Sivut

torstai 23. heinäkuuta 2020

Heinäkuisia kuulumisia

Lucy: Niin se aika rientää, vaikka mäyräkoira ei. Aloitetaan nyt kuitenkin viikonlopusta, vaikka edellinen onkin jo kauempana kuin tuleva. Meillä kävi nimittäin vieraita pohjoisesta. Rokkibändi, kaksi teinipoikaa ja collieneito Hippu. Pari päivää oli siis aika tiivistä hulinaa, kun meillä näitä neliöitä on aika rajallisesti tässä asunnossa. Eiväthän ihmiset toki paljoa tässä kotona viihtyneet. Bändillä oli keikkoja useampi viikonlopun aikana, joten aikuiset olivat soittamassa tai kuuntelemassa soittoa, mutta teinipojat sentään olivat meidän seuranamme lähes koko ajan.

Esiteltiin Hipulle meidän koirapuisto. Oli niin kuuma, ettei jaksanut paljoa leikkiä.


Yksi bändiläinen nukkui parvekkeella, kun sisällä ei ollut enää lattiapinta-alaa, mutta onneksi oli lämmin yö. Ja olenhan minäkin siellä nukkunut välillä Emännän kanssa, jos hänellä on ollut sisällä liian lämmin nukkua. Ihan hyvä paikka se on nukkua! Minä nukuin tällä kertaa kuitenkin kitaristin vieressä. Jo pentuna, kun minua ei vielä otettu Mestareiden viereen nukkumaan, sain kerran nukkua tämän kitaristi-kaverin vieressä ja siitä minulle on jäänyt ikuinen rakkaus tätä ihmistä kohtaan. Jos hän on kylässä, niin minä nukun ennemmin hänen kuin Emännän vieressä!

Hippu vietti aikaansa omassa pedissään tai eteisen matolla ja me oltiin sitten pääasiassa hänen seuranaan eteisessä.


Hippu-koira ei vienyt paljoa tilaa, koska hän vietti viikonlopun eteisen matolla. Hänellä on aika ikävä alusta-arkuus, joten hän ei halunnut kävellä parkettilattialla. Ulkona hänellä oli kyllä oikein vauhdikas ja vetävä askel, mutta sisällä hän ei halunnut liikuskella. Ainut ongelma oli se, että me emme uskaltaneet kävellä Hipun ohi eteisessä. Hän on siis luonteeltaan itse lempeys eikä olisi sanonut meille mitään, mutta meillä on sellainen kohtelias tapa, että liian lähelle lepäävää kaveria ei pidä mennä, joten eteisessä ei aivan päässyt hänestä ohi, jos hän oli pitkällään. Emäntä laittoi varmuuden vuoksi vesikupin keittiön lisäksi myös makuuhuoneeseen, ettemme jää ilman vettä, jos ihmisten poissaollessa jäämme vahingossa Hipun väärälle puolelle. (Tietenkin myös Hipulla oli oma vesikuppi eteisessä, joten vettä oli yllinkyllin tarjolla.)


Oli kurjaa, kun vieraat lähtivät. Karkasimme Ronin kanssa rappukäytävään heidän peräänsä ja minulta pääsi ovella itku, kun en päässyt heidän mukaansa.

Vieraiden lähdettyä, me olimme muutaman yön Moonan ja Ninnin luona. Heidän ihmisensä olivat yötä poissa kotoa, joten me menimme heidän seuraksensa. Moona ja Roni ovat myös käyneet sellaisella agilitykurssilla tässä heinäkuussa, niin Emäntä käytti heidät treeneissäkin, ettei Moonalta jäisi treenikerta välistä.

Notkea Ninnin

Pertti on kova poika kiekumaan.

Eilen ja tänään on pitkästä aikaa päästy oikealle lenkille, kun ilma on ollut pilvinen, viileämpi ja hieman sateisen makuinen. Eilen tosin ei lopulta satanutkaan, vaikka lupasi, ja tänäänkin sadekuurot ovat olleet vaatimattomia. Muutamakin sadekuuro oli kuin sumutepullosta olisi suihkutettu! Hyvin pientä ja kevyttä pisaraa, joka pyöri hetken ilmassa ennen katoamistaan.




Eilinen "pikku" lenkki oli lopulta 7 kilometriä ja tänään käveltiin n. 4 km. Itse en ole huomannut mitään, mutta ihmiset väittävät, että olen päässyt taas paksuuntumaan. Ehkä liikunta on jäänyt kuumilla ilmoilla vähän vähemmälle. Ehkä pienen pientä välipalasta on tullut naukkailtua vähän ahkerammin tässä kesän aikana, kun on ollut sitä kaikenlaista pahoinvointia ja närästystä. Emäntä uhkailee, että nyt alkaa taas Lucyn kaventamisurakka. Ei kuulemma riitä sydämen hoidoksi, että nappaa lääkkeet aamuin illoin, vaan pitää olla vielä hoikka ja hyväkuntoinen. En minä nyt aivan vastaankaan ole. Kyllä tässä hellepäivinä on ollut aika raskas olla, että sitä oloa en kyllä kaipaa.




Oletko sinä Roni syönyt jotain?!
Enhän toki...




Polku alkaa jo olla aika leveä. Tästä on tullut hyvin suosittu lenkkipolku.

Tästä lohkareesta meillä on varmaan joka kesä otettu kuva, mutta on se aina yhtä hauskannäköinen.

Ja tämän kallion alla on aina yhtä jännittäviä luolia, joihin ei edelleenkään saa ryömiä...


keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Kajoaminen arkaan paikkaan

Roni: Tänään aamulenkin jälkeen Emäntä sanoi, että minä pääsisin mukaan ja Lucy jäisi kotiin. Olin aivan intopinkeänä ja ampaisin ovesta ulos, koska jotain superkivaa ja jännää on aina luvassa, jos vain toinen eli minä pääsen mukaan.

Ajoimme autolla pienen matkan ja tulin autosta ulos riemuissani, kunnes tajusin, että olimmekin eläinlääkärin pihalla! Minua oli jymäytetty kamalalla tavalla. Yritin vastustella ulko-ovelle menemistä viimeiseen asti ja lopulta Emäntä kaappasikin minut kainaloonsa ja kantoi sisälle. 

Oma eläinlääkärimme on ilmeisesti kesälomalla, joten meidät otti vastaan nuori mieseläinlääkäri. Vastusteluistani huolimatta Emäntä nosti minut suoraan hoitopöydälle, jota kohtaan minulla on suuri antipatia. Eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta suhteessa edellisiin eläinlääkärikäynteihin. Eläinlääkäri puki miehekkäät pinkit kumihanskat käsiinsä ja ennen kuin tajusinkaan, niin hän oli tuikannut etusormensa hanuriini! Olin puoliksi Emännän sylissä hänen pidellessään minua paikallani. Katsoin häntä kauhusta ja hieman kivustakin laajentunein pupillein ja vinkaisin: "Emäntä auta!" Hän ei tehny elettäkään hätistääkseen lääkäriä kauemmas minusta! Hän vain sanoi minua hyväksi pojaksi ja kehui, että hienosti menee. "Kenen puolella sinä oikein olet!!", huusivat silmäni, mutta huuleni vaikenivat häväistyksen edessä. "Hyvin lähtee tyhjenemään", sanoi eläinlääkäri ja alle kahdessa minuutissa kaikki oli ohi.

Emäntä nosti minut syliinsä ilmeisesti laskeakseen minut pöydältä alas, mutta koska en luottanut häneen enää, yritin kaikilla mahdollisilla ninjaliikkeillä kiemurrella irti hänen syleilystään. Painimme hetken sylipainia ja lopputuloksena Emäntä voitti ja laski minut lattialle. (Minä olisin ehkä voittaessanikin hävinnyt, koska olisin siinä tapauksessa pudonnut lattialle hänen sylistään... Ei näitä kaikkia tule aina loppuun asti mietittyä, kun pakoreaktio laukeaa.)

Kyseessä oli siis anaalirauhasen tyhjennys toista kertaa elämässäni. Emäntä totesi tuntitaksan olevan kohdillaan, kun tämän parin minuutin homman hinta oli lähes 60 euroa, mutta sitten hän muisti ensimmäisen tyhjennyskertani maksaneen sunnuntai-iltapäivystyksessä 200 euroa, jolloin hän tulikin hyvälle tuulelle siitä, että päästiin tällä kertaa näin halvalla. Olin siis jo maanantaista asti lupsutellut takapuoltani tuon tuostakin ja Emäntä oli jo kahtena iltana suihkuttanut peräpäätäni lämpimällä vedellä ja yrittänyt tyhjentää rauhasia itse. (Lucy-neidiltä hän tyhjentää peppurauhaset kerran pari kuukaudessa.) Sieltä ei vain tullut mitään ja jatkoin omaa käypähoitosuositustani eli ahkeraa nuolemista tiistainakin ja tiistai-iltana Emäntä suihkutellen ja puristellen sai sieltä vähän tulemaan eritettä, mutta se oli hieman veristä. Emäntä säikähti rauhasen tulehtuneen tai pahimmillaan revenneen ja siksi hakeuduimme lääkärin hoitoon. Onneksi pelkkä tyhjennys riitti kuitenkin, eikä rauhanen ollut tulehtunut. Se olisi kuulemma tulehtuneena vielä paljon suurempi mollukka kuin tämä herneen kokoinen mötikkä, joka nyt tyhjennettiin. 

Siitä on jo muutama vuosi aikaa, kun minulta viimeeksi täytyi anaalirauhanen tyhjentää ja yhtä mysteeriksi taitaa jäädä tämäkin, miksi se nyt yhtäkkiä tukkeutui. Ja miksi minun rauhasiani täytyy käydä tyhjentämässä eläinlääkärissä, vaikka Lucy-neidin rauhaset tyhjenevät Emännän omissa käsissä.

Kotiin palattuamme Lucy-neiti tuli huolestuneena nuuskimaan minut (perä-)päästä varpaisiin ja lopuksi hän jäi suojelevasti makaamaan minun eteeni. Hän kai huomasi, että minulla oli vahingoitettu olo. Lucy-neiti osaa välillä olla kultainen.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Mäyräkoirien VERI-rotumestaruuskisa

Roni: Kun nyt on kerran päästy vesiriistakokeiden makuun, niin käytiin Emännän kanssa eilenkin yksissä kokeissa. Nämä tosin olivat vähän kauemmin harkitut ja suunnitellut kokeet kuin viime viikonlopun yllärikokeet. Näihin kokeisiin ei edes ihan kuka tahansa koira päässyt mukaan, koska kyseessä oli mäyräkoirien vesiriistarotumestaruuskoe. Osallistujat valittiin tämän ja edellisvuoden tulosten perusteella ja koska sain viime kesänä yhden VERI1-tuloksen, niin olin oikeutettu hakemaan kisapaikkaa. Emännän taholta mukana oli kyllä vähän turhamaisuuttakin, koska hänestä oli hauska ajatus, että hänen mäyräkoiransa olisivat vuoden sisällä mukana kaikissa harrastamiemme lajien rotumestaruuskisoissa, koska Lucy-neiti pääsi viime syksynä mukaan mejän rotumestaruuskisoihin, marraskuussa olimme molemmat rally-tokon rotumestiksissä ja nyt oli vielä tämä VERI-rotumestaruuskisa. Mestaruudesta kisasi 6 mäyräkoiraa ja lisäksi kokeeseen osallistui mestaruuskisan ulkopuolella 3 mäyräkoiraa, joten kerrankin oli kokeessa pelkkiä mäykkyjä.


Meidän piti lähteä ajamaan jo aamuyöllä, että ehdimme koepaikalle. Minulle kellonajoilla ei ole sillä tavalla väliä, joten olin aivan yhtä innoissani lähdössä mukaan mihin aikaan hyvänsä.

Koepaikalla Emäntä näki, että koelintuina käytettäisiin meille tutumpien pikku tavien sijaan kohtalaisen kokoisia heinäsorsia. Saimme juuri torstai-iltana treenilinnuksi ison heinurin ja perjantaina treeneissä en suostunut kuljettamaan niin isoa (jäistä) lintua. Emäntä päätti mamoilla ja suoritimme jäljen kytkettynä. Minä siis ohjasin meidät tarkasti maavainulla linnun luo. Ilmaisin kaadon kierimällä sen päällä. Emäntä pyysi harjoitusmielessä minua antamaan linnun hänelle. Nostin sen ihan keveästi napakalla koko suun otteella, mistä Emäntä päätteli, että olisin ehkä ihan hyvin pystynyt noutamaan sen vapaanakin. Ehkä ensi kerralla ei tarvitse sitten enää mamistella, vaan saan reilusti käydä hakemassa linnun ihan itse.


Ilma oli vähän sateinen ja rantana toimi pienen suolammen hetteikköinen ranta. Lammellahan olemme harjoitelleet muutenkin, mutta nyt ei uiminen lähtenyt liikkeelle oikein mitenkään. Kävin kastautumassa ja tulin rantaan. Valitsin rantautumiskohdan, josta oli hankala päästä ylös ja aloin kiukutella. Lopulta ties monennenko käskyn jälkeen kävin vähän rantavitelikköä uimassa oikealle puolelle, mutta syvemmälle en viitsinyt mennä, kun näin, ettei siellä mitään ole kuitenkaan. Jostain syystä kukaan muukaan mäyräkoirakollegoista ei ollut oikein uimatuulella. Osa kyllä puljasi ihan kiitettävästi rantavedessä, mutta riittävän syvälle ei vaivautunut kuin yksi koira.

Tämä huntu-look on viime vuodesta tuttu. Omassa valtakunnassa on ihan kiva makoilla, kun ötökät ei häiritse.

Linnun nouto vedestä sujui tällä kertaa paremmin kuin viime viikonloppuna. Istuin paikallani laukaksen ajan, vaikka alusta olikin inhottavan märkä. (Kyllä. Sillä on merkitystä, joutuuko edellisen uimareissun jälkeen märkänä vesisateessa odottamaan kuivalla vai märällä alustalla veteen menemistä!) Uin suoraan linnulle ja toin sen rantaan. Löysin tällä kertaa vähän helpomman kohdan nousta ylös vedestä ja sitten kannoin linnun ylpeästi Emännän ohi rannalle. Kun hän käskytti minua, aloin siirtää lintua kauemmas hänestä. Ei käteen luovutusta siis tälläkään kertaa, mutta päivän lopuksi tämä suoritus oli kuitenkin ollut tuomarin mielestä paras tässä osiossa. Ei huvittanut muitakaan luovuttaa lintua ohjaajalleen käteen.


Linnun noudon vedestä kuvasi Ottilia Leikkonen. Hänelle kiitos siis videosta ja valokuvista!


"Luvan saatuaan mene veteen ja löytää linnun nopeasti." -Arvosteluselostus ylituomari Eero Suomus

Kohti rantaa

Vedestä ylös

Ja määrätietoisesti ohjaajan ohi. Näin minä olen sen oppinut tekemään.

Tuloksilla ei siis päässyt juuri röyhistelemään kukaan tällä kertaa, mutta mestaruus tuli jaettua kuitenkin. Kärkikolmikosta kaikki saivat tuloksen VERI2/20p ja ylituomari laittoi heidät paremmuusjärjestykseen näyttöjen perusteella. Minä sain tuloksen VERI2/18p ja olin näin ollen RM4.


Kärkikolmikossa olivat kaikki karvanlaadut edustettuina. Liekö sattumaa, mutta kaikki olivat uroksia.

Vaikka ykköstulokset antavat edelleen odottaa itseään, niin meillä oli kuitenkin mukava päivä hyvässä seurassa. Meille oli jo ihan hieno saavutus päästä mukaan rotumestaruuskisaan. Eikä ainakaan lopu treenaaminen kesken, kun aina löytyy parannettavaa!

Mitähän sitä ensi kerralla keksisi...