Sivut

maanantai 26. syyskuuta 2016

Erilainen iltalenkki

Minä pääsinkin tänään hyvin erikoiselle ja tavallisuudesta poikkeavalle iltalenkille. Erikoisen iltalenkistä teki jo se, että kotoa lähdettäessä kaulaan laitettiinkin jäljestyspanta.

Seuraava omituisuus oli lenkkiseura: kaksi vierasta oransseihin huomioliiveihin pukeutunutta miestä (no olin saattanut kesällä ohimennen nähdä heidät, mutta ei ollut jäänyt nimi muistiin). Ensin ajettiin autolla jonkun matkaa, ja minut teljettiin aivan vieraan auton takaosassa olevaan vierailta koirilta haisevaan häkkiin. Protestoin koko matkan niiskuttamalla. Kyllä tosi äijän pitää saada matkustaa mamman sylissä! Eiku...

Kun sitten päästiin lenkkipaikalle, niin siellä olikin melkoinen yllätys. Verta maassa! Eikä se veri nyt sinänsä vielä mitään, mutta se ei ollut säntillisesti sienestä pitsalaatikonkokoiseen, maahan potkittuun neliöön pirskoteltua verta, jonka vieressä tuoksuu turvallisille ihmissaappaille, vaan oikeaa, kolarissa ruhjoutuneesta kauriista roiskunutta verta. Eikä Emäntä, sen paremmin kuin aseselkäiset miehetkään, osanneet sanoa, mihin suuntaan jälki lähtee.

Aluksi siinä intotohinassa meni jonkin aikaa. Miehet epäilivät, että eläin olisi lähtenyt yhteen suuntaan ja minä olin sitä mieltä, että kuitenkin eri suuntaan. Kolari oli sattunut jo edellisenä iltana (tarkkaa aikaa ei ollut tiedossa), joten aikaa oli kulunut luultavasti ainakin 20 tuntia. Kerran jo olin päättäväisesti menossa yhteen suuntaan, mutta Emäntä veti minut pois jäljeltä, kun miehet olivat sitä mieltä, että suunta on väärä. Aloitin alusta varmaan kolme neljä kertaa ja joka kerta tulos oli sama: halusin eri suuntaan kuin muut. 

Lopulta minun annettiin johtaa joukkoa. Siinäkin vielä tuli takkuiltua jonkin verran, mutta sitten olin päässyt eroon suurimmasta alkuhössötyksestäni ja huomasin, etten kestä jäljellä, jos häsellän. Rauhoituin ja aloin jäljestää. 

Kuljimme rantoja ja kivikoita pitkin. Tulimme saaren rantaan ja nousimme siitä ylös ja ylitimme tien toisessa kohdassa. Katselin vähän maisemia, mutta löysin ylityskohdan toiselta puolelta helposti. Taas kuljeskelimme vähän rantoja myöten, kunnes nousimme ylemmäs metsään. Sieltä löysinkin eläimen makauksen. Koosta päätellen siinä olisi voinut kauris lepuuttaa jalkojaan. Verta makauksella ei ollut. Kokeissa en jaksa pienistä neliömakauksista kiinnostua, mutta tuon oikean eläimen tekemän makauksen tutkin huolella. (Tässä vaiheessa Emäntä huokaisi helpotuksesta, että olemme edes jonkun eläimen jäljillä, etten huvikseni pyöritä metsässä häntä ja puolituttuja metsästäjiä, joille joskus oli tullut mainittua, että harrastaa koiriensa kanssa verijälkeä.)

Matka jatkui vielä yhden metsätien yli, jossa olikin aika paljon hankalampi maasto. Siinä pöpelikössä kiersimme muutaman lenkin. Muutamassa kohdassa vedin hetken ilmavainua, kävin tarkistamassa kaikki lenkurat, palasin takaisin samaan kohtaan ja kuljin toiseen suuntaan. Lopulta jälki tuli pois siitä risukosta - ja päätyi hetteikköiseen kaislikkoon. Kahlasin ja uin vielä eteenpäin, mutta Emäntä ei suostunut kahlaamaan perässäni. Hän antoi jälkiliinani pään toiselle miehistä, koska hänellä oli saappaat jalassaan, mutta minä tulin kiireesti pois. Jos minun Emäntäni ei uskalla seurata minua, en minäkään uskalla edetä! Mies kahlasi vielä vähän eteenpäin kaislikossa näkyvää uraa pitkin ja sanoi sielläkin olevan vielä makuupaikan ja ulostepökäleitä, mutta kaurista ei löytynyt. 

Kuljeskelimme vielä rannassa etsiskellen mahdollista jatkoa jäljelle, mutta siitä kohtaa alkoi jonkun aidattu mökkitontti, joten emme päässeet pidemmälle. Kaislikkokin oli niin laaja, että kauris olisi saattanut vaikka ollakin siellä hukkuneena.

Näin päättyi siis hieman harmillisesti ensimmäinen tositoimeni, mutta ainakin jaksoin puolitoista tuntia painaa täysillä itseäni säästämättä ruovikoissa ja ryteliköissä (juu Emäntäkin jaksoi...), sain jäljen "nostettua" ja matkaakin kertyi Emännän älylaitteen mukaan nelisen kilometriä (siitä osa oli toki alun etsiskelysyheröä, mutta arviolta ainakin puolet matkasta oli oikeaa jäljestystä). Minulta kysyttiin myös, että jos tarvetta tulee, niin tulisinko uudestaan, joten kai työskentelyni vähän edes vakuutti metsästäjiä. (Ja kylällä ei taida olla tällä hetkellä toista verikoiraa, paitsi Lucy-neiti, mutta hän on tainnut siirtyä siisteihin sisätöihin, kuten ehkä joskus vielä saatte kuulla.)

Kuvia ei nyt valitettavasti ole, mutta ymmärrätte varmaan, että kun ympärillä on aseistautuneita metsämiehiä ja jossain metsässä mahdollisesti kituva eläin, niin edes bloggaaja ei kaiva siinä hetkessä kameraa esiin parasta kuvakulmaa etsiäkseen, vaan keskittyy ainoastaan oleelliseen eli koiran lukemiseen. ;)

lauantai 24. syyskuuta 2016

Välitilinpäätös mäyräkoirahalvauksesta

Emännän mietteitä

Kolmisen kuukautta alkaa olla aikaa siitä, kun Lucy sai mäyräkoirahalvausdiagnoosin 3,5-vuotiaana. Siihen asti olin kuullut vain tarinoita mäyräkoirista, joiden takapää pettää yhtäkkiä ja jotka raahaavat itseään etujaloillaan ja jotka on lopetettava välittömästi tai jotka ensin leikataan, yritetään kuntouttaa ja lopetetaan sen jälkeen. Niinpä meinasi eläinlääkärissä omakin takapää pettää alta, kun sain kuulla omalla koirallani olevan tämän pelätyn mäykkyhalvauksen.

Lucyn kohdalla ei ollut mitään yhtä selkeää tapaturmaa, jonka seurauksena halvaus olisi tullut. Useinhan on kai niin, että koira tekee yhden kohtalokkaan hypyn jonnekin, ulahtaa ja lakkaa liikkumasta. Jälkeenpäin olen yrittänyt muistaa, millaista Lucyn liikkuminen oli keväällä. Ehkä hieman hidastunutta tavalliseen verrattuna? Kesäkuussa Lucy ontui selvästi yhden aivan tavallisen lenkin jälkeen. Etutassun ontuminen hävisi välillä ja palasi taas. Joskus riehuessa jalkaan (todennäköisesti siis kuitenkin selkään) sattui, Lucy ontui hetken, mutta palasi taas normaaliksi. Oliko selkä siis oireillut jo pidemmän aikaa? Juhannuksen jälkeisenä päivänä kävimme lenkillä normaalisti ja Lucy kävi melko syvässä ojassa juomassa. Olisiko siinä tapahtunut jokin tömähdys, joka lopulta aiheutti välilevytyrän ja kipeytti selän? Kotimatka sujui kuitenkin normaalisti ja illalla ainut hälyttävä merkki oli, kun Lucy ei suostunut hyppäämään pienen korokkeen yli.

Syyskuu 2016
Mäyräkoirahalvaus ei kuitenkaan ilmeisesti ole välttämättä suoraan kuolemantuomio. Halvausoireita lienee eri asteisia ja Lucyn kohdalla on maallikon silmin ollut kyse lievemmästä oireilusta. Liikuntakyky ei missään vaiheessa kadonnut kokonaan ja jälkeenpäin ajateltuna pahinta oli ehkä hoidon (kortisonin) aiheuttama vatsahaava, jonka takia Lucy oksenteli verta yhden yön ja selän lisäksi yhden viikon myös vatsa oli varmasti todella kipeä. Valvomisen, oksentelun ja syömättömyyden jälkeen muutamana päivänä askel oli lyhyt ja heiveröinen ja takapäätä oli hankala kannatella, mutta kun ruoka taas alkoi maistua, tulivat liikkeetkin taas varmemmiksi.

Kolmen viikon häkkilepo tuntui pitkältä ajalta ja oli surullista katsoa kohtaloonsa alistunutta, mutta sitä ymmärtämätöntä pikkuystävää. Toisinaan yritimme vähentää häkissä olemista pitämällä Lucya asunnossa rajatulla alueella esim. vain keittiössä tehdessäni itse kotitöitä vieressä, mutta häkin ulkopuolella Lucy riehaantui helposti varsinkin toisella ja kolmannella viikolla. Toisinaan otin myös Lucyn sohvalle seurakseni, kuten tapanamme on, mutta kuinka juuri silloin aina rappukäytävässä sattuikin kuulumaan ääniä ja muutaman kerran Lucy ehti hypätä sohvalta alas ovelle haukkumaan. Varminta oli siis pitää sitä teljettynä jatkuvasti.

Heinäkuu 2016
Häkkilevon jälkeen oli aika epävarma olo itsellä, että mitä tämän jälkeen tehdään. Nytkö vain kirmataan metsiin ja lenkkipoluille, kuten aina ennenkin vai täytyykö loppuikä töpötellä pientä korttelikierrosta kodin lähellä. Itseni kanssa neuvoteltuani tulin siihen tulokseen, että on järkevää ajaa yli sadan kilometrin päähän koirafysioterapiaan, jos siitä tuloksena on mahdollisesti liikuntakykyinen koira vielä moneksi vuodeksi. (Ennen omia koiria pidin höpöhöpönä koirien pukemista, fysioterapiaa ja koirakylpylöitä. Nyt olen jo monta vuotta pukenut koirat kovilla pakkasilla, yhtäkkiä koiran fysioterapia tuntui hyvältä idealta ja koirakylpylävierailukin on Lucylle varattu mäykkykerhomme mukana.) Niinpä kävimme fyssarilla, joka helpotuksekseni totesi, että Lucy liikkuu hyvin ja on hyvä merkki, että se pystyy ravaamaan. Lihakset ovat hyvässä kunnossa ja erityistä kuntoutusta ei tarvita. Liikunnan lisäämiseen sain ohjeen, että lenkkiä voi pidentää 5 minuuttia viikossa. Jos oireita ilmenee, liikuntaa taas vähennetään 5 minuuttia viikossa.


Nyt kolme kuukautta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa meillä on seuranamme iloinen mäykkyneiti, kuten ennen tapahtunuttakin, ja elämä on palannut melko normaaleihin uomiin. Lenkkiminuuteissa olen jo vähän sekaisin, mutta luultavasti jossain 40 ja 50 minuutin lenkkien välillä ollaan menossa. Lenkkeily on siis jo aika normaalia, koska tuttuja reittejä kuljetaan jo. Toisinaan, kun aikaa on, vien tosin Ronin pidemmälle ja vauhdikkaammalle lenkille. Harrastamme rally-tokoa ja kilpailukirjakin on jo haaveissa. Jos talvi menee hyvin, voidaan harkita mejän jatkamista keväällä.

Oikealla lenkillä syyskuussa 2016
Mikä sitten on muuttunut? Yritän nostaa Lucyn sänkyyn ja sohvalle ja sieltä pois, aina kun mahdollista. Kannan sitä myös rappusissa aina, milloin se ei ehdi karata itse rappusiin. Painonhallinta on tarkempaa ja ruoka-annokset olemattoman pieniä (jos Lucylta kysytään...) Myös laulunsanat: "Every step you take, I'll be watching you..." toteutuvat kirjaimellisesti. Pienikin ontumiseksi tai jäykkyydeksi havaittava muutos liikkumisessa tekee seuraavan päivän lepopäiväksi. Villit juoksu- ja painileikit pysäytetään yleensä heti alkuunsa koirien harmiksi (Lucy nimittäin kutsuu jo itsekin Ronia painimaan, eikä käsitä, miksei saisi riehua, kuten ennen). Pysyvää on myös jatkuva pieni huoli siitä, että halvaus uusiutuu, ja että se palaa pahempana.

Tavallinen koti-ilta, Emäntä ja Lucy lempipuuhissaan lempipaikassaan, elokuu 2016
Yritän kuitenkin muistaa joka päivä iloita siitä, että meillä edelleen on kaksi ihanaa mäyräkoiraa. Joka yö Lucy käpertyy syliini tai selkääni vasten peiton alle ja nukumme mahdollisimman lähekkäin. Kotiin tullessa on vielä kaksi innokasta kieltä työntymässä nenäonteloihini. Sohvalla napostellessa vieressä vartioivat armopaloja kahdet kiiltävät silmät. Sen sijaan, että murehtisin yhtä kamalaa luopumisen päivää, joka jonakin päivänä vielä koittaa, yritän muistaa nauttia kaikista näistä ihanista yhteisistä päivistä, joita meillä vielä on.

Nauttikaa siis (mäyrä)koiristanne! Mäyräkoirahalvaus on kamala vaiva, joka tulee aivan liian nuorille koirille, ja jossa ikävintä on, kun ei tiedä koiransa kipujen määrää tai sitä, koska niitä esiintyy, mutta se ei välttämättä ole kaiken loppu. Jokainen terve päivä on voitto ja toivottavasti niitä on vielä paljon edessä!

Lucy ja Roni syyskuussa 2016

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kaikenkokoisia mäykkyherroja

Minä kävin Emännän kanssa viikonloppureissussa. Vierailtiin kahden mäykyn ja heidän emäntänsä luona.

Emäntä hei, mitä pikkujätkiä nämä ovat? Mikseivät ne leiki kanssani?
Freddie ja Urho ovat aikamiehiä, vaikka näyttävätkin rinnallani pieniltä kuin pennut.


Punainen Urho on meistä vanhin, 5 vuotta, ja kääpiömäyräkoira. Musta Freddie on 4 ja kaniinimäyräkoira. Ja minä olen sitten minä, normaalikokoinen ja 2 vuotta.

Lauantaina käytiin kävelyllä ja nähtiin matkalla vaaleanpunainen, virkattu talo! Siinä riittii Emännälle ihmettelemistä.


Tuolla se on aidan takana. Onpa omituinen... Entä jos joku koira keksisi ruveta repimään sitä nurkasta? Mennäänkö Emäntä katsomaan vähän lähempää?


Talo pysyi paikallaan ja sen sai helposti vangittua kuvaksi yhdellä laukaisulla. Meidän sielujen vangitseminen kuvausapparaattiin vaati vähän useampia sarjatulia ja silti ei oltu koskaan kaikki yhtä aikaa paikallaan. Freddietä vähän pelotti julkisella paikalla käpsyttely. Urho rakasti kaikkea ja kaikkia niin intensiivisesti, ettei ehtinyt jäädä yhteen kohtaan osoittamaan rakkauttaan kovin pitkäksi aikaa ja minä olin muuten vain pyörällä päästäni uudessa paikassa uusien kavereiden kanssa.


Seuraavaan kuvaan voisi keksiä niin lukemattomasti kuvatekstejä, että on mahdotonta tyytyä vain yhteen!


Ihan hyvin meillä meni poikien kanssa. Kun emännät katosivat illalla omille teilleen, jäimme viettämään iltaa yhdessä äijien kanssa ja yöllä nukuin oman sänkyni sijaan toisessa poikien sängyistä. He kun mahtuivat kätevästi yhdessä toiseen. Ulkona kuljettiin sulassa sovussa rinnakkain, mutta leikkimään nämä kaverit eivät suostuneet kanssani, vaikka kuinka osoitin kaikki kohteliaimmat leikkiinkutsuni.


Hyvä on Freddie-herra! Ei ole pakko leikkiä. Minä vain ajattelin, että tässä aikamme kuluksi, kun emäntiä ei kuulu eikä näy.


Ethän ole enää vihainen? Haukutaanko sen sijaan pyykkikoneen linkoukselle? Minä aloitan, niin tulkaa te kolmannella mukaan: hau Hau HAU!

Urho on kuin pienoismalli Lucy-neidistä
ja Freddie kuin pienoismalli minusta. Tai sitten me olemme heidän suurennoksensa.
Sunnuntaina kävin myös ohimennen näyttelyssä. Matkalla näyttelyyn Emäntä näki tien varressa jo kauempaa, kuinka jotain koiraa vedettiin hihnassa väkisin lenkille. Röhönauruhan siinä pääsi, kun kohdalla kävi ilmi, että karkeakarvaista mäyräkoiraahan siinä ulkoilutettiin. 

No näyttelystä sen verran, että olin ensimmäistä kertaa käyttöluokassa, tulin uroksista toiseksi ja sain vara-sertin. Emäntä oli hyvillään, minä en ole ihan varma, onko tämä suunta, johon haluan jatkaa. Vaikuttaa siltä, että saatan joutua näyttelyihin vielä jokusen kerran tällä menolla.

ERI SA KÄK2 PU2 VASERT

perjantai 16. syyskuuta 2016

Ensimmäisen maailman koirakansalaisen ongelmia

Höh. Taas uusia sääntöjä. Kuulemma, jos ei jaksa edes nousta ylös, vaan ulvoo yöllä sängyssä peiton alla Emännän jalkojen välissä, niin joutaisi jäädä sellainen yöhälytys kokonaan tekemättä. Jos joku yö lehdenjakaja sittenkin murtautuu meille, niin Emäntä saa sitten pelastaa ihan itse itsensä, jos ei minun yövartiointini kelpaa!


Pienimuotoinen puruluusota on ollut myös käynnissä. Pitkästä aikaa meille on uskottu puruluita, mutta Lucy-neidin pahalainen jemmaa ne kaikki ja vie minulta suustakin, joten tarvitsen Emännän apua, että saan myös kaluta luuta. Kun olen menettänyt luuni, menen Emännän luo, tökkään häntä kuonollani, ynähtelen hieman merkitsevästi ja tuijotan häntä silmiin niin kauan, että hän tulee ottamaan yhden Lucy-neidin alla olevista luista ja antaa sen minulle. Lopulta kävi niin, että kaikki muut luut itse asiassa olivat lattialla minun saatavillani, mutta se PARAS luu oli Lucy-neidillä. Emäntä ei kuulemma suostu olemaan juoksupoikani ja rosvoamaan luuta Lucy-neidin suusta, jos "samanlaisia" luita on lattiallakin. Miksei? Kyllähän hän voisi ottaa. Hänhän on jopa Lucy-neitiä korkea-arvoisempi!


Ja sitten on ollut sitä perinteistä tilanahtaudesta valittamista. Että muka mäyräkoirat vievät sängyssä liikaa tilaa nukkuessaan keskellä sänkyä poikittain tai kiivetessään peiton ja jalkojen päälle etsiessään pehmeintä kohtaa levolleen. Ikuisuusongelma, johon olisi yksinkertainen ja helppo ratkaisu, jos vain Mestarit suostuisivat sen hyväksymään: täytyy ostaa leveämpi sänky. Kuinka he voivat kuvitella, että mäyräkoira pystyy kunnolla rentoutumaan tavallisenkokoisessa parisängyssä? No kai sen on kelvattava, kun Mestarit kitsastelevat.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Lapsia ja koiria

Tiistaiaamu valkeni aurinkoisena. Heräsin tavalliseen tapaani Emännän jälkeen, kun hän haki minut hellästi vuoteesta aamuruualle. Aamulenkin suunta oli toinen kuin yleensä. Kuljimme rantaa kohti, mikä on yleensä iloinen asia, vaikka siellä joskus voikin joutua uimasilleen. Kiskoimme siis hihnoissa riemuissamme.
    Ennen rantaa suunta kuitenkin muuttui ja tahti rauhoittui. Hyvin epätavallisen lenkkimutkan jälkeen emme päätyneetkään lopuksi kotiin vaan alueelle, jossa oli paljon lapsia pihalla omissa leikeissään. Emäntä jätti meidät koripallotelineeseen kiinni odottamaan ulos, kun meni itse sisälle suureen rakennukseen.


Pienen odottelun jälkeen Emäntä saapui takaisin luoksemme LAPSILAUMAN kanssa! Tilanne yllätti meidät täysin Mustan alamaisen kanssa. Myös ystävämme russelityttö Snoopy tuli paikalle emäntineen. Lapset seisoivat siistissä rivissä ja he juttelivat Emäntämme kanssa koirista. Erikoinen tilanne sai meidät Mustan alamaisen kanssa toimimaan, kuten kuka tahansa rauhallinen, hyvin koulutettu aikuinen koira toimisi tuossa tilanteessa: laitoimme kertakaikkisen mylläyspainin pystyyn hihnoissamme. Lapset hihkuivat riemusta, mutta Emäntä kiskoi meitä erilleen hikikarpalo otsallaan.
    Lopulta tylsä teoriaosa oli ohi ja päästiin käytännön juttuihin. Lapset tulivat jonossa yksitellen kyykyssä silittämään meitä. Oltiin edelleen aika hämillämme tämmöisestä uudesta jutusta, mutta lapset ovat aina kiinnostaneet meitä, joten tutustuttiin heihin mielellämme.


Paras osa oli, kun lapset taluttivat meitä pienen matkan ja jokaisen kierroksen jälkeen sai herkkupalan lapsen kädestä! Mäyräkoira on omistajaansa kiintyvä ja uskollinen koira, mutta näistä ominaisuuksista voidaan hyvin joustaa, jos jonkun toisen kädessä on ruokaa tarjolla. Lapset käskivät meitä myös istumaan ja koskaan ennen ei koiran istuminen ole herättänyt niin suurta ihastusta! (Tosin mäyräkoiraan tottumattomalle voi olla hankalaa huomata, koska mäyräkoira istuu. Eräskin lapsi käski minua monta kertaa istumaan, kunnes vierestä seuraavat lapset sanoivat, että sehän istuu jo. Näin on käynyt joskus aiemminkin...)
    Lopuksi lapset heittivät Snoopylle palloa ja Mustalle alamaiselle frisbeetä ja nämä kahjot juoksivat pitkin kenttää kuin reikä päässä. Minä istuin katselemassa ja keräämässä suosionosoituksia.


Kerrassaan mielenkiintoinen ja jännittävän erilainen päivä, josta varmaan jäi hyvä mieli kaikille osallisille!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Viikonlopun ykkösjutut

Viikonloppuna ehti tapahtua paljon kaikenlaista, kun oltiin pitkästä aikaa Ninnin ja Roosa-tädin luona.

Heti perjantai-iltana minä pääsin mukaan laskemaan verkkoja. Yksi syy oli, että eräs Nino-herra tuli leikkimään Ninnin ja Roosa-tädin kanssa ja hän ei ilmeisesti oikein sulata toisia poikia, joten oli yksinkertaisinta ottaa minut mukaan verkonlaskuun. Toisaalta asian voi nähdä niin, että minua tarvittiin laivakoiraksi siltä varalta, että verkkomerkki olisi vaikka täytynyt käydä hakemassa uimalla takaisin veneeseen. 


Roikuin koko matkan jollain puolella venettä, että ehdin nähdä kaiken mahdollisen. Pelastusliivit eivät tietenkään olleet mukana, kun Emäntä ei arvannut meidän menevän veneilemään, mutta vesihän oli vielä lämmintä ja minä osaan uida. Enkä lopulta siis edes käynyt uimassa, kun siihen ei ollut tarvetta.



Ihmiset ihastelivat iltaruskoa. Minä en yleensä ole noista taivaallisista asioista niin kiinnostunut.


Lauantaina minä jäin Ninnin ja Roosa-tädin luo ja me kävimme kävelyllä metsässä ja lämmittämässä mökkiä.

Minä kävin jo kolmannen kerran samalla viikolla Match Show'ssa Emännän kanssa. Ja niinhän sitä sanotaan, että kolmas kerta toden sanoo. Olin sinisen nauhan saaneiden pienten aikuisten ykkönen! 

Lopuksi kaikki ykköset kerätään aina BIS-kehään eli valitaan Best in Show. Siihen asti olin jaksanut seistä sojottaa esimerkillisen tunnollisesti asennossa, mutta loppukehä oli jo liikaa. Yritin vain katsastella lähintä puskaa, johon voisi käydä vihdoin ja viimein lirauttamassa ureaansa, enkä jaksanut syödä enää herkkupalojakaan, mutta Emäntä sanoi, että oli jo hieno suoritus, että olin ylipäätään ykkönen jossain. Meidän paras mätsärisaavutus ikinä.


Tapahtumassa sai myös käydä valokuvassa. Tässä minun virallinen studiopotrettini!


Illalla saunottiin mökillä. Kävin ottamassa pienet löylytkin, mutta parasta on köllötellä pukuhuoneessa Emännän vaatekasan päällä.


Sunnuntaina kokeiltiin sellaista uutta lajia kuin agility. Ninni ja Roosa-täti olivat saaneet Aki-herran vanhat esteet lahjaksi ja Emäntä teki pihalle radan, jossa kaikki pääsimme kokeilemaan lajia. Radasta ei valitettavasti ole kuvia (Videokuvaa on, mutta Emäntä ei kuulemma halua laittaa sitä näytille, kun hänellä on jalassaan tyhmännäköiset housut. Taas yksi syy, miksi turkki on parempi kuin vaatteet. Turkki ei koskaan näytä tyhmältä.), mutta lavastettiin muutama este, että näette, kuinka hauskaa meillä oli.


Roosa-täti oli kaikkein taitavin ja vauhdikkain, koska hän on ennenkin hyppinyt esteitä. Tai hän oli vauhdikkain, kunnes...

Emäntä houkutteli minut ensimmäisellä kierroksella tekemään temppuja ruokapalkalla. Tein radan läpi kerran miten kuten ja jäin sitten istumaan. Oli niin paljon uutta ajattelemista kepeistä ja renkaasta ja kaikesta, eikä ruoka totta puhuakseni ihan kauheasti motivoi minua. Mutta sitten Emäntä nappasikin esiin frisbeen! Sitten mentiin niin tukkaputkella ja korvat hulmuten, ettei Emännällä meinannut riittää vauhti pienen pihan päästä päähän. Yhtäkkiä agility olikin todella hauskaa!


Kateelliset joutuvat odottamaan vuoroaan aidan takana.
 Meille kaikille uusin juttu oli keppien pujottelu. Keppien lisäksi meillä oli putki, jonka läpi mentiin ja sitten kolme tavallista estettä ja rengas. Minun ei annettu hypätä renkaasta ja minun "esteissänikin" oli vain rima maassa, mutta kuuliaisesti menin esteen "yli" eli tuosta portista, kun Emäntä käski hyppäämään. Tai muutaman kerran rima oli esteen jalkojen päällä, että sain hypätä muutaman sentin.


Agility vei mehut aika tehokkaasti koirakansasta, joten loppu sunnuntaipäivä otettiin hyvin rennosti.



Roosa-täti vartioi pihaansa kopin katolta.

Näinkin rennosti voi hoitaa velvollisuuttaan.

Ninni antaa yleensä Roosa-tädin hoitaa suurimman osan vartiointihommista.

Minä ja paras ystäväni Ninni. Tyttö ja poika voivat ihan hyvin olla bestiksiä!


 Ninnille oli käynyt edellisenä viikonloppuna pieni onnettomuus, kun leikkiessä toinen koira oli raapaissut hänelle etutassuun syvän haavan. Hänellä oli tikkejä jalassaan, joten me leikittiin ihan ihan varovasti täysillä koko viikonloppu pihaa ympäri juosten ja rakennusten ali kirmaten. Minä purin sitä tikattua jalkaa vain hyvin hiljaa.

torstai 8. syyskuuta 2016

Metsästä kehään

Minä sain eilen olla Emännän mukana töissä! Jo viime keväänä saatiin olla yhtenä päivänä mukana ja kävi ilmi, että Emännän työnä on kävellä nuorten ihmisten kanssa (Lämpöinen tallustelupäivä). Eilinen vahvisti olettamusta.
    Tällä kertaa käveltiin 14 kilometriä metsässä. Minua tarvittiin varmaankin suunnistamaan ja suojelemaan ihmisiä metsän vaaroilta. Minä johdin joukkoa ja 90 nuorta seurasi perässä.


Jonosta perässäni ei ole kuvaa, kun Emäntä ei halunnut laittaa kenenkään kasvokuvaa internettiin kysymättä lupaa, eikä hän olisi jaksanut kysyä jokaiselta lupaa ja selittää, mihin kuva tulee. Mutta kuvitelkaa joukko iloisia nuoria tuohon perääni!
    Ehkä täälläkin on joskus ollut puhetta minun tavastani kohdata uudet tilanteet ja ihmiset ja reagoida niihin. Eli haukkuen. Haukun, kun saavun paikalle. Haukun, kun näen uuden koiran tai ihmisen. Ja niin edelleen. Siksi saatattekin yllättyä, kun kerron, että eilisen työpäivän aikana en muistanut haukkua kertaakaan! Koulun pihalla oli tuttuja ihmisiä, joiden luokse suunnistin ensin ja kun siinä ympärillä sitten oli paljon uusiakin ihmisiä, niin en huomannut haukkua heille ollenkaan. Lähtöä odottelin rauhallisesti Emännän vieressä istuen ja matkaan lähdin hiljaa. Matkan varrella ei ollut mitään haukuttavaa ja siinä vaiheessa ihmiset olivatkin jo tuttuja minulle, joten evästauon aikaan yritin kerjätä kaikilta eikä kenenkään silittely ja taputtelu haitannut. Kun taas lähdettiin liikkeelle, yritin tarkistaa, että kaikki ovat mukana. (Siinä meinasi vähän flexi sotkeentua, kun Emäntä kulki edellä ja minä yritin hidastella jonon vierellä.)


Illalla mentiin taas esittäytymään mätsäreihin, kun oli kerrankin tässä lähistöllä. Ne olivat aika pitkälti sunnuntain toisinto.

Paitsi minä sain punaisen nauhan!


No joo sinä sait punaisen nauhan, mutta muuten meitä kiitettiin lopuksi taas osallistumisesta ensimmäisten joukossa.

Ennen mätsärin alkua minä harjoittelin pöydällä seisomista pariin otteeseen. Jännä uutuus oli, että Emäntä oli ottanut frisbeen mukaan. Siinäpä olikin pähkinä, kun toisaalta piti pelätä pöydällä seisomista, mutta toisaalta frisbeellä leikkiminen ilahduttaa ja riehaannuttaa. Ehkä harjoituksesta oli vähän hyötyä, kun kerran punaisen nauhan sain.



Minusta oli niin jännittävää olla koirien ilmoilla, etten meinannut pysyä nahoissani. En nähnyt enkä kuullut muuta kuin nakkipalan Emännän kädessä. Mielenkiintoista oli, että kehässä kävelemiseen ja paikallaan seisomiseen oli mahdotonta keskittyä, mutta kun kehän laidalla tehtiin rallytokoharjoituksia kontaktin parantamiseksi ja ajan kuluksi, niin niihin keskittyminen onnistui mainiosti, vaikka paikalla oli paljon muita koiria ja ihmisiä!

Anteeksi, mutta tämä näytteleminen ei oikein kiinnosta. Voidaanko harrastaa jotain muuta?

tiistai 6. syyskuuta 2016

Kiitos osallistumisesta

Käytiin sunnuntaina mätsäreissä. Minäkin pääsin mukaan, kun liikun jo pääasiassa aika ketterästi. Varsinkin jos on nakkia luvassa.
    Kyseisestä tapahtumasta ei paljoa jäänyt aikakirjoihin painettavaksi, mutta kerrotaan nyt rehellisyyden nimissä tästäkin. Useinhan tuntuu, että ympärillä on vain onnistuneita ja menestyneitä koiria ja koiraihmisiä, mutta tietenkin siltä tuntuu, koska vain onnistumiset esitellään ja epäonnistumisista vaietaan.
    No päivä eteni jotensakin näin:

Aamulla Emäntä harjasi meidät huolella. Kynnet leikattiin. Tassukarvat siistittiin. Minun tursottavaa pohjavillaani furminoitiin. Mustan alamaisen tuuhea häntä suorittiin sentti kerrallaan ja hyvä, ettei kiveksetkin kiillotettu.

No ei nyt sentään! Yritä pysyä asiassa Lucy-neiti!

Päivä oli sateinen. Näyttelypaikalla Emäntä kävi ensin ilmoittamassa meidät ja jo siinä vaiheessa kävi ilmi, että luultavasti vähäisen osallistujamäärän vuoksi tai siksi, että tuomareita oli vain kaksi, olivatkin isot ja pienet aikuiset samassa kehässä, vaikka mainoksen perusteella luultiin isojen ja pienten olevan erikseen.
    Kun Emäntä otti meidät autosta, muuttui vähäinen tihkusade samalla hetkellä rankemmaksi sadekuuroksi. Kastuimme litimäriksi kahdessakymmenessä sekunnissa. (Meillä ei ole näyttelysadetakkeja.) Kehät olivat suurimmaksi osaksi katoksessa ja mekin pääsimme odottelemaan katokseen, mutta huoliteltuina hulmuavat turkit olivat historiaa. Emäntä yritti hieroa meitä kylpypyyhkeeseen, mutta kostessa ilmanalassa turkki ei niin vain kuivunut. Samalla hän ihmetteli, kuinka vieressä pelmuavat pumpulikoirat oli kuljetettu paikalle, koska ne olivat täysin kuivia!

Tiivistettynä olemme siis tässä vaiheessa kertomusta hämärässä, ahtaassa katoksessa lukuisten muiden koirien ja ihmisten ympäröiminä kerta kaikkisen märkinä.

Mustan alamaisen vuoro oli ensin. Hän seurasi hyvin. Seisoi hyvin, kuten harjoiteltu oli, mutta se pöytä. Se maailmanlopun pöytä, jolla tuntematon ihminen tulee koskemaan häntä Mustan alamaisen tulkinnan mukaan pahat mielessään. Ei rimpuilua, ei suurempaa väistelyä mistään agressiivisuudesta puhumattakaan, mutta koiralla on lukuisia keinoja kertoa, koska ei nauti tilanteesta ja koko Mustan alamaisen keho huusi epämukavuutta. Sininen nauha.

Minä sen sijaan olin kehässä iloisesti ja seurasin hyvin ottaen huomioon, että puolet kehästä oli sateessa ja märkänä. Pöydällä olin pirteä. No ehkä liiankin pirteä, kun yritin tavoitella nakkipalaa takajaloilla seisten. Maassa maltoin seistä paikallani hienosti ja tuomari totesikin, että tämä koira on tehnyt tätä ennenkin. Siksi hieman yllätyksenä tuli, että minäkin sain sinisen nauhan. Meidän näkökulmasta toisena kehässä ollut rotikka oli aika vallaton ja tuli mieleen, että miellyttikö vain rotu enemmän, kun kyseessä oli vahvasti palveluskoira puolelle suuntautunut tuomari, mutta tietenkään me ei nähty kokonaisuutta tuomarin silmin.

Seuraava ongelma olikin sitten saada jostain handleri toiselle koiralle (eli minulle, koska olen meistä ainut joka saattaa jotenkin suosiollisesti seurata vierasta ihmistä, jos hänellä on nakkia kädessään), koska olimme molemmat sinisten loppukehässä. Ratkaisu löytyikin lopulta helposti, kun paikalle tuli eräs entinen naapuri, joka oli meille koirillekin tuttu. Hänen koirallaan oli toinen handleri, joten hän ehti hyvin esittää yhtä mäyräkoiraa.

Lopulta putosimme molemmat peräkkäin ensimmäisten joukossa ja se mätsäri oli sitten siinä. Oli joidenkin muiden vuoro onnistua ja ilahtua.

Sitä paremmalta tuntuu sitten joku toinen kerta taas saavuttaa jotain! 
Kotiin päästyämme turkit olivat kuivuneet autonpenkkeihin itseämme hieroessa, minun epämiellytävä olotilani oli tipotiessään ja kotipihalla tepasteli taas komeannäköinen koirakaksikko!


Kuvituskuva helmikuulta

perjantai 2. syyskuuta 2016

Harrastelujuttuja ja pursuava patukka

Parempi Mestari olikin järjestänyt minulle illaksi teemasynttärit! Toiset kaksivuotiaat pääsevät Hoploppiin, minä pääsin rallytokoon ja näyttelyharjoituksiin. 

Näytelmästä minä osasin jo roolini aika hyvin. Seuraa. Asento. Seuraa. Asento. Asento. Asento. Seuraa. (Joo minut käsketään asentoon. Mestari halusi opettaa minulle pentuna seiso-käskyksi takajaloilla seisomisen, niin Parempi Mestari joutui keksimään näyttelyasentoon toisen sanan...)
Pöydällä nojasin Parempaa Mestaria kohti enää aavistuksen verran, vaikka toki seisoin niin pöydän reunalla kuin mahdollista. (Eikä se aina ihan mahdollista olekaan. Välillä Parempi Mestari joutuu työntämään minua keskemmälle pöytää, kun joku tassu tippuu reunan yli.) Mutta kaiken kaikkiaan esiinnyin hillitysti ja arvokkaasti, kuten ikäiselleni kuuluukin.

Roni 2v.


Rallytokorata oli tällä kertaa aika pitkä. Rataharjoituksissa teemme aina eri tuomareiden kisaratoja ja tällä tuomarilla oli monenlaista pyörimistä ja maassa makaamista. Ohjaaja sanoi, että hihna pysyi koko ajan kauniisti. Ja että olen innokas suorittamaan! Paremman Mestarin näkövinkkelistä katsottuna näyttää, että olen hidas jahkailija, mutta hän ei näekään minua sivusta vilkuillessaan häntäni asentoa ja askelteni rytmiä kunnolla.


Minä sain suorittaa rallytokoradan kahdesti, koska minulla ei ollut ensin tunnin näyttelyharjoitusta. Toisella kerralla päästiin jo aika vähillä herkuilla rata läpi. Ainoastaan maassa makaamista en suostu tekemään muuten kuin jatkuvalla herkuttelulla. Pomppaan aina pystyyn kuin vieteriukko. Parempi Mestari on saanut sellaisen pähkähullun idean, että haluaisi joskus kokeilla kisasuoritusta meidän kanssamme ja kisoissa ei saa käyttää herkkuja tai muitakaan palkkoja. Minä uskon, että se on rahan ja ajan haaskausta, mutta tuskinpa tuosta jalat kuluvat, vaikka jonkun kerran tuomarin edessäkin radan köpöttäisi läpi.


Kun viimeeksi oli puhetta, että kaikki frisbeet ovat nykyisin rei'illä, niin katsokaapa, mitä Musta alamainen teki kaksi viikkoa sitten saadulle tuliaispatukalle.

Oho... tähän tuli reikä.

Mitä sinä olet mennyt tekemään!
Täältä vain alkoi itsestään tursuta tämmöistä vaaleanpunaista möyhöä...
Minä olisin halunnut tehdä tuon!

Minä istun ja tarkkailen ympäristöä koirapuistossa edelleen mieluiten penkillä. Yleensä Parempi Mestari nostaa minut penkille, kun menen penkin viereen suunnittelemaan hyppäämistä. Välillä myös ehdin hypätä itse. Penkiltä on mukava myös härppiä heinän päitä suuhun. Äkkiä en keksi hankalampaa ja tasapainoa vaativampaa tapaa syödä heinää. Tuosta asennosta on vain niin paljon palkitsevampaa saada korsi lopulta suuhunsa, kuin että seisoisin tukevasti tuolla maassa heinien keskellä!