varten.

Roni: Tarkistettuamme lähitienoon ja merkittyämme oman reviirimme lähdimmekin metsään metsästysretkelle!



Lucy: Emäntä kyllä kutsuu metsässä liikkumista "kävelyksi" tai "lenkiksi".

Roni: Jos poistutaan omalta reviiriltä, niin minun sisäinen suteni sanoo kyllä, että ollaan metsällä!

Lucy: Ja kuinkahan usein meidän laumamme on saanut kaadettua riistaa näillä "metsästysretkillä"?

Roni: Kieltämättä olen toisinaan miettinyt, että Emäntä ei taida olla kummoinen susilaumanjohtaja mitä metsästykseen tulee, koska riistaa on tullut harvakseltaan. Mutta täytyy sinunkin myöntää, että tälläkin kertaa se oli lopulta Emäntä, joka tarjoili meillekin saalistamiaan lihakuutioita. En tosin ehtinyt nähdä, missä vaiheessa hän ne nappasi...

Lucy: Minä huomasin. Hän nappasi ne kotoa lähtiessä pakastimesta.

Vau! Tosi hyvää tämä kuutioeläin! Missä välissä sinä ehdit Emäntä tämän pyydystää? Saisiko vielä toisen kuution?

Roni: Joka tapauksessa näissä pitkissä metsäretkissä on aivan oma tunnelmansa, kun ei voi tietää, mitä edessä odottaa. Aistit avoinna on vain juoksenneltava sinne tänne ja tutkittava kaikkea edessä aukeavaa.

Lucy: En minäkään laita yhtään hanttiin metsässä kävelyä, kunhan hiekoiteltulta pyörätieltä aina ensin sinne asti selviää. Terävä sepeli ei ole mieleeni. Yritin tänään jopa kurvata ajoradalle kävelemään, kun huomasin, että siellä ei ole hiekoitushiekkaa, mutta Emäntä käski pois autotieltä.

Tosi kivoja joo nämä jäätyneet lätäköt ja mukavaa, kun täällä ei ole hiekoitettu, mutta eikö voitaisi jo jatkaa matkaa? Ollaan täällä vielä huomennakin, jos sinä kuvaat jokaisen jäätyneen ojan ja lammikon pinnan...


Lucy: Muuten tuo kulkemamme polku on maisemiltaan kaunis, mutta yksi kohta on kokenut aika rankan muodonmuutoksen. Metsäteollisuus on tietysti kauhean tärkeä asia Suomelle ja ihmiset tykkäävät rahasta, mutta meistä tuo metsä oli kivempi sellaisena kuin se aiemmin oli...

Peikkometsä tammikuussa 2016

Sama metsä tammikuussa 2020



Lucy: Suo oli sentään entisellään.


Roni: Tikkujen kuvaus sai minut jo pitkästymään ja yritin saada vähän leikkiä aikaiseksi. Lucy-neiti on kyllä melkoinen mamis, kun pakeni vain Emännän jalkojen juureen.


Lucy: Se on tervettä itsesuojeluvaistoa eikä mamoilua, jos ei halua tulla sinun riepottelemaksesi! Jätkä juoksee aina täysillä päin!


Roni: Niin no se on hauskaa!

Lucy: Ei minusta.



Roni: Täytyy myöntää Lucy-neiti, ettei sinua vielä vanhuuden peikko vaani, vaikka torstaina tulikin vuosi lisää ikään! Kertaalleen halvaantuneeksi, sydänvikaiseksi mäyräkoiraksi taitoit reilun 10 kilometrin lenkin oikein reippaasti. Melkein yhtä reippaasti kuin minä!


Lucy: Pyh... Minä sinulle vielä peikot näytän! Ei minussa ole mitään vikaa!

Hyvä lenkki! Mitäs seuraavaksi?!

torstai 9. tammikuuta 2020

Lucy 7 vuotta!


Taas olisi meikätytöllä synttärit! Nyt olen 7 vuotta! (Äitini täytti muuten eilen 12 vuotta. Onnea vaan äitykällekin!)


Aamulla sain herkkuruokaa hieman käheän onnittelulaulun kera.


Emäntä varmaan sekoitti meidät koirat vähän, koska hänellä alkoi työt myöhemmin, niin hän arveli, että MINÄ ihastuisin pitkästä metsäkävelystä heti aamutuimaan. Se olisi ehkä ollut ennemmin Ronin synttäriaamun toiveylläri. Minulle olisi kelvannut myös, jos olisi nukuttu oikein pitkään, mutta olihan tuolla kävelylläkin ihan kiva, kunhan metsään asti päästiin.


Emäntä kantoi Lucy-neidin hiekoitetun pyörätieosuuden metsän reunaan saakka! 


Tulkintamme on, ettei pururata ole tällä hetkellä enää latualuetta, koska osasta matkaa kaikki lumi on sulanut pois. Näin ollen olemme välillä uskaltautuneet pururadalle, koska koirien ulkoiluttaminen on kielletty vain latualueella.


Ja syy miksi minä patsastelen lähes kaikissa Lucy-neidin synttärikuvissa on se, että hän käveli niin hitaasti perässämme, että odotellessaan Emäntä otti kuvia eteenpäin, jonne minä olin uljaasti menossa koko ajan. 


No joo. Meillä oli hieman erimielisyyttä vauhdista Emännän kanssa. Hänellä oli aikataulu, jonka mukaan hänen piti ehtiä töihin, mutta jos minua hoputtaa, niin kulkuni tyssää kokonaan. Niinpä sain erikoisvapauden tassutella irrallaan perässä omaan tahtiini, niin päästiin ajoissa metsästä pois. Siis Emännän ajoissa.


Oli todella ihanaa, joskin hieman häikäisevää, nähdä aurinko pitkästä aikaa!


Illaksi suuntaamme vielä rally-tokotreeneihin. Ei hassumpi synttäripäivä!



lauantai 4. tammikuuta 2020

Ensimmäiset päivät

Yks kaks sitä ollaankin sitten 20-luvulla! Vuosi vaihtui meidän osalta ihan rauhallisesti. Päivällä käytiin tavallisesti kävelyllä Ninnin ja Moonan kanssa. Iltaruoka saatiin vähän aikaisemmin, että ehdittiin käydä ruuanjälkeisulkoilulla ennen kuutta, mutta lopulta kävimme kyllä ulkoilemassa pihalla tarhassa useammankin kerran illan aikana ihan normaalisti, kun välillä aina juolahtaa mieleen pyrkiä vähän pihaa haistelemaan.

Dachshund was here!

Ihmiset kävivät kaupungissa katsomassa ilotulitusta, joka tänä vuonna järjestettiinkin jo klo 20.00. Omia räjähteitä ei ollut, eikä Ninnin ja Moonan luona ihan naapurissakaan paukuteltu. Toki jotain kuminaa kuului kylältä ja minä yritin vähän viritellä pientä vahtihaukun tynkää, mutta Emäntä ehdotti, etten aloittaisi mitään haukkukonserttia. Ninnin elämään uudenvuodenyö ei vaikuttanut mitenkään, eikä juuri minunkaan. Moona saattoi olla hieman tavallista levottomampi, mutta ei hänelläkään mitään paniikkihysteriaa ollut. Lucy-neiti makasi koko illan jonkun sylissä, kun ihmiset katsoivat elokuvaa, mutta sekään ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista. (Hän makaa parhaillaankin Emännän jaloissa...)

Uudenvuodenpäivänä palattiin yli viikon reissussa olon jälkeen takaisin kotiin. Illalla koettiin pieniä kauhun hetkiä, kun Lucy-neiti alkoi yhtäkkiä oksentaa. Emäntä oli erottavinaan oksennetun iltaruuan seasta nikotiinipurkan. Kotiin tullessa Emäntä oli niin kiireinen kantamaan tavaroitaan, ettei heti ehtinyt kieltää Lucy-neitiä, joka tonki lattialle unohtuneesta roskapussista voirasian ja nuoli sitä. Ilmeisesti purkka oli ollut rasiassa ja sieltä se oli vahingossa lipsahtanut Lucy-neidin vatsaan. Hänen vatsansa on onneksi sellainen, että pyöräyttää aina ulos kaiken sulamattoman aineksen, joten purkka ei päässyt tukkimaan suolistoa, mutta hieman Emäntää kylmäsi ajatus siitä, että purkasta olisi saattanut joutua nikotiinia Lucy-neidin elimistöön. Mitään poikkeuksellisia oireita ei kuitenkaan ilmennyt ja iltaruoka nro 2 pysyi sisällä. (Lucy-neiti yritti syödä myös oksennetun iltaruoka nro 1:n, mutta Emäntä ei antanut.)

Sen verran oli lämpöasteita, ettei Lucy-neiti tarvinnut takkia lenkillä.

Emännällä on tällä kertaa pitkä joululoma ja kotona lomapäivät ovat jatkuneet rauhallisella kaavalla, jossa aamupäivällä käydään metsässä kävelyllä, sitten tuusaillaan jotain kotosalla ennen kuin iltaruuan jälkeen käydään taas jaloittelemassa pihalla. Emäntä mm. luki Katriina Tiiran uuden kirjan Koirien käyttäytyminen ja persoonallisuus. Siinä oli kootusti viimeisimmät tutkimustiedot koirien käyttäytymisestä ja persoonallisuudesta. Hieman Emäntää huvitti, kun hän luki koirien aisteista ja toisin kuin hän oli olettanut, niin meillä koirilla onkin samankaltainen makuaisti kuin ihmisillä tai ehkä jopa herkempi, koska maku ja haju liittyvät toisiinsa ja meillä koirillahan on tunnetusti parempi hajuaisti, ja tätä ylivertaista makuaistiamme me sitten käytämme kaikenlaisten jäniksen papanoiden ja kissankakkojen maisteluun. Mutta senkus virnuilee! Eihän hän ole niitä koskaan maistanut, eikä näin ollen tiedä, kuinka hienostunut ja ihana makuelämys eläimen uloste voi olla!

Löydettiin metsästä suunnistusrasti!

Yhtenä päivänä satuttiin myös melkoisen tuoreille kauriin jäljille! 
Videolta näkyy, kuinka mäyräkoira reagoi tilanteeseen.

Lucy-neidillä on tällainen omintakeinen tyyli kävellä pyörätien reunakiveystä pitkin.

Ihan lupaavan oloinen tämä uusikin vuosi ja vuosikymmen on, että eiköhän sen kanssa pärjätä!