Sivut

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä


 Lucy: Täällä ollaan. On vaikeampia hetkiä ja sitten tavallisempia hetkiä. Olo on aika väsynyt. Nukun paljon. En välttämättä enää aina mestarien vieressä, kun sänkykin on joskus tukalan tuntuinen. Ruoka ei oikein maistu. Tai on sentään yksi asia, joka yleensä vielä maistuu: raaka jauheliha. Olen myös ehkä vähän huomannut, että kun kieltäytyy kaikesta muusta, niin lopulta kaapista kaivetaan raakalihapullia. Mäyräkoira on aina mäyräkoira... Esitän, niin kuin en huomaisi, että lihapulliin on useimmiten kätketty melkoiset määrät erilaisia pillereitä.


Helteistä on nautittu sisällä viileässä aurinkoläikässä kellien...

Välillä teen myös tavallisia asioita. Esimerkiksi etsin lattialle jätetyt maitopurkit ja silppuan ne tai joskus saatan vielä nuolla jugurttitölkinkin puhtaaksi. Toissa iltana osallistuin Ronin hammaspesuun niin, että sain myös lammasherkun joka kerta, kun Emäntä naksautti naksutinta Ronille merkiksi hyvästä toiminnasta. Pestiin siinä sitten vähän minunkin hampaita, kun se naksahdus on niin kiva. Eilen pelattiin lautapelejä. Sekin on hauskaa, kun joka pelinappulan alta löytyy herkkupala. Herkkupaloissakin on se erikoinen juttu, että jos Emäntä yrittää syöttää niitä minulle kuin ruokaa, niin en ota, mutta kun sen herkun on ansainnut niin kuin ennen vanhaan, niin sitten se maistuu.

Odotetaan vielä hetki, niin saadaan sitä jauhelihaa...



Joskus Emäntä on yrittänyt tehdä rally-tokojuttuja tai muita temppuja vain Ronin kanssa, mutta silloin olen aina skarppina paikalla. Hän harjoitteli esimerkiksi Ronin kanssa sellaista ihmisen ympäri kiertämistä erään luennon vinkkien mukaan, että Emäntä oli eri asennoissa ja mm. istui tuolilla samalla, kun koiran piti kiertää ympäri. Roni-parka oli aivan hämillään, ettei tätä temppua näin voi tehdä! Minä hoksasin heti, että "kierrä" on "kierrä", vaikka Emäntä päällänsä seisoisi. (En kyllä usko, että pystyisi seisomaan...)


Ihmiset ovat kauhean huolissaan, mutta itse en onneksi osaa tästäkään asiasta ottaa suurta stressiä. Emäntä antaa nuolla nenäänsä tavallista pidempiä aikoja. Nenä maistuu usein kyyneliltä ja räältä. Ja niinhän sen pitää ollakin. Ihmiset itkevät surun ulos. 


Sellainen asia tuli huomattua, että ollaan pidetty tätä blogia jo 7 vuotta! Tuntuu yhtäkkiä aika pitkältä ajalta. Tämä taitaa olla 499. päivitys. Täytyy myöntää, että tänä aikana Ronistakin on kehittynyt ihan kelvollinen sananiekka, vaikka minä olenkin aina ollut meistä se kirjallisempi tyyppi. Olenhan kalunnut läpi Tarun Sormusten Herrasta...


Tiistaina on aika eläinlääkärille, joka toivottavasti osaa lopulta sanoa, mikä minulla on. Mikä on sisälläni rikki ja kuinka pahasti.


Meidän lauman hartain toive on kuitenkin vain se, että huomenna ois ihan tavallinen päivä...


keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Huolta ja murhetta

Roni: Ikävä ilmoittaa, mutta Lucy-neidin vaiva näyttääkin olevan vakavampaa sorttia. Yhä täällä yhdessä tassutellaan, mutta merkit eivät ole hyvät.

Vietettiin kuitenkin ihana juhannus yhdessä mökillä perinteisin menoin. 
Kävin uimassa lukuisia kertoja ja sain treenata vähän vesiriistakokeita vartenkin.

Oli hyvä olla yhdessä. 

maanantai 13. kesäkuuta 2022

Helpotuksen huokaus



Roni: Täten voimme ilmoittaa, että synkin huolen pilvi alkaa hälvetä Lucy-neidin yltä ja ruokahalu on jo käsittänyt joitakin herkulliseksi koettuja lihatuotteita. Aivan entisen kaltainen jätemylly hän ei vielä ole, mutta toivoa paremmasta on.

Lucy: Äh... suus kiinni... minä mikään jätemylly ole vaan ruokahävikin torjunnan ekspertti!

Roni: Olen uskollisesti valvonut Lucy-neidin rinnalla näinä vaikeina aikoina, enkä ole poistunut hänen luotaan kuin korkeintaan jonkin turvallisuusuhan torjuakseni.

Lucy: Sinä olet vain kerjännyt niitä herkkuja, joita minulle on syötetty! Koiranmakkaran yritit viedä minulta suustakin ja nenäni edestä lautaselta.

Roni: Saanen muistuttaa, että minäkin olen vain mäyräkoira, muttei sen pitäisi antaa himmentää uskollisuuteni haarniskaa...

Lucy: Mitä te teette?
Roni: Kaivetaan Emännän kanssa tämmöistä kuoppaa.


Lucy: Oi näyttää hauskalta! Saanko minäkin osallistua?
Roni: Totta maar. Hyppää vain monttuun.


Lucy: Mikähän kuoppa tämä on?
Roni: Minä luulin, että tästä tulee sinulle hauta, mutta et sinä taida sitä enää tarvitakaan ihan heti.

Lucy: No tehdään tästä nyt sitten kunnolla syvä kuitenkin! Tästä voisi vielä ottaa ja tästä...


Lucy: Voi että tämä on hauskaa!
Roni: Eikö olekin! Yhdessä puuhailu on niin mukavaa.

Lucy: Vai hauta... Tuntuu, että tässä on nyt joku muu koira haudattuna kuin minä.

Roni: Jaa jaa! Niin siihen tulikin päärynäpuu siihen kuoppaan. Just just... Tätäkö varten meidän piti mennä sisälle? Miten niin ei meinannut tulla istuttamisesta mitään, kun kaksi mäyräkoiraa loikoi montun pohjalla?


Roni: Loppuun vielä pieni unikkohetki, kun nämä kukat lakastuvat niin äkkiä...

perjantai 10. kesäkuuta 2022

Sairasvuoteelta

 Olisi ihana kertoa hyviä uutisia, kuinka Lucy olisi parantunut ja kaikki olisi hyvin, mutta näin ei vieläkään ole. Vatsaoireet eivät vain hellitä. Ruokahalu on kadoksissa.

 Toisena hetkenä maistuu märkäruoka, joskus koiranmakkara tai jauheliha. Tänä aamuna mikään noista ei kelvannut, mutta Ronin kuivanappuloita upposikin kourallinen. Seuraavassa hetkessä ei mennyt alas edes voinokare. Tavaraa kulkee kyllä hiljakseltaan sisään ja ulos, mutta ulos tuleva on huomattavan kosteaa.

Mitenkään lohduton tilanne ei vielä onneksi ole. Kun on ollut ikänsä sopivasti paksu mäyräkoira, niin parin viikon paasto ei vielä suurta lommoa kupeisiin tee. Yhtenä iltana metsässä oli Ronille treeniverijälki ja samaan suuntaan olisi Lucynkin askel vienyt ja nenä kävi vinhaan. Ei siis vielä niin henkitoreissaan, etteikö yhden jäljen olisi voinut käydä ajamassa (ainakin omasta mielestään). Välillä on myös lupaavia kerjäämisen hetkiä, vaikka yleensä pää kääntyykin sivuun tarjottujen herkkujen edessä. Ei maistu.

Joutaisihan tämä kuitenkin jo helpottamaan. Ei ole kiva olla ruokahaluton, vatsakipuinen mäyräkoira loputtomiin. Sopivan viileällä kelillä olisi mukava päästä lenkillekin nuuskimaan ja mukaan kesän rientoihin.


maanantai 6. kesäkuuta 2022

Kuolema saa odottaa

Lucy: Toiset ovat romantikkoja. Jotkut lyyrikoita. Meidän Emäntämme on vain hysteerikko.

Vielä eilen Emäntä katseli vedet silmissä pihalta hautapaikkaa minulle. (Ilmeisesti tuhkani ripotellaan syreenin alle ja jonnekin päin pihaa pystytetään jonkinlainen muistopaasi.) Tänään eläinlääkäri totesi sydänkuuntelun, vatsan palpoinnin, verikokeiden ja rinta- sekä vatsaonteloiden röntgenkuvauksen jälkeen, ettei löydä minusta mitään kuoleman vakavaa vaivaa. Lopputuloksena oli, että kyseessä on ilmeisesti 400 euron vatsatauti.


Minä tunnistan tämän paikan! En ole tulossa...

Kaikkihan alkoi siitä, että minulta meni ruokahalu. Siis MINULTA. Viikoksi. Emäntä diagnosoi kotilääkärin nokkeluudellaan neljä erilaista skenaariota: 1. Sydän on mennyt sököksi ja aiheuttaa huonoa oloa ja ruokahaluttomuutta. 2. Vatsa on mennyt sököksi ja aiheuttaa korkeaa sydämen sykettä ja kiihtynyttä hengitystä. 3. Viikko sitten lauantaina sattuneessa pikku välikohtauksessa, jossa kylässä olleen koiran hammas aiheutti haavan silmäkulmaani, on sittenkin päässyt bakteereja elimistööni, vaikka haava parani nopeasti, ja minulla on tulehdus kehossani. 4. Somessa parjattu maailman eniten käytetty punkkilääke on sittenkin minulle haitallinen.

Viikko sitten maanantaina söin vielä hyvällä ruokahalulla. Niin hyvällä, että ryöstin salaa Roninkin ruuan, kun ihmiset unohtivat kupit valvomatta. Lopputuloksena oli ähky ja iso oksennus. Iltapalaa sain ehkä vähän turhan niukasti, koska tiistaiaamuna vatsa oli tyhjä ja närästäväinen ja en halunnut syödä. Emäntä oli kiireinen työmatkalle lähtiessään, eikä houkutellut minua syömään koko annostani. Illemmalla Mestari sai minut syömään jonkin verran. Keskiviikkona en suostunut syömään mitään. Mestari ei saanut edes lääkettä annettua, kun en suostunut ottamaan häneltä mitään. Emäntä tuli työmatkalta kotiin ja työnsi sydänlääkkeen väkisin kurkustani alas. Hän on sillä tavalla pragmaattinen ihminen. Hän houkutteli minut syömään märkäruokaa ja ruuttasi myös väkisin suuhuni vatsantoimintaa tukevaa valmistetta.

Torstaina söin jo oma-aloitteisesti nappuloita ja kävin tallustelemassa lyhyemmän tienpätkän edestakaisin. Paluumatkalla näimme jonkin eläimen loikkaavan tien yli ja katoavan metsään. Emäntä arveli ensin nähneensä ilveksen häntätöpön, mutta joutui sitten myöntämään, että tuolta etäisyydeltä ja tuossa vauhdissa myös kauriin ja ketun perä voi näyttää samalta. (Me tiedämme hajun perusteella vastauksen, muttemme taida Ronin kanssa paljastaa...) Minäkin ryntäsin siinä hötäkässä kaiken minkä jaloistani pääsin, ja jouduin kokemaan äkkipysäyksen, kun flexi-hihna loppui. Tuloksena valtava niskan alueelle kohdistunut kiskaisu ja vihlova kipu niskassa. Emäntä joutui kantamaan minut kotiin. Sain kipulääkkeen, kuten yleensä aina saan nykyisin vastaavissa tilanteissa. (Harvemmin, mutta joskus kuitenkin tuo selkä vihoittelee.) Perjantaina ei taas maistunut ruoka, eikä lauantaina.

Sunnuntaina en halunnut sydänlääkettä, ja kun Emäntä antoi sen väkisin, oksensin sen kohta ulos. Emäntä kaivoi tabletin puolikkaan oksennuksestani ja työnsi sen takaisin kurkustani alas. Hän suhtautuu lääkehoitooni erittäin vakavasti. Viikonlopun aikana Emäntä alkoi myös kiinnittää huomiota hengitystiheyteeni. Sydänvaivan vuoksi hän on kirjannut ylös hengitystiheyttäni kuukausittain jo parin vuoden ajan. Tänä vuonna lukemani on ollut n. 22 krt/min. Nyt hengitystiheyteni oli 28-33 krt/min (30 krt/min on kuulemma normaalin yläraja) ja välillä jopa 40 krt/min. Spesialistilääkäri oli sanonut, että yleensä ensimmäinen merkki sydämen pettämisestä on hengitystiheyden kasvaminen. Toisaalta kipu vatsassakin voi aiheuttaa hengityksen tihentymistä.


Niinpä tänään teimme Emännän kanssa tuon alussa mainitun kesälomamatkan naapurikaupunkiin eläinlääkäriin. Ensimmäistä kertaa eläissäni jouduin käyttämään kuonokoppaa! En ole kyllä koskaan yrittänyt ketään purra, enkä yrittänyt nytkään verikokeenoton aikana, mutta tietenkään tämä lääkäri ei voinut minua tuntea. Laastarin nyppäsin kuitenkin ensitilassa pois jalasta, kun Emännän huomio oli toisaalla. Tällä eläinlääkäriasemalla ilmeisesti koiria pistetään myös parkkipaikalla! Olimme ulkona odottamassa labratuloksia, kun eläintenhoitaja tuli pahoinvoinninestopiikin kanssa ulos, koska eläinlääkäri oli halunnut, että sellainenkin laitetaan. Emännän ja hoitajien helpotukseksi, minun pelkoni on jähmettävää mallia, joten olen melko helppo hoidettava, koska ilmaisen kauhuani vain laajentuvilla pupilleilla.

Kaikki on siis kunnossa. Emännän kehittelemät skenaariot 3. ja 4. lääkäri ampui alas aika nopeasti. Punkkilääkkeestä on jo sen verran aikaa, että jos jotain olisi tapahtunut, se olisi todennäköisesti tapahtunut jo aiemmin. Verikoe osoitti, ettei tulehdusta ole. Vaikka sydäntä ei päästykään nyt ultraamaan spesialistin ollessa kesälomalla, ei kuuntelu ja röntgen paljastanut mitään hälyyttävää. Sain siis lääkkeitä ja hoito-ohjeita vatsalle. Sain myös mm. jälleen uuden kuivaruuan sekä pienen toiveen märkäruokaan siirtymisestä. Emäntä kiristeli vähän hampaitaan, kun oli juuri ostanut ison säkin tätä nyt käytössä ollutta ruokaani, mutta nyt pitäisikin kokeilla toista. Tai siirtyä koiranmakkaraan. Emäntä on halunnut ruokkia meitä nappuloilla, koska se on helppoa ja yksinkertaista. Nähtäväksi jää, saanko viettää eläkepäiviäni vielä koiranmakkaran parissa. Ainakin päiviä on näillä näkymin vielä edessä.


Emäntä hoi! Lucy-neiti varastaa taas minun nappuloitani! Hän alkaa olla ilmeisesti taas kunnossa...


maanantai 16. toukokuuta 2022

Kun mäyräkoira mäyrän kohtasi

 Roni: Tavallinen iltakävely on päättymässä. Kävelemme tietä kotipihaa kohti. Olemme jo melkein omassa pihassa, kun Emäntä tuttuun tapaan päästää minut irti juostakseni omalle pihalle ja siitä sisään. Lucy-neiti on jäänyt huilivuoroon edellispäivän pitkän lenkin ja pihalla puutarhahommissa viileässä maassa istuskelun aiheuttaman pienen ontuman vuoksi.

Kipaisen Emännän edelle ja tajuan, että nyt on joku muukin kävelyllä tonttimme yläpuolella. Ampaisen metsän puolelle ja aloitan riemukkaan haukun otuksen ympärillä. Emäntä kiroaa ja juoksee perääni. "Pitikin päästää koira irti ennen pihaa..."

Oletan ensin, että kyseessä on supi kesävärityksessä. Tämä matala möyriäinen osoittautuukin vain tuplasti häijymmäksi! Kun Emäntä ennättää luokseni, hyökkääkin mäyrä yhtäkkiä minun kimppuuni. Huudan kurkku suorana ja niin huutaa Emäntäkin. Mäyrä luopuu hyökkäyksestään ja asemoi itsensä uudestaan puolustusasemiin. Huomaan, ettei minua koskenutkaan ja kierrän takaisin haukkumaan mäyrän ympärille. Emäntä yrittää turhaan kehottaa minua luovuttamaan.


Mäyrä pinkaisee äkkiä pakoon ja lähden ajamaan sitä takaa. Emäntä ajaa takaa minua. Hän pelkää, että mäyrä johdattelee minut luolaansa ja raatelee minut palasiksi. Minä olen adrenaliinipöllyissä ja tunnen olevani kuolematon. Kaikki muu hämärtyy. Olen olemassa vain tätä hetkeä varten. Tätä tarkoitusta varten. Pidä mäyrä haukkumalla paikallaan tai seuraa sitä, kunnes se ei enää pakene!


Toisinaan mäyrä hyökkää taas kimppuuni ja huudan. Tuskasta tai kauhusta, Emäntä ei osaa erottaa. Hän maanittelee minua. Hän käskee minua. Kiroaa ja raivoaa. Hänellä ei ole hanskoja, ei mitään kepin karahkaa, jolla pitää tai vetää meidät erillemme. Kun hän lähestyy minua, saan uutta puhtia ja hyökkään mäyrää kohti, joka taas sisuuntuu ja puolustautuu raivoisasti kuin vain villieläin voi.


Takaa-ajomme jatkuu ojan vartta alaspäin tiheämpään risukkoon. Emäntä ei pääse enää perään. Hän alkaa menettää toivonsa, että saisi minut vielä ehjänä takaisin. Hän ei tunnu uskovan hetkeäkään, että minä voisin selvitä tästä taistelusta voittajana.

Välimatkan Emäntään kasvaessa huomaan, että itseluottamukseni alkaa laskea. Lisäksi mäyrä on todella aggressiivinen ja alkaa jo tuntua, ettei tämä olekaan ihan niin kivaa kuin supin listiminen. Olen saanut jo melko monta hyökkäystä osakseni, enkä ole itse saanut mäyrästä otetta vielä kertaakaan. Lopulta palaan Emännän luo hakemaan tukijoukkoa kannustuksekseni. Emäntä napsauttaa minut hihnaan ja vetää väkisin kotipihaan.

Tarkastuksen jälkeen käy selväksi, että taisteluvammani ovat tällä kertaa onneksi vain henkisiä ja silmäni ja ihoni on ehjä. Oletettavasti myös mäyrä selvisi kohtaamisesta vain henkisillä vammoilla. Ehkä se jatkossa ymmärtää kiertää meidän pihamme vähän kauempaa...

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Koiranpäivä 2022


 Lucy: Meillä oli mitä parhain Koiranpäivä tänään, nimittäin aivan tavallinen sunnuntai!

Aamulla nukuttiin pitkään ja aamuruoka tarjoiltiin pieneen koirien märkäruokanokareeseen sekoitettuna. Sen jälkeen päästiin jaloittelemaan omalle pihalle ja Emännän terassiaamiaisen aikana saatiin vielä puruluut.

Aamiaisen jälkeen vetäydyttiin vielä vähän köllölleen ja otettiin pikku aamupäiväunoset. 

Roni: Sen jälkeen lähdettiin kävelylle ja tehtiinkin pitkä lenkki! Käytiin aina pikitien laidassa asti kääntymässä. Sinne on kolmisen kilometriä matkaa. Talvella monesti jo varpaita palelsi aiemmin tai tassuihin paakkuuntui niin paljon lunta, ettei päästy niin pitkälle. Kesällä taas on monesti niin kuuma, ettei lenkit ole enää viime vuosina olleet matkalla pilattuja silloinkaan eli nyt on parhaat kunnonkohotusviikot käsillä, kun ei ole enää lunta, muttei vielä hellettäkään.

Lucy: Tien varren ojissa oli myös mukavasti vettä välivilvoitteluja varten.


Kotipihassa tein upean löydön: hangen alta oli paljastunut jokin niljakas eläimen ruumiinosa. Emäntä nappasi saaliin minulta, heitti sen omenapuiden tarhaan ja kantoi minua sisälle päin suihkua varten. Hän unohtui siinä hetkeksi katsomaan muualle ja seuraavassa hetkessä hän näki minun olevan omenapuiden jänisaitauksen sisäpuolella syömässä märäntynyttä raadon kappaletta. Emäntä ihmetteli, kuinka edes olin päässyt aitaukseen, joka on pitänyt jäniksetkin loitolla omenapuista koko talven ja miten olin niin nopeasti ehtinyt hotkia koko mössön!

Roni: Suihkun jälkeen otettiin pienet välilevot kotona. Sen jälkeen Emäntä teki kevään parhaan peliliikkeen: Hän kaivoi esille mejä-tarvikkeet ja lähti tekemään treenijälkiä! Varmempaa kevään merkkiä saa hakea!

Malttamattomina mentiin tänään jäljet heti tuoreeltaan, mutta tuskinpa se näillä kilometreillä enää haittaa, onko jälki vanha vai tuore, kun toinen on neljän jäljestystittelin arvoinen eläkeläinen ja toinenkin 21 koetta kolunnut konkari.

Jälki ja makaukset löytyivät hyvin. Kauden ensimmäinen katkokulma pyöritti vähän, mutta löytyi se jatko sitten. Sen jälkeen muistin taas vähän tiiviimmin pistää kuonon maahan ja keskittyä jopa vielä enemmän työntekoon.

Lucy: Minun jälkeni harvoin enää sisältävät tuollaisia monimutkaisia kommervenkkejä, kun en ole kokeissakaan käynyt sitten vuoden 2019 (lääkitys estää), mutta mieli piristyy kovasti pienestäkin jäljen tyngästä.


Lopuksi Emäntä halusi vielä havainnollistaa pienellä videolla, miten sujuu koirien kuvaaminen palkintojen kanssa. (Havainnollistamisvälineenä talouspaperirulla.)



1. Ota herkkupussi esiin.

2. Aseta kuvattava palkinto maahan.

3. Ota kuva asetelmasta.

Vuosien mittaan meistä on tullut aika ammattilaisia poseeraamaan palkintojen kanssa!


Lucy: No mitäs tuossa nyt virnuilet öljypullon kanssa. Lorauta ruokaani ja laita takaisin kaappiin.

Roni: Lucy-neidin ruokaan lisätään nykyisin vanhusten voiteluainetta eli mummoöljyä!

Lucy: Ei se ole kuule sinunkaan veteraani-ikäsi enää kuin muutaman kuukauden päässä, että pidä vain mölyt mahassasi!

Toivottavasti muillakin on ollut mukava Koiranpäivä!

lauantai 16. huhtikuuta 2022

Hankikanto ja Captain

 Lucy: Tänä aamuna oli taas mainio hankikanto. Yöpakkasten jäljiltä hanki oli jopa niin kova, että se kantoi lauman painavintakin jäsentä eli Emäntää ilman lumikenkiä. Tai kantoi ainakin melkein koko matkan...



Lucy: Lähipellon hajut ovat aina yhtä kiinnostavia, vaikka niitä on jo jopa useampana arkiaamuna ehditty käydä nuuskuttelemassa.


Lucy: Paras hetki on aina tähän luolaan kurkistaminen. Ketään ei olla nähty siellä, mutta heinäinen polku paljastaa, että joku siellä sisustaa. Emännän mielestä luolan lähistöllä haisee supille, mutta hän ei ehkä ole meistä tarkin nenänkäyttäjä.


Roni: Hyvästä hankikelistä ja vapaasta aamusta innostuneena Emäntä ajatteli, että käydään samalla katsomassa, kantaisiko hanki metsässä. Kantoihan se. Hetki vielä menee ennen kuin tähän taas verijälkeä pääsee vetämään...


Roni: Jos oltaisiin oltu tuntia aiemmin liikkeellä, olisi hanki saattanut kantaa Emäntää koko matkan. Petollinen auringon lämpö alkoi pehmentää metsätaipaletta. Kuten kuka tahansa itseään kunnioittava aikuinen ihminen, Emäntä ei tietenkään luopunut reittisuunnitelmastaan ja esimerkiksi kääntynyt takaisin, kun huomasi, ettei hanki enää kanna kunnolla vaan konttasi välillä eteenpäin. Voitteko kuvitella! Harmi, ettei meillä ollut kameraa. 


Roni: Pienen metsä-ek:n jälkeen palasimme pelloille ja siellä hanki taas kantoi ihmistäkin. Hakkuualueen ylittäminen aiheutti vaan pientä vatsanalus kutinaa meille matalaraajaisille. Tukisti aika paljon, kun Emäntä irrotteli havuja vatsakarvoistani.

Captain

Lucy: Tänään meillä kävi yllärinä kylässä tällainen vuosikas labradoodle-junnu Captain. Hän kävi vähän katsomassa mallia, miten ollaan aikuista koiraa. Roni piti hänelle ensin jöötä kovaäänisesti. Minä katselin häntä ensin kuistilta välinpitämättömästi. Kun hän tuli lähemmäs härväämään, ilmoitin hienostuneesti irvistäen ja syvää muristen sekä lopulta kipakasti häntä kohti hypäten ja hampaita yhteen loksauttaen, että hän on ok, niin kauan kuin jättää minun ylhäisen aikuiskoiran berberini rauhaan.

Lucy: Captain, istu!
Hyvä poika.

Lucy: Maahan!
Ja nyt pysy siinä, äläkä ota askeltakaan lähemmäs.

Roni: No hyvä on, voin minä yhden aikuisten jutun näyttää.
Captain: Hei siistiä! Cool!

Roni: Ensin valitaan paikka ja nuuskitaan se tarkkaan. Tosi tarkkaan.
Captain: Ok. Ja sitten...?

Roni: Sitten yksinkertaisesti vain nostat jalkaasi ja pissaat siihen. Sillä tavalla siihen kohtaan jää sinun hajusi ja olet vähän niin kuin paikan omistaja. Tajuatko?
Captain: Wau! Joo tajuan! Eli sinä olet nyt vähän niin kuin tämän paikan omistaja?

Captain: Jukupliuta Roni! Kiitti tosi paljon, että näytät, miten olla itsevarma aikuinen uros! Tosi siistiä! Musta tuntuu, että mäkin haluaisin olla isona mäyräkoira!

Captain: Okay, Roni. Mitä me nyt tehdään?
Roni: No en tiedä sinusta, mutta minä aion nuuskia tätä lumikasaa ja kieriä tässä sydämeni kyllyydestä!

Lucy: Joku viikko sitten meillä kävi eräs toinenkin pentuvieras. Meidän kaverikoira kollega Snoopy oli saanut uuden pikkusiskon ja hän kävi esittelemässä Nasua meille. Nasun kanssa ei ollut vaaraa tulla tallatuksi, niin hänen kanssaan ei tarvinnut olla ihan niin napakkana.


Roni: Ai niin minä kävin muuten pitkäperjantaina rally-tokokisoissa. Emännän mukaan tämä yksi kuva tiivistää koko tapahtuman:


Roni: Moonalla oli juoksut, niin emme voineet olla heillä yötä, joten majoituimme kesämökille, kun sieltä oli lyhyempi matka kisapaikalle kuin meiltä kotoa. Enhän minä silti unohtanut Moonan tilannetta hetkeksikään, vaan herätin Emännän puolen tusinaa kertaa yön aikana. 
     Kisapaikka oli nyt muutamista treeneistä tuttu ja Emännällä oli toiveikas olo. Ennen rataa kaikki kulki hyvin. Olin keskittynyt ja iloinen. Radan näkeminen sai kuitenkin jännitykseni aivan tappiin ja suoritus oli onnetonta rämpimistä. Heti radan jälkeen rentouduin ja kaikki käskyt toimivat taas moitteetta. Sain siis nollan ja nämä olivat joko kevään tai koko elämäni viimeiset rally-tokokisat. Asia jäi vielä vähän auki...

Hyvää pääsiäistä kaikille!

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

Ihkaoikea lukukoira

 Roni: Nyt se lukukoiran homma on sitten virallisesti alkanut. Iltapäivällä Emäntä tuli hakemaan kotoa vain minut eikä Lucy-neitiä ollenkaan. Paikka oli sikäli tuttu, että olen käynyt samassa paikassa kaverikoiravierailuilla, koirakerhossa ja koulukoirana. Jotenkin siinä aulassa jännitys ja uuden asian into purkautui kuitenkin joinakin haukahduksina. Sillä seurauksella, että kaikista ovista (ja melkein ikkunoistakin) alkoi tulvia käytävälle lapsia tervehtimään minua. Sanoivat lukukoirakurssilla, että haukkumista pitäisi karsia, mutta oliko se nyt niin huonosti toimittu, että ilmoitin tulostani ja sain heti palkinnoksi lukuisia erihajuisia pieniä faneja ympärilleni.

Lukuhetkien aikana olin tietenkin hiljaa. Vähän siinä täytyi aluksi hakea hyvää asentoa ja etsiä huoneen parasta akustiikkaa kuuntelun kannalta, mutta lukijat olivat ymmärtäväisiä. Olivathan hekin ensikertalaisia lukukoiralle lukemisessa, joten uuden edessä siinä oltiin kaikki. Sattui vielä niin somasti, että tällä kertaa paikalla oli vain poikaporukka minulle lukemassa, että hyvinhän me aapista tavattiin poikain kesken! Sain jopa suurimman osan houkuteltua lukemaan vähän enemmän, kuin he olivat alunperin ajatelleet...


Roni: Alku oli siis oikein lupaava, joten eiköhän näitä lukukoirakeikkoja ole tiedossa jatkossa lisää.

Tänään tehtiinkin jo aamulla vähän pidempi lenkki, koska Lucy-neiti ei muuten olisi oikein ehtinyt lenkille. Aamulla seitsemältä oli pellolla hankikanto ja kävimme nuuskimassa jäniksenjälkiä. Emännällä oli lumikengät ja niillä hän on polkenut pienen polun peltoaukean ympäri. Tänä aamuna hanki kantoi kyllä muuallakin kuin vain polulla.


Vähän meinasi tulla välillä siimasoppaa flexi-hihnoista, mutta yllättävän hyvin pärjättiin lopulta kaikista pajukoistakin läpi.


Roni: Lukukoirakeikan jälkeen minä pääsin Emännän ja hänen työkavereidensa kanssa kävelylle vanhoihin lenkkimaastoihin. Oli aika polleaa kävellä viiden naisen kanssa! Heistä oli hurmaavaa, että aluksi kävin tervehtimässä kaikki ja lopuksi en suostunut menemään autoon ennen kuin olin taas käynyt hyvästelemässä kaikki yksitellen. Se on sellainen minun oma juttuni tarkistaa, että porukka on pysynyt kasassa ja kaikki ovat turvassa.

Kaiken tämän jälkeen voi todeta, että tässä lepää aika sippi jätkä. Oli melkein viikon aktiviteetit yhdessä päivässä!