Sivut

lauantai 28. heinäkuuta 2018

Videoita Ronista ja Hipusta

Minusta ja Hipusta kuvatut videot ovat nyt valmiita! (No olivat jo joku aika sitten, mutta on ollut liian kuuma päivittää blogia.)

Tässä siis Vieraita | Pikku-Hipun suuret seikkailut #6


ja meikä pojasta tehty special Yökylässä Roni the Doggo (se on nuorisolaiskieltä ja tarkoittaa meitsiä eli Roni-koiraa):



Kiitos Lennos hauskoista videoista! Oli mukava vierailla teillä ja tavata Hippu!

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Viltspårprov och utställning i Sverige

Jos jota kuta muutakin kiinnostaa, että mitenkäs sinne Ruotsiin pääsee jälkikokeisiin ja ehtisikö siinä sivussa vaikka näyttäytymäänkin, niin tässä pieni koonti siitä, kuinka me ensikertalaiset (minä ja koira) lopulta päädyttiin näyttelyihin ja jäljestämiskokeisiin Ruotsiin eli viltspårprov, kuten se ruåttalaisittain kuuluu.

Toukokuun alussa sattui se onnellinen tapahtuma, että Roni saavutti kolmannen VOI1-tuloksen Suomessa mejä-kokeissa. Näin ollen siitä tuli Suomen jäljestämisvalio. Kun on valio yhdessä maassa, niin seuraavassa maassa pääsee suoraan ylimpään luokkaan ja seuraavaan valionarvoon riittää yksi ykköstulos. Niinpä heräsi haave myös Ruotsin jäljestämisvalioudesta. Jos haluaa mejäillä vain Ruotsissa, täytyy ensin suorittaa hyväksytysti alempi anlagsklass ja sen jälkeen koira siirtyy öppenklassiin, jossa valioitumiseen tarvitsee kolme ykköstulosta. (Ruotsin valiosäännöt, valionarvoa anotaan tällä lomakkeella. Kun valionarvo on myönnetty Ruotsissa, siitä lähetetään kopio Suomen Kennelliittoon, joka kirjaa sen jalostustietojärjestelmään.)

Tarkemmat viltspårprov-säännöt löydät Svenska Kennelklubbenin sivuilta, mutta lyhyesti luonnehdittuna jälki on 600-700 metriä pitkä ja öppenklassissa 12-24 tuntia vanha (anlagsklass 2-5 h). Jäljellä on verettömiä katkoja, mutta sorkkaa on vedetty jäljellä koko matkan. Öppenklass alkaa 25m x 25m ruudusta, josta koiran täytyy löytää jäljen alku. Koiraa saa kuljettaa lyhyemmässä liinassa ja kehottaa useamman kerran. Ylipäätään koiralle saa kai jutella ja kannustaa enemmän kuin Suomessa, mutta meillä on ollut Ronin kanssa tapana, että se jäljestää ja minä olen hiljaa häiritsemättä.

Jäljen loppupuolella suoritetaan laukauksensietotesti siten, että tuomari käskee pysähtymään. Ohjaaja menee koiran luo ja pitää koiraa lyhyellä liinalla (olisi kuulemma saanut ottaa vaikka syliin, mutta arvelin muutoin laukauksista välinpitämättömän koiran ihmettelevän, jos yhtäkkiä alan hyysätä, niin että olin vain hiljaa paikallani), ja tuomari meni hieman eteenpäin jäljellä, ampui, siirtyi takaisin taaksemme ja antoi luvan jatkaa. Sorkka oli sidottu narulla (ja rautalangalla) kiinni pienen männyn juurelle, jonne koiran piti osata mennä.

Arvostelulomake, jonka sai välittömästi jäljestyksen jälkeen.

Seurueemme halusi jälkikokeiden lisäksi käydä myös näyttelyissä, joten valitsimme viikonlopun, jolloin paikkakunnalla oli sekä kansainvälinen koiranäyttely että mäyräkoirien erikoisnäyttely. Viikonloppu oli heinäkuun puolivälissä, mutta otin yhteyttä mejä-tuomareihin jo toukokuun loppupuolella. Näyttelyiden yhteydessä jäljestämiskokeissa käyminen on suosittua, joten tuomari kannattaa varata hyvissä ajoin. (Ja majoitus, jonne pääsee koiran kanssa.) Yhdistelmä on mahdollinen, mutta hieman rankka viikonloppu siitä tuli aikataululla: la näyttely, jälkikoe; su näyttely, jälkikoe.

Kuten ehkä on jo käynyt ilmi, Ruotsissa kokeissa käymistä helpottaa se, ettei jälkien tekemiseen tarvitse osallistua. Tuomari tekee sovitun määrän jälkiä ja koe järjestetään sovittuun aikaan. Meidän tuomarimme olivat jopa niin joustavia, että sovimme, että soitamme, kun pääsemme näyttelystä ja ajoimme suoraan (vaatteiden vaihdon jälkeen) metsään jäljille. Kolmen koiran jälkikoe oli ohi parissa tunnissa. Tuomareiden yhteystietoja löytyy eri seurojen sivuilta. Me löysimme tuomarit Övre Norrlands Taxklubbenin sivuilta. Pakkoruotsista on tässä yhteydessä hyötyä, koska kaikki tuomarit eivät viesti englanniksi, mutta kyllä englantiakin taitavia tuomareita on.

Ilmoittautumislomakkeista ja maksuista kannattaa kysyä tuomarilta itseltään. Yleistä kai on, että jonkinlainen ilmoittautumislomake täytetään ensin, mutta meiltä sellaisia ei vaadittu. Tulosten kirjaamista helpottaa, jos koira on ilmoitettu SKK:n Hunddata-tietokantaan (kopio rekisteriotteesta osoitteeseen reg(at)skk.se, tiedon kirjaamisessa kestää pari päivää), mutta kopion voi toimittaa myös suoraan tuomarille. Kokeen hinta oli 200 SEK + 200 SEK. Osa summasta meni siis kerholle ja osa tuomarille. Hinta saattaa vaihdella eli sen osalta en lupaa mitään.

Ruotsiin matkustaessa (kuten muulloinkin ulkomaille lähtiessä) koira tarvitsee passin, johon merkitään voimassa olevat rokotukset. Oma eläinlääkärini kirjoitti passin hintaan 25 e, mutta näytti eräällä ketjulla hintaa lemmikkieläinpassilla olevan 112 e. Millä lie lehtikullalla sellainen hintavampi passi kirjailtu...

Matolääkitysasia täytyy myös muistaa. Kansainvälisessä koiranäyttelyssä paikalla oli eläinlääkäri, jonka kanssa lääkitysasia hoitui helposti paikan päällä. Mukana täytyi olla vain oma kerta-annos lääkettä, passi, johon lääkitseminen kirjattiin ja 100 kruunua rahaa. Jos ei halua käydä paikallisella eläinlääkärillä tai ei ole aikaa viipyä maassa vaadittua vähintään vuorokautta, voi lääkityksen hoitaa myös pidempänä kuurina kotimaassa. (Lainaus evidensia.fi-sivustolta: "Ennen kuin koira palaa Suomeen, sille tulee antaa koiralle hyväksyttyä matolääkettä ekinokokkoosia aiheuttavia heisimatoja vastaan. Lääke annetaan ulkomailla 1–5 vuorokautta ennen Suomeen tuloa. On myös mahdollista antaa loishäätö 28 päivän säännön mukaan. Tällöin koira saa matolääkkeen eläinlääkärin vastaanotolla kahdesti 28 päivän aikana ennen matkaa, ja se uusitaan viimeistään 28 päivän sisällä edellisestä madotuksesta. Koiralle, joka matkustaa usein, voidaan antaa matolääkitys eläinlääkärissä jatkuvasti 28 päivän välein.")

Näyttelyihin ilmoittaudutaan sähköisesti tai paperipostilla kuten Suomessakin. Pienempään erikoisnäyttelyyn ilmoittautuminen tapahtui sähköpostilla. Kerhon omilta sivuilta löytyi ilmoittautumislomake, jonka lisäksi tarvittiin kopio rekisteriotteesta (kännykällä otettu kuva paperista kelpasi) ja WCC eli Working Class Certifikate käyttöluokkaan osallistumista varten. WCC tilataan omasta Kennelliitosta ja se on todistus siitä, että koiralla on käyttöluokkaan oikeuttava käyttötulos. (Tämäkään ei ole ilmainen lappunen, vaan maksaa 10 e + 3,60 e toimituskulut.)

Kansainväliseen näyttelyyn oli netti-ilmoittautuminen skk.se-sivuilta. Sitä varten koiran tiedot täytyy rekisteröidä etukäteen Hunddataan. Maksaminen suomalaisilla verkkopankkitunnuksilla ei onnistunut, mutta maksaa voi myös luottokortilla.

Autolla koiran kanssa Ruotsiin matkustaminen oli helppoa. Kumpaankaan suuntaan meitä ei pysäytetty rajalla, vaikka hieman jännitti, kun eräät suurmaiden johtajat juuri olivat saapuneet kokoustamaan ja tiedossa oli, että rajatarkastuksia on tiukennettu. Ilmeisesti Haaparannasta koti-Suomeen palanneet koiraihmiset eivät olleet epäilyttävimmästä päästä. Näyttelyt olivat myös hyvin samanlaiset kuin näyttelyt Suomessa. Ainoastaan hämmennystä aiheutti luokkajärjestys, kun käyttöluokka olikin ennen avointaluokkaa.

Kaiken kaikkiaan matkasta jäi mukava mieli, vaikka aluksi tuntuikin mahdottomalta saada koottua kaikkea tietoa, mitä tuollaista matkaa varten tarvitsee. Kokeneiden näyttelyissä ja kokeissa kävijöiden mukana matkustaminen auttoi todella paljon. Ja parasta oli tietenkin, että koira saavutti haaveillun Ruotsin jäljestämisvalion arvon!

FI JVA SE JVA (anottu) Salamantelin Jäljen Jättiläinen

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Ronin matkapäiväkirja: Ruotsin reissu

Päivä 1, perjantai:

Emäntä pakkasi perjantaina aamupäivällä autoon minut ja sekalaisen kasan tavaraa. Matkasimme 60 km ja pysähdyimme jaloittelemaan. Olihan siinä jo reissua kyllikseen, että hyvä kun pysähdyttiin. Matka kuitenkin jatkui ja seuraavan kerran pysähdyttiin 300 kilometrin päässä. Jaloittelun jälkeen en ollut enää innokas palaamaan autoon.


 Milloin me ollaan perillä? En kyllä tule enää kyytiin. Matkusta keskenäsi. Minusta tämä näyttää jo kivalta paikalta.

Ei auttanut. Kyytiin oli käytävä ja matkaa jatkettava. Onneksi auton ilmastointilaite toimi moitteettomasti mennen tullen!

Kun ensimmäisen päivän etappi oli vihdoin ajettu, näytti trippimittari yli 600 kilometriä! Olimme taittaneet matkan, jonka olemme kerran aiemmin tehneet yhdessä: olimme saapuneet takaisin kasvattajani luo. Siinä hajumylläkässä meinasi mennä tällaisella tuoksujen karaisemallakin uroolla pää sekaisin. Talossa oli pentuja, narttuja ja yksi toinen uroskin. Kissakin tuoksui jollain nurkalla. Aikuisia ja lapsia oli myös ja kaiken kruunasi naapurin maanviljelijän viereisille pelloille levittämän lietteen vahva aromi.
    Pian saapumisemme jälkeen nostettiin koira pöydälle ja sain elämäni turkkipöllyn. Minua harjattiin ja kopeloitiin kolmen naisen voimin. Uskomatonta kyllä, villi turkkini hieman asettui sen käsittelyn tuloksena.

Päivä 2, lauantai:

Seuraavana aamuna minut pakattiin vieraaseen pakuun viiden muun mäykyn kanssa. Tilan puutteen takia sain erityiskohtelua ja sain matkustaa turvavyövaljaissa penkillä Emännän vieressä muiden mäykkyjen matkatessa auton perällä häkeissä.
    Eräällä P-paikalla Emäntä päästi minut jaloittelemaan ja kertoi, että oli saavuttu toiseen maahan. Olimme Ruotsissa. Haistelin ruotsalaista pihlajaa ja pissasin kokeeksi sen juurelle. Ei tuntunut kovin erilaiselta. Kieliongelmiakaan ei ollut, vaan tuntui, että ymmärsin ruotsalaiskoirien tuoksuviestejä yhtä hyvin kuin suomalaistenkin.

Odottamista häkissä... Tämä ruotsalainen koiranäyttely tuntuu erehdyttävästi samanlaiselta kuin suomalainen. Jos ei tietäisi, että ollaan ulkomailla, niin saattaisi luulla olevansa missä tahansa kansainvälisessä näyttelyssä.

Sellainen erilainen asia ruotsalaisessa näyttelyssä tapahtui, että piti käydä eläinlääkärin edessä ottamassa matolääke. Sadan kruunun nimelliskorvausta vastaan eläinlääkäri katsoi vierestä, kun Emäntä tunki minulle väkisin tabletin kurkkuun ja kirjasi passiini nähneensä tapahtuman. Tämä lääkitys ei kuulemma liittynyt erityisesti näyttelyyn, vaan kaikki Ruotsissa käyvät ja sieltä Suomeen mielivät koirat on madotettava hirviekinokokkia vastaan, joko ennen maahan menoa tai ennen sieltä tuloa. Marjoja rakastavana koirana olen tyytyväinen, että Suomi yrittää suojautua tältä katalalta vaivalta, joka likaisten marjojen mukana leviää ja pahimmillaan voisi tappaa ihmisiä. Toivottavasti kaikki muutkin koirat syövät lääkkeensä eivätkä vain osta leimoja huijareilta!


 Matkalla olivat mukana minun äitini ja siskoni. Heidän kanssaan tulin heti hyvin juttuun. He olivat todella iloisia ja energisiä narttuja.


Minä ja sisko

 Äitillä oli asiaa.

Näyttely sujui minulta tavalliseen tapaan. Seisoin ihan kivasti paikallani, mutta liikkuminen ei kuumalla kiinnostanut. Olin EH eli erittäin hyvä ja tulin kolmesta käyttöluokan uroksesta toiseksi. (Käyttöluokkaan päästäkseni minulle oli pitänyt tilata sellainen todistus kuin Working Class Certifikate eli WCC. Tästäkin tarvitsi maksaa vain 10 euron nimelliskorvaus + käsittelymaksu 3,60.) Ruotsissa vain käyttötuloksen omaava mäyräkoira voi saada sertin, joten siksi WCC tarvittiin. No enpä saanut sertiä silti...

Äitini mun oli rodun paras veteraani eli ROP-VET ja hän sai sertinkin!

Näyttelypyörimisen jälkeen reissu sai uuden, mielenkiintoisemman suunnan. Emäntä vaihtoi vuokramökissä yllättäen mejä-vaatteet päälleen! Mökin ulkopuolella aloin etsiä jälkeä, mutta Emäntä sanoi, että mentäisiin asian nopeuttamiseksi ensimmäiset 40 kilometriä autolla ja minä saisin ohjata kuonollani sen jälkeen seuraavat 600 metriä. Sehän vain passasi!

Emäntää vähän jännitti, kuinka sujuisi jäljestäminen ruotsalaisessa metsässä, mutta minä uskoin, että se on helppo homma, jos metsä on yhtään samanoloista kuin Suomessa ja jos veri vähänkin haisee täällä samalta.

Ruotsissa jäljen alkua ei näytetä jäljestäjälle kuten Suomessa, mutta olimme muutaman kerran harjoitelleet jäljen etsimistä, joten "Etsi jälki!" oli ihan tuttu käsky ja sieltä vasemmasta takanurkastahan se heti tuntui lähtevän. Se täytyy sanoa ruotsalaisen jäljen kunniaksi, että pidin jäljellä olevasta innostavasta, aidosta sorkan hajusta! Suomessahan veren lisäksi jäljellä tuoksuu vain saappaan pohjien jälkeensä jättämä vahva hajuvana.

Kuljin jäljen alusta loppuun melko tiiviisti jäljen päällä. Kerran kävin suolla vilvoittelemassa ja juomassa, mutta palasin sitten heti takaisin hommiin ilman erilliskäskyä. Emäntä odotti kiltisti liinan päässä. Hän tietää, että jatkan työtäni kyllä aina juoma- tai vessataukojen jälkeen, jollaisen myös pidin matkan varrella. Pari kertaa tein muutaman pikku rengastuksen katkokulmilla ja siinä vaiheessa, kun tuomari kävi sotkemassa jälkeä. Sellaista ei koskaan tapahdu Suomessa, että tuomari yhtäkkiä pysäyttää matkanteon, kävelee jäljelle, ampuu ja palaa takaisin koiran taakse. Olin vähän jo unohtanut, että joku ukko kävelee perässämme, joten jäin ensin tuijottamaan miestä. Emäntä kuitenkin vakuutteli, että voisin jatkaa matkaa ja niin lähdimme taas liikkeelle. 

Nenäni johdatti meidät pienen männyn juurelle, jossa saalis oli. Tai se mitä siitä oli jäljellä. Eläin oli kai päässyt pakenemaan, kun puussa oli sidottuna vain sorkka. Emäntä vakuutteli, että pelkkä sorkka siellä piti ollakin. Sain kantaa sen autolle. Tuomari kehui suoritustani ja sain ykköstuloksen öppenklassissa. Sillä tuloksella minusta kuulemma tuli nyt Ruotsinkin jäljestämisvalio.

 FI JVA SE JVA Salamantelin Jäljen Jättiläinen

Myös Valma-sisko kävi jäljestämässä ja hänkin sai ykköstuloksen. Samoin pikkupikkuserkkumme (ilmeisesti?) Pätkis kävi jäljellä ja hän läpäisi Ruotsin alokasluokan (anlagsklass). Jälkikokeet menivät siis nappiin.

 Valma-sisko (Salamantelin Jäljen Ääni) oman saalissorkkansa kanssa jäljen jälkeen.

Illalla käytiin vielä pienellä kävelyllä koko porukalla ja otettiin ryhmäkuvia. Poseeraamiseen ei oikein enää riittänyt paukkuja.





Vasemmalta oikealle: Valma-sisko, Venni-äiti, minä Roni, Tytsy (pikkupikkuserkku), Peppi (pikkuserkku) ja Pätkis (pikkupikkuserkku)


 Perhepotretti: Roni, Venni-äiti ja Valma-sisko.

Päivä 3, sunnuntai:
Seuraavana aamuna ajettiin taas metsäiseen lokaatioon ja riemastuin, että jäljestäminen jatkuu taas. Kyseessä oli kuitenkin toinen näyttely. Pienempi tällä kertaa, mäyräkoirien erikoisnäyttely. 

Kuumuudessa en edelleenkään ollut kiinnostunut hölkkäämään kehässä, joten ehkä tästä syystä SA (sertinarvoinen) jäi puuttumaan. Olin kuitenkin laatuarvostelultani erinomainen (käyttöluokan 2. jälleen), joten sekin ilahdutti Emäntää, jolla ei suuria ulkonäköpaineita enää ole minun tai itsensä osalta.
    Upea äitini oli jälleen ROP-VET ja lopulta jopa BIS2-VET eli koko näyttelyn toiseksi paras veteraani ja hän sai jo toisen sertinsä samalla reissulla. Olin mukana edustamassa myös kasvattajaluokassa ja Salamantelin oli BIS1 kasvattajaluokassa. Kilpailua ei paljoa ollut, mutta mukava saavutus silti.

Tuttuun tapaan näyttelyn jälkeen palkintona oli mejä-koe. Tai minun kohdallani odottikin suuri pettymys. Minun ei kuulemma "tarvinnut" enää mennä metsään, koska olin valioitunut jo edellispäivän kokeessa. Vastustin yksipuolista päätöstä ja yritin rynnätä autosta ulos sillä seurauksella, että jäin roikkumaan ilmaan valjaistani. Emäntä seisoi kuitenkin vieressä ja nosti minut saman tien takaisin autoon ja sulki oven. 
    Anomuksistani huolimatta Emäntä ei heltynyt. Jouduin odottelemaan Emännän kanssa autossa, kun Pätkis ja Valma saivat pitää hauskaa metsässä. Valma-sisko sai toisen ykköstuloksen ja hänkin on nyt yhtä tulosta vaille SE JVA. Meidän äitimmehän on myös Suomen ja Ruotsin jälkivalio. 
    Pätkiksellä oli hieman epäonnea jäljellään mm. helle oli hänelle raskas. Sinnikkäästä ponnistelustaan huolimatta hän ei saanut tulosta elämänsä ensimmäiseltä öppenklass-jäljeltä, mutta viileämmällä kelillä hänkin suoriutuu kokeesta varmasti.

 Enkö ihan oikeasti pääse enää jäljestämään? Olen kökkinyt koko päivän häkissä ja nyt tässä autossa ja minä en muka pääse jäljestämään?!

Jälkikokeiden jälkeen lähdimme ajamaan takaisin Suomeen päin. Kasvattajan luona Emäntä sanoi heipat ja jatkoimme vielä vähän matkaa Emännän tuttujen luo. Olimme yötä Hippu-nimisen collieneidin luona.



Päivä 4, maanantai:
Hippu-tytön tapaaminen jännitti ensin. Kun uskalsin hänen pepulleen asti, huomasin kuitenkin, että hän olikin vasta pentu. Ja vieläpä hyvin kohtelias pentu. Illalla vain tervehdimme toisiamme hillitysti ja kävimme nukkumaan. 
    Aamulla olin virkistynyt rauhallisen unen jälkeen ja tein enemmän tuttavuutta Hippusen kanssa. Kutsuin häntä leikkiin (toki osoitettuani ensin painamalla kuononi hänen selkäänsä, että olen kuitenkin häntä ylempi ja leikkiin kutsuni ei siis ole alistumista, vaan vain aikuisen koiran leikkiä) ja juoksentelimme pihalla vähän. Hippu oli hiukan ujona vielä, eikä halunnut painia, vaan antautui aina maahan selälleen kuin pieni koppakuoriainen, kun hyppäsin häntä vasten, mutta juoksemisesta hän innostui, kun juoksin vähän frisbeen kanssa. Eräs nuori videotaiteilija (tubettaja nimeltä Lennos) tekee meistä Hipun kanssa ehkä videon kanavalleen ja saimme luvan jakaa sen myös blogimme lukijoille, kunhan se valmistuu.

Pian nousimme Emännän kanssa jälleen autoon ja ajoimme yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin. Noin 1600 kilometrin reissun ja neljän autossa ja häkissä kökityn päivän jälkeen oli ihana päästä kotiin! Nähdä taas Lucy-neiti ja Mestari. Käydä kävelyllä ja uimassa ja pötkähtää omaan petiin nukkumaan! 

Reissu oli rankka meille molemmille, eikä vähiten kamalan kuumuuden takia, mutta oli mahtavaa saavuttaa se, mistä haaveiltiin ja mitä mentiin hakemaankin! Olemme myös unohtumatonta seikkailua rikkaampia. Kiitos mukavalle matkaseuralle!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Pennuntuoksuinen maalaisloma

Kotona on niin rauhallista! Kukaan ei pissaa lattialle tai kiukkua sohvan alle jääneen sanomalehti silpun perään. Ei yritä hyppiä niskaan äristen ja kilju sitten kimeästi, kun joku tarttuukin hampailla häneen. Ei lelujen vingutusta, possun röhkötystä ja edestakaisin laukkaavia ja rapsahtelevia pikku kynsiä parketilla.


Älkää ymmärtäkö väärin. Moona on todella suloinen


nukkuessaan. Minähän tein hänelle selväksi jo ensimmäisenä iltana, että minua hänen on turha käyttää neulatyynynään ja sain olla hyvin rauhassa koko viikon, jonka vietimme Ninnin ja Moonan luona. Emäntä sairasti sinä aikana kesäflunssan, joten kolme päivää sain olla erityisen rauhassa Emännän vieressä sängyssä köllötellen.

Voi Emäntä rukka. Onpa ikävää, että sairastuit. Käännetäänkö välillä kylkeä?

Nyt on parempi. Älä liiku kahteen tuntiin, että minä en herää... tai siis että saat levättyä...

Minä opetin Moonalle monia tärkeitä taitoja. No tärkeimpänä tietysti kunnioituksen aikuisia ja ylempiarvoisia kohtaan, mutta näytin myös, mitä heiniä ulkona voi syödä ja kuinka kaivetaan kuoppia pihalle. Moona kulki välillä mukanani ja pidin hänelle opetustuokioita.

Musta alamainen opetti Moonalle lähinnä, kuinka pöhköjä urokset ovat. Musta alamainen on niin pulassa Moonan kanssa, kunhan tyttönen kasvaa isoksi. Jo nyt hän yltää rouhaisemaan Mustan alamaisen selkärankaa pikku naskalihampaillaan ja osaa takertua kivuliaasti korvalehtiin.


Ninni on tietenkin Moonan tärkein mentor. Hän huolehtii jokaisesta Moonan inahduksesta ja haukahduksesta. Hän menee väliin, jos Roni riehaantuu liikaa. Hän tulee lepyttelemään, jos minä komennan pentua. Hän jaksaa tunnista toiseen viihdyttää Moonaa leikkimällä ja olla painikaverina.

Viikon pentusiedätyksellä oli myös positiivinen vaikutus Emäntäämme: hänen pentukuumeensa parani, eikä hänen tee yhtään mieli omaa koiranpentua. Kuinka helppoa elämä onkaan kahden aikuisen koiran kanssa! Tänä aamunakin nukuimme puoli kymmeneen ja Emäntä nousi itse ensimmäisenä, eikä meillä koirilla ollut vielä hoppu minnekään.

Eikö meille tulekaan pikkusiskoa tai pikkuveljeä? Hyvä!

Lauantaina omat ihmisemme olivat tiessään, mutta meitä tuli hoitamaan pari tyttöä. Saatoimme tehdä heistä tulevaisuuden mäyräkoiraomistajia. Sen verran ihastuksissaan he olivat köllöteltyään kanssamme päivän sohvalla. (No ehtivät he puuhata muutakin, mutta vietimme myös läheisyysaikaa.)

Ennen kotiin lähtöä opetimme Moonalle vielä yhden elämän tärkeimmistä taidoista: poseeraamisen. Moona on käsittämättömän nopea oppimaan ja niinpä ryhmäkuvakin onnistui tuossa tuokiossa. (Moona tunnistaa myös jo, kun hänen kuppiinsa laitetaan ruokaa, vaikka hän olisi nukkumassa ja sen tekisi hyvin hiljaa keskellä yötä. Emäntä yritti tätä salaa, mutta pieni pörröinen pentu oli saman tien nätisti istumassa hänen vieressään.)


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Mäyräkanakoirat


-Mitäs Koira?
-Mitäs tässä... Mitäs Kana?
-No ei kummempaa. Kuopsuttelen tarhassa ja ruoka kannetaan eteen.
-Aika samanlaiselta kuulostaa kuin koirankin elämä. Mukavia munimisia! Voinko syödä tuon pökäleen, joka jäi jälkeesi?
-Ole hyvä vain. Uusi tuntuu jo olevan tulossa.


Aika kivaa Lucy-neiti, että päästiin kanalaan!
No niin... Tuntuiko tämä kuitenkin ideatasolla jotenkin hohdokkaammalta? Ei oikein tiedä, mitä näiden kanssa tekisi. Ovatko ne vähän isomman tuntuisiakin tältä puolelta aitaa katsottuna?
No joo aika nöyränä tässä saa pienessä tilassa kanankakkaa tonkia, kun niitä on kahdeksan ja meitä vain kaksi ja kovat koukkunokat heiluu meidän silmäntasolla.