Viimeisiä viedään

Loppuvuosi on kulunut Ninnin ja Moonan luona joululomaillessa. Säät eivät ole erityisesti suosineet, mutta ollaan käyty useimpina päivinä kuitenkin yhdessä lenkillä. ("Lenkki" on muuten sana, joka saa nämä lappalaisystävät hihkumaan riemusta. Varsinkin Moonan. Heidän ihmisensä puhuvat koodinimellä vain "ällästä", jos haluavat välttää kaaosta. Meidän huomiomme sen sijaan kiinnittävät sanat "ruoka", "syödä" ja "nälkä".) 

Minä olen kulkenut lenkeillä hallitsijan viitassani ja hyvin on matka taittunut. Tänään mm. 5 kilometriä. 

 Hei odottakaa valtiatartanne! 

 Ninnin on tyydyttävä vain diplomaatin valjaisiinsa

Tapaninpäivänä kävimme katsomassa taas aaseja. Ne ovat todella kesyjä ja tulevat aidalle rapsuteltavaksi, vaikkei meillä ollut mitään lahjuksiakaan. Aivan kuin ne pitäisivät vain seurasta. 

Roni uskaltautui jopa nuuhkimaan toista aasia. 

Lampaat eivät olleet aivan yhtä seurallisia. Ne seurailivat tilanteen kehittymistä etempää.

 Jouluaattona saatiin aikaiseksi joulutunnelmaa, kun minä parkkeerasin kuusen juurelle vahtimaan kaikkia lahjoja. Osa haisikin selvästi koirien lahjoille, mutta saatoin siinä lahjapakettikiimassa iskeä hampaani muutaman ihmislahjankin nurkkaan. Kun lahjat oli avattu, vaihdoimme Moonan kanssa muutaman jouluisen irvistyksen. Lopulta kaikille saatiin joku puruluu suupieleen ja meidät eroteltiin vähän eri puolille taloa niistä nautiskelemaan, jotta rauha palasi jouluyöhön.

 Moona 1,5 v, Roni 5 v, Lucy 6 v ja Ninni 4 v

Täällä päin minua kutsutaan muuten Suureksi Johtajaksi. Koska olen vanhin, olen itseoikeutetusti lauman johtaja. Roni ja Ninni ovat sisäistäneet tämän hyvin, mutta Moona on melko sitkeä nousukas, jota aika ajoin pitää muistuttaa asemastaan. Jos minä esimerkiksi haluan leikki jollain lelulla, on muiden aivan turha työntyä apajille. Muutama jäätävä hetki on koettu loman aikana, kun Moona on meinannut unohtaa paikkansa. Onneksi yleensä riittää, että minä vain tuijotan häntä jäykästi. (Tässä vaiheessa Roni ja Ninni hiipivät seiniä katsellen tiehensä, etteivät vain loukkaisi minua tai joskus Ninni tulee diplomaattisesti lepyttelemään minua suupieliäni nuoleskellen. Emännistä se on hassun näköistä, kun Suuren Johtajan suupielet ovat niin matalalla, että rauhanneuvottelija joutuu lähes ryömimään Johtajan edessä.) Mielestäni olen kuitenkin hyvin oikeudenmukainen johtaja ja yleensä minulle riittää se, että saan olla omassa rauhassani. On mukavampi lenkkeilläkin, kun minun ei tarvitse pelätä niskaani ryntäävää koiralaumaa, kuten vaikka Ronin. Minulla on ikuinen koskemattomuus.

Joulupäivänä meillä kävi kylässä pikkuinen Remu-herra. Hän on Ronin ikäinen chihuahuauros. Moona ei aivan osannut tulkita oikein Remun hienovaraista viestintää (eli murinaa ja irvistyksiä) ja heillä meinasi mennä sanomiseksi, kun Moona työntyi väkisin liian lähelle, mutta tilanteen ratkettua Remu huomasi, että Moona onkin nuori tyttökoira ja näin heistäkin tuli ystäviä.

Ihmiset kävivät Remun luona vastavierailulla ja sinne valikoitui mukaan vain Roni. Ronin ja Remun välille on vuosien mittaan kehkeytynyt lämmin ystävyys, jossa kumpikin ymmärtää toistaan ja Ronin kanssa Remu jopa melkein uskaltaa antautua leikin hurmokseen. Roni osaa tulkita Remun murahtelujen ja vikinän sekoitusta ja osaa antaa Remulle sopivasti tilaa, jotta yhteinen leikki sujuu.

 Totta kai minä leikin kiltisti. Eihän tuollaisen kirpun kanssa voi käyttää väkivaltaa. 

Lomailuohjelmaan on kuulunut myös rally-tokoa. Roni harjoitteli rauhallista mielentilaa ja minä hain suoritusvarmuutta toistojen kautta. Melko haastavan merkille lähetyksen Emäntä oli valinnut, kun kartion takana oli suoraan hyppyeste! Minua se ei hämännyt, mutta Roni karkasi ensimmäisellä kerralla hypylle. No tässä vaiheessa uraa, kun me tähtäämme enää vain täydellisyyteen ja valioitumiseen, niin haasteita on hyvä ollakin. Hieman siihen täydellisyyteen on vielä matkaa...

Sitten on tietenkin myös lepäilty. Emäntä on tunnollinen työntekijä ja sairastaa yleensä vain loma-aikoina ja niinpä hän on tälläkin kertaa ollut flunssassa ensimmäisestä lomapäivästään lähtien. 

 Moona on opetellut nukkumaan sängyssä. 

Ja takkatulen ääressä. 

 Moona tuntuu ylipäätään viihtyvän aika hyvin siellä, missä Ronikin on... 

 Miksi tuo tyttö aina seuraa minua...? 

Jos ei tässä nyt enää tänä vuonna ehditä rustaamaan kuulumisia, niin hyvät uudetvuodet vain kaikille meidän jengiltä! 

Riemullista tulevaa vuotta 2020!

Hyvää joulua!

Visio Emännän mielessä: "Nytpä pääsenkin helpolla, kun otan joulukuvan näistä lelumäyräkoirista, niin ei tarvitse houkutella herkkupaloilla ja yrittää asetella oikeita eläimiä."

Todellisuus:

Täälläkö yritetään ottaa joulukuvaa ilman oikeita mäyräkoiria?

Vähän ehkä pahoitin mieleni, mutta eihän siinä. Kuvaa toki jotain leluja. Minä vain istun tässä muina koirina...

Tässä olisi toinenkin ihan kelpo koira kuvattavaksi.

Toisaalta, jos näitä vähän asettelisi uudestaan...

Hyvä Lucy-neiti! Näytä niille!

...tähänhän voisi saada tilaa kahdelle oikeallekin mäyräkoiralle...

Hyvää joulua, ystävät!

Sydämen asialla

Jostain syystä meille sattuu nykyisin vain huonoja ajokelejä. Eilen kamalassa tuiskussa käytiin naapurikaupungissa, koska minulla oli nyt se sydänultra.

Eläinlääkärin pihassa olin innoissani, kun vain minä pääsin autosta ja Roni jäi odottamaan, mutta kun pienen pissailukävelyn jälkeen kuljimme uudestaan auton ohi, yritin päästä takaisin autoon, koska ajattelin reiluna koirana, että nyt voisi olla Ronin vuoro tästä eteenpäin. Emäntä kuitenkin ohjasi minut sisään eläinlääkärin ovesta.

Lyhyen odottelun jälkeen menimme pieneen huoneeseen eläinlääkärin kanssa. Emäntä juoruili ensin kaikkea minun "liian hyvästä" ruokahalustani ja niin pois päin ja lääkäri tutki minua pöydällä. Hänkin totesi sydämestäni kuuluvan sivuääntä, mutta ääni kuului ilmeisesti vain yhdestä kohtaa. Meidän mäyräkoirien pitkästä vartalosta johtuen ilmeisesti myös meidän sydämemme on hieman pitkulainen ja näin ollen oli onnellinen sattuma, että edellinen eläinlääkäri sattui painamaan stetoskooppinsa juuri oikeaan kohtaan, että sattui kuulemaan sivuäänen.

Näiden alkututkimusten jälkeen minä luulin, että homma olisi ohi, mutta lääkäri avasikin tutkimuspöydästä epäilyttävän luukun. Minä kipusin Emännän syliin siksi aikaa, kun lääkäri haki hoitajan avuksi ultraamiseen. Tämän jälkeen minulta ajeltiin kainalokarvat (ensimmäistä kertaa elämässäni) ja sitten minun piti pötköttää pöydällä siten, että sydän oli pöydässä olevan aukon päällä. Hoitajalle tämä oli varmaan päivän helpoin tehtävä, kun Emäntä piti pääpuoltani paikallaan eli käski minun olla aloillani, ja hoitajan tehtäväksi jäi rapsuttaa kankkuani toimituksen ajan. Lääkärikin kehui lopuksi, kuinka kiltisti olin tutkimuksen ajan ja minä kiitin häntä pienellä nenän lipaisulla.

Jos olisin osannut kiljahdella, niin olisin iltakävelyllä kiljahdellut hangessa hyppiessäni. Lumi tuntuu kylmältä paljasta ihoa vasten!

Ultrassa kävi ilmi, että minulla on vikaa vasemmassa sydänläpässä. Se fuskaa hieman ja päästää verta väärään suuntaan. Eläinlääkäri mittaili vasenta sydämen eteistä ja totesi, ettei se ole vielä laajentunut eli sydämessäni ei ole vajaatoimintaa. Kurja juttuhan tämä on, mutta iloinen uutinen oli kuitenkin se, etten tarvitse lääkitystä ainakaan vielä. Tässä vaivassa lääkitys ei kuulemma auta ennaltaehkäisevästi, vaan lääkitystä käytetään vasta, kun vaiva alkaa oireilla. Emännän tehtävänä on nyt tarkkailla hengitystiheyttäni, väsymistäni, läähättämistäni ja mahdollista yskimistäni. Aivan kuin hän ei jo muutenkin tarkkailisi jokaista askeltani, niin nyt vielä jokaista hengenvetoanikin...

Toistaiseksi jatketaan siis entiseen malliin eli minä saan päättää lenkeillä vauhdin ja suunnan ja sen, missä sääolosuhteissa viitsin lenkkeillä.

Ihan oikeastiko lääkäri määräsi, että sinun täytyy Lucy-neiti pysähtyä lenkillä odottamaan jokaista vastaantulijaa tai takaa kävelevää ihmistä?

Suunnilleen niin. No hän sanoi, että pitää liikkua normaalisti, kuten tähänkin asti, että pysyn kunnossa, mutta liian kylmällä ja kuumalla lenkkeilyä pitää välttää. Se on helppo homma, kun en muutenkaan suostu kävelemään kylmällä tai kuumalla. Harrastuksiin ei tullut mitään rajoituksia, että voidaan jatkaa treenaamista, kuten ennenkin. Kontrollikäynti on puolen vuoden päästä.

Itse otettua kuvaa tämän pystin kanssa ei vielä ollut otettukaan.

Kyllä meille varmaan vielä jotain pokaaleja mahtuisi...

Näin mahtava talvi tuli eilisen aikana!

Jäljestävä ojarumpuinspektori

Mitäs jos minäkin kirjoittaisin välillä kuulumisiani. Viimeeksi kun tarkistin, niin tämä oli kuitenkin vielä Lucyn ja RONIN blogi, eikä mikään Lucy Show.

Tänä viikonloppuna ollaan oltu kerrankin kotosalla ja ainut aktiviteetti on ollut lenkkeily pururadalla. Lunta on sadellut siinä määrin, että pururatalenkkeily saattaa loppua hetkenä minä hyvänsä. Siellä on sellainen sääntö, että latualueella ei saa ulkoiluttaa koiria, mutta mielestämme niin kauan kuin latua ei ole ajettu, on kyse vain kuntoradasta, jossa koiratkin saavat kävellä.

Roni! Katso kameraan!

Mieluummin en.

Aamulla Emäntä käytti minut jo kertaalleen ennen aamupalaa ulkona, kun olin herättänyt hänet muutaman kerran aamun aikana. Ei minulla nyt sillä tavalla kiire ollut, mutta halusin vain saada hänet hereille, kun alkoi olla tylsää. 

Pikku jaloittelu ei tietenkään tehnyt pahaa. Todettiin myös, että jälkikoira on aina jälkikoira. Naapurimme Misse-kissa jakaa pihan kanssamme ja hän ulkoilee valjaissa päivittäin. Hän olikin käynyt jo aamu-ulkoilulla ennen meitä, joten lähdin selvittämään, mitä reittiä Misse oli kulkenut emäntineen. Koska meidän Emäntää kiinnosti, osaisinko todella seurata kissan jälkiä (anteeksi, mutta miksen osaisi?!), niin hän antoi minun jäljestää. Välillä Emäntä oli jo sitä mieltä, ettei Misse mitenkään ole voinut täällä kulkea, mutta niin vain lumisissa kohdissa taas näkyi pieniä kissantassun painaumia. Yhdessä kohdassa Misse oli jättänyt minulle ruskean lahjan, jonka syömistä Emäntä tosin yritti estellä siinä onnistumatta. Lopulta päädyimme takaisin omalle ulko-ovellemme.

Roni, katsoisit nyt kameraan!

Tultiinko tänne lenkkeilemään vai poseeraamaan??

Aamulla tehtiin myös Emännän kanssa rapsutusennätys. Hän päätti kerrankin rapsuttaa minua niin kauan kuin vain antaisin. Usein minun hellyyskiintiöni tulee nopeasti täyteen ja poistun paikalta. Tällä kertaa kuitenkin ajattelin antaa Emännän kuoputtaa minua sydämensä kyllyydestä. 25 minuuttia myöhemmin Emäntä kyllästyi. Mainittakoon, että olen myös viime aikoina kunnostautunut tapojeni vastaisesti peiton alla nukkumisessa! Saatan yöllä nukkua pitkiä aikoja Emännän vieressä ja vaatia peiton alle pääsemistä kuin Lucy-neiti ikään. 

Olen myös ottanut itselleni uuden elämäntehtävän. Olen nimittänyt itseni ojarumpuinspektoriksi. Olen päättänyt kurkistaa jokaiseen eteeni tulevaan ojarumpuun. Olen opetellut tunnistamaan hajun perusteella tavallisimmat materiaalit, joista ojarummut valmistetaan, jotta voin löytää uusissa ja vieraissa paikoissakin ojarummut vain hajuaistini avulla. Sen lisäksi olen tutustunut yleisimpiin maan muotojen tarjoamiin ojarumpuvihjeisiin, joten olen jo useasti yllättänyt Emännän löytämällä ojarumpuja paikoista, joista hän viimeiseksi osaisi niitä aavistaa löytyvän. Mottoni on, että jokainen ojarumpu on kurkistuksen arvoinen. Harvoin, jos koskaan, saan kiitosta tästä pyyteettömästä työstäni ja vaivannäöstäni, mutta silti olen päättänyt seurata tätä kutsumusta itseäni säästämättä. Lucy-neiti on koeajalla apulaisojarumpuinspektoriksi ja luultavasti hänen asemansa vakinaistetaan lähiaikoina. Kaksi kirsua haistaa aina enemmän kuin yksi!

Joo-o. Kyllä nämä tänä syksynä asennetut ojarummut näyttävät ihan kelvollisilta.

Lucy-neidin uusi "Takaisin ladulle" -takki vaikuttaa toimivan hyvin. Kun hän vain haluaa, niin hänen käpälänsä nousee kuin nuorena tyttönä. Tänään hän jopa sai sellaisen hepulin, että hyppi innoissaan Emäntää vasten ja esitti kuin olisi näykkämässä Emännän housunlahkeesta kuin pentuna ikään! Ei hän toki oikeasti näykkinyt, mutta kunhan pelleili. Hän myös härnää toisinaan minua juoksemalla kiinni kylkeeni ja ärisemällä korvani vieressä. Leikki tosin loppuu heti, jos minä innostun ja silloin hän jää vain paikalleen seisomaan, koska pelkää, että häneen sattuu, jos alamme riehua. Toisinaan tosin juoksemme kilpaa kylki kyljessä.

Varmaan Lucy-neidistä tuntuu lämpöiseltä kuin kesäpäivänä tuon palttoonsa sisällä, vaikka sataisi räntää kuten tänään. Minä luotan kuitenkin mieluiten luontoäidin minulle antamaan turkkiin. Minä en niin hätkähdä siitä, vaikka vesi turkin juuresta valuisikin.

Miksei me koskaan saada tulla mukaan ylös näitä portaita pitkin? 

Miten niin "eivät johda minnekään"? Ainahan portaat jonnekin vievät!

Varokaa heikkoja jäitä! 

Lucy-neidillä vähän varpaat kastuivat tässä avannossa, kun hän kävi leikkimässä jäällä. 

Ihme villikko!

Taas mua viedään

Melkein vietettiin rauhallinen viikonloppu Ninnin ja Moonan luona. Mentiin torstai-iltana heidän luokseen ja tarkoitus oli viettää yhdessä aikaa ja että ihmiset vähän kävisivät juhlaisemassa yhtä ylioppilasta lauantaina, mutta että muuten vain rauhallista aikaa yhdessä.

Ei pakota niskoja! Nyt vain rennosti sohvan nurkassa koko viikonloppu... ai ei vai?

Se rauha rikkoutui perjantaiaamuna, kun Emäntä sai tiedon, että sunnuntaiseen rally-tokokisaan olikin tullut peruutus ja hän saisi yhden koiran mukaan kisaan varasijalta. Ilmoittautuminen oli unohtunut sinä iltana, kun se alkoi, joten aamulla oli enää varasijoja tarjolla. Meidät kaikki neljä oli ilmoitettu tällä kertaa, mutta lopulta Emäntä valitsi kokeneimman sotaratsunsa eli minut, parhaista parhaan Lucy-neidin.

Tänä viikonloppuna oli ensimmäistä kertaa käytössä uusi palttooni. Tämä on oikein nimeltäänkin mäyräkoiraloimi, niin kerrankin ei takamus jää paljaaksi!

Valinta tuli tehtyä ehkä hieman enemmän tunne- kuin järkipohjalta. Järkevää olisi ollut joko avata Moonan ura alokasluokassa tai jatkaa Ninnin uraa voittajaluokassa, mutta mukaan lähdin sitten minä, jolla on jo koulutustunnus ansaittuna, muttei vielä aivan taitoa valioitua. Syynä tähän heltymiseen oli kai se, että kävin viime viikolla ihan tavallisesti rokotuksella Ronin kanssa ja siinä yhteydessä eläinlääkäri kuunteli meiltä sydämet. Ronin sydän jyskyttää vahvasti niin kuin pitääkin, mutta minun sydämestäni eläinlääkäri kuuli sivuäänen. Reilun viikon päästä minulla on edessäni tapahtuma nimeltä sydänultra ja siellä selviää jatko. Emäntä on nyt sitten murehtinut varmuuden vuoksi jo etukäteen sitä, että kisaurani saattaa katketa tähän paikkaan, joten tämä saattoi olla viimeinen kisani.

No jos se tähän loppuu, niin ei huonosti loppunut. Kisapaikka oli minulle ja Emännälle aivan uusi, mutta kun pääsimme sisään, hoksasin heti, että tämähän on koiraharrastushalli ja silmäni alkoivat palaa makkaran himossa. Meillä on jo aika hyväksi hioutunut kisarutiini eli käytiin ensin hallissa kokeilemassa muutamia liikkeitä ja sitten jaloiteltiin vähän pihalla. Sen jälkeen odotin autossa siihen asti, että oli minun vuoroni tulla halliin sisälle ennen suoritusvuoroani. Tässä vaiheessa ei enää hinkata liikkeitä (no ihan pari kokeiltiin), mutta ennen kehään menoa Emäntä vilauttaa herkkupurkkia, että tiedän sen olevan mukana, sitten muutama kontaktinami ja seuraten kehään.

Kutsun sinua makkaraa ojentava käsi! Kurotu puoleeni!

Uutuutena minulla on sellainen jekku, että tämä oli kolmas kisa putkeen, jossa en lähdekään Emännän mukaan lähtökyltiltä heti "Seuraa"-käskyllä. Emäntä yritti muuttaa lähtövalmiudesta kertovaa ilmoitustaan tuomarille "Joo"-sanasta sivulla näytettyyn peukku ylöspäin -merkkiin, mutta minä en mennyt sellaiseen halpaan. Pienellä keinahduksella Emäntä sai minut kuitenkin lopulta mukaan tällä kertaa ilman pistemenetyksiä.

Videolta voitte itse bongata kolme -3 pisteen arvoista ohjaajavirhettä, kaksi -1 pisteen puuttuvaa yhteistyötä ja yksi -1 epätarkasti suoritettu tehtävä!

Emännällä oli radan jälkeen jopa harvinaisen hyvä fiilis ja tekeminen tuntui sujuvalta ja jopa melkein rennolta, mutta mestariluokan arvostelu on tiukka. Emännän täytyisi malttaa olla kumartelematta liikaa meidän mataluutemme puoleen. Olimme kuitenkin tyytyväisiä pisteisiimme eli 88/100. Meillä oli samat pisteet kuin kisassa kolmanneksi tulleella bordercolliella, mutta tietenkin bordercollie oli meitä nopeampi, joten meille jäi 4. sija. Tuomari antoi meille kuitenkin iloisesta radasta ja näteistä käännöksistä tuomaripalkinnon.

Lucy MES88/100p, tuomaripalkinto

Tämä oli meidän tämän vuoden viimeinen kisamme. Tiiviin kisailusyksyn jälkeen on jo mukavakin henkäistä vähän. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo sitten tullessaan. Vieläkö kutsu käy kehiin vai joko varhaiseläke odottaa.

Loppuun pieni supihattukevennys, ettei tunnu liian ankealta. Ninnin ja Moonan isäntä oli luopunut vanhasta supihatustaan ja Ninni on sitä onnellisena kuljetellut pitkin taloa. Yhtäkkiä minulla välähti, että tämähän on jotain oikeaa eläintä ja päätin nylkeä mokoman supihatun. Lopulta Emäntä noukki hatun kuitenkin uunin päälle, etten tukehdu karvoihin.

Ronikin olisi halunnut pidellä hattua suussaan, mutta minulla on vähän sellainen taipumus, että jos oikein kovasti haluan jotain niin myös saan sen...