Ensimmäinen mejä-kokeeni

28.6.2026 Tuhkatuulen Rafael eli Demo

 Demo: Sunnuntaina sain vihdoin kokea sellaisen paljon puhutun mejä-kokeen. Lauantaina Emäntä laittoi minut ja ihmispennut Moonan ja Ninnin ihmisten huolehdittaviksi ja lähti itse huitelemaan. Päivän aikana minut mm. pidettiin sisällä loppupäivä ja käytettiin vain hihnassa lenkillä, kun pihaan oli taas kerran saapunut kyykäärme ja minä olin onnistunut kertaalleen juoksemaan sen yli heinikossa kielloista ja aidoista huolimatta. (Välihuomatuksena että Moona voi hyvin keväällä saamastaan kyynpuremasta huolimatta ja näyttäisi olleen onni tahi muu siunaus matkassa mukana, ettei siitä ole ollut hänelle vaivaa sen koommin.) Aiemmin viikolla olin myöskin ottanut hatkat kahtena päivänä peräkkäin, joista toisella kertaa olin karussa tunnin verran, että pientä hikeä on ollut Emännällä pinnassa siitäkin, että saadaanko minut ylipäätään ehjänä metsään asti.

Laukauksensietotestiä odotellessa

Sunnuntaiaamuna olimme liikkeellä Emännän kanssa siinä kukonlaulun ja sianpieremän tienoilla. Kävi ilmi, että kuten rally-toko ja vesiriistakokeetkin, niin myös mejä on koiraharrastus, jossa koira lähinnä kuluttaa aikaansa häkissä autossa makoillen. Aamulla kävin vähän aikaa istumassa ja haukkumassa muiden koirien keskellä puuhun sidottuna ja juuri kun keskityin hetkeksi kirputtamaan takajalkaani, ampui joku haulikolla. Hämmästyneenä nostin päätäni, mutta muuta reaktiota minussa ei tapahtunut. Laukauksensietotesti oli sillä hyväksytty.

Sitten vain odotin. Ja odotin. Ja odotin.

Enimmän aikaa harrastuskoiran kisapäivä näyttää tältä.

Koepaikan pihassa nähtiin myös kyykäärme, joten Emäntä ei halunnut päästää minua tutkimaan alueen heinikoita. (Aivan kuin käärmeitä olisi jotenkin vähemmän siellä, missä niitä ei ole VIELÄ nähty...) Niinpä en päässyt välillä jaloittelemaan kuin vasta metsän reunassa. Muutaman tunnin odottelun jälkeen siirryimme autolla metsään ja siellä pääsin pienelle kävelylle tien varteen. Sitten taas odotin. Emäntä lähti metsään porukan kanssa, johon kuului toinen mäyräkoira ja minä vain odotin.

Milloin täällä mejä-kokeessa vihdoin tapahtuu jotain?!

Lopulta siirryimme seuraavaan paikkaan ja siellä vihdoin sain jäljestysvarusteet päälleni. Emäntä hieman ihmetteli, miten vaikutin olevan niin perillä odottavasta tehtävästä, vaikka en ole koskaan ollut kokeissa, mutta ei kai tuo nyt ole ihme, kun olen kuitenkin useampana kesänä käynyt jäljestämässä. Tunnistan kyllä jälkiliinan, Emännän metsävaatteet ja ilmassa leijuvan veren hajun ja olipa takakontissa pienen hetken häkkini vieressä ehta hirvensorkkakin.

Mikä tässä vielä maksaa... mennään jo!

Vihdoin saavuimme alkumakuulle. Tutkin tilanteen ja lähdimme Emännän kanssa yhdessä etenemään. 10 metrin jälkeen hän hölläsi vähän liinaa ja jättäytyi taakseni. Lähdin iloisesti seuraamaan jälkeä.

Jonkin matkan päästä jälki teki pienen kaarroksen ja viereen jäi kutsuva ura ja sen vieressä pieni kuusikko. Valitsin ensin veriuran, mutta en malttanut olla poistumatta siltä käydäkseni tarkistamassa, oliko avoimempaa uraa pitkin mennyt hirvi ja sen jälkeen sukelsin kuusikkoon tutkimaan jänisten yöpymispaikkoja. Tuskin olin ehtinyt hetken huvitella ajatuksella jänisajosta, kun huomasin, että minuahan oli seurannut Emännän lisäksi myös pienimuotoinen saattue! Koskaan ennen en ole ollut metsässä tällaisella joukkiolla. Emäntä muistutti minua lempeästi alkuperäisestä tehtävästä ja sanoi: "Jälki." Sitten muistin, että olin alunperin seurannut verijälkeä. Päätin etsiä sen alkuperäisen jäljen ja jatkaa sitä tehtävää. 

Jälki löytyi helposti ja matka jatkui. Jonkin ajan päästä saavuimme makaukselle. Tutkin makauksen ja totesin, ettei kukaan ollut muistanut tuoda sille jauheliharasiaa. Mielessäni tuuletin jo itselleni: "I'm a good boy! I'm a good boy!" Kukaan ihmisistä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kiitelläkseen minua ja jos ihan tarkkoja oltiin, niin... itse asiassa verijälki tuntui jatkuvan. Laitoin taas kirsun käyntiin ja matka jatkui reipasta vauhtia, jota Emäntä ikävästi jarrutteli.

Seuraavalla osuudella ajauduin taas jäljen sivuun ja haistoin viekoittelevat jäniksen käpälän jäljet. Arvelin, että heinikkoa penkomalla löytäisin kyllä jonkun kivan riistajäljen, jota lähteä seurailemaan. Alkoi kuitenkin olla turkasen kuuma ja haisteleminen alkoi olla työlästä, kun piti läähättää samalla niin kovasti. Hienoinen epäusko alkoi myös levitä mieleeni, että kuinka pitkä tämä verijälki oikein saattoi olla! En ole eläissäni mennyt näin pitkää jälkeä kuin yksi tai kaksi kertaa. Istuin hetkeksi läähättämään ja puntaroimaan tilannetta. Emäntä vakuutti kuitenkin haluavansa edelleen tietää, mihin verijälki johtaa sanomalla taas: "Jälki." Enhän halunnut tuottaa hänelle pettymystä, joten matka jatkui taas. 

Aikanaan saavuimme toiselle makaukselle, joka osoittautui toiseksi kulmaksi ja josta matka jatkui vielä seuraavalle osuudelle. Siinä alkoi jo kieli sotkeutua heinikkoon, kun se valui suustani ja yritin toivorikkaana jo katsella vettäkin joistakin syvennyksistä sitä kuitenkaan löytämättäni. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen jouduin taas jäljen sivuun ja pitkästä heinikosta tuntui mahdottomalta löytää enää jatkoa. Epäilin jo, onko tässä touhussa mitään järkeä. Perässä kulkenut mieshenkilö tähysteli eteenpäin kivellä seisten ja kävin katsomassa hänenkin touhuaan hetken, että kerro sinä nyt vaikka, näkyykö tälle touhulle loppua. Vaikutti kuitenkin siltä, ettei kukaan muu osaisi ohjata meitä eteenpäin ja toivottavasti lopulta pois metsästä kuin minä, joten etsin jäljen taas ja jatkoimme matkaa, kunnes yhtäkkiä edessäni olikin hirvensorkka. Pysähdyin tutkimaan sorkkaa ja yhtäkkiä kaikki olivatkin valtavan iloisia! Olimme löytäneet kadonneen sorkan ja siihen päättyi verijälki. 

Sen jälkeen menimme tielle ja palasimme tietä pitkin autoille. Minä pysähtelin välillä haistelemaan tien vierustaa kiinnostuneena ja Emäntä ihmetteli, enkö sittenkään ollut vieläkään haistellut tarpeeksi! Ei kai koira niin äkkiä kyllästy... Autolla sain vihdoin vettä ja herkkuaterian eli märkäruokaa. Loppupäivä vierähti taas autossa köllötellen, mutta nyt se ei enää niin haitannut, kun oli päässyt jotain vähän tekemäänkin.

Poislähtiessä sain kuulla, että olin saanut kokeesta tulokseksi AVO1 44/50 pistettä. Emäntä oli todella tyytyväinen ja ylpeä minusta ja meidän yhteistyöstämme. Vaikka mieluiten olisinkin ajokoira, niin olin hillinnyt mieleni ja käynyt vain vähän nuuhkaisemassa muita houkutuksia ja aina jatkanut varsinaista työtehtävää Emännän pyynnöstä. Myös makausten merkkaukseen Emäntä oli erityisen tyytyväinen. Taito, joka esim. isältäni jäi puuttumaan, koska hänestä oli aina niin kiva rientää vain suoraan jälkeä pitkin... Minä sain osiosta "Lähdön, kulmien ja makauksien selvittämiskyky" heti ensimmäisessä kokeessani täydet 14 pistettä. Lucy-neiti ja isäni ylsivät molemmat samaan saavutukseen kerran uransa aikana ja kummallakin se oli jälkimmäinen AVO1-tulos, jolloin kumpikin oli saanut 48/50 pistettä koko suorituksesta. Ensimmäiset AVO1-tulokset heillä tulivat Lucylla pistein 45/50 ja isälläni 46/50. Lucy eteni voittajaluokkaan suoraan kahdella kokeella, mutta isi otti ensin kaksi AVO3-tulosta ennen kuin ykköset tulivat sitten putkeen. Kaiken kaikkiaan Emäntä oli sitä mieltä, ettei suoritukseni kalpene yhtään edeltäjieni suoritusten rinnalla, vaan olen kaikin puolin myös oikein kelpo jälkikoira.

Palkintoherkkuja

Ps. Terveisiä myös isiltä. Kävi niin, että samalla kun minä sain peruutuspaikan mejä-kokeeseen, niin hän sai peruutusajan hammashoitoon, jonka piti olla vasta elokuussa. Hän kävi siis perjantaina jälleen kerran hammaslääkärissä. Talvella tehdyssä hammashoidossa jäi epäilys, että kaksi hammasta saattaisi olla poistokuntoisia, mutta käyttämällämme klinikalla ei ollut röntgenlaitteita asian todentamiseen. He suosittelivat menemään puolen vuoden päästä kontrolliin paikkaan, jossa röntgen pystytään ottamaan ja tämä oli nyt se käynti. Toinen hammas otettiin ja toinen jätettiin. Toivottavasti isi saa nyt lisää kivuttomia päiviä myös hampaiden puolesta, kun osin juuriltaan mädäntynyt hammas on nyt poissa. Täytyy kyllä sanoa, että eläkeläisten menot eivät vaikuta yhtään niin kivoilta kuin minun puuhani. Kesäkuussa isi on käynyt tämän hammaslääkärireissun lisäksi hierojalla.

Täällä haisee eläinlääkäriltä...

Jep. Sehän se. Taas on pää pöhnässä ja vaihteeksi suu kipeänä.

26.6.2026 Salamantelin Jäljen Jättiläinen eli Roni 11 v 9 kk

Torstaina ja maanantaina samoilla tutuilla tantereilla.

Synttäriviikon yllätyksiä

Roni: Emäntä oli kerrankin panostanut tähän synttäreideni ympärillä olevaan viikkoon.

1.9.2024 Roni 10 vuotta

Jo torstaina menimme Moonan ja Ninnin luo. Me pääsimme Demon kanssa torstai-iltana rally-tokotreeneihin. Toisella treenikierroksella saavutimme loppuradasta jopa satumaisen flow-tilan eli treenikuplan, jossa rata eteni sujuvasti yhdessä kuin tanssi. Rally-tokoa parhaimmillaan!

Perjantaina lenkkeiltiin omalla porukalla. 

Lauantaina kävin kaverikoirakeikalla lasten tapahtumassa ja myös hyvä ystäväni ja collegani Snoopy oli mukana. Meitä oli yhteensä neljä kaverikoiraa ja paljon iloisia rapsuttelijoita. Koska toiset koirat, Make ja Lyyti, olivat isompia (kettuterrieri ja kultainennoutaja) ja minäkin olen mustana oman rotuni kookkaana edustajana ihan kelpokokoinen koira, niin Snoopy (valkoinen pieni jackrusselinterrierinarttu) näytti äkkiä lasten silmissä pennulta iloisesti kieppuvine häntineen. Hänen emäntäänsä nauratti, että Snoopy on 9-vuotias pentu.

Sunnuntaina oli varsinainen synttäripäiväni. Emännän kummit oli kutsuttu synttärikahveilleni ja oli minun vuoroni päästä pöydän ääreen syömään kakkua. Emäntä laittoi minun kakkupalalleni varmuuden vuoksi kinkkusiivun, kun ajatteli, että en välttämättä perusta makeista herkuista. Söin kuitenkin kakkupalani ja pyysin sitten lupaa saada palata takaisin lattialle. Oli vähän erikoista istua ihmisten tuolilla. Meille koirille oli myös omat lihaista kakut. Synttärilahjaksi sain tietenkin frisbeen, koska ne vain ovat maailman parhaita leluja!

Maanantaina käytiin metsässä treenaamassa verijälkiä. Emäntä on ottanut treeneissä askelen taakse päin ja Demon motivoimiseksi on tehty muutaman kerran lyhyitä tuoreita jälkiä. Me odotamme, hän tekee pienet jäljet ja sitten haistelemme jäljet saman tien. Minä sain vähän ekstratreeniä, kun Emäntä päästi minut irti siirtymien ajaksi, joten käväisin sitten haistelemassa kaikki Demonkin jäljet ennen kuin siirryimme seuraavaan paikkaan odottamaan seuraavia jälkiä.

Minun puolestani yllätykset olisivat voineet päättyä tähän. Kävi kuitenkin ilmi, että Emäntä oli vielä varannut meille molemmille hammaslääkäriajan keskiviikoksi! Olen käynyt kaksi vuotta sitten (juuri päivä sen jälkeen, kun Demo syntyi) viimeeksi hammaskivenpoistossa ja Emännästä tuntui, että nyt olisi taas aika käydä. Demonkin hampaat ovat ottaneet vuosien varrella tummaa itseensä, joten hän ajatteli kerrankin olla vähän etunojassa tässä hammashommassa.

Jaahas tämä on taas tätä. Minä voisinkin tästä poistua samantien...

On ne vahvoja mömmöjä. Vaikka kuinka yritän vastustella, niin lopulta tuuperruin taas. Minun lääkelistassani oli kyllä yksi aine enemmän kuin Demolla, että ehkä juniori on tipahtanut vähän vähemmällä kuin minä.

Hammashoito sinänsä meni ihan hyvin. Kummaltakaan ei tarvinnut poistaa yhtään hammasta, joskin minun isot poskihampaani ovat vähän vaarassa syventyneiden ientaskujen vuoksi. Yksi iso hammashan on jo poistettu eli voin syödä puruluita vain toisella puolella ja jos toiseltakin puolelta poistetaan isoja hampaita, niin sitten ovat luunsyömispäiväni luetut. Kuitenkin elämää on varmasti ilman luitakin, kunhan hampaat ovat terveet! Demolla oli onneksi terveet hampaat.

En tiedä, mikä minuun iski. Tutkiskelin iloisesti eläinlääkärin huonetta ja yhtäkkiä jalat pettivät altani. Seuraavaksi huomasin olevani suu hellänä vieraassa häkissä. Onneksi Emäntä tuli pian hakemaan ja pääsin kotiin jatkamaan unia.

Eilinen oli meillä molemmilla aika krapulainen päivä. Lojuimma tahoillamme ja ulkonakin vain istua törötimme höhlinä keskellä pihaa. Tänään Demo lähti jo lenkille, mutta minusta tuntuikin ulkona siltä, että on niin kuuma, etten mitenkään viitsi lähteä kävelylle. Niinpä olen ottanut lepoa tämänkin päivän. Jospa sitten huomenna tai viimeistään lauantaina, kun ilma oletettavasti vähän viilenee, niin olisin taas mukana lenkkeilyvahvuudessa.

Luuletko isi, että pennut ovat muuttamassa pois? Katso, eikö näytä siltä, että tässä ovat kaikki niiden tavarat? Joko ne ovat tulleet luovutusikään?

Luulenpa, että tuossa ovat vain niiden pieneksi jääneet tavarat lähdössä kierrätykseen. Eivätköhän ne ole tulleet ihan jäädäkseen.

Pieneksi jääneet tavarat?! Kuinka isoja niistä oikein tulee? Nehän painavat pian jo enemmän kuin sinä!

Jaa-a... Voi niistä varmaan tulla minua isompia...

Koko rahalla

 Tällä viikolla on ravattu ahkerasti eläinlääkärissä. Keskiviikkona piti olla Demon kakkosrokotuskerta (16-viikkoisrokote, mutta viikon myöhässä, koska 8-viikkoisrokotekin myöhästyi työmatkan vuoksi), mutta aamulla eläinlääkäri (kunnallinen) soitti, että jossain onkin halvaantunut hieho, joten aika peruuntui. (Halvaantunut tuotantoeläin tarvisi ilman muuta lääkäriä kipeämmin kuin rokotustaan odottava terve pentu.) 

Olin varannut Lucylle sydänkontrolliajan kaupunkiin eläinlääkärille torstaiksi, joten soitin klinikalle ja kysyin, onnistuisiko samalla kertaa töötätä myös piikki pentuun ja se sopi. (Alunperin piti ottaa samalle klinikalle Roni mukaan torstaina, mutta sen aika siirtyikin perjantaille.) Torstaiaamuna klo 6.45 lähdimme siis uhmaamaan luonnonvoimia ja ajamaan liukkaan pöppyräistä tietä kaupunkiin. Vaikka olin vähän epäilevä, olimme kuitenkin vastaanottohuoneessa 8.00. Demo tosin lisäsi jännityskertoimia, kun ei ihmetykseltään malttanut tehdä pissaa klinikan pihalle. Pikku ukkeli oli ensimmäistä kertaa kaupungissa ja ohikulkevat autot, koululaiset ja koirat olivat niin hämmästyttäviä, ettei sellaiselle triviaalille asialle kuin pissaaminen jäänyt yhtään vapaata kaistaa aivoissa.

Lucy tutkittiin ensin. Ääreispulssi oli kuulemma heikentynyt. Sydän ei jaksa enää pumpata tehokkaasti. Ultraäänellä etsittiin syytä vatsan pömpötykseen, mutta ylimääräistä nestettä ei löytynyt vatsaontelosta. Kylkiluut ja selkäranka tuntuvat nykyisin selvemmin eli koira on kuihtumaan päin, mutta jostain syystä viime viikkoina monta vuotta samalla tavalla päälle istunut takki ei enää mennytkään kiinni. Vatsan tunnustelu myös saa aikaiseksi epämukavuudesta kertovia ähkäisyjä. Verikokeissa kävi ilmi, että Lucylla on myös alkava maksarappeuma (maksa oli kuitenkin ultrassa ok). Mummeli sai siis vielä yhden uuden pillerin dosettiin. (Kyllä, Lucylla on nykyisin dosetti!) Myöhemmin apteekissa jonottaessani sain ahaa-elämyksen siitä, mitä vanheneminen tulee aikanaan olemaan: lääkäri- ja apteekkireissuja kuukaudesta toiseen. Olen viimeisen puolen vuoden aikana käynyt apteekissa melkein useammin kuin ehkä koko elämäni aikana yhteensä.

Tällä hetkellä yksi tärkeimmistä syistä, miksi toivon, että Lucy vielä sinnittelee, on Demo. Lucy on aivan mahtava roolimalli ja laumanjohtaja pikku viikarille! Jo aulassa Lucy näytti mallia, miten kivaa on mennä vaa'alle. (Niin kivaa, etten meinannut saada Demoa punnittua yksin, kun Lucy yritti makupalan toivossa kiivettä uudestaan ja uudestaan vaa'alle seisomaan.) Seuraavaksi pentu asteli toimenpidehuoneeseen iloisesti Lucyn vanavedessä, tervehti lääkärin ja hoitajan ja tutki huonetta samalla, kun Lucya hoidettiin. Eläinlääkäri sai tutkia Demon pöydällä rauhassa. Rokotuspiikkikin hupsahti niskaan lähes huomaamatta. Demo meni sen jälkeen lattialle syömään lihapullaa ja muita herkkuja, kun rabiesrokotteen kirvely alkoi. Muut mäykyt eivät ole siitä paljon välittäneet, mutta Demo on vähän cry baby. Nopeasti kirvely ja kutina oli kuitenkin ohi ja kaikkea uutta mielenkiintoista edessä taas.

Lucyn tuloksia odotellessa käytin koirat ulkona ja vihdoin Demonkin pissa tuli. Olin tyytyväinen, ettei se pissannut sisälle vaan pystyi pidättelemään jo ulos asti. Aulassa saimme odottaa jonkin aikaa tuloksia ja vakuutusyhtiön vastausta ja Lucy näytti mallia, miten odotellessa voi ottaa rennosti. Lähinnä ehkä omasta tilastaan johtuen Lucy ei kauaa turhaan seisoskele tai istuskele, vaan käy nykyisin nopeasti kylkilepoon. Demo katsoi mallia ja pienen kitinän jälkeen ruoppasi odotushuoneen kuramatosta itselleen pedin ja kävi myös pitkäkseen. Ujutin taskusta vaivihkaa muutaman herkkupalan makaavan pennun kuonon eteen vahvistaakseni tätä toivottua toimintamallia.

Perjantaina oli sitten Ronin vuoro. Demo oli taas mukana autoilemassa ja kävimme sen kanssa pikaisesti sukuloimassa sillä aikaa, kun Roni oli hammaslääkärissä. Roni kävi viimeeksi elokuussa hampaiden puhdistuksessa ja siltä poistettiin kolme hammasta edellisten kahden lisäksi. Marraskuussa rokotuksilla eläinlääkäri totesi, että toinen puoli hammaskalustosta on tummentunut jostain syystä ja suositteli röntgeniä ja hammaskivenpoistoa. Kävimme pari viikkoa sitten näyttämässä hampaita tälle kaupunkilääkärille ja hän totesi, että yhden hampaan joutuisi ehkä poistamaan. Kävi kuitenkin niin, että hampaita täytyi poistaa viisi! Yksi niistä oli mm. iso poskihammas toiselta puolelta. Se hieman kirpaisi, kun tiedän, kuinka tärkeitä ne hampaat ovat luiden kaluamisessa. Tietenkin koiran on parempi olla ilman kipeitä hampaita, joten syököön luita toisella puolella tai olkoon syömättä.

Kotona Roni on ollut nyt hiukan raasu. Perjantai-ilta meni opiaattipöllyissä takki päällä leivinuunin kyljessä koisien. Lauantaiaamu valkeni Ronille sysisuomalaisessa krapulassa. Ruoka maistui ihan hyvin, mutta maha oli nukutusaineista sekaisin. Mukaan saatiin ruiskulla annettavaa tulehduskipulääkettä, jossa oli kovat ukaasit, kuinka sitä ei saisi antaa, jos koira menee yhtään ripulille. Uhmasin kuitenkin varoitustekstejä anafylaktisen shokin uhalla ja annoin päivällä ruuan kanssa annoksen lääkettä. Tätä kirjoittaessa koira on, jos ei nyt hyvässä kunnossa, niin elossa kuitenkin. Ajoittainen tärinä paljastaa, että kipuja on, eikä se ole mikään ihmekään, kun ikenet on tikattu umpeen vasta eilen.

Seuraavat kaksi viikkoa Roni syö pelkästään pehmeää ruokaa, mikä on varmasti sen mielestä onnenpotku, kunhan pahimmat kivut helpottavat. Ensi alkuun haavoja täytyy huuhdella ruiskulla ruokailun jälkeen, joten ruokailut ovat nyt melkoisia operaatioita. Vauva ja vanhus syövät kolmesti päivässä ja toki Ronikin syö aina kun muutkin. Puruluitakaan ei tarjoilla Ronille pariin viikkoon, mutta Lucyn ja pennun pitäisi kuitenkin saada edelleen kovaa pureskeltavaa, niin siitä voi tulla vähän mielipahaa Ronille.

Rahaa ja bensaa on siis tällä viikolla palanut koiria hoitaessa ja hoitaminenkin on tällä hetkellä jokseenkin työlästä. Kävin mm. pitkästä aikaa yksin kävelyllä, kun ei lopulta ollut yhtään koiraa, joka olisi voinut lähteä seuraksi. Kuitenkin nämä kolme ovat saaneet osakseen parempaa hoitoa kuin mistä suurin osa maailman ihmisistä osaa edes uneksia, joten täytyy olla tyytyväinen, että on mahdollista huolehtia lemmikeistään näin. Toivottavasti Roni paranee pian ennalleen ja toivon mukaan Lucyllakin on vielä edessään virkeitä päiviä.

Hyvä päivä

 Lucy: Ajattelin vain tulla merkitsemään aikakirjoihin, että tänään oli hyvä päivä. Sain aamulääkkeet kello kuusi, kuten arkenakin, vaikka oli sunnuntai ja pääsin aamupissalle normaaliin aikaan. Sen jälkeen kuitenkin viihdyin pitkästä aikaa mestareiden sängyssä melkein kuin ennen vanhaan. 

Sunnuntaibrunssin jälkeen Emäntä oli lähdössä Ronin kanssa lenkille. Minä pääsin pihatielle katselemaan ja siinäpä se idea sitten tulikin. Voisihan tässä välillä käydä vähän lenkillä itsekin!

Tietä oli paikkailtu perjantaina uudella murskeella, joten houkutteli käydä haistelemassa uudenhajuista maa-ainesta. Välillä olen tuossa lähimmällä ojalla käynyt pyörähtämässä, mutta nyt jalat veivätkin vielä mäkeä ylös.

En malttanut pysähtyä vielä siihenkään, vaan kepoisesti ravasin kohti aukean haapaa ja vielä senkin ohi. Niillä main on toinen tien alittava oja ja ojarummun suut piti käydä tietenkin ratsaamassa, kun kerrankin olin täällä asti.

Ennen postilaatikkoa Emäntä alkoi vähän toppuutella ja tehdä kotiinlähtöä. Hän sanoi, että kun jäi tuo panta ja talutushihnakin minulta puuttumaan, kun ei arvannut lenkki-intoani näin suureksi.

Puolisen kilometriähän siinä oli jo tultu, joten myönnyin kääntymään ympäri. Edelleen tikkasin tasaista tahtia hyvän matkaa Emännän ja Ronin edellä.

Aurinkokin vähän näyttäytyi. Palasi kuitenkin pilveen, ettei tullut tukalat oltavat kävelyllä. Kun on aikanaan ollut hyvä pohjakunto, niin vielä meni kilometrin verran vanhasta muistista. Kyllähän tällaisia pieniä yhteislenkkejä olisi mukava tehdä vastakin...

Roni pääsi sitten tietenkin vielä pidemmälle metsälenkille. 

Illalla pestiin hampaat sähköhammasharjalla naksuttimen avulla. Sen pesun jotenkin sietää, kun odottaa, että milloin naksutin ilmoittaa seuraavasta herkkupalasta. Treenailtiin siinä vähän sitten muitakin juttuja, kun naksutin kerran oli esissä ja oli jo muutenkin ollut sellainen hyvä päivä.

Festarirannekkeet ja päiväkänni

Lucy: Eriskummallinen viikko. Ensin Emäntä sai kansainvälisen kulkutaudin viime viikon lopulla ja töihin paluu katkesi kahteen ensimmäiseen päivään ja sitä seurasi viiden päivän karanteeni. Hän on ollut viimeeksi sairaana, kun minun sydänvikani ei vaatinut vielä mitään lääkitystä eli 2,5 vuotta sitten. Olihan outoa, että hän makasi yhtäkkiä vuoteessa monta päivää telkkaria katsellen. En saanut edes nuolla hänen nenääsä, kun on kai joku teoreettinen mahdollisuus, että koirakin voi viruksen saada. Outoa oli myös se, että Mestari sitä vastoin ei saanut tautia. Ilmeisesti meillä on niin iso talo, että kun he eristäytyivät välittömästi talon eri päihin ja kävivät eri aikaan keittiössä, niin virukselle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja.

Karanteenikaverit

Tiistaina karanteenit oli lusittu ja minut vietiin vaihteeksi taas eläinlääkäriin verikokeeseen. Testissä on uusi nesteenpoistolääkitys ja siitä suurennettiin annosta ja nyt kontrolloitiin veriarvot. Hyvät oli, joten tällä lääkkeellä jatketaan. Olen päässyt melkein normaalille hengitystiheysalueelle eli uutinen on sinänsä kai hyvä. Eläinlääkäri ehdotti myös kipulääkkeen antamista, koska hänen mielestään aristin selkää. Pilleri sinne tai tänne ei enää tunnu missään, joten nykyisin minut doupataan aamuisin 6 pillerillä ja iltaisin kahdella. (Aamulääkkeissä on kyllä mukana myös vatsahappoa vähentävä lääke närästykseen, vitamiini ja maitohappobakteeri, joita ilmankin varmaan pärjäisin.)

Jaahas, taasko tutkitaan jotain...

Festariranneke

Tänään oli Ronin vuoro vierailla eläinlääkärissä. Siinä on oikeastaan syy, miksi minä tätä kirjailen, koska voitteko uskoa, että minä Neiti Sydänvika olen tällä hetkellä talon vilkkain koira! Jos en minäkään paljoa muuta tee, kuin nukun, syön ja käyn ulkona, niin Roni ei tee tällä hetkellä muuta kuin nukkuu. Roni kävi hammashoidossa. Hänellä kertyy hammaskiveä uskomattomalla tahdilla. Hän kävi viimeeksi vuosi sitten hammasputsauksessa ja nyt oli mentävä taas. Eläinlääkäri oli tarkastuskerralla painanut mätää ulos Ronin ikenistä. Siitä huolimatta, että meiltä pestään hampaita sähköhammasharjalla ja syömme puruluita! Minä olen käynyt elämäni aikana hammaslääkärissä kaksi kertaa, jotka olivat oikeastaan yksi ja sama kerta: ensimmäisen ja viimeisen kerran. Jouduin sillä kertaa luopumaan yhdestä hampaastani. Roni on jo viisi hammasta kevyempi...

Minähän yritin sanoa, ettei mennä sinne paikkaan, kun siellä tulee aina suu kipeäksi ja outo känni päähän...

Tällä rannekkeella sitä tuntuu pääsevän kaikkiin laitteisiin...

Eläinlääkäri oli pitänyt Emäntää julmana naisena, kun hän oli todennut tämän päiväpöhnän olevan samalla Ronin varpajaiset. Hänestä tuli kuulemma eilen neljän pojan isäukko! Vähän haistoinkin aiemmin kesällä, että jotain syntiä täällä oli tehty, kun minut muka laitettiin vähän saunalle huilailemaan. Mutta että Ronista isukki... Kaikkea sitä saavat vanhat korvani kuulla.

Oli Ronilla eilen vähän hauskemmatkin varpajaiset. Eräs tuttu metsästäjä oli lähipelloilla kyyhkysjahdissa, niin Emäntä vei Ronin kokeilemaan noutamista aidossa tilanteessa. Ei se kauhean hyvin ollut toiminut, koska kyyhkysistä irtoaa kamalasti höyheniä, joten Roni oli kakonut niitä suu täynnä aina, kun oli yrittänyt kantaa lintua. Lisäksi se suu oli varmasti kipeä eilenkin märkivien hampaiden takia, oli todella kuuma ja no lähtökohtaisesti linnun tuominen Emännälle ei ole ihan se paras juttu. Varsinkin vastaanräpistelevät haavakot Roni olisi mieluiten kantanut omaan jemmaan, eikä metsästäjän saaliskasaan. Tunnin jälkeen Emäntä ajatteli, että olisi parempi lähteä kotiin viilentymään, mutta Roni oli sen verran päässyt jutun juuresta kiinni, että olisi vain halunnut partioida ympäriinsä etsimässä kuolleita lintuja. Ehkä joskus voisi ottaa uusiksi sorsametsällä, kun niistä ei irtoa niin paljon höyheniä ja ovat kätevämpiä kantaa.

Ronin eläinlääkinnälliset seikkailut

Roni: Tämän kertainen päivityksemme alkaa niinkin varhaisesta tapahtumasta kuin kesäkuun alkupuolelta. Oli aivan tavallinen arki-ilta kaksi päivää imuroinnin jälkeen. (Tällä kertaa imuroinnin mainitseminen on oleellista aikaikkunan rajaamiseksi.) Emäntä käveli makuuhuoneeseen ja tallasi matolla pienen kiven päälle. Hän potkaisi kiven pois matolta ihmetellen, miten voi jo kohta imuroinnin jälkeen olla tämmöinen möhkäle lattialla. Koska niinkin suuren objektin ilmestyminen hämmästytti ja vähän ärsyttikin, niin hän otti kiven käteen todetakseen, ettei kyseessä ollutkaan kivi. Järkytyksekseen hän pitelikin kädessään hammasta! Vähemmälläkin hammaslääketieteellisellä osaamisella pystyi löydöstä heti sanomaan, että kyseessä on koiraeläimen poskihammas. Sellainen pienempi ison poskihampaan takana sijaitseva jauhennin.

Taloudessa asuvien koiraeläinten lisäksi Emännän mieleen putkahti pihalta löytynyt kallo, jonka leukaluuta minulla oli ilo välillä kuljetella pihamaalla. Ehkä minä olisin tuonut leukaluun sisälle huomaamatta ja järsinyt siitä irti hampaan? Satuin olemaan lähin mäyräkoira, joten tutkimukset aloitettiin minun suustani. Irronneen hampaan mysteeri selvisi myös samalla kertaa. Minun suustanihan se hammas oli matolle pudonnut. Ei tarvinnut etsiä kallon paloja tyynyn alta.

Minulle tilanne oli jo tuttu, koska tiesin tasan tarkkaan, että suustani oli irronnut ikävästi heiluva ja kaihertava hammas, mutta Emäntä koki luonnollisesti shokkivaiheen kaikkine epäuskon ja itsesyytösten kerroksineen. Kuinka hän ei ollut huomannut, että hampaani ovat niin kurjassa kunnossa? Milloin se on tippunut? Olenko joutunut kärsimään? Miksen ole ilmentänyt kipua mitenkään? Onko lähdettävä yötä vasten eläinsairaalaan mattonöyhtäinen poskihammas kylmään kääreeseen kiedottuna?

Usein eläinlääketieteessä tunnutaan lähtevän liikkeelle perusasioista. Hengittääkö eläin? Onko eläin tajuissaan? Pystyykö eläin liikkumaan? Pystyykö eläin juomaan, syömään ja käymään tarpeillaan? Koska olin todistettavasti hengissä ja tajuissani, olimme käyneet juuri lenkillä, jonka aikana tarpeiden tekeminen oli onnistunut, olin syönyt kupillisen ruokaa ja hörpännyt vettä päälle ja seisoin siinä iloisesti häntä heiluen, olihan oloni parempi kuin pitkiin aikoihin, kun ärsyttävä hammas oli poissa, niin Emäntä totesi ilman päivystävän eläinlääkärin apua, että eläin on riittävän kunnossa odottaakseen seuraavaan päivään.

Seuraavana päivänä Emäntä soitti eläinlääkärille, joka kysyi juuri nämä asiat. Koska eläimen yleisvointi todettiin hyväksi, varattiin aika hampaiden näyttämiselle vasta seuraavalle viikolle. Emäntä oli työmatkalla, joten heti samalle tai seuraavalle päivälle olisi ollut hankala järjestää kuljetustani lääkäriin. Kesäkuun toisella viikolla kävin siis näyttämässä hammaskalustoani hoitajalle, joka totesi, etteivät muut hampaat heilu, mutta puhdistaminen olisi hyvä tehdä. Koska rally-tokokisat olivat tulossa viikonloppuna, niin hoitoaika varattiin niiden jälkeen, jotta sain vielä osallistua kisoihin. (Doping-varoaika, tiedättehän...)

Viime tiistaina siis matkasin miehekkäästi Emännän käsivarsilla eläinlääkärin vastaanotolle. Olimme vähän myöhässä, kun autosta oli puhjennut rengas alkumatkasta ja jouduimme ajamaan takasin kotiin vaihtamaan autoa, joten Emäntä katsoi yksinkertaisemmaksi vain kantaa minut sisään kuin odottaa, että kasaan itseni ja astelen omin jaloin. Eläinlääkäristä oli hassua, että Emäntä oli säilönyt pieneen minigrip-pussiin kotona irronneen hampaan ja tuonut sen näytille, mutta hän lupasi kirjoittaa minulle eläinlääkärin todistuksen irronneesta hampaasta siltä varalta, että päätyisin joskus vielä koiranäyttelyyn. Siellä täytyy löytyä tarvittaessa selitys puuttuville hampaille, ettei tule hylätyksi. Sitten sain höperryttävän piikin, jonka vaikutusta menimme autoon odottamaan. (Olen vähän sitkeä nukahtaja, kun täytyy olla vieraassa paikassa niin varuillaan, niin tutussa autossa aine pääsee nopeammin vaikuttamaan.) Sitten Emäntä kantoi minut uudelleen sisälle ja jäin eläinlääkärin armoille, kun en voinut enää kuin luoda häneen epäluuloisia katseita kulmieni alta.

Tuntia myöhemmin olin vielä yhtä poskihammasta keveämpi ja hammaskalusto hohti taas valkoisuuttaan. Irronnutta hammasta vastaava hammas toisella puolella oli myös pitänyt poistaa ja näistä on nyt sitten oikein virallinen dokumenttikin. Vastaanotolta poistuin tarmokkaasti omin tassuin, mutta loppupäivä oli vähän pöhnäinen.

Keskiviikkona elo ja olo alkoi normalisoitua, mitä nyt aamuruoka oli vähän pehmeämpää mallia. Olimme Emännän kanssa pihalla puuhastelemassa eli hän kitki kukkapenkkiä, Lucy-neiti makasi kahden metrin päässä varjossa hänen vieressään ja minä olin viiden metrin päässä syreenin varjossa loikoilemassa. Paitsi sen hetken, kun poistuin syreenin toiselle puolelle...

Olin siis pienen hetken poissa Emännän näköpiiristä ja kun hän lähti sisälle juomaan ja kutsui meidät mukaansa, minä tulinkin hänen luokseen kolmella jalalla linkuttaen vasen etutassu kertakaikkiaan sivulle sojottaen. En ontunut jalalla, koska sitä ei saattanut painaa maahan ollenkaan. Emäntä syynäsi tassun ja polkuanturat läpi piikkien tai tikkujen varalta. Ei mitään. Hän kantoi minut sisälle, enkä voinut edelleenkään astua jalalle. En erityisesti aristanut tai nuoleksinut sitä, mutta liikkuminen oli vaikeaa ja vetäydyin vain pöydän alle makaamaan. En ollut juossut, en hyppinyt enkä loikkinut mitenkään, eikä jalassa ollut mitään terävää tököttämässä. Mikä voi saada koiran hetkessä kolmijalkaiseksi ja vetämättömäksi? Ainoa Emännän mieleen juolahtava asia oli käärmeen pisto. Hän tutki turkkiani läpikotaisin ja löysi rinnastani aiheeseen sopivan punaisen pisteen.

Lemmikin omistajan ikuinen dilemma on, soittaako eläinlääkäriin heti, kun epäilee jotain ja mahdollisesti vaivaa ammattilaista turhan takia vai odottaako vähän aikaa varmistuakseen asiasta, mutta on sitten mahdollisesti liian myöhässä. Koska mentiin jo iltapäivän puolta, Emäntä päätti soittaa heti, koska myöhemmin illasta olisi jo vaikeampi saada eläinlääkäriä kiinni ja todennäköisesti päivystävä eläinlääkäri olisi jossain kahdensadan kilometrin päässä navetassa. Eläinlääkäri pyysi meidät näytille saman tien. Niinpä jouduin lekuriin jo kolmannen kerran parin viikon sisällä!

Eläinlääkärin pihalla konkkasin kolmijalkaisena ja Emäntä kantoi minut sisään. Vaa'alla taiteilin myös hankalasti vasenta tassua varoen, jolloin eläinlääkärikin todistettavasti näki minun olevan kipeä. Ensimmäistä kertaa minulle laitettiin kuonokoppa siltä varalta, että käärmen purema olisi kivulloinen. Koska eläinlääkärillä oli juuri vuoro vaihtumassa, niin lopulta minut tutki kaksi eläinlääkäriä ja osittain he katsoivat minua yhdessäkin eli sain todella huolellista hoitoa. Molemmat olivat sitä mieltä, että punainen piste rinnassani ei ole käärmeenpisto, koska se ei ollut yhtään turvoksissa eikä turvotusta tai aristavia paikkoja löytynyt muualtakaan. Toinen lääkäri taivutteli ja paineli minua huolella venähdysten ja murtumien varalta, mutta mitään aristavaa paikkaa ei löytynyt.

Kun minut sitten nostettiin lattialle, koska olimme menossa ulos tarkistamaan liikkumistani, koin ihmeparantumisen! Kaikki vaivani jäivät eläinlääkärin pöydälle ja ulos käveli terve koira neljällä jalalla ja eläinlääkärikin tuli ulos toteamaan, että ravaan hyvin ja varaan seistessä painoni tasaisesti kaikille neljälle jalalle. Ei voi ainakaan moittia kunnallista eläinlääkintää tehottomaksi! Kuulemma heidän klinikallaan ovat ennenkin rammat kävelleet.

Tällaisen ihmeen näkemisen jälkeen olisi voinut kuvitella Emännän olevan vähän onnellisempi maksaessaan eläinlääkärin laskua! Mutta ihmiset ovat tuollaisia... Hän näkee juuri koiransa hämmästyttävän paranemisen alle viidessä minuutissa ja hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että tulimme tänne turhaan. Toki hän oli tietenkin iloinen ja helpottunut, ettei kyseessä ollut käärmeen purema eikä esim. edellispäivän kanyylin piston jäljiltä verenmyrkytys tai mikään muukaan vakava asia. Loppupäivän vietimme melko matalalla profiililla, ettei enää sattuisi mitään.

Torstaina löysin aamulenkillä sorkan!

Nimittäin siansorkan! Kyseessä ei ollut siis mikään jäljestykseen liittyvä harjoitus. Emäntä oli ensin melko yllättynyt, kuinka pihatiemme varressa voi olla yhtäkkiä siansorkka, mutta sitten hän muisti, että puolen kilometrin päässä meiltä on sikatila. Jotenkin sen on täytynyt sieltä päätyä meidän tiemme varteen.

Hautasin sorkan puutarhaan myöhempää käyttöä varten.

Mäyräkoirien tyhjennys

***Varoitus. Seuraava teksti sisältä lennokasta kehon eritteiden kuvailua. Ei herkkähermoisille!*** 

Lucy: Viikonloppuna laumaamme iski varsinainen shit storm. Sunnuntaina olo oli kuin tyhjäksi rullatulla hammastahnatuubilla, joka vuotaa kummastakin päästä.

Keskiviikkona olin siis kauan pelätyssä ja kauhulla odotetussa hammashoidossa. Selvisin siitä ja illalla jo vetelin veteliä herkkuja kitusiini herkuista onnellisena. Torstaina pidin huilipäivää ja ruoka oli edelleen hyvää. Emäntä tarkkaili kakan laatua ja oli sitä mieltä, ettei se nyt kauhean löysää ollut, joten hän antoi minulle kipulääkkeen mahdollisia suukipuja varten perjantainakin. (Kotiutusohjeessa luki, ettei lääkettä saa antaa, jos on ripulia tai oksentelua.) Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo lenkille ja minäkin hyppelin alkumatkasta iloisesti mukana. 

Pian kuitenkin aloin jarrutella, mikä ei ole mitenkään epätyypillistä minulle. Emäntä kantoi minua välillä, kun ajatteli, että olenko sittenkin vielä hammashoidosta nuutunut. (Kotiutusohjeessa sanottiin, että koiran pitäisi olla normaali itsensä jo seuraavana päivänä ja nyt oli jo sitä seuraava...) Lopulta kävi selväksi, etten pystynyt kävelemään juuri lainkaan, joten Emäntä sai pyytämättä ilmaisen punttitreenin, kun kantoi minua koko matkan takaisin kotiin. Iltaruoka maistui vielä erittäin hyvin. Uloste oli hieman löysähkö ja Emäntä ajatteli, ettei äkillinen hyppäys märkäruokaan ole ennenkään ollut hyväksi vatsalleni, joten illaksi hän liotti omia nappuloitani pehmeiksi.

Lauantaiyönä 00.41 vatsa alkoi rullata. Pyrin ulos ja kävin töräytämässä ruskeat roiskeet pihakinokseen. 02.16 vatsalaukku aloitti evakuoinnin yläkautta. 05.03 pyrin taas ulos. Samoin 6.00. Ja jälleen 8.05. Emäntä seurasi uskollisesti kaikille ripulireissuilleni, koska juuri viime viikolla tonttimme rajalla hän oli taas ollut näkevinään ilveksen jäljet. (Ainakin siinä oli jonkun jäniksen kimppuun menty taas suurilla loikilla, jotka eivät näyttäneet ketun jäljiltä...) Emännän mieleen tuli Kill Bill -elokuvasta kohtaus, jossa Beatrix tappaa O'Ren Ishiin talvisessa puutarhassa, kun lumihiutaleiden hiljaa leijaillessa ympärillämme valkoiseen hankeen roiskahti yhtäkkiä punainen viiva.

Kello 10.00 Emäntä oli vihdoin vaipunut uneen, kun yökkivä ja kakova Mestari tuli herättämään hänet. Ilmeisesti koiran oksennus on Mestarin kryptoniitti. Hän ei päässyt olohuoneeseen, koska olin oksentanut kynnykselle. Niinpä Emäntä joutui nousemaan siivoamaan lammikon, ennen kuin siihen tulisi lisäksi ihmisoksennusta.

Lauantaipäivä meni miten kuten petillä pyöriskellessä. Jotain ehkä huonosta olostani kertoi, että halusin olla koko ajan samassa huoneessa Emännän kanssa. Join oma-aloitteisesti vettä, mutta ruoka ei maistunut. Ronillekaan ei ruoka maistunut, eikä Ronikaan halunnut lähteä lenkille, vaikka pihalla leikkikin lelulla ja Emäntä ajatteli, että Roni oli minusta huolissaan ja oli myötätunnosta lenkkeilemättä ja syömättä. Kunnes Roninkin maha alkoi lorista ja kurlata ja hänkin kävi pihalla tekemässä märkiä länttejä. Ronin ripuli oli kuitenkin vaarattoman oloista, koska hän pysyi koko ajan iloisena ja puuhakkaana, vaikka maha menikin löysäksi.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Emäntää alkoi jo vähän kylmätä minun tilani. Valvoin jo toista yötä peräkkäin ja pyrin edelleen parin tunnin välein ulos. Etsin epätoivoisesti heinänkorsia räystäiden alta syötäväksi tai vain kuljeskelin vähän aikaa edes takaisin saamatta enää mitään ulos. Emäntä yritti antaa vatsan toimintaa parantavaa lääkettä, mutta oksensin sen pois. Hän antoi iltasydänlääkkeen ja oksensin sen pois. Kuinka kauan sydämeni kestäisi valvomista ja oksentelua? Missä asti on päivystys lauantain ja sunnuntain välisenä yönä? Välillä Emäntä kantoi minut sänkyyn viereensä ja niin kauan kuin hän jaksoi silittää minua, olin rauhassa, mutta heti jos hän yritti itse nukahtaa, nousin ja lähdin taas kuljeskelemaan ympäri taloa. (Minulla oli jo kaikki kotiutusohjeessa mainitut oireet, joiden tähden olisi pitänyt soittaa eläinlääkärille...)

Sunnuntaiaamuun mennessä tilani oli sillä tavalla rauhoittunut, etten ollut enää koko yönä oksennellut, enkä ripuloinutkaan. Ruoka ei edelleenkään tullut kysymykseenkään, mutta voihin jauhetun sydänlääkkeen ja maitohappobakteeripillerin Emäntä sai huijattua minut syömään, kun hän kaapi tätä "maustevoita" suoraan kielelleni, enkä pystynyt sitä sylkemään pois. Pystyin välillä jo nukkumaan ja toivoa herätti sekin, että ulkona käydessäni heilutin häntää ja kierin hangessa ihan vain hangessa kierimisen nautinnosta. Käännekohta oli se, kun kaikista tarjotuista elintarvikkeista hyväksyin raa'an jauhelihan. Siitä tietää, että elämä on palaamassa minuun, kun jokin ruoka-aine herättää taas kiinnostukseni. Emäntä sekoitti pienen nokareen raakaa jauhelihaa A-jugurttiin ja niin olin saanut ensimmäisen "ateriani" kahteen päivään. (Joskus on kokeiltu sitäkin riisi-raejuusto-keitetty kana -reseptiä, mutta en suostu syömään sitäkään komboa toipilaana.)

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin nälkään ja suostuin syömään Ronin nappuloita. Maanantaina söin muutenkin Ronin nappuloita, koska omani eivät vielä maistuneet miltään. (Roni taas ei toipuessaan suostunut syömään omia nappuloitaan, mutta minun nappulani kelpasivat hänelle...) Tänään menin ja söin omiakin nappuloitani eli erikoistarjoilut ovat varmaankin ohi. Roni saavutti paranemisen korkeimman tason jo eilen eli loihti ulos terveenruskean, oikean kosteusprosentin omaavan, aidon oikean kakkapökäleen. Minulta tämä saavutus vielä puuttu, mutta voi mennä hetki ennen kuin näin tyhjästä mäyräkoirasta on mitään tulossa uudelleen ulos!

Syitä tälle veriripuli-oksennustaudille on spekuloitu. Todennäköisin syyllinen on rauhoituslääkitys yhdistettynä kipulääkitykseen. Minut on kerran aiemmin rauhoitettu ja sekin päättyi veriripuliin ja sillä kertaa myös päivystykseen ja nesteytykseen. Toinen vaihtoehto on koirien märkäruuat, joita emme normaalisti syö. Tämä on Ronin ripulin todennäköisin syy. Kolmas vaihtoehto on se, että sain eläinlääkärireissultani jonkun ikävän vatsapöpön ja jaoin sen sitten Ronin kanssa.

Onneksi tauti on nyt takana päin ja olen taas oma leikkisä itseni. Meissä mäyräkoirissa on ehkä jotain yhtäläistä kissojen kanssa, kun sen verran monta elämää tuntuu meilläkin olevan. Ja onneksi onkin henki näin sitkeässä.

Loppukevennyksenä Ronin treenivideo

Tissiposki vai tiukkahermoinen palveluskoira...?

Pitkään vältelty hammashoitopäivä

Tiistai-iltana: Jugurttitölkkispesialisti työssään

Keskiviikkoaamuna: Nyt on jotain vialla...

Aamuruokaa ei kuulu ei näy... Onko se unohtunut, vai onko tässä joku koira haudattuna...

 Roni: Tänään oli aika jännittävä päivä. Lucy-neiti lähti viimein hammashoitoon. Mestari vei Lucy-neidin, joten hän oli jännityksen ytimessä, koska hän joutui olemaan paikalla, kun Lucy-neiti tainnutettiin hoitotoimenpiteitä varten. Minä jännitin yksin kotona, mikä on jo itsessään hyvin kuumottavaa, koska olen todella harvoin ypöyksin kotona. Parempi Mestari jännitti töissä, missä on ehdottomasti paras jännittää, koska siellä on paljon muuta ajateltavaa.

Jännitystä tai suoranaista kauhua aiheutti etupäässä se, että hyvä ystävämme ja sukulaiskoiramme Remu menehtyi alle vuosi sitten hammashoidon aikana. Hänen sydämensä oli pettänyt kesken operaation. Kaksi viikkoa sitten sydänultrassa eläinlääkäri oli kuitenkin, paitsi todennut Lucy-neidin sydämen olosuhteisiin nähden hyväkuntoiseksi, myös kertonut Paremmalle Mestarille eli Emännälle, kuinka tällainen riskianestesia hoidetaan. Lucy-neiti sai nestettä tipassa koko toimenpiteen ajan, hän oli jatkuvasti lisähapella, myös operaation jälkeen, ja hänen elintoimintojaan ja verenpainettaan tarkkailtiin koko ajan. (Äkkiseltään kuulostaa jopa paremmalta hoidolta kuin mitä monissa maailman maissa ihmiset saavat sairaaloissa...)

Huojennus oli suunnaton, kun Emäntä ajoi hakemaan Lucy-neitiä kotiin ja jo matkalla hänelle soitettiin, että Lucy-neiti on kunnossa, operaatio on onnistunut hyvin ja pieni mäykky leidi on hereillä ja odottaa kotiin pääsyä. Yksi poskihammas oli jouduttu poistamaan, mutta mitäs yhdestä hampaasta, kunhan henkikulta säilyi!

Huomaavainen elli oli laittanut tassuun laastarin tiikerikuosia mukana olleen tiikeriviltin mukaan.

Kotiin päästyä minä tutkin Lucy-neidin tietenkin huolestuneena päästä varpaisiin. Hän oli tokkurassa nukutuksen ja opiaattikipulääkkeen jäljiltä, mutta muuten kunnossa ja hän käveli sisälle omin jaloin. Emäntä ihmetteli laskuerittelystä, kuinka näin pienelle koiralle on ehditty antaa niin monenlaisia lääkkeitä yhden hammashoidon aikana!

Emäntä oli osannut varautua hampaanpoistoon jo etukäteen ja hän osti Lucy-neidille pehmeitä märkäruokia. Tosin vasta laatikkoa tarkemmin silmäillessä kävi ilmi, että meidän kokoiselle koiralle vuorokauden annoskoko olisi neljä rasiaa märkäruokaa eli koko laatikollinen yhdessä päivässä, jos muuta ruokaa ei anneta! Meitä ei taideta jatkossakaan ruokkia kovin usein näillä eväillä...

Alkuillasta Lucy-neiti heräsi jo vakuuttavasti kerjäämään ruokaa eli paraneminen lähtee toivottavasti tästä hyvin liikkeelle...