Sivut

maanantai 19. elokuuta 2019

Tupla tai kuitti

Minä, Roni the Greatest (itse antamani lisänimi itselleni), olen tänä kesänä viettänyt elämäni vesiriistakesää siinä missä Lucy-neidillä on ollut menossa elämänsä mejä-kesä. Heinäkuisen kokeen jälkeen kävin elokuun alussa toisessa VeRi-kokeessa, josta tulokseksi tuli koleassa ja tuulisessa säässä pyöreä nolla. Jos ohjaajalla on nanotech-takki päällä ja pipo syvällä päässä, niin voi arvata, kuinka pitkälle mäyräkoira tarkenee uida. Siinä kokeessa tehtiin kuitenkin eräs merkittävä edistysaskel, joka ei ehkä sillä hetkellä näyttänyt edistykseltä, mutta on jatkossa siivittävä meidät uuteen nousuun. Siellä tuulessa ja sateessa nimittäin ensimmäistä kertaa Emäntä päästi minut metsään jäljestämään lintua vapaana!


Vesiriistakokeen tässä osiossahan on siis kolme vaihtoehtoa: Koira jäljestää linnulle liinassa kytkettynä, maksimi pistemäärä osiosta 6/10. Koira jäljestää vapaana, jää linnulle ja ilmaisee linnun sijainnin haukulla, maksimi pistemäärä osiosta 8/10. Koira jäljestää vapaana ja tuo linnun ohjaajalle, maksimi pistemäärä osiosta 10/10. Treeneissä tämä osio oli jo onnistunut kohtalaisesti eli kävin hakemassa linnun ja toin sen melkein Emännän käteen, joskus jopa käteen asti, mutta olimme harjoitelleet vain n. 50 metrin laahausjäljillä, kun koejäljen pituus on 150 metriä. Koetilanteessa hämmästyin niin paljon tätä uutta tilannetta, että Emäntä jäikin metsänreunaan kykkimään, etten oikein tiennyt, kuinka toimia, kun näköyhteys Emäntään katkesi. Pysähdyin vilkaisemaan taakseni siinä kohtaa, kun jälki sukelsi syvemmälle metsään. Emäntä mietti jälkeen päin, että olisi ollut järkevää tässä kohtaa kannustaa minua sanallisesti, koska nyt huolestuin niin paljon, kun en tiennyt toiminko oikein (lenkillähän ei IKINÄ saa kadottaa Emäntää näkyvistä), ettei nenäni toiminut enää kunnolla. Jäljentekijä sanoi, että olin juossut linnusta ohi 5 metrin päästä, mutten ollut huomannut sitä. Kävin sen sijaan moikkaamassa jäljentekijän, juoksin takaisin Emännän luo, enkä osannut enää lähteä uudestaan jäljelle, kun mielestäni siellä ei ollut mitään "haettavaa" paitsi joku ukkeli, jota en kyllä suuhuni laittaisi!

Tämän kokeen jälkeen tehtiin muutamia itsetunnonkohotusharjoituksia eli Emäntä teki jopa 200 metriä pitkiä laahausjälkiä ja kerran eräs hänen kaverinsa teki jäljen, jotta saimme harjoitella aidompaa tilannetta, koska ei kokeessakaan metsässä ole koskaan minun Emäntäni hajua turvana. Nyt minua ei enää yhtään pakottanut irrota Emännästä metsän uumeniin lintua hakemaan. Emännän kaveri jopa kuvasi hauskan videon minusta, jossa luulen olevani metsässä yksin. Nappaan linnun suuhuni ja kiirehdin jälkeä takaisin Emännän luo. 

Lauantaina olin taas vesiriistakokeessa Emännän kanssa. Koe aloitettiin tällä metsäosuudella ja Emäntä päätti, että menköön syteen tai saveen, mutta hän ei enää lähde metsään liinan perässä rämpimään, jos kerran voi yhtä hyvin antaa minun hoitaa koko homman. Vesiriistakokeen pisteytys ja palkintosijathan menevät niin, että jos yhdestäkin näistä kolmesta osuudesta tulee nolla pistettä, niin koko kokeen tulos on nolla. Olisin siis voinut nollata koko suorituksen jo ensimmäisessä koetuksessa.

Tällä kertaa "tupla tai kuitti" -riski kannatti, koska *tattarataa* toin linnun metsästä melkein Emännän käteen asti! Tuomari huomautti Emännälle, että hän oli liikkunut lähtöhöyheniltä sen verran, että jos hän olisi pysynyt odottaessaan paikallaan, olisi hän saanut linnun käteensä, koska toin linnun puolen metrin päähän lähtöpaikasta! Nyt jäin kuitenkin yli metrin päähän Emännästä, enkä suostunut enää uudestaan liikuttamaan lintua. Tällä suorituksella sain kuitenkin 9/10 pistettä, mikä oli huima parannus viime kertaan nähden!

Tyhjän veden haku onnistui myös huomattavasti paremmin lämpimämmällä ja tyynemmällä ilmalla ja vieläpä rannassa, jossa olimme käyneet pari kertaa harjoittelemassa etukäteen. Olin jopa oikein tottelevainen poika ja noudatin Emännän käsimerkkejä siinä määrin, että saatoin kaartaa takaisin ulapalle, vaikka olin ollut rantautumisaikeissa. Tuomari kehui reipasta uintityyliäni ja hakualueeni leveyttä. Vain ulottuvutta jäi edelleen puuttumaan. Ja arvatkaa kenen syy se on? Emännän! Hän ei jaksa heittää noutodummya sen kauemmas, niin olen oppinut uimaan hänen heittokaarensa ulkorajalla. Sitä saa, mitä vahvistaa. Ei me koirat tyhmiä otuksia olla. Miksi uida syvemmälle, kun lelu putoaa aina tiettyyn pituuteen. Tästäkin kuitenkin 8/10 pistettä, ettei Emäntä nyt aivan huono heittäjä ole. (Kokeessa ei tietenkään heitetä mitään. On vähän petetty olo, kun ensin käsketään etsimään ja vakuutellaan, että siellä se on siellä se on, ja sitten kutsutaan vain pois ja pahoitellaan, kun ei taida tällä kertaa löytyä.)

Viimeinen osuus on ehkä lempparini. Linnun nouto vedestä. Ihanne suorituksessa koira pysyisi ohjaajan vieressä paikallaan pelkällä käskyllä, mutta tätä ei ole koskaan vielä kokeiltu eikä ehkä kokeillakaan. Olen sen verran kuumana jo siinä vaiheessa, kun tiedän, mitä tapahtuu, että Emäntä pitelee minua aina varmuuden vuoksi kaksin käsin kiinni, kun lintu heitetään veteen ja haulikon laukaus kajahtaa. Lopulta kajahtaa myös Emännän "Hae!"-käsky ja sitten meikäpoikaa viedään. Kauhon linnulle kuin viimeistä päivää, nappaan sen suuhuuni ja käännyn uimaan rantaan. Kehitystä oli tapahtunut Emännän mukaan tässäkin osiossa, koska yleensä naulitsen katseeni lähimpään rantapusikkoon ja uin lintuineni sinne piiloon ravistelemaan ja kieriskelemään ennen kuin raahaan linnun näkyviin, mutten koskaan ennen Emännälle asti. Nyt rantauduin lähes samaan kohtaan, mistä lähdinkin ja kävin vain ihan vähän varvikon puolella linnun kanssa ilakoimassa. Lopulta hiissasin linnun vähän kerrassaan Emännälle asti, kun hän vaatimalla vaati lintua itselleen. Tästä pisteet olivat 7/10.

Loppupisteeni olivat siis 24/30 ja tämä tulos riitti ensimmäiseen ykköseeni tästä lajista eli VERI1! Neljän kesän treenit tuottivat siis lopulta toivotun ja odotetun lopputuloksen. Ahkeralla treenaamisella ja sinnikkyydellä voi saavuttaa unelmansa. Matkalla on koettu epätoivon alhojakin (Emäntä on kokenut, en minä!) ja välillä on meinattu jo lopettaakin, mutta periksi antaminen on vielä pään seinään lyömistäkin vaikeampaa tälle meidän ohjaajaihmisellemme, että eteenpäin on vain mentävä. Ja kun minä niiiiiin nautin tästä touhusta, niin eihän me voida lopettaa!


Kauaa ei Emäntä kuitenkaan ehtinyt Ronin ykköstulosta hurmostelemaan, koska sunnuntaina oli minun vuoroni päästä harrastamaan mejä-kokeen muodossa. Lauantai-iltana hän siis vielä veretteli jälkiä iltamyöhään asti ja sunnuntaina olimme koko kööri taas autossa viettämässä päivää metsän reunassa. Tämä oli meidän mäykkykerhon mestaruuskoe mejässä ja minä olin ensimmäistä kertaa kisaamassa mestaruudesta.

Meitä oli voittajaluokassa kolme kovaa kilpasiskoa vastakkain ottamassa mittaa toisistamme. Ensinnäkin oli kokenut kehäraakki Sissi, joka oli puolustamassa viime vuoden ja sitä edellisenkin vuoden mestaruuttaan ja on tehnyt vakuuttavan mejä-uran, mutta jolla ikä saattaa kuitenkin jo alkaa painaa töppösissä 10 vuoden iässä. Sitten olin minä, neiti Lucy, jälkiuskollinen työnarkomaani (jäljestäessäni), jolla kuitenkin on ikuisena vitsauksena erilainen aikakäsitys ympäröivän universumin kanssa ("hitaus" toim. huom.). Kolmantena oli Lori, nuori haastaja, joka on antanut uskomattoman lupaavia näyttöjä, mutta jonka kokemattomuus saattaisi kostautua, koska hän oli vasta elämänsä neljännessä mejä-kokeessa ja toista kertaa voittajaluokassa.

Emäntä oli huolehtinut nesteytyksestäni ja lihashuollostani jo etukäteen ja luottavaisin mielin starttasimme alkumakuulta. Lähdin jopa reippaaseen vauhtiin heti alusta, joka kuitenkin kostautui ensimmäisellä kulmalla. Astelin itsevarmasti eteenpäin ja yritin hakea jälkeä oikealta puolelta, mutta jouduin pyörimään pitkän tovin ennen kuin huomasinkin jäljen jatkuvan vasemmalle. (Tässä kohtaa Emäntä kertaili mielessään edellisiä jälkiä ja syytteli itseään, ettei ehkä ollut muistanut harjoitella tarpeeksi kulmia kumpaankin suuntaan, vaikka kyllähän sitä näillä kilometreillä on jo varmasti tullut käännyttyä niin oikealle kuin vasemmallekin useamman kerran.)

Kulman jälkeen harhailin jäljen kummallakin puolella hieman itselleni epätyypillisesti ja Emäntä arveli minun etsivän juotavaa. Hän kysyi tuomarilta, saisiko juottaa minua ja kun vähän matkan päästä pysähdyin oma-aloitteisesti merkkaamaan makuun, antoi tuomari luvan juottaa minut siinä samalla, koska se ei häiritsisi siinä suoritustani. Join kulauksen vettä ja jatkoin heti varmemmin matkaani.

Katkokulma selvisi tuossa tuokiossa (sekin vasemmalle kääntyen) ja sitten vain kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Välillä täytyi mennä sen verran jäljen sivuun, että maavainuinen nenäni sai haistaa välillä muutakin, koska jatkuvassa veren hajussa aistini tottuivat hajuun ja en aina enää haistanut suoraan edessäni olevaa jälkeä. Yhden kerran pysähdyin myös kierimään kuivuneen ojan pohjalla olevissa, vielä hieman kosteissa sammalissa viilentääkseni itseäni. Kuumuus alkoi verottaa vauhtiani, mutta sitkeästi vain jatkoin eteenpäin.

Lopulta sorkka löytyi ja sain heti sen perään lisää juotavaa Emännän taskusta. Tuomari kertoi jo kaadolla karun totuuden, että sallittu jäljestysaika 45 minuuttia oli ylittynyt yhdellä minuutilla. Näin ollen vaikka olin selvittänyt jäljen taas kerran itsenäisesti ilman hukkia, en voisi enää saada ykköstulosta. Minä en kuitekaan kankeista mejä-säännöistä välittänyt, vaan olin äärettömän tyytyväinen itseeni ja niin oli Emäntäkin.

Tulokseni oli lopulta ehkä jopa hieman harvinainen "hukaton kolmonen" eli VOI3/29. Pistevähennyksiä oli tullut niin paljon, etteivät pisteeni riittäneet edes kakkostulokseen, jonka raja on 30 pistettä. Myös Lori ja Sissi olivat kohdanneet epäonnea tai kilpailevia houkutuksia, mistä näkökulmasta asiaa nyt haluaa tarkastella, eikä heilläkään ollut ykkösiä, koska kummallekin oli tuomittu yksi hukka. Pisteet siis lopulta ratkaisivat ja kolmen pisteen erolla Sissi vei mestaruuspokaalin takaisin kirjahyllyynsä! (Sissi VOI2/34 ja Lori VOI2/31.) Onnea tämänvuotiselle mejä-mestarille!

Väsyneinä, mutta onnellisina mukavasta viikonlopusta ja hyvistä suorituksista palasimme kotiin odottelemaan tulevaa mejä-kautta.

lauantai 10. elokuuta 2019

Saariseikkailu

Jokunen päivä tapahtuneesta on jo vierähtänyt, mutta hyvä seikkailu ei koskaan vanhene.

Viime viikon maanantaina pääsimme elämysmatkalle Emännän kanssa. Lähdimme liikkeelle paratiisipihasta, jossa olemme vierailleet ennenkin (Päivä paratiisissa). Yksi osa seikkailua oli siis jo päästä veneeseen asti kanojen, tipujen, kissojen ja 7 lampaan lammaskatraan läpi.



Emännän oli pakko laittaa meidät tolppaan kiinni, että sai yksi kerrallaan puettua meille pelastusliivit päälle, kun me hihkuimme koko ajan innoissamme.

Kun moottori hörähti käyntiin, Emännällä juolahti mieleen, ettemmehän me ole koskaan ennen olleet moottoriveneessä! Soutuveneessä olemme välillä olleet pienellä lammella tyynellä ilmalla pienen matkan, mutta nyt oltiin isolla vesistöllä, laivaväylällä, kohtalaisessa vastatuulessa ja sen nostattamassa aallokossa, eikä totuttelulle ollut aikaa, vaan menoon oli tyydyttävä saman tien.



Minä istuin Emännän vieressä keulassa ja Emäntä piti liiveissäni olevasta kahvasta kiinni, kun välillä kurkottelin maisemia veneen laidan yli. Puolessa välissä matkaa nousin vakavana seisomaan Emännän viereen. Tunsin oloni hieman merisairaaksi aaltojen röykkyyttäessä vanhaa puuvenettä, mutta en sentään oksentanut.

Minä sen sijaan istuin veneen pohjalla,missä tuntui turvallisemmalta olla. Valitettavasti vanhoilla puuveneillä on hieman taipumusta vuotaa, joten ennen perille pääsyä jalkani alkoivat kastua pohjalla ja tulin levottomaksi.



Lopulta kuitenkin pääsimme perille saareen. Naisihmiset kiskoivat venettä kaikin voimin kalliorannalle, mutta eivät saaneet sitä niin ylös, että köysi olisi yltänyt kunnolla lähimmän rantapuun ympäri. Asumattomassa saaressa kun oltiin, niin Emäntä antoi toisen meidän hihnoista jatkopalaksi köyteen, ettei vene karkaisi aaltojen heilutellessa sitä rantakalliolla. Sitten ihmiset istuivat alas ottamaan juomista ja minä syleilin äiti maata heidän jalkojensa juuressa eli painauduin niin matalaksi pitkäkseni kalliolle kuin mahdollista.
    Hetken päästä Emäntä kuitenkin tempaisi minut suoraan syliinsä kallionkolosta ja nosti ylemmäs rantakalliolle. Hän laittoi meidät Ronin kanssa viimeisen jäljellä olevan hihnan molempiin päihin kiinni. Alle 30 senttimetrin päästä minun kuonostani oli luikerrellut juuri saaren alkuasukas, hyvin vaalea kyykäärme.

Alkuasukkaan luoma nahka näkyy kuvassa myös

Rantakalliolla istuskelu päättyi siihen ja lähdimme kävelemään saaren päälle katselemaan maisemia. Kovin rauhallisin mielin Emäntä ei enää meitä päästänyt varvikkoon hyppelehtimään, nyt kun käärme oli näyttäytynyt, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Saarella liikkumisen teki hankalaksi myös se, ettei siellä käynyt niin paljoa ihmisiä, että sinne olisi vielä muodostunut polkuja. Tämä hankaluus ei siis haitannut meitä muita, mutta Lucy-neiti jäi jatkuvasti jälkeen ja joutui ponnistelemaan varvikossa niin, että takaisin päin Emäntä kantoi hänet sylissään.




Veneen luona ihmiset pitivät evästauon ja söivät kakkua. Kakkua! Meille oli omia herkkupaloja, mutta onneksi saimme myös nuolla kakkulautaset lopuksi. Käärme ei onneksi ollut enää kotona, joten pääsimme takaisin veneeseen tapaamatta sitä.






Tässä vaiheessa Emäntä ajatteli, että seikkailu alkaisi olla loppusuoralla, mutta vähänpä hän tiesi. Kohtalo puuttui peliin ja tekniikka petti meidät. Veneen moottori ei suostunut millään käynnistymään. Ei siis auttanut muu kuin tarttua airoihin ja alkaa soutaa. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten paluu soutaen oli ylipäänsä mahdollinen, mutta 20 minuutin matka pitenisi näin tuntiin.

Naiset vaihtoivat välillä soutajaa, mutta siitä aiheutui hieman lisästressiä, koska me halusimme tietenkin seurata Emäntäämme koko ajan. Jos siis hän oli airoissa, istuimme mekin hänen takanaan ja edessään siitä huolimatta, että airot ja soutavat kädet osuivat meihin välillä, ja kun hän taas siirtyi perätuhdolle istumaan, niin mekin könysimme veneen päästä päähän.


Välttyäkseen tuulisemmalta selältä, he päättivät soutaa erään pienen saaren takaa, jossa oli tyynempää. Tällä kertaa meidät petti nimistö. Saari voi olla nimeltään saari olematta sitä kuitenkaan käytännössä. Kävi ilmi, että saaren taakse olikin rakennettu kannas, jota myöten juuri auto ajoi saaresta pois. Linnuntietä olimme yli puolessa välissä, mutta valitettavasti emme olleet lintuja vaan mäyräkoiria soutuveneessä. Oli siis käännyttävä takaisin ja tällä kertaa soudettava vastatuulessa. Minulla alkoi tässä vaiheessa vähän pokka pettää ja olisin halunnut hypätä veneestä ja uida saareen. Emäntä joutui pitämään minun liivikahvastani tiukasti, kunnes olimme taas kauempana saaren rannasta ja houkutus kävi pienemmäksi.

Käännyttyämme jälleen myötätuuleen, matka sujui helpommin. Lopulta oli jäljellä enää viimeinen ponnistus ylittää laivaväylä ennen kotirantaa, mutta kuinka sattuikaan, että kaksi suurta rahtilaivaa kääntyi juuri niemennokan ympäri. Ystävätär oli sitä mieltä, että ehtisimme hyvin ennen laivoja. Emäntä oli juuri silloin airoissa ja hän souti olan takaa, eikä halunnut vilkaistakaan kuohuen lähestyvää laivan kokkaa.


Koska olemme tässä kertomassa tarinaa seikkailustamme, niin selviydyimme tietenkin lopulta rantaan ja kotiin. Parin kymmenen minuutin paluumatka oli venynyt lähes kolmetuntiseksi soutumaratoniksi. Vaikka joka hetki seikkailun aikana ei ollut ihan niin hauskaa, niin näin jälkikäteen ajateltuna, kun tietää, että kenellekään ei sattunut mitään, niin olihan meillä lopulta oikein hauskaa ja maisemat olivat todella kauniit!

keskiviikko 7. elokuuta 2019

Ronin luonnetesti

Sunnuntaina minä Roni-boy, peloton soturi, kävin luonnetestissä. Se on sellainen testi, jossa tuomaripari tarkkailee koiraa erilaisten osuuksien ajan ja pisteyttää koiran luonteenpiirteet näkemänsä mukaan. Seitsemän osasuorituksen aikana tarkkaillaan kahdeksaa eri luonteen osa-aluetta ja lopuksi testataan vielä laukauksensieto.

Aluksi toinen tuomareista jututti Emäntää ja leikitti minua. Hän yritti ensin ehdottaa minulle keppileikkiä ja sitten naruleikkiä, mutta onneksi Emäntä osasi korjata, että nännikumit ovat minun suosikkini, koska sitten vasta lähdin juttuun mukaan ja päästiin vähän leikkimäänkin. Tosin tuomari leikki ihan väärin, kun nännikumia pitäisi ensin heittää, jonka jälkeen minä hakisin sen ja muutaman hakulenkin jälkeen voitaisiin sitten taistella, mutta hän halusi skipata heittelyosuudet kokonaan ja vain taistella lelusta. No roikuin vähän mukana, mutta ihan kaikkea tarmoani en pistänyt peliin.

Leikkituokion jälkeen seisoimme paikallamme Emännän kanssa kaikessa rauhassa, kun jokin hirveä rämisevä hökötys alkoi raahautua meitä kohti. Yritin karkottaa häkkyrän haukkumalla, mutta ei onnistunut. Se pysähtyi lopulta Emännän jalkojen juureen. Haukuin sitä jonkin aikaa, kunnes lopulta kun Emäntä hieman heilutteli ja riisui hökötystä, aloin ymmärtää, että minua oli vähän vedetty höplästä. Ei se ollutkaan mikään oikea vaara.

Sitten kävelimme kaikessa rauhassa koulutuskentällä, kun piilosta hyppäsi tuhma täti eteemme heilumaan. Hänellä oli kädessään keppi, jolla hän uhkasi meitä. Haukuin tädille villisti, mutta ei hän tuntunut perääntyvän. Menin sitten varmuuden vuoksi Emännän selän taakse, koska arvelin, että Emäntä pärjää tädille keppitaistelussa paremmin kuin minä. Lopulta täti laski keppinsä, otti minun hihnani ja Emäntä hylkäsi minut tuhman tädin kanssa! Minun olisi muka pitänyt tutustua tätiin, mutta ei oikein napannut. Kun Emäntä kutsui, nelistin kiireesti hänen luoksensa turvaan.

Seuraavaksi kävelimme taas toiseen suuntaan, kun maasta hyppäsi yhtäkkiä haalari! Aivan kummallinen paikka. Palasimme takaisin ja kävelimme uudestaan. Nyt otin sopivan välimatkan, jos haalari päättäisi hypätä uudestaan, mutta sillä oli kai muuta puuhaa. Mutta tuskin olimme ohittaneet hyppivän haalarin, kun jo peräämme kolisi sininen tynnyri. Tästä nyt onneksi heti huomasi, että se on vain koliseva tynnyri, eikä mikään vaarallinen asia, joten sitä ei tarvinnut pelätä ja sen saattoi käydä haistelemassa tuosta noin vain. Ja käytiin sitten vielä haistelemassa se haalarikin, joka oli hyppimisensä hyppinyt.

Kuudes osio oli pimeä huone. Ja voi veljet se oli pimeä ja kamala. Emäntä meni edeltä ja kutsui minua mukaansa. Pahuksen tuomari piteli minua kiinni, joten hän ehti hävitä huoneeseen, mutta kun ovi avattiin rynnistin ensin reippaasti perään. Huone kuitenkin jatkui oviaukon jälkeen toiseen tilaan, jossa näytti seisovan niitä koetta jo aiemmin tarkkailleita ihmisiä ja mm. se tuhma täti seisoi taas huoneen hämärässä. En voinut sille mitään, vaan tassuni yksinkertaisesti liimaantuivat oviaukkoon. Kiltti tuomari yritti houkutella minua jatkamaan matkaa ja lopulta kuulin, että minun Emäntänihän se siellä jossain perällä ryystää nenäänsä, mutta kun en uskaltanut niin en uskaltanut. Minä olen kuitenkin vain pieni mäyräkoira ja heitä oli kolme isoa ihmistä minua vastaan. Ei Emäntäkään niin monelle olisi mahtanut mitään. Oli istuttava ja tuumattava. Lopulta Emäntä jo kutsui minua, nousi seisomaan, niin että näin hänet, kun tuomari-ihmiset olivat jo sytyttäneet taskulamputkin. Viimein Emäntä kutsui oikein houkuttelevasti ja reippaasti ja voima palasi jalkoihini ja kuljin huoneen läpi hänen luoksensa. En muista koskaan olleeni niin onnellinen hänen nenänsä räkäisestä suolaisuudesta kielenkärjelläni!

Niin no paitsi sitten hetkeä myöhemmin luonnetestin seitsemännessä osiossa. Menimme ulos pimeästä huoneesta ja Emäntä jätti minut lyhyeen naruun talon seinään kiinni ja meni kai käymään kaupassa. Eihän siinä mitään, olenhan minä välillä odottanut kaupan ulkopuolella, mutta yhtäkkiä jostain hyppäsi toinen tuhma ihminen kepillä uhaten. Aloitin haukkumisen välittömästi. Olin ensin uhmakkaampi, mutta kun haukkuni ei tuottanut toivottua tulosta ja keppi-ihminen vain lähestyi, aloin jo antaa vähän periksi. Jatkoin haukkua, mutta käänsin selkäni enemmän häntä kohti ja toivoin, että jos hänen on lyötävä minua, niin löisi edes selkään eikä päähän. Silloin hän onneksi heittikin kepin kädestään, otti hupun pois päästään ja kävikin ilmi, että hän oli se aluksi minua leikittänyt mukava tuomari. Meillä synkkasi hyvin ja samassa Emäntäkin saapui kauppa-asioiltaan.

Pienen matkaa käveltyämme kuulimme laukauksia. Toivoni heräsi heti, että ehkä tämä kaikki olikin vain kummallinen alku mejä-kokeelle, mutta ei sinne jäljelle sitten koskaan päästy. Odottelimme hetken ja tuomarit kertoivat näkemyksensä minun luonteestani. En ehkä olekaan ihan niin uljas soturi, kuin minä olen itseäni pitänyt, mutta ihan lempeä koirakansalainen kuitenkin.

Olen siis laukausvarma, hyväntahtoinen, luoksepäästävä ja avoin. Kovuuteni on hieman pehmeää sorttia ja temperamentiltani olen kohtuullisen vilkas. Testin aikana jouduin hieman rauhoittelemaan itseäni lipumalla suupieliäni ja ravistelemalla turkkiani eli hermorakenteeltani olen hieman rauhaton, mutta se ei haittaa, koska pienellä ravistelulla huolet karisevat yltäni ja vaikka kuormituin testin edetessä, niin pääsin aina osioiden välillä itseni herraksi, selvisin loppuun asti ja testin jälkeen olin taas rauhallinen oma itseni. Taisteluhaluni on kohtuullisen pieni ja puolustushaluni pieni. Myös terävyyteni on pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua. Ja sitten oli vielä toimintakyky. No sekin oli pieni ja siitä sain miinuksia. Mutta kuten tuomari sanoi, saadakseen arvion "pieni" on oltava edes se pieni toimintakyky eli pystyin kuitenkin toimimaan enkä aivan tyystin lamaantunut, mitä sitäkin ilmeisesti toisinaan koirille tapahtuu. Kokonaisuutena luonteeni kiteytyy siis pistemäärään 125. (Täysveljeni Hurma on saanut luonnetestistä pisteet 127, että samasta puusta ollaan!) Mitään erityisen yllättävää luonnetesti ei minusta paljastanut, vaan Emäntä sanoi tunnistavansa koiransa arvioinnista. No voi olla, että puolustushaluni olisi ollut hieman suurempi, jos Emännän lisäksi myös Lucy-neiti olisi ollut mukana vaarassa, mutta Emäntään minä luotan kuin muuriin ja hän selvittää aina hankalat asiat minunkin puolestani.